Toinen kotipäivä

Muutamakin henkilö soitti tänään. Kaikkien kysymykset koskivat tietty mun vointia mutta kyseltiin myös, että mitäs oot tehnyt. Hyvää tarkoittava kysymys, mutta lähinnä huvittava just nyt, kun vastaus on ilmiselvä: "no enpä paljon mitään." :) Vielä ei jaksa paljoakaan, leikkauksesta on nyt 5 päivää. Päivä siis kului enemmän ja vähemmän lepäillessä (no, aamupalan jälkeen nukuinkin koko aamupäivän). Jonkin verran istuskelin keittiössä koroketyynyllä ja katselin telkkaria olkkarin sohvalla, johon on kehitelty korotus ihan vaan laittamalla pari sohvatyynyä päällekkäin. Istuminen vaan ei tunnu kauhean hyvältä, kun haavan pituus yläreidessä on n. 30 cm ja tikit kiristävät...

Anoppi ja appi kävivät kylässä ja anoppi vaihtoi entisenä sairaanhoitajana mun haavasidoksen puhtaaseen sellaiseen. (Hienoa, että sairaanhoitajia löytyy läheltä!) Onneksi haavan vuotaminen näyttäisi ainakin nyt vähentyvän, jospa ei enempää vuotaisikaan vaan alkaisi tyrehtyä pikku hiljaa... On kyllä tosi paljon kudosnestettä ja mustelmaa reiteen kertynyt, mutta se on ihan normaalia.

Mies oli myös tän päivän kotona etätöissä, joten oli auttelemassa mm. ruokien ja juomien pöytään laittamisessa ja muutenkin tavaroiden roudaamisessa jos tarvitsi. Hänestä oli myös korvaamatonta apua, kun tuki tyynyillä mun jalan hyvään asentoon aina kun lepäilin. Nyt paras jalan asento sängyssä on parilla matalalla tyynyllä tuettuna jalkaterä hiukan ilmassa niin, ettei kantapää just osu sänkyyn. Noin siksi, että silloin sekä turvoksissa olevaan reiteen että kantapäähän ei kohdistu painetta. Reiden ja seinän välissä on myös tyyny.

Tuo kantapääpaine on entuudestaan mulle ihan tuntematon juttu... Nyt ei pysty paljoakaan liikuttamaan tota oikeaa jalkaa eikä varsinkaan nostamaan sitä ja nukkuma-asentokin on tällä hetkellä vain yksi ja sama (selällään), joten kantapäähän jotenkin vaan kohdistuu pitkään jatkuvasta samasta asennosta hirveä paine. Nyt vasta käsitän, miten ja miksi makuu- ja painehaavoja syntyy pitkään samassa asennossa yhtäjaksoisesti makaaville ihmisille, erityisesti vanhuksille, joilla muutenkin on ohut iho.

Eipä muuta ihmeellistä... Yksi päivä toipumista taas eteenpäin! :)

Tyynyviritelmiä

Kotona viimein!

Kotiuduin sairaalasta tossa iltapäiväkahden aikoihin. Ensin piti vaan hitaasti kävellä auton luo (onneksi osaston vieressä on parkkipaikka) ja päästä autoon istumaan... Tuo etupenkille pääseminen ei ollut ihan yksinkertainen homma, mutta onnistuihan se lopulta. En saa mitenkään itse jalkaa autoon nostetuksi, joten miehen piti tuota nosto-operaatiota sitten varovaisesti muutamaankin otteeseen harjoitella, ettei lonkkaan tule yhtään ylimääräistä kiertoliikettä. Kiva oli päästä kotiin sairaalaympäristöstä, mutta samalla hiukan hirvitti, miltä kotiin tuntuu tulla (osaanko ja pystynkö toimimaan täällä kuten kuuluu, pääsenkö hyvin liikkumaan, iskeekö joku valtava tunnemyrsky kun näkee kaikki rakkaat)... Kotiin tullessa olo oli jotenkin outo ja vielä oudompaa oli majoittua olohuoneen nurkkaan, mutta muuten fiilis oli hyvä eikä esiintynyt mitään hirmuista ekstratunteiluakaan :D 

Lapset tulivat hoidosta mummilasta (riehunta ja kotihärdelli alkoi heti!), mummi ja ukki (mun äiti ja isä) käväisivät samalla myös mua moikkaamassa ja kahvilla ja mun käly ja lasten serkkutyttö kyläilivät. Nyt oon täällä sitten yrittänyt asettautua taas taloksi, katellut että on mahdollisimman helppo liikkua paikasta toiseen ym. Aika paljon on juttuja, joita en oo osannut ottaa etukäteen huomioon ja ärsyttää kun ei pysty tekemään jotain ihan simppeleitä juttuja mitä normaalisti, mutta nyt on vaan pakko tottua tähän tekemättömyyteen ja keskittyä toipumiseen (käskyttämiseen). Ei tää ihan mitään silmänräpäyksessä kuntoon -meininkiä ole, Rapid Recovery tuntuu käsitteenäkin jotenkin koomiselta, mutta kyl tämä tästä hiljalleen :)

Olkkarin nurkassa

Haavasidoksia, kotiutuspapereita ja uusi nivel...

3. leikkauksen jälkeisen päivän ilta

Täällä sitä yhä vaan ollaan osastolla toipumassa. Ei kotiutettu tänään, kun aamulla mulla oli vielä ollut niin kumma olo ja haavaakin seuraavat.

Iltapäivää ja iltaa kohti vointi taas koheni huomattavasti ja tuli liikuskeltua jonkin verran tuolla käytävillä ja osaston omalla ulkoterassilla. Liikkuminen on sekä suotavaa että suositeltavaa, ja koko homman pointtihan on saada liikuntakyky palautetuksi, mutta näin pian leikkauksesta liian innokas liikkuminen voi myös vähän pahentaa kipuja ja turvotusta ja niin nytkin kävi. Ei tehnyt mieli liikuskella lisää pökkelöjalalla :) Sitten vaan taas lepiä...

Haavakin tosiaan otti hiukan itseensä mun pukemistouhuista ja enemmästä liikkumisesta ja sänkyyn - pois sängystä könyämisestä, joten alkoi vuotaa kudosnestettä (tai kuultovuotoa, kuten täällä puhutaan) yläreunan kohdalta. Tästä mulle sanottiin ennen leikkaustakin, että hyvin todennäköisesti haava tulee vuotamaan aluksi ja että se on normaalia, kun muita oireita infektion varalta ei ole. Ja kuulemma on hyvä että nämä nesteet vuotavat itsekseen ulos, etteivät jää kudoksiin. Halusivat kuitenkin vielä seurata hiukan tilannetta. Täytyy vaan sitten pyytää joku vaihtamaan kotonakin haavasidosta tarpeen mukaan...

Asiasta toiseen, täällä on tullut kehiteltyä monenlaisia vippaskonsteja kuljettaa tavaroita ja noukkia niitä lattialta, kun kädet on nyt valjastettu liikkuessa keppien käyttöön. Tänään esim. kuljetin vaatteet kylpyhuoneeseen niin, että solmin housunlahkeet yhteen niskani taakse ja eteen jäävään housujen haaraosaan ripustin loput vaatteet :D Muovista juomamukia on kuljetettu hampailla (ei kylläkään juoman kanssa, mutta lavuaarin luo, että pääsee juomaan vettä) ja kepeillä on siirrelty verhoja, sytytetty valoja, auottu ovia ja kalasteltu tavaroita lattialta... :) Tässä täytyy heittäytyä oikein huolella luovaksi, kun on pakko olla nuo kepit koko ajan matkassa.

Sekin vielä tuli mieleen, että osastolla on näppäriä telineitä kepeille, niin eivät koko ajan kaatuile lattioille (kuva alla). Hieeeno keksintö ;)

Jaahas, josko sitä vielä rupeis kuuntelemaan musaa illan päätteeksi. Tämän hetken ainut huonetoveri, naapuripedin rouva, kuorsaa ja nukkuu jo sikeästi... Nukahti jo 21 aikoihin :) Mua ei vielä nukuta...

3. leikkauksen jälkeinen aamupäivä

Aamulla oli olo taas vähän höntti, puolikuntoinen. Korvissa suhisi ja kylmä hiki oli päällä, sellainen epämääräinen huono olo. Jalka on myös tosi pökkelö, mikä liittyy paranemiseen ja on tiedossa kyllä, mutta mietin jo, että tuskin olen tänäänkään kotiutuskunnossa. Aamupalan ja aamulääkkeiden jälkeen vointi alkoi onneksi parantua ja nyt on pysynyt ihan kohtalaisena. Hyvä hyvä :)

Oon kävellyt ihan vaan tässä huoneessa keppien kans jonkin verran, käytävälle en vielä uskaltanut. Sitten päätin vielä, että käyn pesulla ja koitanpa itse pukea päälle ihan omat vaatteet. Sekin piristää kun ei ole niin sellainen potilasmeininki sairaalan "ihanissa" pyjamissa :) Sain kuin sainkin puetuksi... 

