Kuntoutujan prototyyppi

"Aika nuoria naisia nuokin ovat, minkähän takia ovat täällä..." "No, voihan niilläkin olla kaikenlaista vaivaa..." Tämäntyyppisen keskustelun satuin kuulemaan vanhempien henkilöiden (veteraanien tms.) pöydästä, kun menimme Kirsin kanssa aamupalalle. Ulkonäön perusteella heti tehdään tiettyjä olettamuksia, varsinkin nyt, kun mulla on kepit matkassa.

Aloin pohtia tarkemmin sitä, mitä sanat "kuntoutus" ja "kuntoutuja" tuovat ensimmäisenä mieleen. Olen aiemminkin kirjoittanut, että nuo sanat kuulostavat mustakin ihan hirveiltä. Mutta miksi? No, mulle tulee itselleni ensimmäisenä noista sanoista sellainen olo, että olisimme jossakin vieroitushoidossa, avohoidossa, laitospotilaana, oikein moniongelmaisia. Niin varmaan moni muukin miettii noista sanoista ja sen vuoksi heti jo perääntyy kuvainnollisesti takavasemmalle, jos joku ehdottaa, että nyt olis mahdollista hakea kuntoutukseen ja että oiskos kiinnostusta tällaiseen. Siis kuntoutujienhan TÄYTYY olla hyvin kokonaisvaltaisesti rikkinäisiä ihmisiä joka tavalla, eiväthän he muuten kuntoutujia olisi!

Eipä se vaan, hyvät naiset ja herrat, ihan niin mene. Sanat voivat kuulostaa jo heti sellaisilta, että niiden vuoksi syntyy tietty ennakkoasenne "kuntoutumiskeskuksista" jne., mutta kyllä kuntoutus on paljon muutakin. Meidänkin sakista suurin osa on ihan tervettä porukkaa, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Okei, on ehkä ollut ylikuormittumista jollakin elämän osa-alueella ja siitä johtuvia ongelmia tai vaivoja, mutta täällä kuntoutuksessa on päästy pureutumaan juurisyihin ja irtaantumaan näistä asioista. On saatu uusia ystäviä, nähty, kuinka hienoksi yhteishenki parhaimmillaan kehittyy, liikuttu, naurettu, keskusteltu, laulettu karaokea, pelattu, nautittu.

Nytkin täällä Sumppilassa (hahaa) on Aslakissa niin meitä IT- ja toimihenkilöihmisiä, maatalousporukkaa (isäntiä ja emäntiä), poliiseja kuin S-ryhmänkin työntekijöitä. Jokainen porukka on omalla kuntoutusviikollaan, poliiseilla on esimerkiksi nyt viimeinen eli neljäs kuntoutusviikko, ja he esittivätkin nimellä "undulaatit" hienoja balettiliikkeitä ja karaokeserenadin omalle ryhmänvetäjälleen eilen illalla :) Hieno esitys olikin ja näki, miten yhteenhitsautunut porukka hekin ovat! 

Tästä päästäänkin sujuvasti aasinsiltana eiliseen karaokeiltaan. Koska täällä on vanhempaakin väestöä ja usein veteraanejakin kuntoutumassa yhtä aikaa Aslak-ryhmien kanssa, on keskiviikkoiltojen karaoke ollut aika paljon tanssimusiikkipohjaista. Eilen listoilta löytyi kuitenkin myös muutama vähän nopeampi biisi ja lauloin mm. Via Dolorosa, Oon voimissain ja Living on a prayer. Ettepä usko, millaisen tunnelman esim. tuo Via Dolorosa sai porukassa aikaan - yhtäkkiä, muutaman minuutin ajaksi ainakin, koko paikka sai valtavan määrän energiaa ja tuntui, että karaokevetäjäkin innostui. Sama juttu Bon Jovia laulaessani. 

Kyllä pitäisi miettiä karaokevetäjänkin, millaisia biisejä listoilleen valitsee - hitaat vanhat iskelmät ovat just sellaisia, mitä voisi "peruskuntoutujan" olettaa laulavan, kun ne kuntoutujathan ovat niin väsyneitä ja raihnaisia... Living on a prayer sai aikaan hienon energian ja eräs iäkäs mummelikin oli sanonut, että "tässähän ihan nuortuu!" kappaletta kuunnellessaan.   

Onneksi stereotypiat voidaan romuttaa. Ei peruskuntoutujan prototyyppiä olekaan. Ihan tavallista, normaalia sakkia me ollaan kaikki ja vaikka jollakin nuoremmalla naisella kepit olisikin, ei se onneksi sitä kerro, että sillä on automaattisesti kymmeniä eri vaivoja, että se olisi laitospotilas ja etteikö se voisi saada aikaan hyvää energiaa ympärilleen!

Sumppilakeskiviikon terkut

Sumppilaviikko (näin ne kuulemma tätä paikkaa kutsuvat, Sumppila :D) jatkuu mahtavan aurinkoisessa talvisäässä. Pikkusen on kirpakka pakkanen, mutta kyllä väki on silti paljon ulkoillut kun on niin hieno ilma muuten!

Eilen oli ohjelmassa mm. ulkoliikuntaa jäällä. Muut (neljä eri kuntoutusporukkaa) pelasivat pallopelejä ym., itse en niihin tietty osallistunut vaan keppikävelin muuten vaan jäällä ja rannassa ja otin kuvia upeasta luonnosta ja pallopeleistä. Illalla oltiin oman ryhmän kanssa Kotakylässä saunomassa ja kodassa iltaa viettämässä tulen äärellä. Paljua meillä ei pienen informaatiokatkoksen vuoksi ollutkaan, mutta oikein kiva ilta siitä huolimatta oli. Paljon naurua ja hyviä keskusteluja!

Nyt on muutaman tunnin tauko ja sen jälkeen olisi ollut kahvakuulatreeniä ulkona, mutta pakkasen vuoksi meidän fyssari arveli, että vaihdetaan treeni vesijumpaksi. Sopii mulle paremmin kuin hyvin, kahvakuula olis jäänyt multa väliin melkein kaikkien liikkeiden osalta. No, ehkä käsitreeniä ois voinut tehdä :D Illalla voisi käydä sitten luikauttamassa muutamat karaokeviisut, kun täällä peräti kerran viikossa karaokea on...

Tässä vielä muutamia kuvia Sumppilasta...

Summassaari go go!

