Kuva

Kuva

torstai 29. tammikuuta 2015

Rumat ihmiset

"Ne rumiin vaatteisiinsa pukeutuu,
jotka ei oo ollu vuosiin muodissa
On niiden hiukset rasvassa, tai sitten ne kaljuuntuu
Niil on liian iso nenä, ja vino suu
Rumat ihmiset, menkää kotiinne
Rumat ihmiset, menkää kotiinne
Rumat ihmiset, ootte turhia..."

Tuo Kummelin Rumat ihmiset -rallatus soi vaihteeksi päässä :) Mulla on ajatukset ja fiilikset vielä ihan täysin Peurungassa. Jotenkin tuo(kin) biisi sopii niin hyvin meidän koko outoon ja hulvattomaan vammaporukkaan ja noille sanoille naurettiin viimeksi tänään :D Oltiin me niin oma porukkansa outoine vikoinemme.

Vaikka mulla tämän jakson aikana ei lonkan/jalkojen tilanne juuri parantunutkaan, tuntui vesiharjoittelu kaiken rankkuudensa ohella myös rentouttavalta, paino tippui 4 kg ja henkisesti hyödyin kuntoutuksesta myös valtavasti. Sekä tuo meidän oma porukka että mua yksilöllisesti ohjanneet ihmiset olivat ja ovat aivan mahtavia. Henkilökunnan osalta samat henkilöt jatkavat mun kanssa myös seuraavalla jaksolla - sekään ei oo välttämättä itsestäänselvää, kun monella tuntui vaihtuvan fyssarikin jakson aikana useasti. Mulla kuitenkin on jatkossakin samat kaksi fyssaria, se on kuulemma suorastaan vaatimus, sanoi mun "pääfyssari." Haluavat seurata huolella mun tilannetta, ja se on selkeämpää että ohjaajatkin ovat samat. Mun ei tarvitse tässäkään yhteydessä selostaa mun tilannetta alusta loppuun saakka eri henkilöille, mikä on tosi hyvä juttu, sitä selostamista kun "jostain kumman syystä" riittää muutenkin aina välillä.

Noin muuten musta tuntuu juuri nyt hirveän ristiriitaiselta. Oon ollut tänään aika kipeä kaikesta tekemisestä ja tavallaan koko viikosta, olihan se raskasta, se on ihan selvä homma. Vaikka paljon hyödyinkin, on tuollainen pätkä myös tosi uuvuttavaa muutenkin - henkisesti ja fyysisesti. Mikään lepoloma kuntoutus ei oo, vaan siellä on ihan "täydet työpäivät." Kivut ovat johtuneet ihan normaalista suuremman treenirasituksen lihaskivuista, mutta mukana on tuota epänormaalia sähköttävää hermokipua sekä kirvelevää jomotuskipuakin lonkan sisällä, mikä on todella inhottavaa ja lamaannuttavaa. Sitten kun tähän yhdistetään se tilanne, että koko perhe on odottanut että kuntoutuksesta saapuu hyvin virkeä äiti ja vaimo, joka on valmis heti tarttumaan toimeen ja aloittamaan kotirutiinit... No mitä mä teen? Pesen kyllä kuntoutusajan pyykit (ja muutenkin pyykkikorissa odottavat muun perheen vaatteet), mutta sen jälkeen vajoan kivuissa ja uupuneena sohvannurkkaan makaamaan enkä juuri sieltä illan aikana muualle liikahda. Lapset käyvät sylissä halailemassa ja pussailemassa. Mies on hiukan turhautunut siitä, etten osallistu näihin kotikuvioihin ja itsestäni tuntuu, että kotiinpaluuni sotkee muun perheen kaikki 10 päivän aikana muodostuneet rutiinit. Lapset eivät tottele ennen nukkumaanmenoa ja muutenkin ilmapiiristä muodostuu yhtäkkiä kireä. Mies on hoitanut upeasti koko kuntoutuksen ajan perheensä ja työnsä ja vaimo/äiti ei paljoa pystykään tekemään vaikka palaa taas kotiin... Se tuntuu musta aivan äärettömän pahalta.

Mutta mielessä painavat asiat on aina puhuttava ääneen. Niinpä mä totesin mun miehelle, että tiedäthän sinä sen, etten tahallani täällä sohvannurkassa makaa ja että mun on nyt hankalaa olla... Kiitin myös siitä, kuinka hän on kaiken
järjestänyt ja hoitanut täällä kotona, pyörittänyt arjen. Kerroin myös kuntoutuksesta opittuja asioita, mm. sen, että on sallittua myös näyttää ettei jaksa tai pysty eikä vaan suorittaa. Etten ota aina sitä pärjääjän, vahvan, rohkean roolia, että vaan tekisi kaikkea vaikka kuinka koskee. Mun on pakko ruveta kuuntelemaan omaa vointia ja jaksamista jatkossa paremmin, vaikka se näyttäisi muiden silmissä vaikkapa laiskuudelta. Muuten mä en jaksa sitäkään mitä nyt.

Kuinka muu perhe sitten ei kuormitu liikaa, jos tai kun en pysty tekemään kaikkea täällä kotona? 

Niinpä. Kyllähän se kuormittuukin. Siitä en kertonutkaan aiemmin, että nyt tuolla Peurungassa sosiaalityöntekijä (ja muut "konkarit", meidän ryhmän vammaiset) kertoi mulle, mitä kaikkea apua meidän perhe voisi saada. 

Mitä todennäköisemmin meille kuuluisi jonkinlaista apua tänne kotiin, koska on paljon asioita joita mä en pysty tekemään. Kaikki kiipeämiset, kurottelut, lattiatasossa tehtävät jutut, mattojen ulosvienti jne jne... Siivoaminenkin on hidasta ja hankalaa. Kaikki pitkään seisomista ja istumista vaativat jutut ym. Nämä kuormittavat miestä ja muutakin perhettä. 

Lisäksi mulle kuuluisi vammaispalveluihin kuuluvaa kuljetusapua, siis tietty määrä taksikyytejä kuukaudessa, koska oon ollut nyt jo yli vuoden "tässä kunnossa" enkä pääse kotoa mihinkään ellei joku hae tai tuo mua. Miehen ei kuulu olla mulle mikään kuljettaja tai avustaja, vaan mulla kuuluisi olla myös oma mahdollisuus päästä yksilönä kulkemaan siten kuin haluan. Yleisesti se on kai 18 matkaa kuukaudessa, jos oikein muistan, mitä laki sanoo. 

Näiden erilaisten tukien/apujen saamiseksi mun täytyy tehdä hakemukset kuntaan/Kelaan ja liitteeksi vaaditaan selkeä, kattava lääkärinlausunto. Huomenna juttelenkin taas asioista työterveyslääkärin kanssa, kun hän soittaa. Taas vähän paperibyrokratiaa... :)

On tämä kaikki niin paljon eri muuttujia, selvittelyjä, kyselyjä ja energiaa vievää, että ei sitä kukaan ymmärrä, ennen kuin yhtäkkiä itse joutuu tällaisten asioiden keskelle. Nyt mulla on kuitenkin taas vähän erilaista perspektiiviä asioihin ja ymmärrän, että jos muutkin ikävistä sairauksista ja vammoista huolimatta selviävät, miksen minäkin ja meidän perhe selviäisi. Asiat vaan vaativat sitkeyttä ja pitkäjänteisyyttä. Ja taitoa kääntää heikkoudet vahvuudekseen - ja negatiiviset asiat hulluksi, mustaksi huumoriksi!

Kiitos Peurunka ekasta kuntoutusjaksosta, kiitos koko porukka, erityisesti "Kaihon karavaani!" Ootte kaikki aivan mahtavia! :)

"Rumat ihmiset, menkää kotiinne
Rumat ihmiset, menkää kotiinne
Rumat ihmiset, menkää kaljalle
Rumat ihmiset, menkää itseenne
Rumat ihmiset, ootte turhia..."






keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Kyllä aika kuluu nopeasti... Enää yksi päivä jäljellä!

Hirmuista vauhtia on kyllä aika kulunut täällä kuntoutuksessa. Kuvittelin että olisin joka päivä täältä kirjoitellut kuulumisia, mutta ei oo ehtinyt kun on tullut sinkoiltua paikasta toiseen niin innokkaasti :D Nyt on sopiva pikkutauko tässä ennen seuraavaa ohjelmaa, joka on peräti ruokailu, joten käytän tämän välin "raapusteluun."

Päivällä olin mm. fyssarin vastaanotolla, käytiin vähän tämän ekan kuntoutusjakson yhteenvetoa läpi ja muutenkin tän hetken tilannetta ja kuulumisia viime päiviltä. Eilen mulla oli 6 minuutin kävelytesti, hurjat 300 m pystyin yhden kepin kanssa kävelemään. Tiukkaa teki, kun piti tietty kävellä niin kovaa kuin pääsee. Kipu ei ollut kävellessä vielä kauhean paha (tosin yhden kepin kanssa kävelen aika vinossa, kun nojaan paljon vasempaan käteen, joten selkä ja vasen lonkkakin väsyvät) mutta illalla oli kyllä tosi inhottavaa kävellä ja ihan vaan ollakin. Hirveä sähköiskumainen kipu alaselkään aina istuessa ja kun vähänkin pyöristi selkää, ja kävellessä vihloi ja kirveli oikeaan lonkkaan. Piti ottaa kunnon kipulääkkeet ja siltikään olo ei meinannut helpottua, ei ollut mitään hyvää asentoa olla. Onneksi se siitä sitten vähän tasottui. 