Yläkropan vaatteiden kanssa ei ole mitään ongelmia, mut alakropan vaatteiden kanssa ei ole ihan niin helppoa. Pitää varoa ettei kumartele liikaa, jalka ei saa kiertyä (ei ole kyllä vaaraakaan kun ei se edes tottele vielä kunnolla käskyjä) ja tietty kipu myös rajoittaa. Seisaallaan ei puhettakaan että pukisi yhtään mitään, istuinkin vessanpöntön kannen päällä ja taiteilin siinä sitten vaatteita :) Sukkaa en saanut kipeään jalkaan puetuksi, kun ei uskalla niin paljon kumartua enkä saa jalkaa ylöspäinkään nostetuksi kuin ehkä 5 cm maasta. Hoitaja autteli sitten. Mutta yksi saavutus tuo pukeminenkin jo on!

Nyt odotellaan kahvia ja sitten varmaan mulle vaihdellaan haavaan uusi sidosteippi ja liekö sitten mietitään iltapäivällä tai illansuussa kotiutusta jos kaikki näyttää hyvältä. Huisia :)

2. leikkauksen jälkeisen päivän ilta

Vielä iltakuulumiset!

Olo on just nyt suht hyvä. Oon päässyt jopa vessaan ilman "apujoukkoja" varmistamassa etten tuuperru ja suihkuunkin viimein. Mies kävi moikkaamassa sekä päivällä että illallakin ja ystävänikin tuli käymään ihanan kukkakimpun ja suklaiden kanssa ja vei mut pyörätuolilla vähän happea ja aurinkoakin haukkaamaan. Teki kyllä hyvää :) Naureskelimme, että on tääkin älytöntä ja että pitäiskös sitä lähteä tästä perjantai-iltaa karaokeen viettämään :D Mutta eipä lähdetty ei, vaan takas osastolle rullailtiin. Karaoken aika on sit myöhemmin :)

Eivät mua kuitenkaan tänään vielä kotiuttaneet, kun välillä on huipannut enkä myöskään ole pystynyt itse kaikkia vaatteita (housut, sukat esim.) pukemaan päälle enkä pidemmästi kävelemään. Jalka on aika turvonnut ja kudosnesteet tuntuvat pakkautuvan koko reiteen jne., kävely tuntuu kummalliselta ja tekee tietty vielä kipeää. Katsotaan josko huomenna?! Pitää vielä harjoitella myös pökkelöjalan nostamista/siirtämistä sänkyyn jollain kepulikonstilla, kun kotona ei tuota apinapuuta sängyn yläpuolella roiku eikä sänky muutenkaan ole näppärästi säädettävä sähkökäyttöinen versio... :)

Huoneessa on vaihtunut potilaitakin, nyt täällä on kaksi vanhempaa rouvaa ja minä. Oli hiukan huvittavaa katsella heidän kanssaan Voice of Finlandia ja selostaa välillä, mistä ohjelmassa on kyse, keitä tuomarit ovat jne. Toinen rouvista ei myöskään muista kaikkia asioita kovin hyvin ja välillä kertoili ja kyseli juttuja ohjelmasta useaankin kertaan peräkkäin... Täällä tuntee olevansa omastakin ajoittaisesta heikosta hapesta huolimatta ehkä aika virkeä lopulta kuitenkin?! Hmm, semmonen Rapid Recovery -malli... Ei se ihan kaikkiin päde kuitenkaan.

Well, that's all folks for now. Huone 10 kiittää ja kuittaa.

2. leikkauksen jälkeinen päivä, aamutunnelmat

Aamu valkeni sairaalanmäellä suht aurinkoisena tuolla ikkunoiden takana...

Aamupala on jo syöty ja vessassa käyty. Olo on hiukan huonompi mitä eilen, en uskalla itsekseni kulkea ettei huippaa. Olisin äsken halunnut suihkuunkin, mutta ei hoitaja sitä oikein vielä suositellut kun näytti siltä, että olo meni seistessä heikommaksi. Ihme juttu, korvien suhinaa ja kylmä hiki pukkasi päälle. Varmaan verepaine vieläkin alhaalla ja hemoglobiini alhaisempi. Labrat otettiin äsken, katsotaan... Kuumetta onneksi ei ole. 

Haavaa kurkattiin äsken, haavahoitaja itse asiassa poisti sidokset ja kyseli samalla, saako haavasta ottaa kuvan - hän menee luennoimaan ensi viikolla jonnekin ja kysyi, suostuisinko et ottais mun haavasta kuvan, jotta saa tietynlaisesta haavasta luentomateriaaliin kuvan. Suostuin, kun ei kuvassa näkynyt muuta kuin itse haava. Siistin näköinen kuulemma hoitajan mukaan oli, vaikka musta näyttikin aika pitkältä ja roisilta... Mulla on tikit eikä niittejä nikkeliallergian vuoksi. Täytyy kuitenkin sanoa, että olihan tuo tikkaus paljon paremmin tehty mitä esim. sektioissa aikanaan. Siististi ja tasaisesti tällä kertaa, joten tuosta tuskin lopulta jää ihan kamalaa arpea... Tosin arvella ei ole yhtään mitään väliä vaan liikuntakyvyllä!

Kipua ja turvotusta on vähän enemmän reidessä mitä eilen. Ihanasti kudosnesteet ja veri pakkautuvat tuonne... En kyllä tunne itseäni vielä sille, että olisin kotiutuskunnossa (Rapid Recovery -mallissa kotiutettaisiin asap)... Mutta no, leikkaava lääkäri oli leikkauskertomukseenkin kirjoittanut, että "erikseen mainittu pitkä toipumisaika leikkauksen jälkeen." Hetki kerrallaan! :)

Eilisiltana huoneeseen tuotiin vanhempi rouva, jolta myös oli lonkka leikattu. Kovin oli huonokuntoinen leikkauksen ja anestesian jälkeen, oksenteli ja voi huonosti. Hoitajilla oli kohtuukiireinen ilta...! Nyt rouvakin voi jo paremmin. Kyllä täällä hyvää huolta potilaista pidetään, ei voi moittia. Täällä osastolla on kuulemma 40 potilaspaikkaa ja suunniteltujen leikkausten lisäksi tänne tulee päivystyksestä myös traumapotilaita, jotka on esim. murtumien vuoksi leikattu. Kiirusta piisaa, mutta silti hoitajilla on hyvä meininki. Nämä muutamat tapaamani ortopeditkin on olleet tosi rentoja tyyppejä. Jee!

Jatkoa seuraa kun on taas kerrottavaa... Tässä vielä päivän pärstä, hiukan on kalpea naamari (tosin kiertävä ortopedi varmaan tietty taas kommentoi, että on niin hyvännäköinen että! ;) )

Eka kokonainen päivä leikkauksen jälkeen

Ihmiset kovasti kyselevät kuulumisia, joten kirjoitellaanpa jotakin kollektiivistakin :) Kiitos vaan kysymästä, vointi on kohtalainen. Parempi kuitenkin mitä eilen!

Viime yö meni lähinnä musaa kuunnellen ja jopa nukkuenkin. Muutaman kerran heräilin kelloa katsomaan ja pyysin samalla yöhoitajalta haavalle kylmäpussin, se tuntuu hyvältä kun laittaa esim. pyyhkeen sisään ja sit tukee tyynyllä haavaa vasten.

Aamulla olin jo viideltä kunnolla hereillä, mutta nukahdin vielä uudestaan ja heräsin vasta kun aamupalaa tuotiin huoneeseen. Syönnin jälkeen vessa- ja pesureissu kylppäriin... Yritin ensin seistä keppien kanssa sängyn reunassa, josko olisi voitu (hoitajan avustamana) ottaa muutamia askeleita, mutta eipä se onnistunut kun päässä vaan musteni ja korvissa suhisi. Alhainen hemoglobiini ja verenpaine... No sit mut kärrättiin vessaan ja homma onnistui ihan ok :) 

Mut leikannut ortopedi kävi myös aamulla vielä mua moikkaamassa, mikä oli tosi mukava juttu ja sanoinkin hänelle että kiva kun huolehdit! Myöhemmin oli myös kiertävän ortopedin vuoro tulla meidän huoneeseen. Hän myös kyseli vointia ja lopulta kommentoi mulle, että "sulla on kyllä hyvännäköinen tuo naamari!" Sitä sitten naureskeltiin ja vastasin, että no sepä on kiva kuulla että näyttää tälläkin naamarilla hyvältä :D Hehheh, rentoa väkeä...