Täälläpä ollaan Summassaaressa tällä hetkellä kera mahtavien "Aslakkien" eli meidän kuntoutuspoppoon. Toki täällä on muutakin kuntoutusväkeä ympäri Suomen, mutta tietty meidän oma poppoo on se oleellisin ;) Näyttää olevan ikäjakauma tällä viikolla melko lailla keski-ikäispainotteista ja veteraanejakin on kuntoutumassa samaan aikaan, mutta on meitä nuorempiakin täällä nähtävästi. Ei Aslak-kuntoutus tarkoita nykyään automaattisesti keski-ikäisten tai sitä vanhempien kuntoutusta, näin se vaan on.

Tällä viikolla meillä on siis kolmas kuntoutusjakso ja kovin paljoa ei tällä kertaa sovittua ohjelmaa ei ole päiville tiedossa. Vesijumppaa esim. olisin toivonut enemmän, että pääsisin minäkin vähän enemmän liikkumaan, mutta toisaalta voihan sitä omat jumpat altaassa itsekin järkätä. 

Muuten päivät kuluvat erilaisten ryhmä- ja yksilökeskustelujen ja muiden ohjattujen liikuntasessioiden parissa ja vapaa-aikaakin on paljon. Huomenna suuntaamme koko sakki Kotakylään saunomaan ja paljuilemaan, mahtavaa! Pelkäsin ensin etten pysty lähtemään mukaan ollenkaan, mutta näyttääkin siltä, että meille on järkätty kuljetus hotellilta eestaas. Hyvähyvä :)

Minä, Kirsi ja Anna-Maija majoitumme rannan viekoissa, aika "ihkuissa" 70-luvulla rakennetuissa tummanvihreissä suorakulmion mallisissa, myrkynvihreissä, tasakattoisissa loma-asunnoissa. Tällä kertaa meillä on kuitenkin takallinen ja saunallinen asunto, joka on mukavan ja siistin oloinen, paljon siistimpi mitä ne viekot, joissa aiemmin majoituimme.

Fyssarin, meidän oman ryhmän vetäjän, reaktio tähän mun tilanteeseen oli tosi sympaattinen ja ymmärtävä. Halusi kokeilla kinesioteippausta lonkkaan ja tuntuu ainakin hiukan tukevan, ei huononna liikkumista ainakaan. Mulla vaan ongelmana on se, että pahin kipu on nivelen sisällä ja nivusessa, ja sille kivulle ja muljuamiselle ei varmaan kauheasti ole tehtävissä. Katsotaan kyllä vielä, voisiko teippausta laittaa muullakin tavalla, tämä oli nyt eka kokeilu.

Mutta joo, äskeisen uinnin ja saunomisen jälkeen keskityn nyt istumaan sohvalla ja nauttimaan naisten seurasta ja kynttilätunnelmasta! Ohessa myös kuva 70-luvun takkatunnelmasta täällä ;)

Voimamusaa ja pakkailua

Nyt on about kasassa kamppeet ensi viikon aktiiviselle (?!) kuntoutusjaksolle. Ja taustalla täällä soi hyvä musa, eli laulamiani karaokekappaleita, siis tietysti alkuperäisten esittäjien laulamina ;) Kaikki kappaleet ovat mulle jollakin tapaa merkittäviä, joten voidaan varmaan puhua (ärsyttävällä termillä) voimaannuttavasta musasta ja hyvästä, odottavasta tunnelmasta ensi viikkoa ajatellen! Hjuva fiilis!

Jää kyllä nyt ulkoliikuntavälineet ihan suosiolla kotiin. Ulkoiluvaatteet ja -kengät tietysti mukana ovat ja nuo kepit eli "kävelysauvat", haha, mutta ei ole luistimia eikä suksia (joskaan en niitä edes omista tällä hetkellä). Köpöttelen siellä sitten mitä köpöttelen keppien kanssa tai ilman ja jumppaan ja uin altaassa. Ja matkassa on myös maalausvälineitä, kynttilöitä ja muuta oleellista fiilistelyä varten...

Tällä erää ei kummempaa, seuraava teksti tuleekin varmaan sitten "kohteesta!" Pirteää päivänjatkoa!

Onneksi

Levottomuus on hellittänyt ainakin täksi päiväksi, jee! En tiedä mistä aiemmin kirjoittamani levottomuus oikein johtui, mutta jokin turhautumis-angsti-ärsytys-ahdistus-hermostumislevottomuusolotila se oli. Näitä fiiliksiä nyt tulee ja menee... 

Eilen oli muutenkin superärsytyspäivä, ja sitten kun ihan tavallisella kauppareissulla totesin, miten yhden vaivaisen käytävän kävely päästä päähän voikaan olla hankalaa, oli ärsytysbarometri suht korkealla illemmalla. Tiedostan kyllä että tämäkin angstaaminen on tietyllä tavalla turhaa, kun asiat voisivat olla huonomminkin. Mutta joskus sitä vaan väkisinkin katsoo vain omaa tilannettaan ja jos erehtyy vertaamaan fyysistä tilannetta vaikka 1,5 v takaiseen, niin... No, onneksi ne fiilikset tulivat ja menivät. Ei se taaksepäin katsominen mitään auta, on vaan otettava joku kiinnekohta tulevaisuuteen ja tähdättävä katse sinne. Tai jos alottaisi vaikka tästä nykyhetkestä :) Onneksi en ole taipuvainen synkkyyteen vaan löydän asioista ennen pitkää taas valon pilkahduksia.

Eilisiltainen Siskonpeti-sarjan (suosittelen, aivan huippuhauska!) jakso oli kyllä aivan älyttömän huikea, vieläkin naurattaa :) Viimeistään silloin unohtui tuo kirjoittamani ärsytystila, kun eräässä sketsissä kuvattiin outoja työhaastattelutilanteita (kaikki haastateltavat naiset olivat enemmän ja vähemmän pimeitä ja outoja)... Yhdellä haastateltavista oli ties minkälaisia terveysongelmia (mitkä eivät kenenkään kohdalle oikeasti sattuessa tietenkään mitään hauskoja asioita ole, mutta tuo kuvaus oli niin absurdi - siitä huumori tuleekin ja vieläpä kun esittäjänä oli Pirjo Heikkilä) ja haastateltava kertoi myös, että "mulla on toi keinonivel mutta kyllä mä pystyn vielä istumaan" ja kertoi tarvitsevansa työterveyslääkärille ajan ja kaikkea... Tyyppi oli siis kaikin puolin "hyvässä" kunnossa menemään töihin ja työhaastatteluun! Hauskuus tuli vielä siitäkin, että itsekin olin menossa tänä aamuna työterveyslääkärin vastaanotolle. No niin no... :D Onneksi maailma on täynnä huumoria ja tilannekomiikkaa! (En kyllä niin moniongelmainen ole mitä ko. sketsin nainen...)