Samantyyppinen kovempi kipu oli myös silloin viime viikolla, kun oli aika kova allastreeni. Sinnikkäästi mä täälläkin olen harjoitellut niin vedessä kuin maallakin... Mutta esim. tänään oli ihan älyttömän hankalaa ja kipeää yrittää esim. edes pikkusen siirtää painoa oikean jalan varaan, roikottaa oikeaa jalkaa steppipenkin päällä ilmassa... Tai roikottaa oikeaa jalkaa hierontapöydän ulkopuolella polven kohdalta. Järkyttävä kiristys ja kipu nivusessa ja jossakin lonkan sisällä, tuli ihan kylmä hiki ja kädet meni mulla aivan märäksi. Mun piti mm. myös yrittää nousta molemmilla jaloilla steppipenkin päälle ja yrittää seistä oikeankin jalan varassa niin, että vasen ois roikkunut siitä steppipenkin yli... Toki korkealle nostetusta hierontapöydästä tukea ottaen. No eihän siitä yrityksestäkään mitään tullut, oikea jalka vaan petti alta jo aivan alkuvaiheessa. Kipua ja heikkoutta. Mutta lonkan lähentäjille ja loitontajille löydettiin uusi hyvä kikka, jolla mä pystyn kontrolloimaan suht hyvin liikettä: polvet "köytetään" yhteen selällä maatessa polvet koukussa kuminauhalla. Siitä voi yrittää paremmin lähennystä ja loitonnusta ilman, että pitää pelätä, että polvi "läjähtää" siitä alas holtittomasti. Niin kun käy, jos ei joku tue mun toisella puolella polvea ja reittä tai jos en pidä itse kädellä reidestä kiinni.

On kyllä ihmeellinen jalka, ei voi muuta sanoa. Vähän täällä Peurungassakin mun "pääfyssari" tätä mun tilannetta ihmettelee... Selkä, vasen lonkka ja polvet ovat sitten ihan oma juttunsa, mutta kun ei kukaan keksi oikein selkeää syytä tuohon oikean lonkan heikkouteen ja kipuihin, jotka aina vaan jatkuvat vaihtelevasti. Vastaavanlaiseen tilanteeseen ja diagnoosiin ei oo aiemmin törmännyt... Sitähän tuo fyssari myös tuumaili, että toivottavasti vasenta lonkkaa ei tarvitse leikata vielä hetkeen, sillä muuten mun liikuntakyky romahtaa. Ja myöskin sitä hän mietti ääneen, että ei ole kyllä leikkaus onnistunut silloin, vaikka pahimmat leposäryt on saatu pois, jos liikuntakyky muuten heikentyy. Näinhän mulla on käynyt; ei mulla tällaisia lihasheikkouksia ja voimattomuutta lonkassa ollut ennen leikkausta, silloin kävelin paljon paremmin.

Ai niin, työterveyslääkäri soitti eilen. Oli puhetta myös kuntoutuskuulumisista ja mm. kuntoutustuen jatkosta. Hän ei ollut saanut vielä mun ortopedia kiinni, mutta huomenna yrittää vielä kerran ja sen jälkeen soitellaan pe uudelleen. Nyt alustavasti oli puhetta, että kuntoutustukea haettaisiin pidemmälle pätkälle, ainakin 4 kk, kun tää mun tilanne on niin pitkissä kantimissa. Mutta se jäi vielä vähän auki, pe tuumitaan asiaa vielä. En mä kuitenkaan töihin lähikuukausina ole menossa, se on selvä juttu.

Mutta kuten eräs kustavilainen nainen tänään mulle täällä totesi, kun höpöteltiin niitä näitä tuolla käytävillä: "niil korteil mennää jotk' o annett", ja näinhän se on. Tässä koko kuntoutusporukassa on kyllä huomattu se, että kaikesta selviää, kun vaan on oikeanlaisia ihmisiä, vertaisia ja ymmärtäviä ihmisiä ympärillä, avoimuutta, älytöntä huumoria ja sitten sitä taitoa osata kuunnella itseään ja muiden tarinoita myöskin. Rentoutumista myös tarvitaan sekä sitä, että on itselleen armollinen. Voi myöntää reilusti, että aina ei vaan jaksa olla positiivinen ja myös alakuloisuus ja muut negatiiviset tunteetkin ovat sallittuja. Niistä vaan pitää sitten päästä ylös ja eteenpäin, päivä kerrallaan, omien voimaannuttavien asioiden kautta. Mulle ne ovat läheiset ihmiset, musiikki, maalaaminen ja muu luova toiminta... Sekä vesi rauhoittavana mutta myös tehokkaana treenielementtinä.

Kyllä tästä Peurungan ekasta kuntoutusjaksosta jää kaikin puolin todella hyvät muistot ja tunnelmat. Mahtavaa porukkaa, niin meissä kuntoutujissa kuin henkilökunnassakin ja paikkakin on oikein hyvä. Seuraava kuntoutusjaksokin sovittiin eilen: tuun tänne uudelleen huhtikuun loppupuolella. Saas nähdä mitä porukkaa täällä silloin on :)


Eilen oltiin Janne Tulkkia illalla kuuntelemassa...


Tässä mun jalkojen lihasvoimatestin tuloksia. On hieman eroa jalkojen välillä!


Peurungan päärakennuksen edustalta muutama päivä sitten

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Ekan kuntoutusviikon saldo

Aivan ensimmäisenä mun täytyy kopioida tähän mun Facebookiin laittama kuvaus meidän kuntoutusporukan huumorista ja kummista vaivoista... :D

Ekan kuntoutusviikon yhteenveto: "meno on kuin spitaalisten pikkujouluissa" :D Nauretaan niin paljon, että silmät valuu, nenä tippuu ja kieli on poskella. Yks yrittää odottaa teleskooppikäden kasvamista, jotta ois vähän parempi kurotella tavaroita. Toisella on astianeuroosi - oman ruokavalion mukaiset ruuat tuodaan mitä kummallisimmissa astioissa, kun muut syövät ihan tavallisen näköisiltä lautasilta. Kolmannella on kumisormet, neljännellä luksoituvat nivelet. Viides päätti, että ryömisi meidän ohi, jottei joutuisi muiden kanssa samaan pöytään... Ainut vaan, että se nyt ei satu onnistumaan kun on vähän fyysisiä rajoitteita :D Ja mitä mä teen? Leikin kultakalaa akvaariossa. 

"Kokoontuu omituisten otusten kerho..." Ja ai niin! Kaihon karavaani on saanut täällä uuden merkityksen. Se ei oo Tuure Kilpeläisen orkesteri, vaan se saattaa olla kolmen hengen porukka, jotka kulkevat eri apuvälineillä peräkkäin pitkin Peurungan käytäviä... Välillä oikein hitaasti, että muita ärsyttäisi :D

Että näin hulvattomaksi on porukka muotoutunut ihan muutamassa päivässä. Meillä on kaikenlaisia vaivoja ja aika harvinaisiakin sellaisia, joten paljon löytyy sitten kuitenkin yhteistä. Ja se huumori! Usein porukkaan mahtuu vähintään yksi tosikko, mutta tässä porukassa ei sellaista kyllä ole! Voi heittää aika raakaa huumoria ja toinen vaan jatkaa samaa rataa. Ja vedet silmissä käkätetään. Toisesta kuntoutusporukasta on alkanut siirtyä meidän vakioruokapöytään väkeä mukaan, kun meillä on aina niin hauskaa :) Ja ollaanpa jo saatu palautetta siitäkin, että hississäkin meidän käkätys kuuluu, ja kommentoipa joku nainen meille tuolla käytävälläkin, että "onpa teillä tarttuva nauru!" Että näin. Kiva on nauraakin välillä sydämensä kyllyydestä. Se on myös terapeuttista, vaikka kyllä täällä paljon on tullut puhuttua myös ihmisten elämäntilanteistakin ja arvoistakin ym. tosi paljon.

Tänään oli ihan täysi vapaapäivä ja jokainen teki vähän mitä huvitti ja halusi. Meillä tuli perhe käymään täällä ja käytiin miehen ja lasten kanssa yhdessä kylpylässä. Lapset olivat innoissaan :) Pikku "äksidenttikin" tapahtui kun innokas neiti melkein-seitsemän-vee veti invavessan hälytysnarusta ja piippaaminen alkoi... Onneksi se hälytys meni sitten vaan aularavintolan henkilökunnalle eikä sentään mitään ambulanssia ja palokuntaa paikalle saapunut! "Ei haittaa mitään, kerrankin tällainen hälytys eikä mikään oikea hätätilanne!" hymyili tarjoilija, kun kävi katsomassa, mikä on tilanne. Olihan se uteliaan neidin testattava sen narun tarkoitus... :) Nyt muistaa kyllä jatkossa, ettei ole suotava toimenpide!

