Tästä vuodesta tulevaan

Vuosi 2019.

Tämä vuosi kului todella nopeasti, lähes silmänräpäyksessä. Se on ollut melko lailla vaiherikas hyvässä ja huonossa. On ollut erilaisia haasteita terveyden kanssa mutta niistä on onneksi päästy osittain parempaan, osittain on taas menty eri asiassa huonompaan. Silti on tapahtunut myös monia upeita asioita muussa elämässä. Onneksi, että on muutakin ajateltavaa kuin laho keho. 

Mainitsen erikseen perheen reissun Kyprokselle. Todistin niin itselleni kuin monelle muullekin, että huonommassakin kunnossa voi matkustaa, kunhan on tarvittava apu ja muut asiat huomioitu mahdollisimman hyvin. Tuo reissu toi rohkaisua ja varmuutta sekä itselle ajatuksen siitä, että aina täytyy uskaltaa unelmoida ja tarttua myös mahdollisuuksiin, jos niitä osuu kohdalle. Toipumisaikaa tapahtumista täytyy myös varata. 

Perheen yhteisiä asioita pitää aina vaalia muutenkin, sillä perhe on mulle ykkönen, ja se laitetaan ykköseksi aina ja kaikessa. Toivon ja uskon, että tämä myös näkyy nykyään tekemissäni valinnoissa ja ihan jokapäiväisessä arjessa. Vaikka joskus terveystilanne pakottaa mut jäämään pois eri tilanteista ja tilaisuuksista väkisinkin, on silti ollut lasten ja perheen kannalta hyvä, että olen ja olen ollut aiemminkin paljon kotona. Olen ollut ainakin lasten elämässä paljon läsnä ja aina saatavilla, mihin taas monella työssä olevalla ei ole niin mahdollisuutta nykypäivän kiireisessä maailmassa. Toki tarvitsen välillä myös ihan muuta elämää ja ajateltavaa sekä enemmän puhdasta palautumista ja lepoa kuin mitä perusarki on, mutta silti koti ja perhe ovat tärkeimmät turvasatamat. Asioita ja ihmisiä, jotka pysyvät ja tukevat.

Muutenkin lähisuku ja perhepiiri sekä ystävät ja vertaiset ovat tärkeitä asioita mulle. Lähisuku tukee, tsemppaa ja huolehtii niin monista mun kuin koko perheenkin asioista, erityisesti mun vanhemmat. Ei voi tarpeeksi edes kirjoittamalla kertoa, kuinka kiitollinen tästä kaikesta tuesta olen ja olemme. Veli tyttöystävänsä kanssa ovat myös olleet tosi paljon läsnä niin mulle/meille kuin lapsillekin ja heidän kanssaan on vietetty paljon hauskoja ja välillä ei-niin-hauskojakin yhteisiä hetkiä pohtien maailman menoa, parantaenkin maailmaa. Lapset ovat ottaneet heidät täysin omikseen, mikä on ihan mielettömän hieno asia. 

Mulla on ollut ja on myös avustajat, joista olen tosi kiitollinen, ja vaikka olenkin heidät itse valinnut ja palkannut, uskon ja toivon, että he kokevat myös, että arvostan tosi paljon sitä apua ja läsnäoloa monissa arkipäivän asioissa ja tekemisissä. Ylipäätään mun auttamisessa. Tämä apu tulee vielä korostumaan sen jälkeen, kun mun toinenkin olkapää luudutetaan alkuvuoden aikana ja tarvitsen varsinkin aluksi toipumisaikana jos jonkinlaista apua eri asioissa - sellaisissakin, joita en oikein vielä osaa ehkä ajatellakaan. 