Työterveyslääkärikäynti olikin oikein mukava. Tarvitsin KELAa varten erään lausunnon, mutta siinä muutenkin juteltiin tilanteestani ja kuulumisistani. Ja lääkäri totesi vielä erikseen (kun on nähnyt ja kuullut, että laulan), että mun kannattaa voinnin salliessa mennä jatkossakin laulamaan karaokea (!!) ja pitää mieli ja ajatukset niin virkeänä kuin mahdollista että jaksan tätä kaikkea. Tuntui tosi hyvältä saada tällaista kannustusta lääkäriltäkin. Kyllä mun tilanne aika hyvin ja kokonaisvaltaisesti työterveydessä tiedostetaan. "Paremmalla puolella ollaan onneksi jo", totesi lääkäri, kun puhuimme siitä, että onneksi olen jo leikkausjonossa. Se on totta, vaikka tässä näyttää kestävänkin oma aikansa. 

Onneksi tilanteeseen on odotettavissa helpotusta. Onneksi jossakin vaiheessa pääsen taas treenaamaan ja kävelemään kunnolla - unelmoin näistä jutuista jo nyt. Arvostan tällä hetkellä ihan toisella tavalla liikuntakykyä ja varsinkin sitten kun toivun, se on varma se! Terveys ja liikuntakyky eivät ole itsestäänselviä asioita, kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä.

Mutta nyt viikonlopun viettoon. Tänään TV-ilta The Voice of Finlandia seuraten, huomenna parit lastensynttärit ja sunnuntaille ei vielä olekaan ohjelmaa. Ehkä uimaan? 

Onneksi sitä ei tarvitse päättää nyt.

Rentouttavaa pakkasviikonloppua! :)

Niin kuin sinäkin

Olen ollut koko päivän jotenkin levoton. Ajatukset pyörivät myös liikaa päässä, joten puretaanpa niitä blogiin :)

Hetkessä eläminen ja siitä nauttiminen juuri sillä samalla tapahtumahetkellä ei ole koskaan ollut niitä ihan parhaita puoliani. (Joskin olen tietoisesti tuota taitoa opetellut parin viime vuoden aikana...) Usein huomaan pohtivani tulevaa, "sit ku"

-tyyppisesti asioita mielessä pyöritellen. Nytkin ajatukset harhailevat johonkin tulevaan tapahtumaan, hoidettavaan asiaan tai vastaavaan ja ovat tehneet sitä samaa koko päivän.

Ensinnäkin huomaan, että odotan ensi viikkoa tosi paljon. Luontoa ja ihmisiä erityisesti - rakennukset itsessäänhän ovat jämähtäneet jonnekin 70-luvulle, mutta siitä viis ;) Itse miljöö yleisesti ja ihmiset tekevät paikasta kuitenkin mahtavan. 

Vaikka nyt ei olekaan "pääkopan sisällä" töihin tai työn ja muun arjen yhteensovittamiseen liittyvää kuormaa kannettavana, on oma terveystilanne (siis tuon jalan osalta) varmasti jollakin tavalla koko ajan alitajuntaa stressaamassa, ja on hyvä päästä viideksi päiväksi paikkaan, jossa koko henkilökunta on meitä kuntoutujia (ihan järkyttävä sana minusta edelleen!) varten. Ehkäpä saa fyssarilta jne. taas uusia vinkkejä kunnon ylläpitämiseen... Ja noin muutenkin pääsee tästä kotoakin muiden jaloista pyörimästä vähän muihin ympyröihin pyörimään ;)

Tuo ensi viikon odotus lienee siksikin niin selkeästi mielessä, että kotinurkat ovat kyllä tulleet NIIN tutuiksi että huhhuh. Ei sillä, koti on paras paikka olla, mutta kyllä sitä tekee ihmiselle hyvää jossakin muuallakin välillä käydä :) Varsinkin kun töissäkään ei ole. Takas tullessa on sitten taas ihan eri fiilis ja tuntuu taas hyvältä olla kotona.

Tänään mulla on myös pyörinyt mielessä lonkkaleikkaus ihan todella paljon ja puhtaasta mielenkiinnosta olen taas tutkaillut netin syövereistä tietoa eri leikkaustavoista, jumppaliikkeistä ennen ja jälkeen leikkauksen, tarinoita erilaisista dysplasiablogeista ja toipumisprosesseista... Todella mielenkiintoisia juttuja, harmi vaan kun suomalaiset eivät ole vastaavia blogeja juurikaan pitäneet eivätkä omista kokemuksista julkisesti kertoneet. Yhtä monta toipumistarinaa on kuin on leikattuakin. 

Kuinka suomalaista onkaan vaieta omista kokemuksista ja tunteista, sanonpa vaan?! :) Mä en todellakaan (enää) kuulu näihin "vaikeneminen on kultaa" -tyyppeihin, vaan kertoilen ja kirjoittelen asioista just niinkuin ne ovat, kunhan ne eivät satuta ketään eivätkä haittaa oman lähipiirin elämää millään tavalla. Mutta minä olenkin tällainen rönsyilevän avoin tapaus ;) 

Toki on ollut tilanteita, että minäkin vaikenin. Ennen kuntoutukseen pääsyä en kehdannut kertoa oikein kellekään, että olen liian kuormittunut työn ja arkielämän yhteensovittamisesta ja jotain oli tehtävä. Sen jälkeen tai aikana taas tuli eteen tämä lonkka-asia, josta en kyllä ensin olisi millään halunnut kertoa kenellekään, mutta yhtäkkiä oli pakko. Sitten ei ollut muuta vaihtoehtoa enää kuin ottaa kuvainnollisesti peili käteen, katsoa itseään oikein tarkkaan ja sanoa ääneen: "Ketä sinä Hst huijaat? Sulla on nyt tällaiset kortit kädessä, pelaa ne viisaasti, ole avoin ja hoida itseäsi niin hyvin kuin pystyt."

