Mies jättää minut keskussairaalan pihaan tavaroineni ja keppeineni. Pikainen lähtöpusu, ei mitään tunteiluja ja itkuja, siitähän sovittiinkin etukäteen, että päivä sujuu mahdollisimman neutraalisti. "Mä laitan viestiä sitten kun saan puhelimen." Olen jännittynyt, mutten liikaa. Mietin mielessäni toiveikkaana, että tästä kun selviän, selviän ihan mistä vaan ja pääsen näistä kivuista eroon. Ilmoittaudun aulassa ja joku ohjaa minut preoperatiivisen yksikön pukuhuonetta kohti. Hoitaja tervehtii ja antaa mulle ne vaatteet jotka päälleni puen - pelkkä avaruuspukua muistuttava fleecesisäpintainen paksuhko vihreä haalari, joka on täynnä vetoketjuja ympäriinsä. En saa haalaria itse päälleni monista vetoketjuista johtuen, hoitaja auttaa. Alle ei muuta vaatetta, jalkoihin sairaalasukat ja kengät. Omat tavarat jäävät pukuhuoneen kaappiin. Nauran peilikuvalleni... "Katso että toi takana oleva luukku pysyy kiinni tolla vyöllä, muuten sun pylly vilahtelee."
Onnun odottamaan preoperatiivisen yksikön odotusaulaan, johon kaikki samana päivänä leikattavat tulevat odottamaan kutsua sairaanhoitajan luokse ja sen jälkeen leikkausta. Minun kummallista pukuani katsotaan, muilla on normaalit sairaalavaatteet. Istun seinän viereen vapaana olevalle tuolille ja katselen ympärilleni. Paljon väkeä, eri-ikäistä, naisia ja miehiä, ei lapsia ainakaan juuri nyt. Sektiosynnytykseen menossa oleva tuleva äiti itkee ja jännittää tulevaa, hänen miehensä lohduttaa. Muistan omat sektiosynnytykseni ja ymmärrän hetken ajan, mitä he tuntevat. Joku mies puhuu kovaan ääneen puhelimeen lähellä minua, selostaa tulevaa leikkaustaan ja jotain muuta, hevosurheiluasiaa. En voi olla kuulematta. "Tuo kyllä häiritsee kaikkia", mietin. Hänen vieressään istuu nainen mustassa samettihameessaan ja pitsipaidassaan. Huomaan, ettei heidän läheisillä tuoleillaan istu kukaan.
"Tämähän on kuin yhteiskunta pienoiskoossa", huomaan ajattelevani. Monenlaisia ihmisiä, eri ikäisiä, erilaisista yhteiskuntaluokista, eri elämäntilanteista. Kaikki odottamassa jotakin sellaista, johon ei itse voi vaikuttaa. Jännittyneenä, toiveikkaana uudelleen alkavasta elämästä, toipumisesta, tervehtymisestä. Ihmisten kasvoilta voi nähdä tunteiden kirjon ja epävarmuuden. Monenlaiset ajatukset risteilevät myös omassa päässäni, mutta olen ihmeen rauhallinen.
Minut kutsutaan hoitajan huoneeseen, jossa ihon kunto tarkistetaan huolella ja saan esilääkkeet. "Täällä lukee, että jos sua kovasti jännittää, voit saada vähän vahvemmankin esilääkkeen, joka poistaa jännitystä, mutta mitä arvelet?" Vastaan, että olen ihmeen rauhallinen, joten en varmaan tarvitse mitään ekstrarauhoittavaa. "Sut noudetaan kohta odottamaan tuonne leikkurin aulaan, siellä laitetaan tippa ja antibiootit tippumaan vähän ennen leikkausta."
Menen käymään vielä vessassa ja naureskelen "lappuhaalarilleni", tämähän on kuin vauvojen puku! Muistan hoitajan kommentit pyllyn vilahtamisesta, joten suljen takana olevan luukun huolellisesti vyötärölle kiinnitettävillä tarroilla. Istun eri paikalle mitä aiemmin ja vieressä istuva vanhempi rouva alkaa jutella minulle. Kertoo olevansa entinen sairaanhoitaja ja olleensa tällä osastolla ennen töissä, kunnes se muutettiin preoperatiiviseksi yksiköksi. Juttelemme niitä näitä. Rouva odottaa vatsaleikkaukseen pääsyä. Juttu jää kesken, kun mun nimi sanotaan ja lähden jonkun hoitajan kanssa kävelemään kohti leikkuria. Toivotan vanhemmalle rouvalle tsemppiä päivään. Mietin köpötellessäni, että se on menoa nyt ja tilalle toivottavasti saadaan oikein hyvä nivel ja toimiva jalka...