Jos jostakin on joutunut vuoden aikana karsimaan vähän tahattomastikin, on se ollut ystävien näkeminen tai heihin yhteyden pitäminen. Somessa yhteydenpito on helppoa niin ystävien kuin vertaistenkin kanssa mutta muuten, kasvokkain, en ole kyllä ystäviä perheineen nähnyt niin paljon kuin oikeasti haluaisin. Arki on monesti ollut sen verran haasteellista, että näistä tapaamisista on joutunut väkisinkin karsimaan. Kun oon käynyt viikossa keskimäärin kaksi kertaa allasterapiassa ja kerran fysioterapiassa + tähän vielä muut sairaalassaolot, kuntoutusjaksot ja lääkäreiden jne. vastaanotot päälle, on kyllä ollut niin mehut monesti pois ja kivutkin hankalana, että ei vaan ole enää kyennyt pitämään yhteyttä niin paljon kuin haluaisin. Sitä vaan tarvitsee sitten myös tosi paljon palautumisaikaa, eikä aina jaksa enää pitää niin paljon huolta muusta sosiaalisesta elämästä. Onneksi edes meillä on silloin tällöin käynyt ystäviä kylässä ja kesällä olin kuitenkin mukana mm. Suomipopeilla ja ystävien muutamissa tapahtumissa ja myös mm. eri keikoilla ja musakonserteissa. 

Korostan kuitenkin sitä, että en ole unohtanut teistä ystävistä ketään ja olette todella tärkeitä niin nyt kuin jatkossakin. Toivon, että tilanne paranisi ensi vuonna ja näkisimmekin oikeasti useammin, kunhan saisin itseäni ensin hiukan parempaan kuntoon. Olkapään luudutuksen jälkeenkin varmasti mua piristää, jos käytte joskus katsomassa ja kyläilemässä, kun alkuun varsinkaan ei pääse kyllä sairaalasta kotiinpääsyn jälkeen kotoa oikein mihinkään. 

Tulikohan nyt mainittua tämän vuoden oleellisimmat asiat... Niin, tietysti Mimosa-westie on erikseen mainittava, meidän pieni, ihana karvainen lapsonen... Kyllä tuosta pienestä koirulistakin on tosi kiitollinen, se tuo niin paljon iloa meille kaikille, vaikka pentuaikana työllistääkin. Mutta kyllä se myös mua kuntouttaakin tavallaan, kun sen kanssa joutuu väkisinkin tekemään eri juttuja ja käyttämään myös ulkona. 

Lopuksi haluan vielä erikseen lähettää kiitokset koko sille laajalle terveydenhuollon porukalle, joka mua on tänä vuonna hoitanut, tutkinut ja kuntouttanut. Vaikka välillä (erityisesti keväällä) oli tiettyjä tilanteita, joissa on väkisinkin jouduttu vaihtamaan lääkäreiden kanssa tiukemminkin ja ärhäkämmin sanoja, joskus se myös puhdistaakin ilmaa tällaisissa vaativissa, monisyisissä terveystilanteissa, joissa ei ole mitään helppoa hoitoa olemassa, jos on ollenkaan. Nyt on löydetty loppuvuotta kohden taas parempi "tatsi." 

Ortoniin pääsykin oli ihan huikea asia ja ensi vuodelle on vielä yksi jakso tulossa. Nyt tuntuu kaikin puolin siltä, että kommunikaatio ja keskusteluyhteys pelaa tosi hyvin hoitavien lääkäreiden kanssa ja kuten toimintaterapeutti vastikään totesi; mulla ei ole syytä paniikkiin, kun on turvallinen tiimi ympärillä. Fyssarit puolestaan ovat olleet jo muutenkin koko ajan mun suuret ja upeat tukipilarit - heille oikein erityisen lämpimät kiitokset ja halaukset, he ovat nähneet ja kuulleet kaikkein lähimmältä etäisyydeltä mun kaikki tämän vuoden terveystaistelut, joita on piisannut... 

Ensi vuodelta odotan eniten oikeastaan sitä, että ihmiset ovat yhä inhimillisiä toisilleen ja tukevat toinen toisiaan vaikeilla hetkillä. Että he uskaltavat olla omia itsejään ja näyttää ja kertoa reilusti niin hyvät kuin huonotkin asiat ja puhua asiat reilusti auki. Ja että ihmiset, minäkin yhtenä heistä, osaisivat olla niistä arjen pienistäkin asioista aidosti kiitollisia juuri siinä hetkessä ja nauttia siitä, että elämä on juuri tässä ja nyt elettävänä ja nautittavana. Ei eilen, ei huomenna vaan just nyt. Just nyt kaikki on niin hyvin kuin voi olla. 

Mitä sitten ensi vuonna, vuonna 2020?