Avoin päätin olla ja aion olla vastakin. Uskallan sanoa, että näin toimimalla olen nähnyt tapahtuvan valtavasti enemmän positiivisia kuin negatiivisia asioita sekä itsessäni, muissa ihmisissä että ympäristössäkin. Erityisesti asenteissa on näkynyt pienehköä muutosta - vahvakin ihminen, nuorikin, voi ja saa olla välillä herkkä, pieni ja apua tarvitseva, siinä ei ole mitään kummallista eikä hävettävää.

"...Sillä joskus jokainen

tuntee vaihteluita onnen
Elon iskut ymmärtää,
vaikket kyyneleitään nää

Sillä joskus jokainen
on ollut vailla lohduttajaa,
niin kuin sinäkin..."

Kuvia syyskuun maisemista ja muuta pohdintaa

Tänään oli napsahtanut tilille ensimmäinen sairauspäiväraha. Nyt ollaan sitten KELAn rahojen varassa seuraavat kuukaudet... 

Lauantaina tuli käväistyä ihmisten ilmoilla ja tulikin oltua jalkojen päällä sen verran paljon, että nyt kyllä tuntuukin siltä. Terveen lonkan ulkosyrjällä tuntuu kipua myöskin, sitä on tuntunut jo aiemminkin mutta nyt aina pidemmän jalkeilla olon jälkeen enemmän. Rasittuuhan se kun vasen jalka toimii tukijalkana ja koko ajan varaa vain saman jalan päälle painoa.

Ensi viikolla onkin taas kuntoutusviikko, jo kolmas sellainen, johon liittyen FirstBeat -sykemittauksenkin tein. (Tuloksia odotellessa ;)) Olen tässä tänäänkin jo miettinyt, mitä ajanvietettä otan sellaisiin hetkiin kun muu väki lähtee vaikka hiihtämään (sikäli mikäli on tarpeeksi lunta?). Maalaustarvikkeet ainakin, samoin uimapuvun - onneksi pystyn uimaan ja vesijumppaamaan. Ehkäpä kirjoittelen taas blogia... Ja onhan siellä myös yksilö- ja ryhmäkeskusteluja ja vastaavia tapaamisiakin paljon. Sekä oman porukan kesken todennäköisesti illanviettoa ja muuta. Uskaltaudun varmaan uloskin kävelemään, talvisista maisemista haluan ottaa kuvia, tosin kepit on oltava matkassa. Vaihteleva ja mäkinen maasto on mulle muuten aika haastavaa kulkea...

Tässä vielä muutamia kuvia syyskuun Aslak-jaksolta. (Ja muistuikin mieleen, että mun lonkka oli tuolloin loppuviikosta ihan älyttömän, älyttömän kipeä, varsinkin sinä päivänä kun linkutin ottamaan kuvia oikein kapeasta niemenkärjestä... Mutta oli kyllä sen arvoista, maisemat olivat upeita! (Ja kynttilöitä pitää nytkin ottaa mukaan, toim. huom.!)

Projekteja ja röntgenkuvia

Viime aikoina on vahvasti tuntunut siltä, että elämä on yhtä isoa projektia, joka jakaantuu aliprojekteiksi. Mulla nämä niin sanotut aliprojektit ovat haukanneet ison osan arjesta viime aikoina, kun on tässä sairauslomalla ollut kerrankin aikaa touhuta sellaista, mihin muuten ei olisi koskaan aikaa - esimerkkinä vaikkapa kaappien siivous ja vaatteiden myynti nettikirpparilla. Vie vähän enemmän aikaa kun koko ajan on huomioitava oma jaksaminen, mutta eipä ole ollut kiire mihinkään, todellakaan.

Toinen iso aliprojekti on nyt sitten tämä sairausloma ja valmistautuminen leikkaukseen; aika paljon ajatukset pyörivät tulevassa. Muu arki sitten soljuu omalla painollaan näiden aliprojektien lomassa...

Tekonivelleikkaukseen valmistautumiseen liittyy paljon pakollisia tutkimuksia ja muuta "ohjelmaa", kuten hammastarkastus ja -röntgen, EKG (joka otetaan vasta lähempänä h-hetkeä), verikokeet, luento tekonivelleikkaukseen valmistautumisesta (jonne en vielä ole osallistunut) jne. On tosi tarkkaa, ettei mitään piileviä tulehduksia kropassa ole. Ja nyt kun putosin KELAn sairauspäivärahoille, liittyy näihinkin maksuihin oma haku- ja lausuntorumbansa - siis yksi projekti lisää - joten tiiviisti saa olla yhteyksissä sekä työterveyteen että KELAan. Eipä silti, tosi hyvin on toiminut kyllä kaikki ja KELAltakin on soiteltu mulle ja neuvottu miten milloinkin pitää toimia. Mulla ei ole kyllä mitään huonoa sanottavaa KELAsta, vaikka paljon parjausta kuuleekin. Hyvin on homma toiminut omalla kohdallani.

Ainut mihin toivoisi noin yleisellä tasolla parannusta on se, että soisi näin IT-aikana, että kaikki potilastiedot, lähetteet, epikriisit ja muut kulkisivat paikasta toiseen sähköisesti - nyt välillä joutuu kuljettelemaan papereita ihan itse lähettinä toimien, kun ihan kaikki tieto ei sähköisesti siirry. Tämä on tätä ihmeellistä nykyaikaa...

Tää on tällaista "arjen piperrystä" tämä elo tällä hetkellä. Joidenkin mielestä äärimmäisen tylsistyttävää, mutta olen myös saanut toisenlaistakin kommenttia, että on hienoa, jos pystyy löytämään sairauslomastakin positiiviset asiat ja tekemään kaikkea sellaista, mihin pystyy ja mikä pitää fiiliksen hyvänä. Syyllisyyden tunteesta olen päässyt eroon, mulla on täysi oikeus olla pois töistä nyt. Rahassa kyllä häviää, kun tipahtaa sairauspäivärahoille, mutta ei voi mitään. Ei kaikkea voi eikä pidä mitata rahalla.