Huomenna on sitten taas "täysi työpäivä." On ainakin kuntosalia (yläkroppatreeniksi menee mulla), yksilöllinen allastreeni, ryhmäkeskustelua... Ja taitaa mulla olla aika psykologillekin. Saapa nähdä, mitä siellä tulee juteltua ja pääsenkö asioiden käsittelyssä taas askeleen eteenpäin.




perjantai 23. tammikuuta 2015

Ektoplasmana

Nyt on neljäs kuntoutuspäivä jo takana ja mä makaan vaihteeksi selälläni sängyllä. Sekä kuuntelen Juha Tapiota :)

Eilen oli sen verran intensiivinen ja vauhdikas päivä, etten jaksanut kirjoitella. Tuolla vedessä ja muuallakin tulee huomaamatta liikuttua niin paljon, että iltaisin on kyllä aika sippi. Ja jalat kipeät. Mitään ylitsepääsemätöntä kipua ei oo ollut onneksi (syönkin koko ajan särkylääkkeitä, ettei kova kipu estä liikkumista), mutta huomaa kyllä että yhtäkkiä tulee paljon erilaista liikettä mitä arjessa, kävely muuttuu iltaa kohti hitaaksi ja voimattomaksi.

Tänään aloitettiin aamupäivä boccian pelaamisella ja siitä sitten homma jatkui mulla pienryhmäkeskustelulla ja yksilöllisellä allastreenillä. Tuo allastreeni tapahtui tällä kertaa "akvaarioaltaassa" eli altaassa, jossa on osittain läpinäkyvät seinät, jolloin fyssari näkee hyvin liikkeet. Nyt oli oma fyssari ohjaamassa. 

Mulla oli niin vaivalloista kävellä altaalle (oon ilman keppejä tuolla kylpylän puolella), että fyssari käski mun ottaa tukea hänen olkapäästä :) No sit onnistui helpommin. Allastreeni oli tosi tehokas, vaikka sitä ei vedessä niin huomaakaan. Ihmeteltiin treenaamisen ohessa myös mm. sitä, että mulla ei oo oikein mitään elämää leikatun puolen pakaralihaksessa - tai on aivan pikkiriikkisen, mutta mä en huomaa sitä itse. Samoin jotain muitakin ihmeellisiä lihasepätasapainoja mulla on. Sellaisia, että ei oo fyssarikaan niihin ennen törmännyt. Mun oikea jalka on kyllä todella kummallinen. Se on positiivista, että pienen pientä eloa on kuitenkin eli kannattaa vaan yrittää kuntouttaa...

Treenin jälkeen mä en puolestaan meinannut päästä altaasta pois! Mulla oli jalat aivan veltot ja oikea lonkka myös vihoitteli. Lähinnä käsien varassa pääsin kaiteita pitkin pois altaasta... Niinpä fyssarin piti taas saattaa mut ihan naisten kylppärin ovelle saakka. "Nyt sitten tosi varovasti suihkuun, sä et saa kaatua!" mua ohjeistettiin. Pystyin kyllä sitten suihkuille kävelemään. "Vetääkö sulla suonta?" kysyi joku mummo, kun raahauduin hitaasti suihkuun. "Ei kun mulla on muutenkin vähän vaikeeta tää liikkuminen", mutisin vastaukseksi. Suihkun jälkeen pukuhuoneessa piti pukea tosi hitaasti. En muista milloin oisin viimeksi ollut näin sippi ja kipeä minkään vesitreeninkään jälkeen! Kyllä siitä sitten vointi pikkuhiljaa parani, kun lepuutin itseäni ja join paljon vettä. Pääsin sit kuitenkin keppien kans ihan kohtalaisesti liikkeelle... Ja nyt kun täällä taas lepuuttaa itseään "ektoplasmana" sängyllä, kyllä tää taas tästä. Mut on kyllä tehokasta treeniä ym. :) Tai ainakin lihakset hyvin väsyttävää!




keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Päivä 2

Tänään mulla oli ohjelmassa mun eka yksilöllinen treeni vedessä, yleistä kuntoutusinfoa, toimintaterapeutin vetämä ryhmäkeskustelu, jalkojen lihasvoimatesti sekä ryhmäliikuntaa - joka meillä tosin nyt oli lähinnä paikallaan istuen (tosin mä nyt venkoilin joka suuntaan ja välillä seisoin).

Vesitreenaus oli mahtavaa, mulla oli itselläni koko Peurungan hemmotteluallas ja fyssari ohjeistamassa. Treeni meni ihan hyvin, tosin jotain oikean lonkan liikkeitä piti jättää kivun ja voimattomuuden takia tekemättä. Mutta pääpiirteittäin oli hyvä setti. Vesi on kyllä huippu elementti, moni sellainen juttu on siellä mahdollista, joka on kuivalla maalla mulle täysin mahdotonta. Sen kyllä huomasi jälkikäteen... Pelkästään altaasta ylös pääseminen oli hankalahkoa ja myöhemmin kun tulin mun huoneelle, oli otettava särkylääkettä kun oikeaa lonkkaa juili niin inhottavasti. (Kipua on ollut myöhemminkin...) Se ei oo ollut mitään tervettä lihasten rasittamisesta tulevaa kipua, vaan sellaista inhottavaa kirvelyä ja jomotusta lonkan "sisällä." Lepäilinkin selälläni ihan rauhassa musaa kuunnellen. Mietin, tuliko tehtyä liikaa, mutta toisaalta tuli myös testattuakin itseä samalla. Ehkä vähempi intensiteettikin riittää, luulen. Vesi on petollistakin ja kun mä olen aina vedessä niin innoissani... No, en ainakaan laiskottele, todellakaan :D 

Jalkojen lihasvoimatesti mietitytti mua etukäteen, pelkäsin vähän, mitä siellä pitäisi tehdä ja kuinka paljon sattuu vai sattuuko. Mutta ei ollut paha juttu, parilla laitteella katsottiin isometrisesti mun polvien ja lonkkien voimat. Tulos oli karu mutta odotettu: oikeassa jalassa on aivan mitättömät voimat, lonkassa erityisesti. Kipua ja voimattomuutta. Vasemmassa jalassa mulla on sen sijaan huippuhyvät voimat! Ei ihme, sillä se jalka on tukijalka. Mutta kuulemma näkyy myös tuloksista, että oon treenannut aiemmin salilla ym., ei tule vastaavia tuloksia kuulemma pelkästään "tukijalkana olosta." Kumma kyllä mulla on siinä jalassa sellaiset voimat lonkan ja polven ongelmista huolimatta, että jos oikeassakin jalassa olisi sama tilanne, mun jalkojen yhteenlaskettu lihasvoima olisi testaajan mukaan huipputasoa. "Ei täällä moni henkilökunnastakaan saa samaa voimaa yhden jalan testistä", sanoi testaaja. Olin aika ihmeissäni! Toisaalta oli kiva kyllä kuulla, että voimaakin löytyy - edes sitten toisesta jalasta :D Jollain konstilla pitäis vaan saada tuon oikean jalankin tilanne etenemään. Mutta siksipä täällä ollaankin, harjoitellaan ja ihmetellään, mitä voidaan tehdä.

Jos jalat mulla onkin eri paria, on mulla muuten ollut välillä täällä sellainen "en tiedä mihin kuulun, oon välimallia" -tunne. Mä saan istua avustettavien pöydissä ruokailuissa, eli jos haluaisin, mulle voitaisiin tuoda ruuat ja juomat pöytään eikä niitä tarvitsisi itse hakea. En oo kuitenkaan tätä apua halunnut kuin joskus juomien osalta (koska joutuisin ne hakemaan yksi juomalasi kerrallaan ym., tarjotinta en saa kannettua ja kävelyä tulee muutenkin niin paljon täällä, että "ylimääräiset" askeleet kyllä tuntee), oon halunnut valita ruokani itse. No silti kuitenkin välillä on tunne, että mä en ole "tarpeeksi vammainen" voidakseni istua noissa pöydissä. Välillä mä myös tunnen häpeää, että mä istun "tässä vammaisten pöydässä." Sitten taas kun oon välillä istunut tuolla "normaaleillakin paikoilla", tuntuu siltä, etten kuulu siihenkään porukkaan ja mua ja keppejä tuijotetaan. Se on todella ärsyttävää! Tunnetta on vaikea selittää... Ja kai se on taas tätä vamma-asian prosessointia, mitä mä täälläkin teen. Ja juuri sitä, että silmästä silmään mä täällä kohtaan itseni ja rajoitteeni ja se ei ole mikään helppo juttu. No, nyt on noihin meidän ryhmäläisiinkin jo alkanut tutustua vähän paremmin ja siellä on sellaista porukkaa (tänään tuli väkeä lisääkin!), että he onneksi osaavat vähän "kouluttaa" tällaista aloittelijaa näissä apu- ym. asioissa ja antavat muutenkin vähän perspektiiviä noviisille :D

Huvitti muuten yks juttu... Mulla on siis täällä oma fyssari, mutta myös toinenkin fyssari, joka tiettyjä juttuja mulle ohjaa. Kun näistä oma fyssari kuuli, kuka fyssari mua ohjaa Jyväskylässä, otti hän mun harjoitusohjelman ja fysioterapiapalautteen itselleen luettavaksi ja tutustuttavaksi ja sanoi, että jos mulle vaan käy, hän tutkii nuo paperit ja palauttaa ne mulle parin päivän päästä. Tänään sitten altaalla tuli puhetta toisen fyssarin kanssa, että oon käynyt kesästä saakka fysioterapiassa ja kerroin mulle räätälöidyistä liikkeistä ym. No kun taas tuli ilmi, kuka mulla on ollut ohjaavana henkilönä, fyssari oli että "no ilmankos xxxx (siis täällä tämä toinen fyssarini) ottikin ne sun palautepaperit ja ohjeet tutustuttavaksi kun kerran tämä kyseinen henkilö sua Jyväskylässä ohjaa! Tiedänkin hänet hyvin, ollaan oltu samoissa tapahtumissa ja oon ollut hänen luennoillaan..." Puhesävy oli hyvin arvostava ja sellainen, että mulle tuli TAAS olo, että oon kyllä todella hyvässä ohjauksessa. Niin Jyväskylässä kuin Peurungassakin kyllä. Ammattitaitoa ja osaamista löytyy.