Mulle on tulossa taas tiukka vuosi olkapään luudutusleikkauksen kanssa ja olkapään  toipumista odotellessa, uusia rajoitteita ja toimintakykyä opetellen. Toivon, että jalkojen nivelten tilanne pysyisi edes tällaisena kuin se on nyt ja että vaikeimmillakin hetkillä muistaisin sen, että niistä pienistäkin hyvistä asioista sekä perheen ja läheisten läsnäolosta ja tuesta osaisi olla aina tarpeeksi kiitollinen. Tiedän, että ei tule tällä luonteella olemaan helppoa olla "muiden armoilla" mutta yritän olla kärsivällinen... Myös musiikista ja kaikista tulevista konserteista ja keikoista iloitsen jo etukäteen - ja lupaan myös musisoida, piirtää, maalata ja käydä karaokessa (tätä vuotta enemmän) ensi vuonna! 

Vuosi 2020: tervetuloa! Yritetään tehdä siitä niin hyvä kuin on näissä olosuhteissa suinkin mahdollista.

Voimaa etsimässä

"Murehtiminen ei takas eilistä tuo

Ja huominenki tulee vaan jos selvitään tänään

Mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua

Se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään..."

Nyt alkaa olla olotila olkapään ja sen ongelmien tahdissa komppaavien muiden nivelten, selän ja koko kehon kanssa sellainen, että jaksaminen on todella ollut koetuksella. Oon aivan puhki, ja sen kyllä varsinkin läheiset näkevät ja kuulevat, kun puran luonnollisesti juuri heille ehkäpä ne syvimmät fiilikseni. Ykkösongelma on se, että nivelten tilanne voimakkaine kipuineen ja sijoiltaanmenoineen valvottaa nyt ihan hirveästi.

Ei kukaan ihminen jaksa mitään, jos ei nuku enkä mäkään mikään superihminen ole, vaikka musta päällepäin ei tilanteen vaikeutta aina niin helposti näekään tai pysty muutenkaan päättelemään, kun persoona on rempseä. Uni on nyt ollut joko paljolti poissa tai todella katkonaista, kun juuri nukahtamisen jälkeen, kehon rentoutuessa saatan herätä keho "taistele tai pakene" -kipupaniikissa erityisesti olkapään sijoiltaanmenoon tai lukkiutumiseen. Tai siihen, että olkaluun pää on subluksaatiosta johtuen painanut hermoja niin, että koko käsi olkapäistä sormenpäihin on tunnoton ja hermokipu olkapään alueella on hirveä. Myös alaselkä temppuilee hermokipusäteilytyksineen ja vasen polvi sekä lonkka myös. 

Näihin (erityisesti olkapään mutta muidenkin nivelten) kipuihin eivät mun kotikipulääkkeetkään oikein tepsi enää. Tottakai mulla olisi myös mahdollisuus lähteä päivystykseen mutta tässä tilanteessa, kun tiedän olkapään luudutusleikkauksen olevan tulossa kuitenkin vuodenvaihteen jälkeen, yritän vaan sinnitellä päivä kerrallaan. Onneksi nyt on ollut uudenlaista iloa tuosta meidän pienestä koirasta, joka saa väkisinkin mut pidettyä sopivasti aktiivisena ja vietyä mut päivisin myös pihalle edes hetkeksi, sillä happi tekee kuitenkin hyvää keholle, vaikken liikkumaan juuri pääsekään sen pidemmälle. Välillä koiranpentuun menee kyllä järki, kun se keksii kaikenmaailman temppunsa ja järsii varsinkin nyt hampaiden vaihtumisen alkaessa monessa tilanteessa huomiota saadakseen mutta hänhän on vasta vauva... Tämä vaihe menee kyllä ohi. Muuten Mimosa on todella suloinen, viisas, fiksu, hauska ja koiraihmisten puheiden perusteella kuitenkin kuulemma pennuksi varsin rauhallinen ja todella hellyydenkipeä, ihmisiä rakastava pieni valkoinen hurmuri. Olemme ihan rakastuneita häneen ❤️