Jännittää, se on pakko myöntää. Ei mulle ole tehty näin isoa leikkausta sektioiden lisäksi... Onneksi nyt on löytynyt yllättävistä tilanteista ja paikoista vertaistukea, ihan huippua! En elä ihan itsekseni näitä lonkkavaivoja :)

Ai niin! Multa on kysytty, haluaisinko julkaista lonkan röntgenkuvat täällä blogissa. Mietin aikani, mutta tulin siihen tulokseen, että mitäpä haittaakaan siitä olisi? Ei mitään, hyötyä enemmänkin, jos joku vaikkapa etsii kuvia dysplastisesta ja tuhoutuneesta nivelestä. Tässäpä nyt sitten vertailukohtana dysplastinen oikea lonkkanivel, joka on totaalisen rikki (kuvassa luonnollisesti merkitty R-kirjaimella) ja terve, puhdas vasen lonkkanivel (L). Kuvat eivät ole oikeassa mittasuhteessa, asettelin ne vain vierekkäin, niin on helpompi verrata keskenään. Nämä kuvat otettiin kesällä 2013, viimeisintä röntgenkuvaa, joka joulukuussa otettiin, en saanut itselleni ainakaan vielä. Mitäpä olette mieltä, näkeekö maallikkokin erot terveen ja sairaan nivelen välillä? 

Koe-eläinpuistosta hei!

En muistanutkaan kertoa First Beat -mittauksesta. Ainakin meidän Aslak-poppoo, joka on menossa tammikuun lopussa kolmannelle Aslak-jaksolle, sai viime viikolla postin mukana First Beat -mittarit, jotka piti viritellä tarraelektrodein kiinni rintakehään ja kylkikaareen, kuin sairaalassa konsanaan, mittailemaan omaa sykettä 2-3 vuorokauden ajaksi (ohessa mittarin kuva). Toinen elektrodeista laitettiin vasemman kylkikaaren kohdalle ja toinen oikean solisluun alle. Keltainen neppari napsautettiin kiinni ylempään elektrodiin, punainen alempaan.

Aluksi mietin, onko mittauksesta hyötyä tai sen tuloksista mitään uutta kerrottavaa omasta terveydentilastani tai hyvinvoinnistani, koska tämän hetken arkielämä ei ole sellaista mitä se "normaalissa tilanteessa" olisi ja liikun paljon vähemmän mitä tavallisesti liikkuisin. Kyselinkin tästä fysioterapeutilta, mutta totesimme sitten, että teen joka tapauksessa mittauksen ja tuloksia sitten analysoidaan tämän hetken elämäntilanteeseeni verraten.

Itse mittari ei juurikaan häirinnyt arkea, kun muisti varoa ettei turhaan aiheuta elektrodeille hankausta. Laite otettiin myös suihkun ajaksi pois, sillä se ei saa kastua. Elektroditarrat sen sijaan aiheuttivat ihoärsytystä ja 2 vuorokauden mittauksen jälkeen totesin, että nyt saa riittää ja lopetin mittauksen. Hirveät paukamat olivat tarrojen alla ja kutina melkoinen... Mitähän ainetta mahtaa elekrodien liima sisältää... No, tuloksia odotellessa! Suurimmat fyysiset suoritukseni olivat lastenvaatteiden järjestelyä nettikirpparia varten sekä kaappien järjestely. :) Totesin tosin myös perjantai-iltana Voice of Finlandia katsoessani, että joo, syke taisi nousta muutamien mahtavien laulajien kohdalla aika kovaksi :D Toki näistä "First Beat -päivien" tapahtumista raportoitiin myös "mittauspäiväkirjaan", joten sinne mainitsin myös musiikin ja mahtavien laulajien voimasta ja vaikutuksesta sykkeeseen. Mahtaa fysioterapeutti kummastella, varsinkin, jos ei vaikkapa ole musiikkimiehiä yhtään eikä reagoi musiikkiin yhtään mitenkään... ;)

Niin tosiaan, tulokset mittauksesta saadaan ja analysoidaan sitten Aslak-viikolla parin viikon päästä. Moni on jo tässä vaiheessa esittänyt huolensa siitä, että "sitten et siellä Aslakissa enää yhtään enempää itseäsi telo!" mikä mua suunnattomasti huvittaa :D Mutta eihän viime jaksonkaan tapahtumissa mistään itsensä telomisesta ollut periaatteessa kyse, tuo lonkan dysplasia vaan alkoi oireilla oikein huolella paljosta liikunnasta. Enköhän osaa olla seuraavalla jaksolla olla varovainen. Pakkokin, sillä enhän pysty paljoa muuta liikunnallista tekemäänkään kuin uimaan ja vesijumppaamaan.

Lonkan tilanne on pysynyt ennallaan (kiitos vaan kaikille voinnin kyselijöille ja terkkujen lähettäjille, vastataan tässä nyt kaikille kollektiivisesti :)). Pahin lepokipu on hellittänyt ja olen pystynyt jättämään isoimmat kipulääkemäärät pois. Se on hyvä, sillä vaikkapa Tramalista ei paljoa muuta tule kuin todella sumuinen pää. Sen sijaan liike ja jalan liikuttaminen aiheuttaa koko ajan muljuamista, rutinaa ja kipua ja jos olen ollut paljon paikallani, esim. istumassa tai seisomassa, huomaa kyllä että on pakko vaihtaa asentoa ettei lonkka mene lukkoon, se on kaikkein pahinta ja kestää aikansa että lukkiutumiskipu rauhoittuu jotenkin. Ja jos olen ollut enemmän jalkeillani, huomaan sen kyllä illalla lisääntyvänä kipuna. Eilen näin ystävääni kaupungilla lounaalla ja vielä kotoa lähtiessäni mietin etten ota keppiä kaupungille mukaan, sillä ärsyttää välillä mokoma kapine! Hyvin nopeasti kaupungilla kuitenkin huomasin, että kyllä se vaan keppi vähän pidempään jalkeilla ollessa mukana on oltava, ei tuohon jalkaan oikein voi luottaa. Onneksi siis otin kepukan mukaan ennen kuin lähdin...

"Sun mies varmaan joutuu tekemään aika paljon kotihommia nyt?" on minulta kysytty usein. Joo, näinhän se on, tosin itse pyrin hoitamaan kuitenkin esim. pyykkäyskuviot ja sen, että huusholli pysyy jotenkin järjestyksessä. Lasten hoito- ja "viihdytyskuviot" ovat olleet kuitenkin aika paljon miehen vastuulla, koska itse olen vähän "rajoittunut" nyt... Äitini kanssa pohdimme eilen, että onneksi meillä kuitenkin on jo näinkin isot lapset, jotka ovat todella reippaita ja omatoimisia, eikä tarvita enää niin paljon avustamista tai "käsityötä" lasten hoitoon liittyen. Se helpottaa myös miestä, varsinkin sitten aikanaan, kun minut on leikattu ja hän joutunee jonkin aikaa tekemään kotona kaiken ennen kuin toivun - sen lisäksi, että hän hoitaa äärimmäisen tunnollisesti työnsä, joka vaatii välillä pitkiäkin päivien ja öiden rupeamia sekä ilta- ja viikonloppuvarautumista. Toivotaan, että saamme myös kotiin silloin muitakin apuvoimia eikä kaikki ole vain miehen varassa, sillä varmasti tilanne uuvuttaa, sillä se uuvuttanee osittain jo nyt. 