Muuten tää päivä onkin mennyt vaan lähinnä sängyn reunalla istuessa (se ei enää huippaa) ja oleillessa. Röntgenissä käyttivät mut myös aamupäivällä ja mies kävi moikkaamassa. Äsken pystyin jopa kävelemään fyssarin avustamana kepeillä vessaan ja takaisin, melkoinen puhalluttava urheilusuoritus :) Mut siitähän se sitten kuntoutuminen lähtee liikkeelle, pienin askelin. Nyt ylipäänsä jalan liikuttaminen on hankalinta, joten kävelykin oli sellaista "jalka raahaa perässä" -tyyppistä... Jalan nostaminen sänkyyn on myös hankalaa, tarvitaan joko toisen apua nostamiseen tai sitten on itse taiteiltava pikkuhiljaa "apinapuun" avulla jalat hitaasti ylös. Vatsalihakset tekee hyvin työtä, treeniä, treeniä ;) Leikkausalueelle kertyy luonnollisesti verta ja kudosnestettä, joten kaikki tämä on ihan normaalia. 

Nyt kun nivel toimii, on vielä odotettava, että sitä ympäröivät (katkaistut ja uudelleen kiinnitetyt) lihakset heräävät taas henkiin. Pitkän aikaa jatkunut huono kävely 1 cm liian lyhyellä jalalla on myös vaikuttanut siihen, että kestää aikansa, että alavartalon toiminta palaa tavalliseksi ja kävelystä tulee normaalia. Mutta kiire ei ole, pääasia et leikkaus on ohi ja joka päivä otetaan pieniä, hyviä askeleita kuntoutumisen tiellä! :) Vuosi menee, ennen kuin nähdään lopullinen leikkaustulos.

Leikkaus tehty ja osastolla pötkötellään :)

Nyt mulla on oikeassa lonkassa tekonivel! I am titanium and bionic woman! ;)

Ihmeellinen juttu, miten vähän lopulta sitten lopulta itse leikkausta jännitin. Aamulla kotona olin suht rauhallinen ja vielä sairaalaankin tullessa. Ilmoittauduin keskussairaalan aulassa jo ennen klo 8 ja sen jälkeen mut ohjattiin preoperatiivisen yksikön naisten pukkariin. Sinne jätin kepit ja muut omat kamppeet ja puin päälleni ihkun "avaruuspuvun" :)

Tiesin, että mun leikkaus on toisena, joskus 10-11 aikoihin, joten odottelin sitten muidenkin leikkaukseen menijöiden kesken odotusaulassa vuoroa sairaanhoitajalle. Olin hilpeä näky haalarissani kun muilla oli perussairaalavaatteet! Sit ei muutakun käynti sairaanhoitajan luona, jossa vielä tarkisteltiin viime hetken jutut ja sain esiläkkeet. Kolmea erilaista kipulääkettä, ei mitään päätä sekoittavaa. No olisin tarvittaessa saanut jonkun dormicumin (? jos muistan oikein), mutta en sitä sitten tarvinnutkaan kun olin niin rauhallinen kuitenkin.

Klo 10 jälkeen leikkurin odotusaulaan, jossa mulle laitettiin antibiootit suoneen (suojaava toimenpide kaikissa tekonivelleikkauksissa) ja normaali nesteytys myös. Leikkaava lääkärikin käveli ohi ja vilkutteli ja hymyili iloisesti, hauska tyyppi :)

Sit joskus 10.30 maissa leikkaussaliin, jossa menikin aluksi kyllä tovi jos toinenkin kun taaskin puudutusta joutui anestesialääkäri jonkin aikaa kokeilemaan ennen kuin onnistui oikeaan kohtaan. Sit lämmön tunne valtasi kropan pikkuhiljaa ja mua alettiin tukemaan kylkiasentoon erilaisilla tukisysteemeillä ja tyynyillä. Olin myös toivonut humautusta eli kevyttä unta siihen puudutuksen lisäksi, ja sellaisen sainkin. Olin koko operaation ajan puolinukuksissa - välillä höpöttelin hölmöjä hoitajille ja välillä, kun kuului ja tuntui sitä poraamista, tärinää ja sahaamista sekä vasaran pauketta, halusin taas olla unten mailla. Sisäinen jukeboksini soitti koko ajan musaa, se oli vähän hassua :D

Leikkaus kesti parisen tuntia. Loppuvaiheessa alkoi hiukan haavan sulkeminen tuntua ja myös lantiossa tuntui hiukan kipua, mutta se oli ihan siedettävää. Menetin kyllä suht paljon verta, melkein 1,5 l ja sain siinä samalla myös jotakin plasmaa ja jotakin muutakin.  

Sit leikkauksen jälkeen heräämöön. Siellä tuli välillä tosi huono olo ja mulle annettiin verenpainetta nostavaa lääkettä, paineet oli ihan tosi alhaiset mm. verenhukasta johtuen. Veriarvot muuten kyllä oli ok, hemoglobiinikin. Heräämössä leikkaushaava oli myös tosi kipeä, joten sain aika paljon kipulääkkeitä ennen kuin olo kohentui. Sen jälkeen (sekä puudutteiden häviämisen jälkeen) pääsin osastolle. Täällä on tosi mukava ja rento henkilökunta ja huonekaveritkin on kivoja, joten kyl tää tästä! Niin ja muutenkin - vaikka on kipeetä ollutkin niin tämä todella oli mun loppuelämän ensimmäinen päivä! Lippu korkeella ja kuntoutumaan! :)

Tässä vielä muutamia "mahtavia valokuvauksen riemuvoittoja" täältä huoneesta :D

Valmisteluja

Ou mai gaad kun on monenlaista mietittävää ja suunniteltavaa ennen keskiviikkoa! Vielä ei ihan kaikkea oikein tajua ottaa huomioon täällä kotona, mutta ainakin tärkeimpiä juttuja on jo suunniteltu ja mietitty. Erilaisia apuvälineitä on myös tuotu kotiin. 

Rapid Recovery -hoitomallissa usein painotetaan, ettei periaatteessa mitään apuvälineitä tai erityisiä rajoitteita lonkan tekonivelleikkauksen jälkeen olisikaan (siis ainakin yleisellä tasolla ajateltuna ja jos kyseessä on tyypillinen leikkaus eikä mitään erityisiä poikkeavuuksia). No okei, kepit tai muu kävelyn apuväline on oltava leikkauksen jälkeen, mutta muita apuvälineitä ei periaatteessa tarvittaisi, vaan kaikella etukäteen tapahtuvalla tiedottamisella, potilaan ja lähipiirin motivoinnilla ja tukemisella jne. on tarkoitus saada potilaan toipuminen vauhdikkaasti liikkeelle eikä sairaalassa myöskään hoitopäiviä tulisi kovinkaan montaa.

Näillä kaikilla asioilla toki tähdätään kustannustehokkuuteen ja siihen, että leikkausjonot pysyvät kurissa mutta tietysti myös korostetaan potilaan omaa motivaatiota kuntoutumiseen liittyen ja ylimääräisiä rajoituksia halutaan välttää. Periaatteessa näinkin radikaalisti sanottuna kuin että heti leikkauksen jälkeen ylös ja reippaasti liikkeelle!

Mulle fysioterapeutti kuitenkin kertoili, että vaikka puhutaankin tästä uudenlaisesta pikaisen toipumisen mallista, on se selvää että leikkaus on iso ja varmasti jalka on aluksi kipeä ja jäykkä. Eikä myöskään saa heti ruveta itseään taivuttelemaan yli 90 asteen kulmaan ja tuskinpa se muutenkaan heti onnistuisi :) Kävimme tiettyjä simppeleitä liikkeitä läpi, joita heti leikkauksen jälkeen aletaan tehdä, mutta samalla hän painotti sitä, että leikkaava lääkäri viime kädessä kertoo tarkemmat ohjeet siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei ja kuinka tulee leikkauksen jälkeen lähteä liikkeelle (saako jalkaa kuormittaa heti vaiko ei ja onko jotain muita huomioitavia asioita, joka leikkaushan on aina yksilöllinen). Leikkauksen jälkeen nämä jutut vasta tiedetään tarkemmin. 