Muuten mä huomaan kyllä noiden nivelongelmien ohella, että mun keho on todella väsynyt ja uupunut. Tiedän ja tiedostan, että teen monella tavalla asioita liikaa ja myönnän, että Ortonin ohjeistus päivittäisistä lepohetkistä ja palautumisen tärkeydestä on kyllä lähes täysin unohtunut viime aikoina. Mulla on myös meneillään selkeästi jo joku olkapääleikkausta edeltävä "minä teen, toimin ja liikun mahdollisimman paljon itse ilman apua" -vaihe, mikä mulla oli just ennen vasemman olkapääkin luudutusta. Tämä liittyy varsinkin nyt siihen, että tulen tarvitsemaan niin paljon apua olkapääleikkauksen jälkeen kun molemmissa käsissä on liikerajoitteet + jalat ja alaselkä ovat mitä ovat... Tuntuu siltä, että nyt jotenkin "pitää nauttia" kun vielä pystyy...? Vaikka enpä mä tällä "pystymisellä" ole kyllä kuitenkaan kovin hellästi kehoani kohdellut ja se kyllä tuntuu tässä olotilassa. Tytär ihmetteli mun vöyhöttämistä tässä yksi päivä, kun vähän yritin itse siivoilla... Totesin hänelle, että ei tuo mun leikattava olkapää tästä paljoa huonommaksikaan voi enää mennä 😅

Niin - ehkä ei mutta ei tämä suorittaminen mun jaksamista ja kiputilannetta kyllä auta yhtään, päinvastoin. 

Ei ole helppoa todellakaan olla tämän luonteisena tässä kunnossa. Jos joku epäilee edes hetkellisesti sitä, mikä mun vointi on ja olenko oikeasti siinä kunnossa, mistä kerron, niin... Voin todeta vaan, että voi kun vaan kokisitte ja tuntisitte itse nämä kaikki kehon ongelmat, kivut ja ne arjen liikunta- ja toimintakyvyn ongelmat. Siinä saattaisi unohtua kyllä kaikki mahdollinen epäily hyvin äkkiä.

Oon ennenkin kirjoittanut siitä, että kun en ole mikään valittaja enkä kivusta ulisija (paitsi niissä vaikeimmissa sijoiltaanmenoissa jne. kyllä), voi olla liian helppo tehdä tulkintoja siitä, että eipä mulla tässä sen kummempia ole. Mutta... Se totuus on jotakin ihan muuta. Voi kun joku toinen voisikin kokea nämä kivut ja kehon ongelmat, niin voisi tämän mun tilanteen käsityskin muuttua täysin. Tietyille ihmisille tämä voisi olla hyvinkin suotavaa. 

Nyt tosiaan on toimintaterapeutin kotikäynti takana, hän kävi meillä viime viikolla. Pohdimme kyllä aika kokonaisvaltaisesti sitä, mihin kaikkialle mun tulisi jatkossa pystyä käsilläni ulottumaan ja mm. erilaista apuvälinetarvetta. Toimintaterapeutin olisi tarkoitus myös mulle ennestään tutun ja vasemman olkapään ensimmäisen luudutuksen jälkeen mun kanssa töitä tehneen fyssarin kanssa selvittää, että saan nytkin samanlaisen ortoosin kuin tuolloin. Silloinhan oli ihan karmeat selvittelyt olkaortoosin saamiseksi mulle, huh huh...!

Lisäksi kun on hankala pitää käsissä mitään liikkumisen apuvälinettä kuten esim. kyynärsauvaa, pohdittiin sitä, voisiko mulle muutaman askeleen ottamiseksi ehkä löytää jonkun "pyörällisen kepin" tai mikä minirollaattori se sitten käytännössä olisikaan... Kuitenkin joku parempi tukipinta niin, että vasemmalla kädellä siihen voisi tukeutua jotenkin. Taas tulee uusia haasteita liikkumiseen, kun jälleen se tasapaino muuttuu ortoosin tullessa oikeaan käteen tällä kertaa. Mun jalat aiheuttavat tämän tasapaino-ongelman korostumisen. Saapa nähdä... Mutta toki pyörätuolikin lähtee sairaalalle. Se alkuvaihe tulee olemaan haasteellinen monella tapaa, kipujen, liikkumisen ja kaiken toimimisen kannalta. Siihen voi ja pitää henkisesti varautua ja asennoitua jo nyt... 