Huomisaamu muuten alkaa... H:lla! Siis hieronnalla! Ai että :)



Tällaisessa huoneessa majoitun.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Peurungassa


Eka kuntoutuspäivä takana! Menipä nopeasti, vaikka ei tänään vielä kummempaa tapahtunutkaan. Meitä on pieni liikuntarajoitteisten ryhmä, jossa mä olen varmaankin parhaiten liikkuva tällä hetkellä. Ihan samanlaista vertaistukea kuin nivelvaivaisilta/lonkkadysplaasikoilta/yliliikkuvilta en kyllä nyt saa, mutta enemmän onkin yksilöaikoja mulle. Kaikki ovat kuitenkin mukavia tyyppejä, eiköhän heidänkin kanssa ihan kivasti juttuun tule. Ja tutustuuhan täällä muuhunkin porukkaan pikkuhiljaa.

Kuten Aslak-kuntoutuksessakin, oli täälläkin hoitajan, lääkärin ja fyssarin alkutarkastukset. Tai oikeastaan täällä oli sairaanhoitajan tarkastus ja mulla ainakin, jostakin syystä, yhdistetty lääkärin ja fyssarin tarkastus. Ihan asialliset tarkastukset ja mukavaa, osaavaa ja rentoa tuntuu henkilökuntakin olevan. Hoitaja kyseli yleisluontoisemmin kokonaistilanteesta, tavoitteista ja toiveista, mutta sanoi kyllä, että hirveästi ei ole kysyttävää kun olin kuulemma kirjoittanut esitietokyselyn niin huolella ja kattavasti :D Sanoinkin tällaisen tyylin olevan mulle aivan tyypillistä... Tarkkaa, selkeää selvitystä, jos tarvitaan! 

Lääkäri ja fyssari sitten kyllä todella huolella tutustuivat mun tuomiin papereihin, jotta saisivat mun esitietokyselyn tietojen sekä jo aiemmin Peurunkaan lähettämieni lausuntojen/epikriisien perusteella hyvän kokonaiskuvan tilanteesta. Testasivat myös kropasta muutamia juttuja, erityisesti tietysti nuo lonkkien ja polvien tilanteet ja liikkuvuudet sekä muutenkin selän, niskan, käsien, olkapäiden toimivuutta ja liikkumista.

Käsissä on voimaa kyllä reippaasti, sain siitä palautettakin että no on voimaa kyllä reilusti :D Mutta muuten on joku ihme tukkoisuus tuolla niskassa ja hartioissa, pään kääntäminen tuntui kireytenä ja tuntuipa myös sormissa puutumista tietyissä niskan asennoissa. On mulla ihan varmasti jumia tuolla yläselässä/hartioissa/niskoissakin kun keppien kans on tullut käveltyä jo p-i-t-k-ä-ä-n. Selän liikkuvuudesta puolestaan todettiin, että jos se ei oisi niin yliliikkuva mitä se on, en ehkä pystyisi näillä lonkilla näinkään hyvin esim. pukemaan sukkia/housuja/kenkiä tai poimimaan mitään lattialta. Jepjep...

Jalat sitten on oma juttunsa... Lonkat on mitä ne on. Ei lisättävää. Oikean tilanne  on suurin murhe, mut vasemmankin lonkan sisäkierto on rajoittunut aiemmasta (tuntui nyt kipuna) ja ihmeellisiä lumpsahduksia siellä tuntui kun fyssari testasi liikelaajuuksia. Ei hitsi mä en haluaisi, että tuokin alkaa nyt menemään vauhdilla alamäkeä... Polvet myös ovat mitä ovat, ei niistäkään uutta kerrottavaa, nuo mun aiemmin blogiin kirjoittamat jutut pitävät oireiden puolesta yhä paikkansa. Kyllä niitä todettiin täälläkin ja helmikuun röntgenkuvaukset ja ortopedin tutkimukset ehkä sitten kertovat lisää. 

Lääkäri kyseli sitten vielä, miten mä itse koen - onko oikean lonkan tilanne parantunut yhtään viime kuukausina? Sanoin että lonkan lähentäjissä ja loitontajissa on ihan pientä heräämistä tullut (kuten täälläkin kirjoitin), mutta on tää tosi takkuista ollut. Ja että muutenkin tuntuu, että kun yksi paikka vioittui, muutkin alkavat sen myötä romahtaa. Niinpä mun kuntoutuksen yksi tavoitteista onkin, että nykyinen toimintakyky ei ainakaan huonontuisi ja että mennään täysin mun ehdoilla. Kuten fyssari totesi, "tää ei ole kilpajuoksua, kuuntele itseäsi ja kroppaasi ja tee niitä asioita, mitä pystyt." Naurahdin siihen, että ai eikö tää ollutkaan se juoksukoulu, joka tähtää maratonille :D Herätti hilpeyttä tuo kommentti. No joo... Rentoutuminen ois mulle myös tärkeää. Mä oon usein aivan liian levoton ja tuntuu siltä, että koko ajan pitäisi jotakin suorittaa (siis kotona ainakin). Mun pitäisi olla itselleni paljon armollisempi ja oikeasti kuunnella, mitä kroppa mulle kertoo... Täällä tuleekin olemaan rentoutusta ym.

Mulla tulee olemaan täällä treenaus suurimmaksi osaksi vedessä, koska en todennäköisesti hirveästi voi muualla treenailla. Joka päivä siis altaisiin, jee! :) Tykkään kyllä. Mä oon vesieläin, kuten tiedetään. Muusta harjoittelusta en vielä tiedä... Täällä on myös väkisinkin kävelyä - siis hyötyliikuntaa - aika paljon, kun on pitkät käytävät, joten mulle varoiteltiin, että lepo pitää myös muistaa etten heti ole aivan jumissa (vaikka varmaan oonkin)... Ja mitähän vielä... Niin, syömistä on helppo taas tarkkailla täällä, kun ei napostelemaan pääse ja ruokailutytmi on selkeä. Haluan tavata myös ravitsemusterapeutin, josko hän laatisi juuri mulle sopivan, hyvän ruokavalion. Vaikka toki tiedän, miten syödään terveellisesti, mutta olisi hienoa olla juuri tähän tilanteeseen sopiva maltillinen ruokavalio. Ois tarkoitus saada paino taas laskusuuntaan, se on yksi tärkeä tavoite myös mulle.

Että näin alkoi tämä kuntoutusrupeama :) oon tänäänkin ollut oma-aloitteisesti jo altailla, joten kun viime yön unet oli mitä oli, luulenpa, että ensi yönä nukuttaa... Ja aamu alkaa taas a:lla, siis altailla! Ja tietty aamupalalla...

Kuntoutuja :)

Lepoa kintuille...

lauantai 17. tammikuuta 2015

Tehokasta tukea? :D

Kuntoutuksen alkamisen odottelu tuntuu saavan koomisiakin piirteitä! Eilen sain puolihuumorilla, puoliksi tosissaan pari "hienoa" apuvälinettä, jotka kuulemma auttaisivat mun tilannetta. Toinen näistä oli polvituki, toinen alaselän tuki.



Ei siinä mitään, molemmista saattaisi ihan periaatetasolla ollakin hyötyä. Mutta vähän laadukkaammista vastaavista :D Nämä olivat sarjassa "ostin kun ne halvalla sai!" (ne olivat maksaneet vain muutaman euron) ja kyllä nauratti, kun noita eilen kokeiltiin. 

Polvituki oli liian löysä (siis materiaaliltaan) mutta samalla myös liian tiukka mun polveen :D Eikä siis hyödyttänyt mitenkään. Selkätukikin oli liian pieni mulle. Tota lantion/selän leveyttä kun on, niin ei ihan kaikki tuet mulle mene. Hehe :D Ja oli tuokin yhtä löysää materiaalia kuin polvitukikin. Jos liikkuminen paranisi ja pystyisin kävelemään tai seisomaan tasapainoisemmin, ei alaselkäkään olisi näin kuormittunut mitä nyt, vaikka lonkkadysplaasikoilla yleisesti alaselänkin kanssa on ongelmia. Jotenkin pitäisi saada lihastasapaino paremmaksi, mutta vaikeaa on kyllä ollut tässä tilanteessa edistää tuota asiaa.

Ai niin, fyssarilleni laitoin myös viime viikolla uusimmat kuulumiseni. Kiitin häntäkin siitä, että on mukana "tukijoukoissa" ja muutenkin kerroin missä mennään (polvet, lonkat, alaselkä, yliliikkuvuusepäilyt, kuntoutusjakso, keskustelu ortopedin kanssa jne). Hän vastasi, että eipä ole ihmekään että polvet ja alaselkäkin oireilee, vaikka olisikin yliliikkuvuutta, kun kävely on hankalaa eikä oikein pääse liikkumaan. Ja että vaikka onkin asiantunteva porukka miettimässä miten edetään, häntä kyllä itseään "ottaa" kun ei vaan löydy selkeää syytä, miksi ei tuo mun oikea lonkka lähde toimimaan eikä jalka nouse kuten kuuluisi... Että on vaan jatkettava selvittelyä ja yrittämistä. Näinpä se on.