Lisäksi myös hoitaja painotti sitä, että itsekseen ei leikkauksen jälkeen saa nousta sängystä ylös vaan odottaa, että joku tulee avustamaan... Joo, voi vaan kuvitella kun sinnikkäät suomalaiset lähtevät heti vaan kokeilemaan ja kupsis ja hupsis vaan kun sitä ollaankin nurin kun onkin hemoglobiini vähän alhainen ja pää kipulääkkeistä ja anestesiasta sekaisin. Ei hyvää seuraa...

Niistä apuvälineistä sitten... Täällä kotona on nyt sitten ensinnäkin siirretty mulle olkkarin vierassänky sopivalle paikalle ja sen jalkoja on nostettu (korotuspalikka alempana kuvassa) jotta pääsee helpommin sänkyyn ja sieltä pois.

Tarttumapihdit (kuva alla) ja sukanvetolaite löytyy, samoin korotustyyny istumista varten, tosin en tiedä tarvitseeko sitä juurikaan paitsi ehkä autossa, näyttää aika pieneltä meikäläiselle. Joku isompi tyyny voi olla jopa parempi...

Sitten on vielä varalta olemassa suihkutuoli sekä vessanpöntön korotus (tai tuo malli mikä meillä on, lienee lähinnä käsinojia varten). Nämä odottavat vielä kylppärin nurkassa kivasti päällekkäin nököttäen. 

Ovat jotenkin hirveän lannistavia kun niitä katsoo, sitä tuntee itsensä ihan tosissaan liikuntavammaiseksi, mutta pitää vaan aatella että ovat helpotukseksi ja eipä niitä tarvitse käyttää jos tuntuu yhtään siltä ettei tarvitse (ellei tietysti lääkäri erikseen määrää jotakin muuta). Sitä muutkin ovat mulle viime päivinä toitottaneet.

Voitte ehkä kuvitella ne kaikki tunteet, mitä moni nuori ihminen joutuu miettimään ja kohtaamaan, jos joutuu syystä tai toisesta tilanteeseen, jossa oma liikuntakyky menee hetkeksi tai pidemmäksikin aikaa jonkin sairauden tai vamman vuoksi. Yhtäkkiä joudut, väkisinkin, luopumaan siitä mahdollisesti "minä itse hoidan kyllä kaiken, en tarvitse apua!" -identiteetistä ja tarvitsetkin apuja monissa erilaisissa arjen puuhissa. Kotiympäristökin muuttuu yhtäkkiä vähän enemmän "laitosmaiseksi." Totean vaan, että kaikki tämä on todella pysäyttävä ja henkisesti rankka mutta samalla myös kasvattava kokemus ja tämän kokemuksen jälkeen mulla on ihan uusi, eri tavalla vahva minäkuva ja jotakin aivan uutta annettavaa koko maailmalle!! :)

Mutta päivä kerrallaan eteenpäin. Sit kun leikkaus on tehty, on koko ajan suunta parempaa kohti, vaikka varmasti välillä tulee olemaan rankkaakin. Mutta mä selviän kyllä! Aion myös kirjoittaa tätä blogia koko ajan. Ehkä nyt vielä monesta tuntuu siltä että mun tapaus on harvinaislaatuinen, mutta sekä hoitaja että leikkaava lääkäri kertoivat, että lonkan tekonivelleikkauksia tehdään monestakin syystä nykyään yhä nuoremmille ja dysplasioitakin tunnistetaan nykyään paremmin, vaikka ne hiukan harvinaisempia juttuja ovatkin. Tämmöstä tämä elämä vaan välillä on...

Preoperatiivinen käynti takana

Viitisen tuntia kesti preoperatiivinen käynti tänään. On siinä odottelua tovi jos toinenkin, mutta myös hyviä keskusteluja kaikkien hoitavien henkilöiden kanssa!

Ihan ensimmäisenä ilmoittauduin röntgeniin. 

Aika oli klo 8.50, mutta pääsinkin jo 8.30 kuvattavaksi. Itse röntgenkuvien otto kestikin jonkin aikaa, oli tosi tarkkaa, että saatiin mun jalkojen asento juuri oikeaksi sekä seisten että selällään maaten otetuissa kuvissa. Ikävintä oli odotella samassa asennossa sitä, että hoitajat huikkasivat että kuvat ovat ok eikä uusia tarvita. 

Erityisesti selällään maaten otettua kuvaa varten oleva asento (vasen jalka telineeseen nostettuna) oli tosi hankala, kipeän jalan jalkaterän piti olla suorassa ja toisen jalan lihakset kramppasivat kun pitkään piti se ihmeellinen asento telineellä pitää, mutta onneksi kuvat siis olivat kerrasta hyvät. 

Ai niin, huvittavaa oli, että lähetteessä oli maininta vasemman jalan röntgenistä... Hoitaja oli kirjannut lähetteeseen väärin. Tämä oli onneksi nopeasti tietoihin korjattu :) Mua myös huvitti kuvantamisen henkilökunnan kahvilan (tai taukohuoneen?) nimi :D 

Ilmeisesti hauskaa oli, kun kova puheensorina ja nauru kuului tuon oven takaa! Hyvä että töissä on hauskaa! :)

Siitä sitten odottelemaan preoperatiivisen yksikön aulaan. Täällä tulisin tapaamaan sekä endoproteesihoitajan, leikkaavan lääkärin ja fyssarin (anestesialääkärin tapaan vasta leikkauspäivän aamuna).

Olin eka potilas odottamassa, mutta pian sinne saapui pari muutakin henkilöä, puheliaat mies ja nainen, molemmat viisissäkymmenissä sekä nuorempi mies, ehkä minun ikäiseni, myöskin tosi mukava. Höpötimme siinä jos jonkinlaista ja odottelimme sekä tsemppasimme toisiamme. Vanhemmat mies ja nainen ovat menossa polven tekonivelleikkaukseen ja nuorempi mies lonkkaleikkaukseen kuten minäkin. Tämä vanhempi mies itse asiassa leikataan myös ensi keskiviikkona, joten sittenpä sitä ollaan samaan aikaan osastolla köpöttelemässä :)

Tapasin ihan ensimmäisenä endoproteesihoitajan, hänen kanssaan kävimme läpi esitietoni sekä muuta leikkaukseen ja osastolla oloon ja muuhun liittyvää asiaa. Hoitaja myös tarkisti mm. ihoni kunnon ja muutenkin kaikki sellaiset asiat, jotka voisivat leikkauspäätökseen vaikuttaa. Oikein mukavat keskustelut kaiken kaikkiaan!

Tämän jälkeen olikin sitten ortopedin, siis leikkaavan lääkärin odottelua, hänellä oli juuri jokin leikkaus joten kesti oman aikansa. Mun aika oli ekaksi lääkärin luokse ja tässä vaiheessa mua jännittikin jo ihan kauheasti. En tiedä miksi? Siksi ehkä, että en ollut tätä lääkäriä aiemmin tavannut ja mietin, millainen persoona hän on ja antaako lopullisen leikkauspäätöksen jne.

Totesin lopulta kuitenkin jännityksen ihan turhaksi. Lääkäri oli todella mukavan oloinen, kyseli ja keskusteli, ihan ihminen ihmiselle juttelimme hymyä ja hyvää tunnelmaa unohtamatta. Toki myös mun jalan liikkeet tutkittiin. Mulla on ylipainoa ja sen riskit leikkaukselle todettiin, mutta toisaalta mitään estettäkään leikkaukselle ei ole kun yleisvointi on hyvä ja mitään ylimääräisiä sairauksiakaan ei ole. Toisaalta vaihtoehtojakaan ei kauheasti ole... Katsoimme lonkkani röntgenkuvia yhdessä ja kyllähän ne karua kieltä kertoivat yhäkin. Mulla on ensinnäkin se lonkkamalja ihan epämuodostunut ja se + reisiluun nuppi ovat todennäköisesti aina olleet liikaa "sivussa" ja puolet nupista lonkkamaljan ulkopuolella, joten ei ihme että tilanne on nyt näin huono mitä on. 

Röntgenkuva kertoi myös sen, että oikea jalka on 1 cm lyhempi mitä vasen jalka, todennäköisesti tuosta dysplasiasta johtuen, joten leikkauksessa mun jalkaa pidennetään sen 1 cm verran. Pituus saattaa tuntua aluksi kuulemma oudolta kun kroppa on pitkään ollut toiselle puolelle kallellaan, mutta siihen kuulemma suht nopeasti tottuu ja tuki- ja liikuntaelimistö asettuu siten kuten pitää ajan kanssa. Epämuodostuneesta lonkasta johtuen mulle joudutaan kuulemma myös laittamaan pari ruuvia tukemaan tulevaa lonkan kuppiosaa, sillä luussa ei ole tarpeeksi kiinnityspintaa ilman ruuveja. Jepjep... Kuulemma ei mikään ihan normileikkaus tulossa vaan haasteellisempi juttu. Haavakin kuulemma tulee olemaan paljon pidempi mitä "normaalissa lonkkaleikkauksessa", mutta siinä olen tietty samaa mieltä kuin lääkäri, kun hän totesi, että pääasia on että osat sun sisällä saadaan täsmälleen oikeaan asentoon ja haavan pituus määräytyy sen perusteella, että heillä on tilaa työstää komponentit oikein ja oikeisiin asentoihin. (Arvostan kyllä ortopedejä, homma on kaiken suunnittelun lisäksi pikkutarkkaa puusepäntyötä muutenkin!)

