Jumittaa sohvan kanssa

Kävely tuntuu tänään siltä kuin raahaisin mukanani jotakin kiristävää ja kirvelevää, painavaa mutta samalla tosi epävakaata tukkia. Lonkka on vaihteeksi taas kipeämpi mitä muutamaan päivään on ollut, turvoksissakin on vähän ulkoreidestä, ja ihan suosiolla makaan sohvalla nyt, kunnes tilanne rauhoittuu. Kävelen kotona sisällä varmaan vähän liikaa ilman tukea, seinistä tukea ottaen ja kalusteita pitkin, ja se ei varmaankaan kauhean hyvää tee kun koko oikea jalka lonkasta polven alapuolelle on niin epävakaa. Mutta mä en vaan aina jaksa noita keppejä, kyllästyttää ja turhauttaa... Grrrrh. Mitenhän niistä saisi jotenkin "houkuttelevammat" käyttää? Hommaisin jotkut neonvihreät (hah) kepit, tai vielä värikkäämmät mitä nuo nykyiset viininpunaiset?! :)

Varmaan muutkin pitkään jotain apuvälineitä käyttävät käyvät läpi samoja fiiliksiä kuin mä. Ainakin silloin, jos tilanne on alkanut yhtäkkiä ja jos tavoitteena vielä on kuntoutuminen ja liikkumisen apuvälineistä luopuminen. En oo valmis tällä hetkellä hyväksymään sitä, että en kuntoutuisi ilman tukea liikkuvaksi. Se ei oo vaihtoehto, vaikka kestäisikin määräämättömän ajan. 

Viime perjantainakin mun ystävät olivat sitä mieltä, että täytyy mulle tehdä joku tarkempi suunnitelma hoitavan henkilökunnan (työterveyslääkäri, fyssari tai kirurgi tai nämä kaikki yhdessä?) toimesta, että miten tässä edetään, eikä pelkästään niin, että mulle tehdään aina vaan lisää poissulkevia tutkimuksia, joissa vikaa ei löydettäisi. Toki toivoisin, että löytyisi joku keino nopeuttaa toipumista tai parantaa tilanne ja se on hyvä, että kuitenkin tutkitaan. Mutta ei pitäisi voida olla niin, että 35-vuotias on huonommassa kunnossa leikkauksen jälkeen kuin mitä sitä ennen, liikkuminen on huonompaa, kipuja on, jalka ei nouse vaan sitä pitää käsillä nostella joka paikkaan, töihin ei kykene, ja sanottaisiin vaan että ei saa menettää toivoa. Onhan sekin tietty ensiarvoisen tärkeää, ettei toivoa menetä, mutta ei se ole mitään konkreettista apua tilanteeseen kuitenkaan. Kaikki kuntoutus- ja tutkimuskeinot on vaan etsittävä ja selvitettävä, koska muuten mä en välttämättä palaudu tästä työkykyiseksi, vaikka kuinka haluaisinkin. On tämä niin hidasta ja vaikeaa toipumista ollut, vaikka kaikkeni oon tehnyt ja yhä teen, että toipuisin.

Aamulla oli eskarilaisen lapsemme vasu-keskustelu päiväkodilla ja sain/koko perhe sai siellä henkilökunnalta sympatiaa, kyselivät kuinka jaksan ja että miten on mennyt muutenkin. Siellä piti vähän väliä nousta ylös, istuminen oli tosi vaikeaa eikä missään asennossa ollut hyvä olla. Ärsytti, kun en saanut itse kenkiäkään jalkaan lähtiessä. No mutta hienoa on se, että lapseen ei ole tämä mun vamma niin paljoa vaikuttanut varhaiskasvatuksen ammattilaistenkaan mielestä kuin mitä itse ajattelin, vaikka lapsi onkin kova miettimään ja pohtimaan asioita, herkkä murehtimaankin. Kaikki oli hyvin ja kuten pitää ja hienosti on kuulemma eskari sujunut! Tuli hyvä mieli. Kai me sitten kotona ollaan suhtauduttu mun tilanteeseen niin avoimesti ja luontevasti kuin mitä tässä tilanteessa on mahdollista...

Onneksi mun mieliala on kuitenkin taas parempi. Kivoja juttuja on tiedossa lähiaikoina, ja mun kaikkein lähimmillä ihmisillä on asiat kuitenkin hyvin verrattuna moneen. Jotenkin sitä jaksaa taas, kun muistaa suhteellisuudentajun ja sen, että aina voisi olla huonomminkin. Näin täytyy ainakin itselle välillä todistella, muuten vaan käpertyy omiin ajatuksiinsa, joista paisuu iso mörkö. Vaihtelevilla tuntemuksilla tässä kyllä mennään, sitä en kiellä...