Olen kuitenkin äärimmäisen onnellinen siitä, että minulla on mies, joka rakastaa ja arvostaa perhettään yli kaiken ja on mukana arjessa aivan samalla tavalla mitä minäkin olen, tai ainakin olisin ns. normaalitilanteessa. Hän on ollut tasaveroisesti mukana arjen pyörittämisessä ja lasten hoitamisessa koko yhteisen taipaleemme ajan, eikä pelkästään nyt, kun itse en voi kunnolla kaikkea tehdä. Hatunnosto siis tasaveroiselle parisuhteelle ja aktiivisille miehille! :)

Älä vertaile!

Keskustelin WhatsAppissa ystäväni kanssa pitkät pätkät siitä, miten erilaiset elämäntilanteiden käsitykset eri ihmisillä voivatkaan olla. Eri ikäluokkien näkemykset kulloisistakin elämäntilanteista ja niihin vaikuttavista monimutkaisista ja monista asioista voivat erityisesti poiketa toisistaan. Toisaalta on myös todettava, että myös samanikäiset ihmiset, läheiset ystävätkin, voivat tehdä samantyyppiseen tai samaan asiaan liittyviä ratkaisuja tai valintoja täysin toisistaan poiketen. Tai toimia vain jokainen eri tavoin samoissakin tilanteissa. Otetaanpa käsittelyyn vaikkapa tehokkuus, temperamentti ja maailmankatsomus.

Tehokkuutta voi katsoa monestakin eri kulmasta, mutta minä olen viime aikoina pohtinut tehokkuuden käsitettä katsellen "sivusta" oman lähi- ja ystäväpiiriini kuuluvien ihmisten käyttäytymistä erilaisissa arjen tilanteissa. Itse olen mieltänyt itseni yleensä tehokkaaksi, erityisesti niissä asioissa, jotka arjen pyörittämistä edesauttavat. Jos katselen lähipiirini ihmisiä, löytyy heistä joissakin asioissa minuakin tehokkaampia mutta samalla myös hitaampitempoisia henkilöitä. Toisaalta kaikki ovat omalla tavallaan tehokkaita - kuka missäkin asiassa.

Temperamentti vaikuttaa esimerkiksi siihen, millaisella intensiteetillä ihmiset reagoivat ja suhtautuvat eri asioihin. Jotkut ovat voimakkaita temperamentiltaan, jotkut tasaisia, jotkut puolestaan reagoivat asioihin niin maltillisesti ja hitaasti, että tuntuu, etteivät he olisi asiaan reagoineetkaan. Jokainen on temperamentiltaan yksilö.

Jos kahden keskustelevan ihmisen maailmankatsomukset eroavat kovasti toisistaan, on hyvin mahdollista ellei jopa todennäköistä, että hyvin herkästi ajaudutaan sivuraiteille ja keskusteluun syntyy piikittelevä, ikävä ja painostava sävy. On vähintään vaikeaa suhtautua sellaisen henkilön maailmankatsomukseen ja elämään, joka poikkeaa täysin omasta elämästä ja ajatuksista. Eri ikäluokkien välinen kuilu korostuu tässä myös, koska on selvää, ettei vaikkapa tämän hetken nuorten perheiden elämä ole kaikessa IT-maailman ja teknologian sävyttämässä hektisyydessä ja paineissa läheskään samanlaista kuin vaikkapa 70- ja 80-luvun alun vielä suhteellisen kiireettömässä ja yksinkertaisemmassa maailmassa huipputeknologian ottaessa vasta ensimmäisiä maailmanvalloituksen askeleitaan.

Miten sitten suhtautua näihin kaikkiin eroavaisuuksiin sekä ihmisten tehokkuuden, temperamentin kuin maailmankatsomuksenkin välillä? Olen tullut siihen tulokseen, ettei kannata vertailla itseään muihin. Antaa muiden elää sellaista elämää ja sillä tavalla kuin he haluavat, keskity sinä elämään omaa elämääsi. Jos joku arvostelee, ota huomioon, että arvostelijan mielipiteeseen vaikuttavat kaikki edellä mainitut asiat ja ominaisuudet. Keskity sen sijaan kuunteluun, ymmärtämiseen, miettimiseen ja oppimiseen - sekä ihanan erilaisten ihmisten ja elämäntilanteiden mahdollisuuteen opettaa sinulle elämästä jotakin aivan uutta.

Ystäväni kiteytti keskustelun hienosti. "Ystävän yhdestoista käsky: älä vertaile!"

"Pidän siivouspäivän, kun on pakko tehdä jotain..." - järjestelijän mietteitä

Kuten edellisessä kirjoituksessakin mainitsin, on tullut innostuttua kaappien järjestelystä ja siivoamisesta, mikä on hienoa puuhaa! Turhista ja ylimääräisistä vaatteista ja tavaroista on mukavaa luopua, kättensä jäljet näkee melko nopeasti ja palkinnoksi saa samalla siistit hyllyt. Etsimänsä tavarat ja vaatteet löytyvätkin nopeammin pienen järjestelyn jälkeen, kas kummaa...