Samalla kun lääkäri suunnitteli mulle sopivaa nivelmallia ja piirteli kuvia tietokoneella röntgenkuvan päälle, pyysin häntä siis muutenkin kertomaan mitä suunnittelee ja miksi ja hän kertoikin asioista tosi tarkasti ja mielellään. Olin tyytyväinen! Mulle tulee metalli-muovi -liukupinta, koska se on kuulemma juuri mun luustoon ja ruumiinrakenteeseen parhaiten sopiva malli. Totesin tuohon, että hyvä, minä luotan sun ammattitaitoon ja että tiedät kyllä mikä juuri mulle sopii :) 

Lopuksi lääkäri vielä sanelikin koko tarinan siinä samalla kun itse olin vielä paikalla :) Hän sanellessaan välillä katsahti minuun hymyillen ja varmisteli katseellaan että kertoi nauhalle joitakin juttuja siten kuten olin itse kertonut. Hymyilin itsekin siinä kuunnellessani, hyvinkin huojentuneena lopullisesta leikkauspäätöksestä...

Viimeiseksi päivällä tapasin vielä fyssarin, jonka kanssa kävimme vielä läpi tiettyjä jumppaliikkeitä ja rajoituksia leikkauksen jälkeen. Vielä ei pysty tarkkaan sanomaan tuleeko mulla vähän poikkeavasta leikkaustavasta johtuen olemaan esim. joitakin erityisiä varauskieltoja kävelyn tai muun suhteen, mutta sepä jää nähtäväksi sitten kun leikkaus on onnistuneesti ohi. Mies oli tänään kuitenkin jo hakenut läjän apuvälineitä kotiin, mm. vessanpöntön korotuksen ja suihkutuolin. Luulen kyllä että tulevat ihan tarpeeseen, jos kerran tiedossa on normaalia pidempi leikkaushaavakin, ruuveja lantiossa ja muuta...

Mutta kaikenkaikkiaan varsin hyvä ja huojentunut mieli on nyt! Nyt just ei jännitä mutta pää on iiiiihan pyörällä :) Jännitys varmaan hiipii viimeistään tiistaina mieleen ja voi olla että ti-ke -yönä ei kauheesti nukuta...

Sekavat on ajatukset...

Eilispäivästä lähtien on meitsi ollut kyllä levoton! Siis no, tämmönen äänekäs heittäytyjä ja elämästä nauttija olen muutenkin, mutta nyt on eilisten uutisten jälkeen ollut kyllä niin levoton, jännittynyt, tyytyväinen, odottava, iloinen ja sekava olo että... Phuuh, en meinaa pysyä mun ajatusten mukana kun jos jonkinlaiset ensi viikkoon ja valmisteluihin liittyvät jutut pyörivät mielessä! Ihme ja kumma kuitenkin, nukuin viime yönä - voisiko jopa sanoa - tosi hyvin! Niin se tosiaankin taitaa olla. Eilisiltana kyllä särki päätä, mutta ei onneksi migreenityyppisesti vaan ihan selkeästi se liittyi jännityksen purkautumiseen ja erityisesti leikkausajankohtaan liittyvän odottelun loppumiseen. Mutta silti, unet olivat hyvät, vaikkakin aamuherätys oli aikaisin... Nyt meneekin loppuviikko erilaisissa tutkimuksissa, tai siis tänään tehtiin osa ja loput perjantaina. 

Aamu siis alkoi labroilla ja ekg:n ottamisella. Ihme ja kumma, että mun syke pysyi kohtalaisen hyvänä (78 about) enkä jännittänyt juurikaan! Toisaalta tilanne oli niin absurdi että mua vaan nauratti :D Mulla ei koskaan aiemmin ole ekg:ta otettu, joten olihan se aika huvittavaa, kun mun pyydettiin riisumaan (elektrodiläpysköjen laittamiseksi) koko yläkroppa täysin paljaaksi, ottamaan myös sukat jaloista pois ja mennä odottelemaan selälleni pedin päälle. Siellä puolialastomana sit katselin kirkasta kattovaloa puoliääneen naureskellen, että on tääkin nyt sit kokemus, muiden joukossa! :D Mutta tulipa sekin koettua eikä kauaa kestänyt muutenkaan. Hyvältä kuulemma näytti sydämen toiminta...

Perjantaina onkin sit varsinainen preoperatiivinen käynti, jossa otetaan laajat röntgenkuvat lonkasta suunnitelmia varten ja tapaan ainakin fyssarin, sairaanhoitajan ja leikkaavan lääkärin, mahdollisesti anestesialääkärinkin.

Sille käynnille onkin tosi paljon kaikkea kysyttävää! Esim. millainen nivel mulle valitaan ja miksi juuri tietty malli? Saanko nähdä mun tuhoutuneen reisiluun nupin tai voisko siitä edes joku ottaa valokuvan (I know, kuulostaa ällöltä, mutta aikanaan lääkikseenkin hakeneena tämä kiinnostaa mua! :D)? Tuleeko liikerajoituksia leikkauksen jälkeen ja mitä kaikkia apuvälineitä (keppien lisäksi) tarvitaan vai pärjätäänkö nykyisen leikkaustekniikan jälkeen jopa vähemmillä rajoituksilla ja apuvälineillä mitä aiemmin? Saanko olla "taju kankaalla" leikkauksessa? Jne jne... 

Äsken juuri tilasin muutamia (tarkoituksella liian isoja) housuja netistä. Ei oikein houkuta ajatus siitä, että nykyiset housut tarttuisivat kiinni arviolta n. 30 cm haavaan reidessä ja kankussa, ja haava on suljettu niiteillä... Autsista. Täytyy siis varustautua kotiin vähän löysemmillä housuilla. Paketti ehkä ehtinee saapua niihin aikoihin jo kun mut kotiutetaan saraalasta kotiin toipumaan?! 

Mietin sitäkin, että jos vanhat merkit paikkansa pitää, tiputuksista ja muusta leikkaukseen liittyvästä turvotuksesta johtuen mun jalat ja jalkaterät turpoaa ihan älyttömästi, joten onkohan mulla edes mitään helposti jalkaan laitettavia kenkiä, joilla pääsen sitten kotiutumaan... Hmmh, täytyy miettiä... Ja sitäkin olen miettinyt, mihin mä täällä kotona sitten majoitun. Meillä on "vierassänkysohva" olkkarissa, joten siihen sitten ehkä jos jotakin sängynjalkojen korotuksiakin tarvitaan. Ja toisaalta on myös telkkari sitten vieressä, sillä ainakin aluksi aika varmaan kuluu aika paljon maaten. Täytyy tosin vielä katsoa hyvä paikka sängylle, jotta siitä on sopiva etäisyys telkkariin :)

Kaikenlaista puuhaa siis vielä riittää. Mutta hui! Viikon päästä tähän aikaan on mut todennäköisesti jo leikattu!

Majapaikka kotiutumisen jälkeen?

Leikkauspäivä tiedossa!

Päivä on ollut jännä... Käväisin töissä moikkaamassa työkavereita aamukahvin merkeissä, pankissa, lounaalla ja useaan otteeseen ihmiset päivittelivät, kuinka kauan olenkaan saanut odotella leikkausaikaa. Sitten tulin kotiin, ja bang: puhelin soi. 

Soittaja oli preoperatiivisen yksikön hoitaja, joka tarjosi mulle juuri joltakin peruuntunutta leikkausaikaa jo ensi viikolle. Olin ihan hämilläni tästä näin yllättävästä käänteestä! Tottahan toki otin paikan vastaan. Tällä viikolla onkin kaikki muu ennakkovalmistelu eli labrat, sydänkäyrän ottaminen sekä preoperatiivisen käynti, jolloin otetaan laajat röntgenkuvat lonkasta ja tapaan myös fyssarin, hoitajan, leikkaavan lääkärin ja käsittääkseni anestesialääkärinkin.