Laittelin tossa jo osan kuntoutukseen mukaan otettavista vaatteista valmiiksi kaappiin pinoihin. Ne on siitä sitten helppo siirtää laukkuihin. Peurungasta tulikin ihan hyvä muistilista mukaan otettavista tavaroista/asioista, ja täydensin listaan vielä omia merkintöjäni.



Pelkästään Aslak-kuntoutukseen (5 vrk:n jaksoja) mulla tuli tavaraa yleensä kahden ison laukullisen verran ja reppu päälle. Mitenhän nyt kun tää tuleva kuntoutusjakso on 10 vrk?! :) Yksi laukku tulee varmaankin vain ulkoilu- ja sisätreenivaatteille ja -kengille, vaikka en varmaan hirveästi treenaamaan pystykään. Huvitti tosin tuossa taas vaihteeksi, kun sain kommenttia, että "Kai sulla on kunnolliset ulkoiluvaatteet? Ne laittaa sut ulos ihan kunnolla kävelemään!" Onneksi on taas muita ihmisiä, ketkä tietävät mun asiat ja voinnin paremmin kuin mä itse... :D

Sittenhän se nähdään, mitä liikuntaa mulle räätälöidään ja miten. Eipä silti, kyllä mä meinaankin käydä (keppi)kävelemässä sen verran mitä pystyn ja voin. Mutta se on ihan eri juttu kuin lähteä tästä yhtäkkiä jotakin pidempää kävelytreeniä tekemään. On muistettava myös vasen lonkka sekä polvet, ne on koko ajan tässä myös yksi ongelma.

Tulikin mieleen sen yhden fyssarin laatima mahtava treeniohjelma :D Liitänkin sen tähän... Ihan utopiaa, mahdotonta mulle. Tämä on tehty kesäajalle, mutta silti... 



Vesiharjoitteet sopivat, mutta en tosiaan lähtisi sauvakävelemään tästä paria kilometriä (se kyseinen fyssari silloin oli sitä mieltä, että kepit voi heittää nurkkaan ja siirtyä vaan kävelemään ilman tukea + sauvakävelemään), pyöräilemään, enkä edes salillekaan välttämättä paitsi yläkroppaa treenaamaan. Venyttelykään ei ole yliliikkuvien nivelten juttu. Jännä nähdä, mitä Peurungassa keksivät uusina harjoituksina mulle.

Polvista pitää vielä raapustella. Nyt kun niitäkin tullaan tutkimaan enemmän, olen ottanut vähän enemmän polvivammoistakin selvää. Veikkaan, että mulla on molemmissa polvissa ristisidevaurio/-vaurioita tai kierukkavamma ja/tai nivelsiteiden venymistä myöskin. Nivelrikkoakin voisi ennustaa, kun polvet ovat olleet vuosikausia niin muljahtelevat, naksuvat ja rutisevat. Eikä ylipaino myöskään auta asiaa... 

Vaikka oikea polvi taipuu pahemmin taaksepäin mitä vasen (ja on kipuillutkin enemmän viime päivinä kuin vasen polvi), vasen on sitäkin epävakaampi päivittäisine lukko-oireineen. Siinä tuntuu myös polvilumpion yläpuolella liikkuvia palasia, joiden veikkaan olevan joko rustoa tai jopa palasia lumpiosta. Olen niin monta kertaa polvi edellä maahan kaatunut, että vauriot ovat tulleet siitä. "Palasten" kohdalta ei voi painaa yhtään, kipu tulee heti tosi voimakkaana. Aikanaan kolhin tuota kohtaa polvesta vanhan työpöydän kulmaan hyvin usein ja silmissä näkyi vaan tähtiä... Joten ei oo todellakaan mikään terve nivel tuokaan :)

Täältä löytyy mielenkiintoista infoa nuoren aikuisen polvilumpion sijoiltaanmenosta:

http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/arkisto?p_p_id=Article_WAR_DL6_Articleportlet&p_p_action=1&p_p_state=maximized&p_p_mode=view&p_p_col_id=column-1&p_p_col_count=1&viewType=viewArticle&tunnus=duo99788

Onpa pitkä linkki! Mutta tuossa on kyllä mullekin hyvin tuttua asiaa. Saapa nähdä, säilyvätkö polvetkaan ilman ortopedin puukkoa. :/ Tarkkaan on nuo mahdolliset operaatiot kyllä joka tapauksessa harkittava ja ajoitettava, ettei liikuntakyky tästä vielä mene huonommaksi... Siinäpä onkin pulma myös ortopedille.

Vaan eipä nyt mietitä mitään uusia operaatioita tässä vaiheessa eikä mennä asioiden edelle. Jos nyt koittaisi keskittyä ihan vaan tähän hetkeen ja tulevaan kuntoutukseen :) Sekä viikonlopun viettoon!





torstai 15. tammikuuta 2015

Kuntoutusta odotellessa

Alkaa olla levottomuutta ilmassa! Mulle tyypillisesti, kun joku odotettu tapahtuma tai uusi ja oletetusti kiva tilanne on tiedossa lähitulevaisuudessa. Nyt mä oon alkanut miettiä tuota tulevaa kuntoutusjaksoa, johon on nyt enää alle viikko aikaa. Jotenkin hassu olo - tavallaan tietää suunnilleen, millaista kuntoutuksessa on (kun on se Aslak-kuntoutus takana) mutta sitten kuitenkaan ei tiedä ollenkaan.

Erilaiset ryhmä- ja yksilötapaamiset ja testaukset ovat tulleet tutuiksi jo Aslakista. Samoin ryhmän sisältä saatavat kokemukset/vertaistuki ja muu ryhmätyöskentely ja keskustelut. Näitä on tiedossa varmaan Peurungassakin, mutta muu ohjelma onkin vielä mysteeri. En myöskään yhtään tiedä, minkä ikäistä tai minkä kuntoista väkeä siihen ryhmään tulee, johon minut on sijoitettu, tai mitä vammoja/sairauksia tällä porukalla on. Tiedän ainoastaan, että tässä ryhmässä kukaan ei tarvitse pyörätuolia eikä avustajaa, mutta liikkumisessa tms. on ongelmia.

Liikuntaa/terapeuttista harjoittelua tietysti on tiedossa nyt tässäkin kuntoutuksessa, se on selvä juttu, mutta eri asia on, mitä mä oikeasti pystyn tekemään. Mutta tämä selviää sitten kun on kartoitettu mun lähtökohdat ja fyysiset ongelmat. Mun kuntoutus on yksilöllistä ja yksilöllisyydestä lähdetään, vaikka mut on käytännön syistä sijoitettukin ryhmään. Vedessä varmaankin tulen "asumaan" eniten, voisin kuvitella :D Ja sitä mä odotankin NIIN paljon... Ihanaa!

Tiloista ja vapaa-ajan harrastemahdollisuuksista pitää vielä kirjoitella. Peurungassa on aivan erilaiset tilat mitä Summassaaressa (hmm... näitä kahta paikkaa ei varmaan voi edes vertailla samassa lauseessa tilojen puolesta, sanotaan nyt hienovaraisesti, että toinen on jämähtänyt kauas vuosikymmenten taakse ja toisessa eletään nykypäivää :)) mutta molemmat sijaitsevat järven rannalla, luonnon äärellä. Aika heikosti oli Summassaaressa vapaa-ajalle tekemistä, ohjattua toimintaa tms., mutta porukassa sitten keksittiin peli-iltoja tai muuta vastaavaa. 

Peurungassa puolestaan voi hyväkuntoinen, siis ei-toimintarajoitteinen ihminen harrastaa jos jonkinlaista liikuntaa, on vaikka minkälaista liikunta- ja urheilulajia kokeiltavaksi ja olen ymmärtänyt, että vapaa-ajalle on erilaista ohjelmaakin järkätty ihan eri tavalla mitä Summassaaressa. Peurunka panostaa muutenkin hyvinvointiin ja matkailuun kuntoutuksen lisäksi, joten on selvä, että siellä myös tapahtuu enemmän. On myös keikkoja ja konsertteja ja muita tapahtumia. Liikuntaesteiset on Peurungassa erityisesti huomioitu, Summassaaressa ei välttämättä esim. pyörätuolilla olisi ilman apua kuljettu jyrkässä maastossa tai sitten olisi pitänyt pysytellä päärakennuksessa. Mäkin sain varoa siellä keppeineni. 

Peurungassa on tullut vierailtua vähintäänkin muutamia kertoja vuodessa mm. kylpylässä ja konserteissa ja oon siellä ollut muutaman kerran yötäkin, viimeksi kesäkuussa. Silloin tuli mietittyä, millaistahan olisi olla kuntoutuksessa tässä paikassa, mutta en kyllä edes kuvitellut vielä silloin, että tällainen mahdollisuus mulle järjestyisi. Silloin vaan pyöri mielessä yhden työterveyslääkärin (ei omalääkäri vaan yksi muista lääkäreistä) kommentti... Että olen "liian huonossa kunnossa kuntoutukseen." No ehkä Kelan järkkäämään standardoituun niveloireisten kuntoutukseen olisin ollutkin, koska en olisi pystynyt mihinkään ryhmäliikuntoihin osallistumaan, mutta kyllä se kommentti aika älyttömältä tuntui. Ja kun lonkkavika tuli ilmi Aslak-kuntoutuksen aikana enkä siitä fyysisesti hyötynyt kuten oli ollut tarkoitus, enkä vieläpä itse voinut tälle vialle mitään, musta kyllä tuntui että olin väliinputoaja... Silloin tuli mietittyä, että näinkö yhteiskunta tukee mahdollisuutta kuntoutua takaisin töihin, tuottavaksi veronmaksajaksi, kun tilanne on hankala mutta ei kuitenkaan seurausta tapaturmasta tai onnettomuudesta...?