Leikkurin odotusaulassa odottavat vanhempi sairaanhoitaja ja nuorempi harjoitteleva sairaanhoitaja. Mulle on tuotu myös osastolle tuleva sänky, jonka reunalle istahdan. Jännittää. Nuorempi hoitaja yrittää laittaa mulle kanyylia käteen kaksikin kertaa, muttei onnistu siinä vaan veri tuntuu pakkautuvan ihon alle ihan väärään kohtaan kahdenkin eri verisuonen osalta. Neula oli aavistuksen väärässä kohdassa. Se ei haittaa mua kuitenkaan, mietin mielessäni että tämähän on pientä itse leikkaukseen nähden... Vanhempi hoitaja onnistuu kanyylin laitossa, tosin eri käteen. Nyt saadaan kuitenkin antibiootti ja muu nesteytys tippumaan. "Ai sä oot xxx:n käly! Hän ohjasi mua vähän aikaa sitten leikkaussalissa..." (Kälyni on myös leikkurissa töissä.) Juttelemme kaikenlaista.
Leikkaava lääkäri kävelee odotustilan ohi ja vilkuttaa mulle hymyillen. Moikkaan takaisin ja mietin, että olen onneksi hyvissä käsissä. Ei mene kauaakaan kun taas eri leikkaussalihoitaja tulee paikalle, esittelee itsensä ja kysyy, jännittääkö ja että lähdetäänkö. Vastaan että joo, mutta lähdetään... "Menepä kyytiin, mä vien sut sängyllä."
Leikkaussalissa on paljon henkilökuntaa, kymmenisen henkilöä ainakin. Siirryn leikkauspöydälle selälleni makaamaan ja moni henkilö esittäytyy mulle. Hetkessä unohdan kaikkien nimet. Katson kirkasta valoa katossa ja mietin, että uskomatonta, tässä sitä taas ollaan. Sektiot muistuvat mieleen. Jännitän jo valmiiksi selkäydinpuudutusta, en niinkään itse leikkausta. Joku hoitaja tarkistaa vielä kerran mun ihon kunnon ja muitakin valmisteluja tehdään, ekg-tarrat, verenpainemittari, happinaamari ja muut laitetaan paikalleen. Letkuja ja johtoja tuntuu tulevan joka puolelta.
Anestesialääkäri tulee paikalle, esittäytyy ja samantien tajuan, että mä tiedän hänet: on käynyt usein samoilla pump- ja combat-tunneilla samassa liikuntakeskuksessa kuin minäkin aikanaan. Mut pyydetään istumaan leikkauspöydän laidalle, haalari avataan selästä ja mua pyydetään vetämään ilmaa keuhkoihin, pyöristämään kovasti selkää ja painamaan leuka hyvin alas kohti rintaa. Miesvahtimestari ja leikkaushoitaja pitävät mut hyvässä asennossa. Sydän hakkaa ja kädet hikoavat läpimäriksi.
Puudutusta yritetään laittaa aika pitkään, mutta vihdoin se saadaan kohdilleen: tunnen varpaissa sähköiskumaisen nipistyksen. "Nyt ollaan oikeassa paikassa." Pian lämpö alkaa tuntua jaloissani ja anestesialääkäri kertoo, että voin rauhassa kääntyä kyljelleni, tämä puudutus tehoaa hitaammin kuin sektioissa käytetty puudutus. Käännyn kyljelleni, minut tuetaan tyynyillä hyvään asentoon, lantiotukia aletaan kiinnittää ja totean ääneen, että huh, nyt olen tosi helpottunut, nyt ei tarvitse enää jännittää. "Katsokaa miten märät mun kädet on!" Nyt voin vaan olla ja antaa osaavien ihmisten tehdä työnsä. Kun puudutus on vaikuttanut kunnolla, lantiotuet laitetaan myös erittäin tiukasti paikalleen ja tunnen olevani kiinni leikkauspöydällä niin kuin mua puristettaisiin hohtimilla kireästi kasaan. Se ei varsinaisesti satu, mutta tuntuu inhottavalta lantiossa, joten saan vielä lisää jotakin lääkettä, jotta en tuntisi inhottavaa kiristystä.