Huh, ei voi muuta sanoa kuin että jännä käänne tälle päivälle ja kaikelle odottelulle! Jännittää, taas kerran, mutta hyvällä tavalla :)

Musiikin voimaa

Mahtava musa- ja ystäväpitoinen viikonloppu takana! Tällä kertaa en kirjoittele pidempään, vaan tiivistän fiilikset näihin sanoihin: The Voice of Finland, musiikki, karaoke, ystävät ja Tähdet, tähdet <3 Ja alla oleva kuva kertoo myös lauantain fiiliksistä! Tällä jaksaa taas!

(Jumit on) Hallussa

Pari viime päivää oon ollut osan ajasta niin jumissa, että on ollut tosi hankalaa liikkua yhtään mihinkään. Joka askel on melkeinpä pitänyt etukäteen miettiä, on pitänyt ottaa tukea huonekaluista ja lopun aikaa lojua sohvalla puoli-istuvassa asennossa + välillä nousta ylös itseänsä venyttämään.

Tänään huomasin muutenkin muutoksia mun liikkumisessa. Joudun nykyään, aiemman ontumisen lisäksi, vähän "raahaamaan" tuota oikeaa jalkaa. Tai miten sitä kuvailisikaan... jalka jotenkin laahaa ja liike lähtee jo lantion korkeudelta tms., ei siten kuten kuuluisi. En oikein tiedä johtuuko tuo "raahaaminen" siitä, että lihakset ovat oikeasta jalasta heikentyneet vaiko nivelen jäykkyydestä yleensäkin, mikä sitten vaikuttaa kaikkiin liikeratoihin. Kävely ei siis rullaa normaalisti, kuten sanotaan. Jalan liikuttamisesta tuleva kipu varmasti vaikuttaa myös ja se, että varon, ettei jalka petä alta. Goodbye vaan lihakset ja normaali kävely, tervetuloa pitkään kestävä normaalin kävelyn opettelu tällaisen ihmeellisen liikkumisen jälkeen aikanaan...! Voihan lonkanvedot vaan :)

Huomenna saattaisi olla mahdollista lähteä taas käväisemään jossakin ihmisten ilmoilla. Katsotaan, tuleeko lähdettyä esim. J. Karjalaista katsomaan tai keksittyä jotakin muuta, riippuu paljon myös päivän kunnosta. Just tänään mietin, että nyt kun ei vielä ole tietoa leikkausajasta, on käytettävä kaikki mahdollisuudet viettää mahdollisimman mukavaa aikaa ja keksittävä kaikkea ohjelmaa niin perheen kuin ystävienkin kanssa. Voinnin mukaan tietty. Sitten leikkauksen jälkeen kuitenkaan tuskin ihan hetkeen mihinkään pääsen ja ehdin näitä kotiseiniä katsella kyllästymiseen asti (ja turhautua ja hermostua ja suunnitella huonekalujen järjestyksen ja sisustuksen sata kertaa uusiksi)...

Jälleen kerran totean, että on kyllä ollut melkoisen pitkä prosessi tämä koko "lonkka-asia." Tämä jos mikä kyllä kehittää kärsivällisyyttä... Toisen kerran kärsivällisyys on koetuksella sit kun pääsen itseäni ja kävelyäni taas kuntouttamaan. Kärsimättömälle ihmiselle aika isoja elämänfilosofian muutoksia tällaiset, se seikka on ihan saletti!

Tarkoitus ei oo valittaa kuitenkaan. Pitää vaan ajatella kaikkia niitä asioita, jotka kuitenkin ovat hyvin ja että tämä tilanne on vaan väliaikainen, vaikka pitkään kestääkin. On otettava hetkestä kiinni eikä miettiä liikaa tulevaa. Ajateltava vaikkapa kevään tuloa, aurinkoa, joka jo alkaa lämmittää, kuunnella hyvää musaa ja nauttia niistä hetkistä, kun pääsen laulamaan tai katsomaan mahtavia keikkoja... Kaikki järjestyy ennen pitkää ja elämä kantaa, vaikka vähän vaikeammankin kautta! Kaikesta selvitään, niin mä uskon. Otetaan tilanne haltuun.

"Tää on mun hetki, jos mä päätän niin

Otan tän, otan tän, mä otan tilanteen haltuun

Tää on mun hetki, tartun siihen kii

Otan tän, otan tän, otan tän, tää on hallussa..."

~ Elastinen ~

Sairauspäivärahasta, sosiaalisesta elämästä ja vähän työstäkin :)

"Miten paljon sä saat rahaa sairauslomalla ja pärjääkö niillä KELA-rahoilla?" "Eikö kuitenkin kannattaisi olla töissä siihen leikkaukseen asti, niin tulotaso säilyisi ja sulla pysyisi kontaktit yllä?" Tällaisia on kyselty, ai kuinka ihania kysymyksiä kaikki :D No, minäpä ajattelin kuitenkin vastailla ja koitan vähän valaista näitä sairauslomalla olon eri näkökulmia...

Aloitetaanpa nurinkurisessa järjestyksessä eli ekaksi tuo viimeinen kysymys. Juu, on ihan selvää, että kannattaisi olla töissä, ihan jokaisen, joka haluaa nykypäivänä turvata oman elintasonsa. Ainakin niiden, joilla ei ns. raha kasva puissa (vaikka on mullakin ollut joskus rahapuu, tosin se valitettavasti ei tuottanut minkäänlaista katetta pankkitilille eikä myöskään seteleitä tai kolikoita eikä myöskään sijoituksia - oli vaan ja möllötti vihreänä ruukussa) ;) Ja tokihan minäkin olisin töissä jos vaan pystyisin siellä olemaan. Tällä hetkellä varsinkin voin sanoa, että ihan oikeasti KAIPAAN töihin. Työkavereitakin on ikävä, ja niin olen todennutkin monesti. Meillä töissä on isoja organisaatiomuutoksia meneillään jo ties kuinka monetta vuotta peräkkäin, mutta silti kaipaan sitä tietynlaista tunnetta siitä, että tiedän ja osaan mitä teen ja pystyn vaikuttamaan omiin töihini. 

Näiden lisäksi, kun on katsellut muiden työskentelyä kauempaa jo kohta puoli vuotta olematta itse työkykyinen, on pakko todeta, että töissä oleminen on ihan kokonaisvaltaisesti todella tärkeä osa aikuisen ihmisen sosiaalista elinympäristöä. Ymmärrän kyllä varsin hyvin, että jotkut todella tuntevat syrjäytyvänsä tai jäävänsä paitsi jostakin tärkeästä erityisesti sosiaalisessa mielessä, jos jostakin syystä joutuvat pois töistä jäämään. Tällaisista syistä ensimmäisenä nyt tietysti tulivat mieleen pidemmät sairauslomat (jotka useimmiten johtuvat aika isoista asioista, jotka eivät ole mitään ihan läpihuutojuttuja), irtisanomiset... Tai sitten vaikkapa jollekin todella työorientoituneelle ihmiselle, jolla ei työn ulkopuolella paljoa sosiaalisia kontakteja jostakin syystä ole, saattaa tulla eläkkeelle jääminenkin todella shokkina. Ei ehkä itse eläkkeelle jääminen sinänsä tapahtumana, vaan se "jonkin", tässä tapauksessa työn merkityksellisyyden ja työympäristön sekä työkavereiden puuttuminen arjesta. Tuntuukin yhtäkkiä yksinäiseltä ja elämä merkityksettömältä. 

Tuo kaikki edellä kirjoittamani tosin liittynee erityisesti suomalaiseen "vain työllä on merkitystä", "me pärjäämme kyllä kunhan tehdään kovasti töitä!" -tyyppiseen kulttuuriin. Minä kyllä uskon, että aiemmin tekemääni työtä ja olemassa olevia kontaktejani arvostetaan myös sitten kun takaisin töihin palaan. Ja varmasti myös omaksun nopeasti työnteon meiningin ja kaikki ne asiat, mitä meneillään on - olenhan aiemminkin jo palannut parilta pidemmältä poissaololta (äityslomat + hoitovapaat) takaisin töihin. Nou probleeem :) Minä olen myös onnekas ja etuoikeutettu, koska mulla on ihana lähipiiri ja ihania ystäviä! He ovat kyllä pitäneet huolen, että en jämähdä kotiin, mieli pysyy pirteänä ja on keksitty mun sairauslomalla ollessanikin kaikenlaista kivaa tekemistä, johon pystyn osallistumaan :)

Sitten noista sairauspäivärahoista... En nyt tässä kirjoittele, paljonko sairauspäivärahaa saan, mutta siis jokainen voi KELAn sivuilta itse laskea, paljonko tulisi itse saamaan sairauspäivärahaa jos sairausloma - erityisesti pidempi sellainen - yllättäisi. (Toivottavasti tietenkään ei yllätä!) Sairauspäivärahan määrä on n. 70 % tuloista, mutta siihen vaikuttaa tietysti myös mm. veroprosentti. 