Jälkiviisaus on usein turhaa mutta tässä tapauksessa ei kokonaan: oon ääneenkin todennut (ja niin on moni muukin), että kyllä mun silloin kesällä vaan kannatti ottaa leikanneeseen lääkäriin yhteyttä. Missähän tilanteessa sitä olisinkaan nyt, jos olisin vaan tuskaillut ja tuskaillut tilanteen kanssa. Sitten ois vielä nuo polviongelmat päälle! No, olisin mä lopulta varmasti alkanut asiaa selvittää, mutta onneksi oli myös ihmisiä ympärillä, jotka näkivät jo silloin, että jotain on tehtävä ja patistivat ottamaan hoitavaan tahoon yhteyttä, koska tilanne ei ollut normaali. Aina täytyy pitää huolta itsestään ja oikeuksistaan, byrokratian rattaissa varsinkin...

Kuntoutus osuu muuten osittain samaan ajankohtaan kuin mihin Aslakin yksi jaksoista viime vuonna osui. Enpä tiennyt silloin vielä olevani vuoden päästä kuntoutumassa Peurungassa :) Enkä tiennyt paljoa muutakaan (onneksi?)... Ensi viikkoa odotellessa!


Vanhoja muisteluja vuoden takaa Saarijärveltä :)

tiistai 13. tammikuuta 2015

But just because it burns doesn't mean you're gonna die

Ja sitten työterveyskuulumisia... 

Ensiksi on todettava, että onni on kyllä "omistaa" hyvä työterveyslääkäri, ortopedi sekä fyssari. Ihan itsestäänselvää ei tällainen porukka ympärillä ole. Kaikki kuuntelevat, ymmärtävät ja tietävät, missä mennään eikä kukaan kyseenalaista mitään mitä kerron. Minuun luotetaan ja se on todella tärkeää, ei tarvitse todistella tai vängätä asioista. Ikävistä ja ihmisen arvottomaksi leimaavista "sä vaan kuvittelet kaiken" -tapauksista kun kuulee ja lukee nykypäivänä aivan liikaa. Ja vaikka olen välillä byrokratiaa paljon moittinutkin, mun tilannetta hoitavat ihmiset ovat kuitenkin mahtavia.

Kuten eilen kerroinkin, en ollut tätä nykyistä työterveyslääkäriä nähnyt kuukausiin kun hän oli välillä muualla töissä. Nyt käytiin mun tilanne läpi mun leikkauksesta lähtien, aikaa oli hyvin varattu vastaanotolle. Kerroin missä mennään oikean lonkan kuntoutumisen suhteen, vasemman lonkan oireista, alaselän kivusta sekä polvista. Mainitsin myös yliliikkuvuudesta ja sukutaustasta siihen, mutta en sen kummemmin puhunut yliliikkuvuussyndroomista tai niihin liittyvistä omista pohdinnoistani. Testailin tavallaan vähän sitä, miten lääkäri tähän yliliikkuvuusnäkökulmaan suhtautuu. 

Hyvin ymmärtäväisesti hän kuunteli ja kerroin sitten myös ortopedin kanssa viime viikolla käymäni keskustelut ja että lonkat ja polvet kuvataan helmikuun alussa + sen jälkeen ortopedin vastaanotto. Kerroin myös ensi viikolla alkavasta kuntoutuksesta. Työterveyslääkäri kyseli sitten, miten oon muuten voinut ja jaksanut tätä kaikkea ja että miten oon kokenut sen, että kuntoutustukea on nyt viime aikoina jatkettu aina parin kuukauden pätkissä. Kerroin jaksavani sekä fyysisesti että henkisesti vaihtelevasti ja että vaikka mun onni onkin että meidän firmalla on oma eläkesäätiö ja kuntoutustuet käsitellään jouhevasti, on kuitenkin omalla tavallaan uuvuttavaa - tämän muun selviytymisen ohella - papereita lähetellä niin usein, hoidella ja selvitellä asioita ja saada varmuus toimeentulosta pienissä pätkissä. Oman haasteensa tähän tietysti myös tuo se, että on nähtävissä, ettei mun tilanne parane hetkessä, parissa kuukaudessakaan, vaan ottaa aikaa.

Lääkäri ymmärsi hyvin ja sanoi, että hän ilman muuta kirjoittaa uuden lausunnon kuntoutustuen jatkamiseksi, mutta ehdottaisi, josko hän koittaisi nyt viikon sisällä vielä ottaa yhteyttä sekä mun fyssariin että ortopediin - mun luvalla tietty. Että näiden perusteella mietittäisiin koko mun tilanne ja kokonaisuus huomioon ottaen, minkä pituinen pätkä kuntoutustuen hakemiseksi nyt sitten lausuntoon laitettaisiin. Ja mä puolestaan kuntoutukseen ensi viikolla mennessäni pyytäisin myös sieltä arviota mun tilanteesta (mikä varmasti tehdään kyllä joka tapauksessa, oletan). Työterveyslääkäri soittaa mulle silloin kun olen ollut kuntoutuksessa jo muutamia päiviä ja juttelemme sitten vielä lisää, ja hän koostaa kaikesta tästä tiedosta tarvittavat paperit. Ihan mahtavaa, että joku ottaa tällaisen "kopin" kaikesta!

Ai niin, työterveyspsykologille ajan varaamista ehdotti lääkäri mulle myös, kun kerroin jossakin vaiheessa, että välillä oon viime aikoina ollut aika uupunut koko tilanteeseen, vaikka pääasiassa jaksankin olla ihan positiivinen. Musta kuulemma saa aina varsin positiivisen mielikuvan (tätä sanoi edellinenkin työterveyslääkäri), mutta kaikkien ihmisten kohdalla se ei ole välttämättä koko totuus asioista. Moni myös skarppaa esim. vastaanotolle tullessaan ja saattaa oikeasti voidakin huonommin. Totesin, että joo, mä olen varmaan näitä ihmisiä... Kyllä mä tunnistan sen, että annan yleensä muille, erityisesti vieraammille ihmisille positiivisen ja ihmeen energisen kuvan itsestäni nykytilanteessakin. Sitä vahvaa "kuorta" ympärilläni olen täällä blogissakin pohtinut. Joku käyttäytymismalli se ehkä on... Aina täytyisi muka vaan olla vahva, pärjäävä, positiivinen. Negatiiviset asiat pitäisi unohtaa ja jatkaa vaan eteenpäin niin ettei mitään. 

Mutta eihän tämä mun tilanne ole "ei mitään." Olisi outoa, jos kokisin, että kaikki on aina pelkästään hyvin. "Ihan varmasti ja ymmärrettävästi pitkän sairauden aikana myös henkistä jaksamista koetellaan. Pitää vaan pitää huolta jo ajoissa siitä, että sinä jaksat myös henkisesti hyvin, jotta sulla on myös fyysisesti sitten energiaa kuntoutumiseen ja kaikkeen", sanoi lääkäri. Oikeassahan hän on. Katson nyt kuitenkin ensin, onko kuntoutuksessakin psykologin kanssa jutustelua. Voisi olettaa, että olisi.

Ennen kuin lähdin työterveydestä, lääkäri totesi vielä, että antaisi mulle voimahalin, mutta tyytyy nyt kuitenkin virallisesti kättelemään... Toivotti myös oikein hyvää ja virkistävää kuntoutusta. Ja sanoi, että mun pitää myös laulaa paljon jatkossakin. Niin teen ihan varmasti :)

Työterveyden radiosta kuului muuten Pinkin Try, kun odottelin aulassa kyytiä kotiin. Moni tietää, mitä kyseinen biisi mulle merkitsee...

maanantai 12. tammikuuta 2015

Tämä vaikea elämä

"Nyt sanotaan ettei se ollut terve, ettei terveet sellaista tee
Mutta miten sen määrittelee
terveydenkään?"

Viikonloppu sujui rauhallisissa merkeissä. Sunnuntaina oltiin vaan kotosalla, mutta lauantaina kävimme anoppilassa, jossa muutakin sukua ja lasten serkkuja nähtiin. Neiti Melkein-Seitsemän-Vuotta pääsi myös hiihtämään talven ekaa kertaa uusilla hiihtovehkeillään isän, papan ja serkkunsa kanssa. Oli lipsunut aika reippaasti, mutta alamäet oli laskenut kuulemma kohtuuhyvin :) Siitä on hyvä lähteä parantamaan. Sukset vaativat myös vähän lisää huoltamista, että pitoakin saadaan. Onneksi on innokkaita hiihtäjiä lähisuvussa, niin neitonen pääsee harjoittelemaan aikuistenkin kanssa, vaikka kyllä tuolla eskarissakin aikovat luistella ja hiihtää talven mittaan, kun jäät ja ladut saadaan kuntoon.