*muoks* Pahoittelut, että tuo fontti pomppii tässä välillä erilaiseksi! En saa sitä muokatuksi kokonaan samaksi, vaikka kuinka säädän. Olkoon sit noin, en jaksa :)

Raja

Viime yönä heräsin keskellä aamuyötä yhtäkkiä. Olin kyllä nukkunut ihan kohtuuhyvin, mutta liekö sitten talviaikaan siirtymisellä ollut vaikutusta tai sähköillä, jotka räpsyivät mun hereillä olemisen jälkeenkin päälle ja pois muutamia kertoja. Nyt oon sohvalla selälläni ja kirjoitan kynttilöiden valossa.

Yöllä mä olen aina suurten kysymysten äärellä ja niin nytkin, kun uni ei tullut enää. Pohdiskelin mm. sitä, missä menee ihmisen sietokyvyn raja. Kuinka paljon ja millaisia asioita me täällä keskellä arkielämää pystymme sietämään ja jaksamaan, ja missä vaiheessa aletaan mennä niillä rajoilla, että ollaan vaarassa mennä yli? Missä vaiheessa kuppi täyttyy ja kaatuu? Ja jos se kaatuu, miten se nostetaan taas ylös?

Kuten olen todennut täällä blogissakin, mun lähipiirissä on tapahtunut monenlaisia asioita viime aikoina. Moni käy läpi isoja juttuja, olivatpa ne sitten jokaisen joskus kohtaamia isompia kriisejä koko elämänkaaren aikana tai pienempiä mutta kuitenkin merkittäviä elämänmuutoksia. Kai se on ikäkysymyskin - ystäväpiiri on n. kolme-nelikymppistä, eletään ruuhkavuosia ja siihen liittyvää aikaa. Toisaalta moni pysähtyy ekan kerran vasta nyt miettimään, kuka sitä oikein onkaan, miksi, ja onko elämä mennyt niin kuin on odottanut ja toivonut. Ketä varten elämäänsä elää ja onko omilla valinnoillaan mahdollista vielä vaikuttaa omaan ja lähipiirinsä hyvinvointiin?

Sitten mä oon miettinyt sitä, kuinka paljon keskimäärin ihmisen "kuuluu" vaikkapa itkeä tai nauraa, että se lasketaan henkisesti hyvinvoivaksi. No, tottakai henkiseen hyvinvointiin liittyy paljon muutakin kuin pelkkä itku ja nauru, mutta ne nyt ovat tietyllä tavalla tunteiden ääripäätä. Vähän kuin viha ja anteeksiantokin. Mun käsitys on ollut aina, että henkisesti hyvinvoiva ihminen tuntee laidasta laitaan eri tunteita, mutta se osaa käsitellä realistisesti, mistä tunteet johtuvat eikä välttämättä siltikään lähde mukaan tunteidensa vietäväksi. Surun ei tarvitse tuottaa välttämättä itkua, ilon ja onnen naurua eikä vihan myöskään ylimääräisiä vihan purkauksia. Tunteet tulevat ja menevät, mutta ihminen ymmärtää niiden syyt ja seuraukset, käsittelee asioita omalla tavallaan, mutta hallitsee koko ajan tilanteen ja ymmärtää, miksi tuntee niin kuin tuntee. Kiihkoilematta, ilman hysteriaa, osaa käsitellä asiat realistisesti.

Mutta entä jos se realistisuus onkin vain kuori? Entä jos ihminen näyttää ulospäin tosi vahvalta ja hyvävointiselta, jaksaa pitää itsestään huolta niin hyvin kuin olosuhteisiin nähden pystyy, kuuntelee myös muiden murheita, jaksaa tsempata, mutta on jäänyt itsestään ja omista tuntemuksistaan ulkopuoliseksi? Huijaa ehkä itseään ja uskottelee, että jaksaa kyllä, mutta on sisimmältään aivan lopussa?

En tiedä, onko mun kohdalla noin. Mutta oon miettinyt sitä, kun moni on sanonut ja ihmetellyt sitä, miten mä olen jaksanut tätä koko kulunutta aikaa yhtäkkiä todetun lonkkavian kanssa leikkaus ja tämä nykytilanne siihen vielä päälle. Ensin oon ihmetellyt kysyjille, että no kyllä sitä jaksaa, ei mulla oo mitään hätää. Että pärjään ihan hyvin. Välillä olin sitä mieltä, että en oo käsitellyt itseni kanssa tätä asiaa ollenkaan ja siten en oo vielä asian kanssa edes sinut. Sitten olin sitä mieltä, että alan jo hyväksyä, että tilanne on nyt tämä, mutta näillä mennään. Enkä häpeä tai vaivu synkkyyteen.