Eli summa summarum: tavallinen kansalainen pärjää kyllä sairauspäivärahalla, mutta jos haluaa esim. ostaa jotakin ekstraa, täytyy siihen olla varautunut. On myös huomioitava, että jos sairauspoissaolo jatkuisi yli 300 päivää, tulee eteen muiden tukien hakeminen - sairauspäivärahaa voi KELAlta saada kerrallaan 300 päivää. Mitä rahaa sitten haetaan, on ihan oma juttunsa, johon minäkään en ole vielä kovin tarkkaan perehtynyt, koska uskon ja toivon, että olen työkykyinen sitä ennen kuin tuo määrä sairauspäiviä tulee täyteen...

Kirjoittelin joskus aiemmin, että KELAn kanssa asiat ovat menneet mun osaltani varsin sujuvasti kaiken paperityön, sairauspäivärahaan liittyvien ilmoitusten ja hakemusten täyttelyn ohella. Ärsyttävintä ehkä tässä koko sairauspäivärahahommassa on se, että olen joutunut hakemaan rahoja useassa eri erässä ja pätkittäin, koska eihän kukaan ole vielä pystynyt antamaan tarkkaa päivää siitä, milloin mun sairausloma loppuu. Lääkärit ovat antaneet parhaita arvioita siitä, milloin mahdollisesti olisin jo ollut leikkauksessa - sen jälkeen taas ortopedi antaa oman arvionsa sairausloman kestosta. Tällä hetkellä mulle on määrätty työterveyslääkärin toimesta sairauslomaa loppukevään korville, toivottavasti sitten jo olisi mut leikattukin...

Tulipa kirjoiteltua melkoista ajatusten virtaa, toivottavasti tästä jotakin tolkkua kuitenkin sai ja asioita ihmetelleet saivat omat vastauksensa ;) Good night!

Treenataan edes jotenkin!

Mun pitäisi kovasti pitää lihaskunnosta huolta just nyt. Että jalan lihakset eivät surkastuisi ihan naruiksi, lihastasapaino säilyisi ja tietysti että muukin kroppa jaksaa kestää keppikävelyä sen ajan mitä tässä nyt vielä tarviikaan. Vasen jalka saa kylläkin nyt lihastreeniä ihan tarpeeksi, vähän liikaakin, sen alkaa huomata lihasten kasvussa ;)

Lajit, joita on nyt mielekkäintä ja mukavinta harrastaa, on helposti ja nopeasti lueteltu: uinti, vesijuoksu ja vesijumppa. Vesi on tosi mahtava elementti, sillä se antaa hyvin tukea eri liikkeisiin ja samalla puolihuomaamatta antaa myös hyvää vastusta. Oon aina rakastanut uintia ja vesiliikuntaa. Lisäksi vesi elementtinä myös rentouttaa ja rauhoittaa mua, joten onneksi on sellainen laji, joka onnistuu nyt ja joka onnistuu hyvin myös leikkauksen jälkeen (kunhan haava paranee) eikä tarvitse tehdä mitään luopumisprosesseja tähän liittyen jatkossakaan. Yes!

Yläkroppaa voisin treenata nyt esim. käsipainoilla ja sitä olen jonkin verran tehnytkin, mutta on pakko myöntää, että liian vähän, koska se on tosi turhauttavaa ja kyllästyttävää nyt. Tuntuu niin hölmöltä vaan puolikasta kroppaa treenata pelkillä painoilla, vaikka tiedänkin, että kaikki on plussaa ja "kotiinpäin." Salikorttini ei ole tällä hetkellä voimassa, jatkan sopparia uudella salilla vasta sitten, kun pääsen kuntouttamaan itseäni operaation jälkeen. Siispä yläkropan treeniin pitää kehitellä nyt niitä liikkeitä, mitkä kotona onnistuvat. Toisaalta yläkroppa treenautuu keppikävelystäkin vähän huomaamatta...

Esim. punnerruksia en pysty tällä hetkellä tekemään, enkä oikein muitakaan lattialla (tai lattian tasolla, esim. lattialle asetetulla jumppamatolla) tapahtuvia liikkeitä, koska lonkan liikkeet ovat tosi rajalliset ja toisaalta en välttämättä pääsisi lattialta ylös jos jumittuisin sinne :) Niin säälittävältä kuin se kuulostaakin! Kipu ja lonkan jäykkyys myös mulla rajoittavat venytyksiä ja lonkkaleikkaukseen meneville etukäteen sairaalan ensitietoluennolla annettuja todella perustason lihaskuntoliikkeitä kuten jalan nostoa, kyykkäämistä tai jalan vientiä sivulle ja taakse. Pelkkä jalan roikottaminenkin sattuu... Myös muut liikuntalajit on täytynyt unohtaa tällä hetkellä pelkästään jo senkin vuoksi, ettei lonkka liiku ja taivu sellaisiin asentoihin mitä useimmissa liikuntalajeissa tarvittaisiin.

Onneksi on kuitenkin olemassa edes isometrisiä venytyksiä ja liikkeitä! Ne siis perustuvat käytännössä vain tietyn lihaksen supistamiseen ja jännittämiseen sekä tämän jälkeiseen rentouttamiseen. Jos siis teen tällaista treeniä esim. sohvalla tai sängyn päällä maatessani, mun ei tarvitse yrittää kipeästi liikuttaa jalkaa, vaan teen muutamaa fyssarin mulle neuvomaa liikettä esim. pakaralihakselle, reiden lähentäjälle ja loitontajalle. Yksinkertaista mutta ihmeen tehokasta kuitenkin.

Tästä kaikesta voidaan todeta, että kaikkein järkevintä liikuntaa mulle nyt ovat vesiliikunta ja isometriset venytykset. Toki myös muu arkiliikkuminen sen mukaan mitä pystyy, mutta tavoitteellisempi kuntouttaminen ja treenaaminen käynnistyy taas vasta leikkauksen jälkeen. 

Täytyy kyllä sanoa, että onnellisia ovat he, jotka ennen tekonivelleikkauksia pystyvät vielä hyvin treenaamaan uinnin lisäksi vaikkapa salilla, kävellen tai pyöräillen! Edesauttaa hirveästi toipumista, kun pystyy liikkumaan monipuolisesti ennen leikkausta. Mulla vaan tuo nivelen tilanne romahti salamannopeasti tosi huonoksi, sille ei kukaan mahtanut yhtään mitään. Mutta näillä mennään ja tehdään ja liikutaan edes sen verran mitä pystytään, parempi sekin kuin ei mitään, eiks vaan! :)

Eipä mulla muuta tällä erää, hyvillä fiiliksillä anyway. Aurinkoista viikkoa!

"Jaloissa tuntuu, että on käyty..."

Noin lauletaan "Lähdetään Korkeasaareen" -lastenlaulussa :D Tuo pitää tällä hetkellä kyllä hyvin paikkansa. Kipeä jalka on ekstrakipeä ja toinen jalka myös kipeä paljosta liikkeellä olosta. Mutta eipä haittaa, sillä viikonloppu on ollut kaiken arvoinen!

Perjantaina starttasimme miehen kanssa kahdestaan melko lailla ex tempore -reissulle Kuopioon. Sopivasti lauantain naistenpäivän kunniaksi. Olimme suht myöhään perillä, mutta siten, että ehdimme purkaa tavarat hotellille, nauttia rauhassa pari lasia kuohuviiniä ja suunnata ravintolaan syömään. Sitten ravintola Tähteen viettämään iltaa ja odottelemaan illan esiintyjää, Elastista! Olin ihan fiiliksissä paikan tunnelmasta (en ollut käynyt koskaan siellä aiemmin) ja musasta, jota siellä soitettiin! Kyllä alkoi jalat vipattaa ja väkisinkin tuli sellainen jammailufiilis päälle... No, vähän vähemmälle jäi jamittelu, mutta kun Elastinen aloitti, menin kyllä eteen katsomaan ja nauttimaan. Hieno oli fiilis ja Elalla ja DJ Ewokilla oli myös tosi hyvä energia koko ajan, koko paikka kyllä eli hienosti mukana. Mun mies puolestaan tyytyi katselemaan keikkaa kauempaa, ei oikein ole tämäntyyppisestä musasta innoissaan... :) 

Keikan jälkeen käväisin vielä Elastisen juttusilla, kiitin hyvästä keikasta ja sainpa vielä yhteiskuvankin Elan kanssa sekä taas keppiin nimmarin ja terkkuja Juha Tapion terkkujen viereen :D Toiseenkin keppiin kuulemma vielä täytyisi keräillä vastaavia terkkuja, ystäväni painostavat :D No mutta kiva ideahan se on ja pitää yllä positiivista meininkiä myös omalla tavallaan! Ja Elastisesta on vielä mainittava, että on kyllä mielettömän sympaattinen ja positiivinen tyyppi, eikä mitään tietoa diivailusta tai muustakaan wannabe-menosta, vaikka onkin menestynyt kaveri. Hirveän luontevaa oli jutella, ihan kuin olisi oman kaverinsa kanssa jutellut enkä jännittänytkään yhtään.