"Asenne ratkasee, oon nähny omin silmin senki... " 

Nyt sitten odotellaan vielä sitä, että tuolla kuntoutusosastolla saadaan lopputulemat ja selvittelyt tehtyä ja infottua olkaortopedille. Oon ollut häneen muutamaankin kertaan nyt yhteyksissä, kun on ilmennyt kysyttävää. 

Keskussairaalan organisaatiossa nyt koko ajan tapahtuvat muutokset (näistä on uutisoitukin paljon) erityisesti lääkärikunnassa ovat myös mua pohdituttaneet ja ehdin jo miettiä, onko mulla kohta enää yhtäkään mun asioista tietävää ihmistä vastaamassa mun asioista. Huolestuttaa muutenkin niin moniongelmaisten erikoissairaanhoidon potilaiden kuin koko sairaalan henkilökunnan ilmapiirinkin kannalta! 

Oon kuullut kautta rantain ja vähemmän kautta rantain, että joitakin muutoksia on tulossa mutta onneksi tämä tuttu olkaortopedi kuitenkin hoitaa mun olkapään leikkauksen. En antaisi kyllä kenenkään "randomin" yhtäkkiä vaan alkaa mun olkapäätä operoimaan, jos mun taustoja ja EDS:ää ei osattaisi ottaa kaikessa huomioon! Virheitä tai komplikaatioita ei olisi kyllä varaa tulla yhtään... Toisaalta arvelen, että ei mua muutenkaan leikattaisi, jos ei tiedettäisi, mitä tehdään. 

Olkaortopedi kertoi laittavansa jonotiedot, kun mun asiat on saatu ensin kartoitettua kuntoutusosastolla ja sitten kuulemma jutellaan vielä leikkausta edeltävällä käynnillä lisää. Nyt vaan täytyy kestää ja jaksaa tämä odotteluvaihe sekä epätietoisuus vielä toistaiseksi tarkemmasta leikkausajankohdasta. Itse leikkaus toipumisineen myöskin. On rankkaa mutta on pakko jaksaa. Ei ole vaihtoehtoja. 

Lopputulosta odotellessa; kivuttomampaa tilannetta odotan käsien osalta ehdottomasti eniten, samoin parempaa oikeankin käden toimintakykyä kaikkinensa, kun ei tarvitse enää olkapäätä varoa. Tietysti paljolti myös parempia yöunia... Ja sitä kautta muutenkin parempaa fyysistä jaksamista tämän kummallisen kehon kanssa, jonka nivelongelmat leikkauksineen eivät varmasti lopu tähänkään.

"Alotan ittestäni, korjaan mun mielen

Nostan mun katseen ja suupielet

Katse eteen ja suupielet ylöpäin

Teen vastoinkäymisistä voimaa

Katse eteen ja suupielet ylöspäin

Antaa tulla! Kestän kyllä, periks en tuu antamaan..."

Koiraelämää ja odottelua

Parin viikon hiljaiselon jälkeen on taas muutama rivi raapusteltava. En oo oikein saanut jutun juuresta kiinni - olotila on ollut yhtäaikaa ihan jees henkisesti mutta sitten samalla myös varsin uupunut, kipuisa ja huonojen yöunien (olkapää ei anna rauhaa ollenkaan) vuoksi tosi "sumuinen." Sellainen, että oon sitten vaikka allasterapia-aamun jälkeen vaan yhtäkkiä nukahdellut puoli-istuvaan asentoon sohvalle ja ollut jonkin aikaa unessa. Sellaista kummallista horrostamista tai vähintäänkin unen ja valveen rajamailla olemistahan se olotila on, varsinkin iltapäivisin, mikä on ärsyttävää.

Välillä saa kyllä tosissaan skarpata myös siinä, että ei pura fyysistä olotilaansa ja kipujaan perheeseen kiukuttelemalla turhasta tai ainakin liian herkästi. Perhekin kyllä huomaa ja ystävällisesti vinkkaa mulle lepäämisen tai kipulääkkeen tarpeesta, jos meininki näyttää tarpeeksi hankalalta... Mutta usein tällaisessa tilanteessa pystyn parhaiten päästämään huonoista fiiliksistä irti ja vähän irtautumaan kivuista mm. kipulääkkein ja kuuntelemalla musaa kuulokkeet korvilla, lähes unohtaen kaiken muun ympärillä. 