Hiukan meinasi lauantaina kyllä muuten hyvä fiilis laskea. Tiettyjen ihmisten käyttäytyminen jaksaa toisinaan ihmetyttää. En aina jaksa ja siedä ohjeita ja neuvoja, joita välillä kuulee ihmisiltä, jotka eivät yhtään edes yritä ymmärtää pitkäaikaisia tai kroonisia sairauksia ja elävät itse aivan toisenlaista elämää tällä hehkellä, ilman mitään vaivoja tai sairauksia. Heidän mielestään mun pitäisi noudattaa milloin mitäkin kaverin sukulaisen tutun työkaverin veljen vaimon kälyn siskon saamaa venyttely- tai jumppaohjetta ihan johonkin muuhun vaivaan kuin mitä mulla on, milloin on saatu ohjeita "oikeanlaiseen arkeen" (miten senkin muka toisen puolesta voi määritellä?), kivunsietoon tms. Tai milloin pitäisi vaan purra hammasta ja mennä töihin, koska se kuulemma ratkaisisi kaiken. Alkaa toimia, kävellä tai treenata niin kuin jokainen muukin voi tehdä kun vaan haluaa. Onpa mulle sanottu niinkin, että voi olla että "kaikki on vaan siitä kiinni, että sun pitää vaan hyväksyä, että sulla tulee olemaan aina kipuja!" Ai kun kivasti sanottu. (Kiitos, näin minäkin muille ihmisille usein totean. No en todellakaan koskaan totea :D) Varsinkin ihmiseltä, johon tuskin on koskaan sattunut juuri ollenkaan ja joka ei koskaan ole sairastanut mitään tällaista nivel- ja tukirangan sairautta mitä mä.

Eipä nuo hommat ihan vaan noin sormia napsauttaen onnistu. Jos onnistuisivat, mähän olisin jo töissä, treenaamassa ja eläisin ihan tavallista arkea. Silloinhan mä olisin kunnossa ja terve tai ainakin mulla ois parempi toimintakyky ja kivut niin hallinnassa, että nuo asiat alkaisivat onnistua vähitellen. Tuohon tilaan mä tähtään ihan koko ajan - että nämä diagnoosit, kipu ja mun kroppa/liikkuminen muutenkaan eivät hallitsisi minua vaan minä niitä. Johonkin juuri kirjoitinkin, että sillä tiellä ollaan, mutta vasta ihan tien alussa. On vielä pitkä matka siihen, että olen tämän viallisen kropan kanssa sinut - ja että olisin muutenkin toimintakykyisempi. Tämänkin vuoksi olen kuntoutukseen menossa.

En halua ylimääräisiä ristiriitojakaan, ei mulla sellaisiin ole energiaa eikä mitään halua. Mä olen halutessani, "sille päälle sattuessani", voimakas persoona ja temperamenttinen ja kun tällaisia ihmisiä löytyy ympäriltäkin riittävästi, toisinaan sitä vaan mieluummin yrittää ymmärtää toisen ihmisen näkökohtia ja käyttäytymistapoja kuin että sanoisi oikein voimakkaasti ja kärkkäästi vastaan. Provosoitumalla ei ainakaan mitään rakentavaa keskustelua syntyisi, vaan se loppuisi ennen kuin olisi ehtinyt edes alkaa.

Mutta koska elämästä ei tuu mitään, jos jättää omat mielipiteensä ja ajatuksensa kokonaan sanomatta, totean mä kyllä mun tilannetta ymmärtämättömästi kommentoiville ihmisille nykyään jo aika suoraan (tosin rauhalliseen sävyyn), että nyt tämä keskustelu ei johda mihinkään, älä anna ohjeita jos et edes halua ymmärtää. Joillakin vaan on pätemisen ja oikeassa olemisen tarve, ja tällaisten ihmisten kanssa annan olla. Ajattelen, että olkoon, ole sinä sitä mieltä. Onneksi mä voin myös aina tukeutua mun tilannetta hoitaviin tahoihin: työterveyslääkäri, fysioterapeutti sekä hoitava ortopedi. Välillä myös on hyvä todeta, että ei mulle turhaan näitä kuntoutuksia ja muita kalliita tutkimuksia ole järjestetty, niille on ollut ihan selkeä syy ja tarve.

Puhukoon tietämättömät ja ymmärtämättömät mitä puhuvat.

Viime yönä sain nukuttua jotenkin sen jälkeen kun lopulta joskus puoli kolme jälkeen nukahdin, mutta aamulla heräsin muun perheen kanssa yhtäaikaa kuuden jälkeen. Kun muut olivat lähteneet, pääsin ylös sängystä, söin aamupalaa mutta olin sen jälkeen kuitenkin niin väsynyt ja jumissa, että menin vielä takaisin sänkyyn. 

Osa aamupalasta...




Kaikenlaiset asiat pyörivät mielessä, mutta jossakin vaiheessa mä olin kuitenkin nukahtanut ja heräsin, kun puhelin soi. Soittaja oli kirurgian polilta hoitaja. 

Hoitaja kertoi kuunnelleensa lääkärin perjantaisen sanelun puhelusta pariinkin otteeseen, mutta siitä ei oikein selvinnyt, milloin mulla kuntoutus on ja että oliko tarkoitus kuvata mun polvet ja lonkat ennen vai jälkeen kuntoutuksen. Kerroin tilanteen ja yrittävät järkätä kuvaukset ja lääkärin poliajan helmikuun alkuun samalle päivälle, mikä on hyvä juttu, ettei tarvitse moneen eri otteeseen järjestää mm. kyytejä keskussairaalalle ja takaisin.

Nyt onkin enää reilu viikko kuntoutuksen alkuun. On kyllä kiva päästä muihin ympyröihin täältä kotiseinien sisältä! Ja pääsee veteen, tapaa uusia samankaltaisissa tilanteissa olevia ihmisiä ym. Ja on yksilöllinen ohjaus, tutkimukset, keskustelut, toimintakykyarviot ja muut. Uskoisin, että niistä on mulle iso apu ihan joka tavalla.

Huomenna menen myös työterveyslääkärin juttusille. Tämä on myös oikein mukava lääkäri, se sama, joka on määrännyt mut mm. ennen leikkausta laulamaan karaokea :) Emme olekaan nähneet pitkään aikaan, sillä hän oli välillä eri työpaikassa erikoistumassa.
Saapa nähdä, mitä nyt tuumaa. Huomenna varmaan yritän saada tälle viikolle myös fyssariajan, jos vaan joku aika löytyisi ennen kuntoutuksen alkua...

"Tämä vaikea elämä
Tämä vaikea elämä on
Joskus vihaan sen painoa, vaikka on ainoa,
arvoltaan mittaamaton
Joka ainoa elämä on 
arvoltaan mittaamaton..."

(Lainaukset Jarkko Martikaisen biisistä Tämä vaikea elämä.)

perjantai 9. tammikuuta 2015

Hymyä

Tänään on kyllä iltaa kohti ollut ihan päinvastaiset tunnelmat mitä eilen! On se kiva, ettei ole kahta samanlaista päivää ja kivoja yllätyksiäkin mahtuu matkan varrelle.

Aamupäivällä jatkoin vieläkin epäselvien kuntoutuskuvioiden selvittelyä. Soitin polille ja kyselin vielä kerran, eikö nyt kukaan oikeasti tiedä, voiko sen 21 vrk jakaa kahteen eri osaan. Ei todella tiennyt :) Tällä kertaa jututtamani osastonsihteeri kertoi, että olivat selvittäneet asiaa enemmänkin hoitohenkilökunnalta, mutta kukaan ei osannut sanoa mitään. Kävi ilmi, että oikeasti sairaanhoitopiiri ilmeisesti tosi harvoin kustantaa tällaisia kuntoutuksia mihinkään, joten siksi kukaan ei asiasta tiennytkään. Paitsi mun lääkäri, mutta sihteereillä oli tieto, että hän on tavoitettavissa vasta viikon päästä. Sihteeri sanoi vielä, että se kyllä taitaa mennä mun kannalta liian myöhäiseksi ja että "olisi kyllä tosi hyvä saada tietää, miten tällaisessa asiassa menetellään, niin olisi vastaus valmiina jos joku muukin potilas joskus asiaa kysyy..." Niinpä :D No, mä ajattelin sitten että antaapa olla, soitan Peurunkaan ja sanon, että nyt en vaan saanut asiaa selvitettyä, mites tehdään?

Peurungan kuntoutustoimiston sihteeri ihmetteli, että onpa nyt melkoista selvittelyä! :) Tultiin kuitenkin sitten sellaiseen lopputulemaan, että enköhän mä voi parissa eri jaksossa kuntoutuksessa käydä, koska mitään lisäkuluja siitä ei tule kenellekään ja koska maksusitoumuskin on voimassa pitkälle syksyyn. Ja on ollut kuulemma muitakin tapauksia, joissa on sovittu yksilölliseen kuntoutukseen tulevan henkilön kanssa ja heidän hoitava lääkärikin on todennut, että se on pääasia että asiat hoituvat kuntoutujan kannalta joustavasti. Joten mä siis menen 20.1. Peurunkaan ja siellä sitten sovitaan jakson loppupuolella, milloin tulen seuraavalle jaksolle. Hommat siis järjestyivät kuitenkin.