Leikkauksen aikana olen enemmän ja vähemmän tajuissani. Saan humautusainetta aika paljon suoneen jotten kuulisi ja tuntisi poraamista, kalketta ja pauketta, mutta tunnen ja tajuan nuo äänet silti. Näen humautusaineputkilon edessäni, kun olen kyljelläni. Valkoista ainetta, jota on jo aika paljon kulunut. Höpöttelen hoitajalle kaikenlaista, en edes muista kaikkea, mitä. "Onko kaikki näin tajuissaan leikkauksissa kuin mitä mä olen?" "No aika paljon tota ainetta olet saanut, moni olisi ollut jo kauan sitten ihan kanttuvei..." Naurahtaa hoitaja.
Yhtäkkiä muistan, että halusin nähdä rikkinäisen reisiluun nupin ja kysyn, joko se otettiin pois, saisiko sen nähdä? "Missäs vaiheessa ollaan, potilas kysyy saisiko nähdä reisiluun nupin", sanoo leikkaushoitaja leikkaavalle lääkärille. "No se otettiin jo pois... Se oli tosi huonokuntoinen ja epämuodostunut", totesi leikkaava lääkäri. "En kyllä nyt ehdi sitä näyttää..." Selvä, ehkä ihan hyvä niin, ajattelen.
Lopun leikkauksesta olen huuruissa, sisäinen jukeboksini soittaa mulle päässäni Robinin Puuttuvaa palasta. Kuinka absurdia! Välillä tajuan, kuinka joku sanoo, että verenhukka on ollut tosi kova ja joku puhuu plasmasta. Mietin, mitähän tämäkin tilanne aiheuttaa. Leikkauksen lopussa lantiotuki tuntuu jo tosi pahalta ja alan tuntea myös haavan olemassaolon. Vielä saan jotakin lääkettä, joka vie pahimmat tuntemukset pois.
Itse leikkaus kestää pari tuntia. Ajantaju häviää kokonaan. Yhtäkkiä tajuan, että mua ollaan kuljettamassa heräämöön. Olo on sekava ja tosi kipeä. En osaa kuvailla jalasta tulevaa kipua, se jäytää koko jalassa ja lantiossa. Heräämössä huomaan olevani samalla paikalla kuin nuorimmaisen syntymän jälkeen. Saan vielä lisää kipulääkettä. Muistoja tulvii mieleeni... kunnes yhtäkkiä oloni on niin huono, että ehdin vain sanoa jollekin kuinka voin huonosti ja samassa mun ympärillä häärää monta ihmistä, sängynpääty lasketaan alemmas kuin muu kroppa, saan jotakin ainetta suoneen joka saa sydämen tykyttämään kovaa. "Älä säikähdä, sun verenpaine laski vaarallisen alas, mutta kyllä se tästä tasoittuu. Sulla oli niin kova verenhukka leikkauksessa." Jaahas...
Heräämössä vierähtää pari tuntia. Kun vihdoin pääsen osastolle ja olen pikaisesti saanut happiviikset ja juomista, huomataan, että mun kaikki tavarat ovat jääneet preoperatiivisen yksikön pukuhuoneen kaappiin. Nuori mieshoitaja sanoo hakevansa tavarat heti ja mietin, kuinka hädissään lähisuku onkaan kun olin sanonut laittavani viestiä arviolta jo paria tuntia aiemmin. Nyt kello lähenee jo viittä alkuillasta... Lopulta saan tavarat huoneeseen ja saan laitetuksi viestit. "Hengissä ollaan, kaikki meni hyvin, mutta aika kipeetä tekee ja verenpaineet on alhaset. Mut kyl se tästä :)" Vastaukseksi saan äärimmäisen huojentuneita ja helpottuneita viestejä.
Saan pinaattikeittoa, jota läikytän vihreälle avaruuspuvulleni. Ei ole helppo syödä maaten - edes päätä en voi kunnolla kohottaa, kun heti vintissä pimenee. "Ei se mitään, toi keiton värihän sopii hyvin haalarin väriin", toteaa huonekaveri. Naurattaa.
***
Miksi tämä leikkauspäivän tarkempi muistelo monta kuukautta leikkauksen jälkeen? Viime yönä mä näin unta, jossa selostin leikkausta jollekin. Koko päivän ajatukset ovat pyörineet päässä ja mä haluan ne jo päästäni pois :) Olkoon tämä myös päiväkirjaa itselleni ja tiedoksi muille, joita kiinnostaa, mitä leikkauspäivänä mahdollisesti tapahtuu, vähän tarkemmalla tasolla.
Toivon, että minäkin vielä jossain vaiheessa voin huudahtaa tästä lonkkaoperaatiostani: "Tulipa tehtyä sekin juttu, mutta onneksi niin!" Ja nauraa päälle. Nyt vielä odotan vähän parempia aikoja, kunnes voin niin täydestä sydämestäni tehdä. Eiköhän sekin aika vielä joskus koita!