Omaa aikaa myös tarvitsen, ihan vain yksinoloa ilman mitään ja pakollista tekemistä. Se ei oo käytännössä monen asian vuoksi kuitenkaan kovin helposti toteutettavissa. Ei vähiten sen vuoksi, että monessa asiassa kuitenkin tarvitsen apua tai muiden ihmisten työpanosta vähintään, jotta voimavaroja säilyisi edes jotenkin + jotta säästäisin niveliä niin, etteivät ne nyt ihan ole irti. 

Yksin en kyllä muutenkaan enää päivisin ole missään vaiheessa, sillä arkea sulostuttaa (ja välillä myös ärsytyttää riiviömäisyydellään ja velmuilullaan :)) nyt 12-viikkoinen valkoisen länsiylämaanterrierin eli westien pentu, Mimosa ❤️ 

Hän on ilostuttanut ja yhdistänyt koko perhettä sekä läheisiä nyt yli kolme viikkoa ja vaikka tottakai pennun kanssa on omat puuhansa ja vaivansa väistämättä, ei kukaan kyllä voisi enää elämää ilman tuota ihanaa koiraa kuvitellakaan. Niin on pieneen nappisilmään jo kiinnytty. Mulla ja oman sukuni ihmisillä on myös jo ennestään vahva sidos westieihin, koska mummo kasvatti niitä ja aina olivat koirat myös meidänkin perheen elämässä jollakin tavalla mukana. Oikeastaan tuntuu, että hyvinkin luontaisesti, selkärangasta ja vanhasta muistista, mulla taas kaikki touhuaminen koiran kanssa tulee :)

Vaikka en Mimosaa lenkille pysty viemäänkään (ainakaan ilman apua, mikä vaatisi näin talviaikaan erityisesti ihan omia järjestelyitä ja olisi tosi haasteellista myös käsien tilanteen takia), oon kuitenkin ollut Mimosan kanssa edes hetken silloin tällöin meidän takapihalla. Pieni ulkona käväisy virkistää myös mua, kun hengittelee raikasta ulkoilmaa, kunhan en vaan ole luonteelleni tyypillisesti (sinnikkäästi "minä ite") liian pitkään siellä! 

Pari kertaa niin on käynyt ja siitä ei seuraa hyvää... Se tarkoittaa sitä, että mulla ei lopulta toimi ja kanna jalat enää hyvin, selkä "kuolee" (hermokipu yltyy ja säteilee takapuolen kautta jalkaan) ja saan niveliin entistäkin enemmän epävakautta ja kipuja. Ei siis suositeltavaa. Sen sijaan tuo takapihalla muutoin käyminen silloin tällöin lyhyesti koiran ulkoilutuksena tekee kyllä mullekin ihan hyvää kokonaisuutena. Sellaista sopivaa aktiivimallia, heh ;) 

Mimosa on tottakai vielä pentu ja hänellä on pennun tavat - vielä opetellaan jonkin verran sisäsiisteyttä, pureskellaan välillä vähän vääriä esineitä jne., mutta hän on muuten tosi seurallinen, rakastava, reipas, iloinen ja aivan ihana pentu, joka haluaa olla kaikessa koko perheen touhussa mukana. Mimosa myös syö ja nukkuu hyvin eikä turhista vauhkoile eikä räksytä.

Vielä ei ole yksinoloa paljoa harjoiteltu mutta sitäkin tässä hiljalleen harjoitellaan, jotta pärjäilee yksinkin esim. mun allas- ja fysioterapiareissujen ajan. Kun on niin aktiivinen pentu, olisi varmasti aika hyvä myös agilityssä! Katsotaan, miten asiat luonnistuvat sitten ajan mittaan. Tottelevaisuuskoulutuskin lienee ihan fiksu ajatus, mutta ei ole vielä kiire mihinkään. 