Jossakin vaiheessa päivää huomasin saaneeni meilin osoitteeseen, joka ei kovin yleisessä tiedossa ole ja johon lähinnä saan palautetta tästä blogistani aina silloin tällöin. Luin meilin. Kuinka ihana se olikaan! Tulin todella iloiseksi ja hymyilin :) Meilin lähettäjä kertoi mm. bonganneensa blogini sattumalta ja oli lukenut sen kokonaan jo läpi. Hän kiitti mua mm. hyvästä ja valaisevasta tositarinasta ja siitä, että oon kuvannut hyvin kaikkia näitä sairastumiseen liittyviä asioita niin byrokratiasta ihmisten asenteisiin kuin selviytymisestä arjen iloihin ja suruihinkin. Ja olipa meillä paljon 
muutakin yhteistä. Kirjoitin hänelle heti takaisin ja kiitin sydämestäni saamastani palautteesta.

Sitten keskityin hetkeksi makailemaan sohvalla, surffailin iPadilla ja kuuntelin musiikkia. Olin aivan ajatuksissani ja kuuntelin Elastisen uutta biisiä "Eteen ja ylös", juuri laulettiin että 

"Mul ei ollu mitään muut kuin mahdollisuus
Ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa..."

Kyseinen biisi on muutenkin ollut mulla viime päivinä paljon kuuntelussa, siinä on tosi hyvä tsemppimeininki ja motivaatio ja sellainen asenne, että kävisi miten tahansa ja vaikka ois vaikeaakin, koskaan ei pidä antaa periksi. 

Anyway, tuo biisi siis oli menossa kun yhtäkkiä puhelin mun vieressä soi. Katsoin, että tuo numero on keskussairaalalta ja tiesin heti: mun ortopedi soittaa. Äkkiä volumet hiljemmalle ja vastaamaan...

Hän oli pahoillaan, ettei soittanut eilen. Syy oli täysin inhimillinen ja ymmärsin sen oikein hyvin. Juteltiin sitten mun asioista ihan rauhassa ja tuntui siltä, että mihinkään ei ollut kiire, oli aikaa keskustella puolin ja toisin. 

Kuntoutuksen voi hyvin jakaa kahteen osaan, ei mitään ongelmaa. Lisäksi oli puhetta mun tilanteesta muutenkin, kun eilen meiliin olin kirjoitellut, mitä oireita mulla tällä hetkellä on. Lääkäri kyseli tarkemmin, miten yliliikkuvuus mulla ilmenee, onko suvussa ollut yliliikkuvuutta ja mitä oireita tällä hetkellä on lonkissa ja polvissa. Kerroin tilanteen ja vaikka tärkeintä onkin ensin saada oikea lonkka parempaan kuntoon, pitää nuo muutkin tutkia. Yliliikkuvuus aiheuttaa leikkauksiin ongelmia, totesi lääkäri (no tämän jo tiesinkin kun oon yliliikkuvuudesta ottanut viime aikoina selvää)... Ja yliliikkuvuus on muutenkin hankalahoitoista. Sanoinkin sitten, että oon mä miettinyt sitäkin, onko tuo oikea lonkka ollut niin hidas toipumaan juuri yliliikkuvuuden tai poikkeavan kudosrakenteen vuoksi. 

En muista oonko täällä blogissa kertonut, mutta lonkkaongelmien ja väärään suuntaan taipuvien ja muutenkin muljahtelevien polvien lisäksi tuossa vasemmassa polvessa on ollut jo pitkään, vuositolkulla, sellainen vika, että se menee pois paikaltaan/lukkiutuu ja mun täytyy nykyään lähes päivittäin "potkaista" se paikalleen. Tämä on alkanut jo kauan sitten, kun kaaduin polvi edellä maahan ja sen jälkeen oon kaatunut myöhemminkin polvi edellä maahan pari kertaa... (Hyviä esimerkkejä mun kaatuilutaipumuksesta/ kömpelyydestä/kompuroimisesta.) 

Polvea on saanut vuosien mittaan niksautella ja potkia paikalleen mitä kummallisimmissa tilanteissa, mm. bodycombat-tunneilla aikanaan (ja ohjaaja oli hädissään, pitääkö kutsua ambulanssi, mä huusin vaan että ei kun tää on ihan normaalia mulle, jatketaan vaan, mä jatkan sitten kohta omaan tahtiini kun saan polven paikalleen :D :D), aikoinaan työpaikan vessassa (!! Mun piti laittaa koko monta naisten vessakoppia sisältävän kylppärin ovi käytävälle saakka lukkoon, että varmistin ettei kukaan vaan tule kun menin lattialle kyljelleni, että sain potkittua polvilumpion kohdalleen... Ois herättänyt muuten epäilyksen, että tuo on hullu!), muuallakin oudoissa tilanteissa, joissa ei pääse potkimaan niveltä paikalleen. 

Kuten vaikka opiskeluaikana, kun oltiin kaverin kanssa Prismassa tienaamassa muutamia pennosia inventaariota tehden... Silloin vaan kävi niin, että en saanutkaan polvea paikalleen, seurasi reissu terveyskeskukseen ja polvi oli pitkään turvonnut ja kipeä. Ei sitä kuitenkaan silloin kuvattu, kuten mun polvia ei koskaan muutenkaan oo kuvattu, enpä oo niistä aiemmin juuri valittanutkaan. Mutta nyt siis kun tuo polvi menee paikaltaan/lukkiutuu päivittäin ja välillä jää "puoliksi paikaltaan pois", ja on jatkuvasti myös kipeä (varmaan osittain siksikin kun vasen jalka on mulla niin kovalla rasituksella), pitää hommaa tutkia lisää. Musta tuntuu, että mulla lahoaa nämä nivelet muuten kohta alta ja sitten en ainakaan pääse yhtään liikkumaan!

Ortopedini on sitä mieltä, että polvet täytyy myös kuvata, kun niitä koskaan ei ole aiemmin kuvattu. Hän laittaa/laittoi lähetteen röntgeniin ja se aika tulee varmaan sitten jossakin vaiheessa mun ekan Peurungan kuntoutusjakson jälkeen. Sitten myös poliaika, jossa katsotaan lonkat ja polvet ja tuumaillaan tilannetta. Kyselin työkyvystä/sairauslomasta vielä lisäksi. On ihan selvää, etten ole työkunnossa. Ortopedi ei voi kirjoittaa mulle sairauslomapaperia ennen kuin on mut ja kokonaistilanteen taas nähnyt, koska viimeksi olen käynyt polilla marraskuussa. "Kunhan siitä ei tule vaan mitään ongelmaa sulle", sanoi hän. Totesin, että riittää varmasti, että kerron tilanteen työterveydessä ensi viikolla ja kerron, mitä olen ortopedin kanssa keskustellut, hän on kuitenkin hoitava lääkäri ja tietää mun fyysisen voinnin parhaiten. Lopuksi hän toivotti hyvää kuntoutusta ja perjantaita ja mä myös kiitin jälleen kerran tosi paljon puhelusta ja asioiden hyvästä hoitamisesta. Molemmille jäi varmasti hyvä fiilis. Mä ainakin olin tyytyväinen ja iloinen. 

Pienestä voi olla kiinni oma henkinen jaksaminen ja se, että tuntee ainakin hetkeksi taas itsensä hyvin ymmärretyksi ja kuulluksi tällaisten ei-maailman-yleisempien-sairauksien ja vikojen kanssa. Ei oo todellakaan helppoa ja yksinkertaista olla näin "moniongelmainen." Hyvin äkkiä moni täysin terve tai ainakin "vähemmän sairas" tai paremmin voiva ihminen kuin mä ajattelee, että tuolla Hannastiinalla täytyy olla päässä vikaa, että se kuvittelee oireensa tai haluaa vaan huomiota, kun sillä on aina joku ihmeellinen vaiva.

Itsekin ajattelin näin aikanaan, siis muista ihmisistä, joilla oli "muka aina jotain." Ja vähättelin mun nivelongelmia ja muuta ja mietin vaan, että mä nyt oon vaan tämmönen ja näillä mennään eikä valiteta! Vaan voinpa todeta, että kannattiko? Tai niin kuin monesti nykyään todetaan kuvan muodossa:



Ei kannattanut eikä mennyt kovin hienosti kyllä :D Tässä sitä vaan ollaan ja porskutetaan - tai siis linkutetaan ja köpötellään - näiden ihmeellisten nivelten ja tukikudosten ongelmien kanssa. Ja vika ei todellakaan ole päässä! :D Mä olen vaan todennut tässä ajan mittaan, että näistä vaivoista täytyy kertoa lääkäreille silloin, kun niitä on. Jos ei hoida itseään, pidä asioistaan huolta, vaadi hoitoa tai kerro asioista avoimesti, niistä saattaa myöhemmin elämässä tulla joko hirveä taakka. Tai sitten kukaan ei ainakaan usko, jos terveys yhtäkkiä romahtaa radikaalisti. "Eihän tää voi olla mahdollista, sähän oot ollut aiemmin täysin terve!" 

Mä en huijaa enää ketään. En muita enkä varsinkaan itseäni. Enkä esitä mitään. Mä oon mä, kaikkine vikoineni. Ja jos nyt näitä vikoja on vähän enemmän niin so what. Onneksi hyvä elämä ei koostu virheettömästä kropasta vaan hyvästä sydämestä, ilosta ja välittävistä ihmisistä!