Mutta jos mä ihan rehellinen olen, niin itselleni kuin muillekin, kyllä mua tämä tilanne ahdistaa. En tiedä, onko se häpeää, mutta en mä ole sen kanssa sinut, että mun liikuntakyky on mitä on tällä hetkellä. Yritän näyttää urheasti kaikille, että hyvin tässä menee, erityisesti niille läheisille, joita asian tiedän vaivaavan eniten. Joillekin tietyille ihmisille oon pystynyt myös näyttämään tunteeni vähän paremmin. Mitään isoa romahdusta ei oo tullut, pari isompaa itkukohtausta kyllä, mutta niistäkin on nyt aikaa. Oon vahva mutta herkkä, ja esim. heti jos päästän tunteitani yhtään enempää ulos kuoreni alta, itken herkästi. Siksipä se kuori mun ympärillä on hyvinkin lujasti kiinni välillä. Mutta kuten tässä nyt pohdin, tuleeko jossakin vaiheessa raja vastaan...

Eilen kuulin ekaa kertaa Mary J. Bligen uuden biisin "Whole damn year." Se löytyy vaikkapa täältä sanoitusten kera:

http://youtu.be/T3oN20GI8xA

En edes tiedä, mitä mä tunsin kun tuon kuuntelin, kylmät väreet meni pitkin ja poikin. Kannattaa kuunnella...

Vettä ja sankareita

Seisoin äsken suihkussa silmät kiinni. Annoin veden valua, nostin kasvot ylöspäin suihkua kohti ja kuuntelin kohinaa. Vesi on mulle ominainen elementti. Rakastan sitä, miltä vesi tuntuu ja miltä se kuulostaa. Vesi liittyy myös uimiseen, kesään ja järveen. Mökkiin, tärkeisiin lapsuudenmuistoihin.

Veden merkitys on kasvanut yhä. Se on ainut paikka mulle tällä hetkellä, jossa voin liikkua niin, etten tunne koko ajan kipua enkä huomaa olevani liikkumiseltani jollakin tavalla poikkeava. Ainut, mikä vedessä nykyään häiritsee, on ulkoreidestä osittain takapuoleen ulottuvan 30 cm leikkausarven ja sitä joka puolelta ympäröivän isohkon alueen häiriintynyt tuntoaisti. Vesi ei tunnu tähän kohtaan osuessaan hyvältä, vaan se aiheuttaa kihelmöintiä tai pistelyä. Osasta ulkoreittä puuttuu tunto kokonaan.

Katselin suihkussa ollessani suorakulmion muotoisia seinälaattoja ja neliön muotoisia lattialaattoja enkä ajatellut oikein mitään. Yhtäkkiä mieleeni muistui vertauskuva, jolla eräs yliopiston yrittäjyyden proffa aikanaan kuvasi sitä, millainen on yrittäjähenkinen ihminen tai millaista yrittäjyys on verrattuna siihen, miten yhteiskunnassa usein ihmisiä yritetään lokeroida tiettyyn muottiin tai lokeroon. "Tavallisten" ihmisten pitäisi vertauskuvallisesti mahtua siihen neliön muotoiseen lokeroon, kun taas yrittäjähenkinen ihminen rönsyilee reilusti sen neliön alueen ulkopuolellekin. Hän näkee mahdollisuuksia niissä asioissa, missä muut näkevät vain haasteita tai esteitä.

Eilen järkkäsin tyttöjen - tai siis naisten - illan ja myöhemmin olimme vielä kaupungillakin karaokea laulamassa ja muutenkin viihteellä. Olipa ihan huikea ilta, iloa ja paljon naurua, hervotonta käkätystäkin, mutta myös hyviä, syvällisiä keskusteluja. Kaupungilla sitten näin sattumalta paljon tuttuja, mikä oli hienoa, mutta hämmentävää. En moniakaan ollut nähnyt sitten mun leikkauksen ja jälleen kerran oli jännä nähdä, miten eri tavoin mun tilanteeseen suhtauduttiin. Ihan kuin minutkin lokeroitaisiin yrittäjä- ja yrittäjyyshenkisesti jollakin tavalla johonkin "potilasmuottiin" tai "potilaslokeroon..."