Muutenpa tässä on menty päivä kerrallaan -tyylillä ja ihan tavallisen koti- ja perhearjen mukaisesti. Siinä sivussa mun olkapääasiat ovat edenneet niin, että olkaortopedin ja kuntoutusylilääkärin keskinäisten keskustelujen perusteella ja toiveesta on vielä toimintaterapeutti tulossa meillä kotona käymään todennäköisesti ensi viikolla ja pyrimme pohtimaan, millaisia liikeratoja tulen jatkossa tarvitsemaan näillä käsillä toimiessani. Tätähän pohdittiin olkaortopedin kanssa vastaanotollakin jo aiemmin. 

Ongelma tässä on, että ihan täysin absoluuttista ja tarkkaa luudutusasennon ja olkapään asentoa ei pysty sanomaan, sillä jokainen potilas on yksilö ja vaikka kuinka pohdittaisiin huolellisesti etukäteen, millaista liikelaajuutta haetaan, ei sitä lopullista asentoa ja käden ulottuvuuksia kukaan pysty sanomaan kuin vasta ajan myötä. Joillekin jää jäykkyyttä enemmän kun taas toisilla liikelaajuudet ovat paremmat ja kädellä ylettyy paremmin eri asioihin arjessa. Mulle oleellisinta on, että pystyisin hoitamaan oman hygieniani lopulta itsenäisesti, vaikka alkuun tarviinkin kaikessa leikkauksen jälkeen tosi paljon apua... Mutta pääasia on, että nyt oikeasti ollaan näin huolellisia ja pohditaan kaikki oleelliset asiat etukäteenkin jo kuntoon mahdollisuuksien mukaan. 

Tässä postilakon aikana oli postiin jäänyt jumiin myös kirje Ortonista, jossa ehdotettiin mun seuraavaksi 5 vrk:n jaksoksi maaliskuun alkupuolta. Kysyin sitten vielä olkaortopedilta, miltä tuo ajankohta leikkauksen kannalta vaikuttaa ja että onkohan leikkaus ollut jo ennen tuota. Olkaortopedi vastasi, ettei ajankohdasta vielä ole varmuutta mutta koska leikkaus on todennäköisesti jo tehty ennen tuota ajankohtaa, olisi varmaan jakson ajankohtaa hyvä siirtää. 

No minäpä olin sitten vielä Ortoniinkin yhteydessä. Lupasivat odottaa vielä tietoa leikkauksen ajankohdasta ja pitävät tuon aikaa mulle paikkaa varattuna. Kun sitten leikkaus ajankohdan ilmoitan, pohditaan, mikä olisi uusi jakson ajankohta. Onneksi on kuitenkin aikaa mennä Ortoniin heinäkuun loppuun saakka, joten enköhän sitten jossakin kunnossa jo ole Ortoniin lähtemään jo, kun jakson aika on. 

Nyt tuntuu vaan hiukan jotenkin hurjalta, kun olkaortopedikin on vahvistanut, että todennäköisesti leikkaus on jo tehty ennen tuota maaliskuun alkupuolta, vaikka tarkempaa aikaa en tiedäkään. Tottakai ajankohta on ollut tavallaan mulla koko ajan tiedossa mutta kun sen lukee tuollakin tavalla mustaa valkoisella, asia tietyllä tavalla konkretisoituu ja tulee vielä enemmän todeksi. 

Yhtäaikaa ajatukset ovat helpottuneita mutta samalla toki aika jännittyneitäkin, koska leikkaus muuttaa taas toimintakykyä erilaiseksi ja se leikkauksen jälkeinen avuttomuus ei kyllä nappaa yhtään. Samaan aikaan sitä kuitenkin tietää, että hyvin onnistuessaan mulla on toipumisen jälkeen kaksi toimivaa kättä ja melko kivuttomat ja hyvät olkapäät, joissa on tietysti rajoitteita niiden ollen kuitenkin yhtäaikaa paljon paremmat kädet kuin mitä viime vuosina ikinä! Ja se on todella paljon se.

In the warrior's code

There's no surrender

Though his body says stop

His spirit cries, never!

Deep in our soul

A quiet ember

Know it's you against you

It's the paradox

That drives us on

It's a battle of wills

In the heat of attack

It's the passion that kills

The victory is yours alone

In the burning heart

Just about to burst

There's a quest for answers

An unquenchable thirst

In the darkest night

Rising like a spire

In the burning heart

The unmistakable fire