Olen aina ollut ihmistyyppinä sellainen, että pidän tietystä järjestyksestä ja siitä, että pystyn itse vaikuttamaan asioihin ja hallitsen ympäristöäni - enkä tarkoita mitään komentelua, tyrannimaista johtamista tai muuta negatiivista, vaan ihan simppelisti sitä, että tiedostan, mitä ympärilläni, mielessäni ja kehossani tapahtuu. Jos jokin vaikuttaa menevän pieleen tai alkaa ahdistaa, voin vaikuttaa itse asiaan jollakin tavalla. Näin olen ainakin kuvitellut. Hermostun sekasotkusta, olipa sitä sitten omassa mielessä, ympäristössä, tavaroissa... missä vaan. On aina ollut helpompaa elää, kun asiat ovat jollakin tavalla jäsenneltynä sekä omassa päässä että muuallakin. Näkyvät asiat olen pyrkinyt pitämään järjestyksessä, sillä ne ovat heti vaikuttaneet ärsyttävästi mielialaani - kaapit ovat sitten toinen juttu ja suljettujen ovien takana voivat tavarat ja asiat olla sitten kaikessa rauhassa vähän enemmänkin sekaisin ;)

Oikeastaan vasta lasten syntymän jälkeen olen huomannut, että kaikkia asioita ei itse pysty hallitsemaan, vaikka niitä kuinka koittaisi jäsennellä tai järjestellä. Ihminen on sekä henkinen että fyysinen kokonaisuus, molemmat asiat vaikuttavat toisiinsa. Opin esikoisen syntymän jälkeen, kuinka voimakkaasti oma keho reagoi siihen, mitä mielessä tai alitajunnassa tapahtuu. Ei siitä sen enempää, mutta joka tapauksessa monet fyysiset kokemukset ja jopa oireet johtuvat usein siitä, että mieli ja henkinen hyvinvointi ei kulje ihan käsi kädessä oman fysiikan kanssa. Pitäisi pysähtyä kuuntelemaan, mitä alitajunta, oma minä, haluaa minulle kertoa. Miettiä syitä, ei pelkästään seurauksia ja oireita. Ja tarttua sen jälkeen vallitseviin olosuhteisiin ja muuttaa niitä asioita, jotka aiheuttavat mahdollisesti fyysisiä reaktioita - sikäli mikäli reaktiot ovat negatiivisia.

Viime vuosi oli kaikella tavalla pohdiskelun ja pysähtymisen vuosi. Aslak-kuntoutuksessa meille on opetettu mm. sitä, kuinka omaa elämää voi pohtia "lokki-perspektiivistä" käsin - eli leijailla ikään kuin kaiken yläpuolella ja miettiä, mitä siellä alhaalla, omassa elämässä, tapahtuukaan. Niin arkena kuin vapaallakin, töissä ja kotona. "Älkää ihmetelkö, jos kuntoutuksen aikana elämänne heittää kaikella tavoin häränpyllyä", totesi eräskin asiantuntija meille. Näin on tapahtunutkin monille. Useimmat meistä kuntoutujista (ihan kamala sana, mutta tällaisia kuitenkin olemme virallisesti :D) ovatkin miettineet omaa elämäänsä monellakin tavalla, itseni mukaan lukien. Kun kuntoutus vielä toi esiin lonkan dysplasian kaikkine oireineen, ei ole ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin kohdata se mitä on eteen tullut, satutti todellisuus sitten kuinka paljon tahansa tai ei.

Hirveän ristiriitaista on ollut käsitellä sitä, että juuri nyt en voikaan kovinkaan paljon vaikuttaa siihen, miten elämääni jäsennän ja järjestelen. (Ja tämän ristiriidan huomaan myös voimakkaana tietyissä henkilöissäkin, jotka reagoivat mielenkiintoisilla tavoilla tähän lonkkani tilanteeseen.) Toisaalta kuluneen vuoden aikana on ollut todella tärkeää ja opettavaista pysähtyä miettimään elämää moneltakin eri kantilta, ja olen nauttinut ajasta tietyllä tavalla myös saamani diagnoosin jälkeen. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Toisaalta taas tällaiselle "oman elämänsä vaikuttajalle, järjestelijälle ja narujen pitelijälle" on melko lailla vaikeaa elää tätä hetkeä juuri nyt, odottaa leikkausta ja sen jälkeistä kuntoutumista, tietämättä yhtään, milloin on jälleen työkykyinen ja pystyy elämään ns. "normaalia arkea." Ehkä siksikin on ollut niin hirveä hinku järjestellä edes niitä kaappeja :)

Sen voi ihan heittämällä sanoa, että tällainen kokemus (monien muiden vastaavien kokemuksien ohella - en todellakaan väheksy niitä kaikkia menetyksiä, sairaustapauksia tai muita isoja kriisejä, joita vaikkapa ystävienikin elämässä on ollut -) väkisinkin, oikein kliseisesti sanottuna, laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Vaikka kuinka ottaakin välillä päähän ja ärhentelen läheisilleni täällä kotona, on ihan tervettä tajuta, että asiat voisivat aina olla paljon pahemminkin. Ruoho ei kuitenkaan välttämättä ole yhtään sen vihreämpää toisellakaan puolella aitaa :) Aivan älytön huumori on paras keino pitää oma pää kasassa... on tää elämä niin kummallista, että eihän tässä muuta voi kuin nauraa!

Pekka Hyysalo on muuten henkilö, jolle en voi muuta kuin nostaa olematonta hattua ja kumartaa syvään. Mielettömän hieno persoona, suuri inspiraatio ja uskomaton selviytyjä. Lukekaapa Pekasta lisää:

http://www.pekkahyysalo.com

Oman elämän asiat saavat vähän toisenlaisen kaiun kun Pekan tarinan lukee.

Mutsi ragee!

Tänään on ollut enemmän tai vähemmän teinikielellä sanottua angstailupäivä. (Joo, on niitä mullakin toisinaan, uskokaa pois... :)) On ottanut ihan kunnolla päähän jotenkin niinkuin kaikki! Asiat ja niiden olemiset, olemattomuudet ja muut. Sotkut. Kaaos. Ihmisetkin ovat ottaneet päähän.

"Talvi" ahistaa kun on vaan niin märkää ja pimeää ja ei lunta yhtään. (Eikä paljoa tarvitse ollakaan, mutta sen verran, että olisi edes vähän valoisampaa...) Tuntuu, että sitä on kahta väsyneempi, kun ei näy valoa missään ja suurin osa päivästä nyt tässä tilanteessa vaan väistämättä kuluu lähinnä sisätiloissa pieniä juttuja tehden. Öisin nukkuu ja kukkuu miten sattuu, kun epämääräinen jomotus saattaa valvottaa. Parina yönä olen nyt myös herännyt kivuliaaseen lonkan lukkiutumiseen. Joskus lisäksi pohdin asioita yöllä ihan liikaa...