Eilen heräilimme uuteen päivään Kuopiossa jo ajoissa, kävimme aamupalalla, luovutimme hotellihuoneen ja suuntasimme vielä Matkukseen hiukan shoppailemaan. "Hiukan" todellakin mun osalta, en mä sitten pystynyt kuin Ikean alakerran läpi köpöttelemään jotenkuten ja ostoskeskuksen puolella about vaan yläkerran puoliväliin saakka, sitten olikin pakko lepuuttaa, ei vaan jalka kestä. Ikean sohvia oli sopivasti esillä siellä keskellä yläkertaa, joten jämähdin sinne :) Mies vielä kierteli ylä- ja alakerrassa jonkin aikaa. Sitten suunta kotia kohti ja lasten haku mummulasta.

Naistenpäivä jatkui kuitenkin vielä tosi mahtavalla illalla kälyni ja ystäväni kanssa. Monien muuttujien (joista ei tässä sen enempää :) ) jälkeen menimme Peurunkaan Juha Tapiota katsomaan. Ihan mahtava keikka oli taas kerran, tosin nyt jätin nimmareiden ottamiset toiseen kertaan...

Yhdestä asiasta on kuitenkin paasattava. Peurungan yleisö oli jostakin syystä tosi aggressiivista, olivatkohan ottaneet "ärräviinaa" ennen keikkaa?! Ei siellä yleisön keskellä uskaltanut melkeinpä liikahtaakaan, jos yhtään olisi halunnut vaihtaa paikkaa, kun nyrkit alkoivat heilua, tönittiin ja kyynärpäätaktiikkaa käytettiin. Ei siellä katsottu, että oliko jollakin keppi mukana vai ei, tosi tarkkana sai välillä olla että pysyi pystyssä... Olin kyllä tosi pettynyt siihen, miten ihmiset välillä käyttäytyvät! Todella törkeää. Järkkäreitä ei ollut edessä ollenkaan, kuten vaikkapa Himoksella on. Himoksella kerran vastaavassa tönimistilanteessa järkkäri kävi tönijää varoittamassakin ja totesi, että jos kerran tilaa on, voi jokainen katsoja valita sen katsomispaikan kuin haluaa ja että väkivaltaa ei täällä suvaita. Juha Tapion keikalla ei heti ensimmäiseksi kuvittelisi muutenkaan järjestyshäiriöitä olevan, mutta näköjään voi. Siirryimmekin myöhemmin taaemmas, jossa oli edes vähän rauhallisempi meno...

Kaiken kaikkiaan kuitenkin ihan mahtava, musapitoinen, läheisten kanssa vietetty viikonloppu! Sohva on ollut paras ystäväni tänään, mutta kuten sanottu, nyt just ei haittaa yhtään. Henkistä energiaa on saatu tämän viikonlopun aikana vaikka kuinka, joten tällä jaksaa kyllä taas jonkin aikaa!

Epämääräistä jännitystä

Jotenkin alitajunnasta hiipii viesti, että leikkaus lähestyy. Ajankohdasta ei ole vieläkään mitään tietoa, mutta kyllähän se niin on, että mitä pidemmälle kevättä mennään, sitä todennäköisemmin leikkausajankohta on ihan ovella.

En oikein tiedä mitä kaikkea nyt sitten jännitän just nyt. Vähän kaikkea :D Itse leikkauksen vaiheet eivät sinänsä jännitä, koska tiedän kyllä mitä ja missä järjestyksessä tehdään. Sen sijaan ajatus selkäydinpuudutuksesta ja leikkauksen aikana hereillä olosta tuntuu ikävältä. 

Aiemmin oon saanut kaksi selkäydinpuudutusta, joista toinen meni pieleen aiheuttaen myöhemmin ihan hirveät niskakivut moneksi viikoksi (vaikka puudutus muuten toimikin) ja toisenkin laitossa oli aluksi hiukan ongelmia. Ajatus selkäpuolella tapahtuvasta piikkien sörkkimisestä selkääni inhottaa taas, mutta vielä enemmän inhottaa ajatus siitä, että kuulen ja tajuan, kun luuta sahataan poikki ja hakataan varaosia omaan luuhun kiinni. Toivonkin vielä myöhemmin anestesialääkäriltä, että saan jonkinlaisen humautuksen leikkaussalissa, että ajan taju häviää ja olen sellaisessa pöhnässä, ettei ole väliä mitä tapahtuu. Kuulemma myös nukutukseen on mahdollisuus, mutta en tiedä, onko se mulle hyvä vaihtoehto. Ei yleensä nukutusta ykkösvaihtoehdoksi ainakaan suositella.

Leikkauksesta toipuminenkin on oma juttunsa, jota ei voi yhtään ennustaa. Luita ei ole multa koskaan jouduttu katkaisemaan tai muutenkaan luita korjaamaan, joten en yhtään tiedä, kuinka kipeä sitä myöhemmin on ja miten liikkuminen lähtee sujumaan. Olen kuullut sekä ihmeen kivuttomia tarinoita lonkan tekonivelleikkauksen jälkeisestä toipumisesta - tyyliin "ei minkäänlaisia kipuja" - mutta myös toisen ääripään kokemuksia, mutta eipä niitä voi itseensä verrata kuitenkaan. Jää siis nähtäväksi ja aika näyttää, miten homma menee.

Toipumismotivaatio sinänsä on kova ja fiilis sen suhteen positiivinen :) Hitaasti mutta varmasti kohti normaalia liikkumista! Varmasti myös läheiset ja ystävät pitävät mielen virkeänä ja tsemppiä yllä.

Jotta fiilis pysyy hyvänä ja unohtaisin turhat jännittämiset, on vielä kehiteltävä kaikkea mukavaa tekemistä sen mukaan mitä pystyy. Viikonlopusta on tulossa kiva ja musapitoinen, yes! Ois tiedossa pientä reissua, Elastista sekä Juha Tapiota :) (Pitäiskö hommata keppeihin uusia nimmareita?!) Nyt ei kiitos mitään ylimääräisiä auton hajoamisia tai sairasteluja tai muutakaan ikävää tähän saumaan, kiitos...! 

Pää kylmänä ja ei kun jatketaan.

Kevättä ja kesää kohti

Maaliskuun ensimmäinen päivä alkaa kääntyä myöhäisillan ja yön puolelle. Katselin sivusilmällä American Idolsia ja mietin, mitähän mukavaa sitä huomenna perheen kanssa tekisi. Sairastelu alkaa olla ohi (kopkop) ja virta alkaa taas palata, jee! Olen suunnitellut myös omaksi virkistyksekseni ensi viikon arkipäiville ainakin uintia pitkästä aikaa. Tai ainakin jotakin uinnin kaltaista, jos nyt ihan kaikkia potkuja ei pysty tekemään ;)

Uskomatonta, että nyt ollaan jo maaliskuussa, vaikka juurihan vasta oli syksy! Viime kesän muistotkin ovat vielä ihan tuossa lähellä, silmänräpäyksen takana, aistittavissa ja tunnettavissa. Kuvakin on kesän lämmöstä - paljaat varpaat, punaiset kynnet, kuuma hiekka...

Viime kesä olikin aivan mahtava. Oli aurinkoa, lämpöä, ihania reissuja, perheen, ystävien ja sukulaisten seuraa, hyviä hetkiä. Katselin äsken kuviakin viime kesältä, fiilistelin ja muistelin.

Pidän toivon kipinää yllä. Josko nyt maaliskuussa pääsisin vihdoin leikkaukseen, jotta tulevakin kesä voisi olla yhtä hyvä kuin viime kesäkin. Että pääsisin toipumaan ja nauttimaan kesällä ulkona liikkumisesta kaikin tavoin, tai ainakin olisin hyvää vauhtia kuntoutumassa. Sormet ja varpaat ristiin!

Sitä ennen toivon kuitenkin parempaa ensi viikkoa kuin mitä tämä kulunut viikko oli. Eiköhän suunta ole taas ylöspäin, kevättä kohti! :)