Tänään olenkin ollut kaikesta edellä mainitusta johtuen melko lailla äkäinen ja hermostunut. En yhtään ole jaksanut tai sietänyt katsella lasten mekastusta enkä nahistelua enkä ympäri huushollia ollutta sotkua. Olen korottanut "Hyvin Maltillisesti ja Vienosti" ääntäni tänään koko perheelle - anteeksi pyydän teiltä kaikilta, toivottavasti ymmärrätte. Syytän vallitsevia olosuhteita ja pelkään "yleistä kaaosta" hiukan etukäteen jo nyt siltä ajalta sitten aikanaan, kun tulen kotiin leikkauksesta... Kuinkahan mun pinna mahtaa kestää, jos tavarat ovat hujan hajan, lapset nahistelevat, kukaan ei laita mitään paikalleen ja itse ei voi tehdä mitään... Hmmh. Eräänlainen kärsivällisyyden koetinkivi :) Toisaalta se on ainakin sitä aidointa, oikeaa arkea, jota varmaan myös kaipaa toipuakseen.

Mutta palatakseni tähän päivään... Alkuiltapäivästä sain onneksi nukuttua muutaman tunnin päiväunet, luksusta! Oli pakko nukkua, sillä torkahtelin sohvalle istuma-asentoon. (Kunnon vanhus!) Päikkäreiden jälkeen tuntui sitten siltä, että vallitsevaa epämääräistä kaaosta sekä kotona että minussa itsessäni on pakko järjestää jollakin tavalla. Järjestelin tavarat keittiön pöydältä ja laskutiloilta ja sen jälkeen päätin, että aloitan oman vaatekaappieni siivouksen.

Ei ihan helppo juttu käydä vaatepaljoutta läpi, kun pitäisi seisoskella pitkään yhden jalan varassa ja kurotella alahyllyllekin, mutta homma onnistuikin ihan mukavasti, kun istuin välillä tuolilla ja välillä seisoin. Yksi kaappi tyhjeni vaatteista, joista suuri osa oli aivan kamalia rytkyjä vuosien takaa. En käsitä, miksi niitä on pitänyt säilöä niin pitkään! Vaatekaapin siivousprojekti tulee saamaan jatkoa lähipäivinä - siinähän mulle on puuhastelua arkipäiviin... Ja lasten vaatekaapit pitää myös käydä läpi. Mies huoltakoon omat vaatteensa, heh... Ainakin toistaiseksi :)

Uusi vuosi nähtävästi alkaa monella meistä tietyntyyppisellä puhdistautumisriitillä. Kuka tekee mitäkin; kuntoilee, syö ja elää terveellisemmin, siivoaa, järjestelee, korjaa joulukoristeet ja -tavarat pois, sisustaa jo kevättä, valoa ja väriä kotiin. Itse nähtävästi kuulun siivoajiin ja järjestelijöihin tällä kertaa, varsinainen kuntoilu alkanee vasta joskus myöhemmin tänä vuonna. Pääasia, että syntyy tunne siitä, että uudella vuodella ja sen tuomilla asioilla on mahdollisuus alkaa puhtaalta pöydältä.

Toiveita ja lupauksia

Mietin eilen, mitä toivoisin alkaneelta uudelta vuodelta. Tietynlaisia lupauksiakin tein siinä sivussa, tosin sellaisia, jotka on mahdollisia toteuttaa ilman suunnattoman suurta tuskaa tai pakkoa - lupauksethan on yleensä tarkoitettu pidettäviksi, vai mitä?! 

Lupasin olla mahdollisimman paljon läsnä hetkessä, nauttia, muistaa olla kiitollinen, tavata ystäviä ja sukulaisia, kirjoittaa blogia, pitää itsestäni huolta ja pitää myös mahdollisimman positiivisen fiiliksen yllä. Lupasin yrittää myös töihinpaluuta tulevan vuoden aikana. Katsotaanpa mitä tapahtuu, mutta luotan siihen, että kaikki edeltä mainittu on mahdollista, jos asiat sujuvat mukavasti.

Viime vuoteen mahtuikin monenlaista tapahtumaa ja tiivistettynä vuosi kului omaa elämää joka suunnasta pohdiskellen ja tarkastellen, ihanasta kesästä ja ystävien ja sukulaisten seurasta nauttien ja päätyen lähipiirin sairastapauksiin, oma tilanteeni mukaan lukien. Marras-joulukuu sujui kuitenkin pääosin "plussan puolella", ihan hyvässä tunnelmassa kaikesta huolimatta, ystävät ja läheiset ovat pitäneet hyvän vireen yllä.

Viime vuonna jouduin pysähtymään useasti ja miettimään, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Kun vain muistaa nauttia jokaisesta hetkestä, ovat asiat jo oikeasti ihan hemmetin hyvin... 

Asioilla on aina kaksi puolta. Itse voimme valita, jäämmekö murehtimaan tapahtuneita asioita vai yritämmekö löytää asioista myös valoisammat puolet. Toisinaan oikein syvän ahdistuksen tai murheen hetkellä saattaa näyttää siltä, että kaikilla muilla asiat ovat sata kertaa paremmin kuin itsellä, mutta kukapa tietää tarkalleen, mitä toinen ihminen sisimmässään tuntee? Emme myöskään välttämättä tiedä, millaisia taustoja, tapahtumia ja muistoja suhteellisen läheisetkin ihmiset kantavat mukanaan. Pinta saattaa näyttää hymyilevältä ja kiiltävän korealta, mutta sisin on tyhjää, turtaa, mustaa. Siksikin kannattaa pyrkiä turhasta katkeruudesta ja kateudesta eroon - koskaan ei voi tietää - ja kohdata toiset ihmiset aidosti.

"...kaikki aikanaan kun turha riisutaan, saitko rakastaa? Niin ohikiitävää, ikävä ja riemu, joka hetken värähtää, mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää..."

Olen itsekin ollut mestari kätkemään iloisen ja nauravaisen olemukseni taakse ahdistavia asioita, vaikkapa jo vuosia kipuilleen lonkkani, mutta olen päättänyt olla tässäkin asiassa avoimempi. Iloisuudesta ja positiivisuudesta en silti suostu koskaan luopumaan!

Viimeistään silloin, kun on pakko kohdata asiat silmästä silmään, on pakko riisua kaikki ylimääräiset kuoret päältä ja oltava avoin. Se voi satuttaa mutta samalla myös antaa huomattavasti enemmän kuin olisi koskaan uskonutkaan.

Toivon sinulle oikein hyvää ja onnellista vuotta 2014!