Ehkä parasta oli kuulla niitä kommentteja, että "onpa hieno juttu, kun oot lähtenyt ihmisten ilmoille", kyseltiin ehkä kuulumisia, mutta muuten muhun suhtauduttiin kuin ennenkin. Oon kirjoitellut siitä aiemminkin, että enhän mä oo ihmisenä muuttunut millään tavalla (paitsi ehkä entistä syvällisemmäksi), ihan sama rempseä, positiivinen itseni yhäkin olen ainakin pääsääntöisesti.

Mutta sitten välillä tuntuu jotenkin vaikealta, että joidenkin ihmisten silmissä musta tulee jollakin tavalla sankari. "Yli-ihmistetään", tai siis miten mä sen selittäisin... Siis mua pidetään välillä jotenkin superihmisenä, erityisen sitkeänä, ja sellaisena, jonka tarinaa vasten peilataan omaa elämää ja ehkä todetaan, että no ei se elämä niin surkeaa olekaan kun kerran tuolla Hst:lla on vielä surkeampi tilanne. Ottaako tästä nyt mitään selvää... :D Toivottavasti!

Mutta mä väitän, että jos ihan kenelle vaan tulee joku tällainen vastaava elämäntilanne eteen, varsinkin kun on perheellinen ihminen, ei oo muita vaihtoehtoja kuin jatkaa ja pitää suunta eteenpäin, jaksaa vaan ja ottaa päivä kerrallaan. Mikään yli-ihminen tai sankari en todellakaan ole, välillä ottaa aivan suunnattomasti päähän, itkettää ja asioita miettii yön pimeinä tunteina ihan liikaa. Näistä blogiteksteistäkin kyllä näkee, että tunnelmat vaihtelevat laidasta laitaan. 

Se, mikä ehkä on mun etu tässä tilanteessa - jos nyt voi eduksi mitään sanoa - on se, että mä pystyn käsittelemään asioita näin avoimesti mitä mä niitä käsittelen. Tämä tapa sopii mulle, kirjoitan asioita ylös, puhun niistä, annan ja saan vertaistukea. Mulle on tultu sanomaankin, että näillä mun blogikirjoituksilla oon saanut ihmisiä miettimään asioita ja että kirjoitan tärkeistä asioista. Mutta tämä on mun juttu, eikä tämä tyyli sovi kaikille, jotkut ovat asioistaan mieluummin hiljaa. Kukin tyylillään!

Pointtina siis se, että en mä ole sen enempää sankari tai mikään muukaan jalustalle nostettava tyyppi kuin kukaan muukaan. Oon ihan tavallinen ihminen muiden tavallisten ihmisten joukossa, jolla nyt sattuu vaan olemaan vähän viallinen kroppa.

Tutkimustuloksia ja muuta kummaa

Voihan elämä! 

Tänään oli "tuomiopäivä 2", toinen kontrolli- ja tutkimustulosten kuulemiskäynti mun ortopedille. Ihan hullu jännitys oli ennen lääkärin huoneeseen menoa... Sanoinkin sitten, että mua jännittää ihan hirveästi. Onneksi lääkäri on sellainen, että saa omalla olemuksellaan tilanteen rauhoitettua.

Ei löytynyt magneettikuvauksen tai ultraäänen perusteella syitä mun lonkan heikkoon toimivuuteen ja kipuihin. Siis kaikki on proteesin ja tärkeimpien lihasten osalta niin hyvin kuin mun tilanteessa voi olla tai ainakaan mitään uusintaleikkausta välittömästi vaativaa isoa vikaa ei nyt ole. Leikkauksella ei saataisi tämänhetkistä tilannetta paremmaksi.

Mutta sitten lääkäri piirteli paperille selvennykseksi, miten mun lonkka oli anatomisesti väärin kehittynyt verrattuna terveeseen lonkkaan ja miten lonkkamalja sekä lonkan koukistaja ym. olivat sijoittuneet ennen leikkausta. Nyt leikkauksen jälkeen, kun proteesi on sijoitettu siihen paikkaan lantiossa kuin juuri mun anatomian kannalta on parasta, on lonkan koukistaja myös eri kohdassa kuin mitä se ennen leikkausta oli lonkkamaljaan nähden. Tämä vaikuttaa lonkan toimivuuteenkin ja mulla siis lonkan koukistus on heikko tällä hetkellä. 

Leikkauksessa on myös katkaistu lonkan ulkorotaattorit, jotka vaikuttavat lonkan ulkokiertoon. Näiden toiminta yleensä palautuu leikkauksen jälkeen, mutta mulla ilmeisesti niin ei jostakin syystä ole käynyt. Lisäksi mun lonkan heikkouteen saattaa vaikuttaa se, että leikkauksessa lonkkaan on optimaalisen anatomian ja proteesin kiinnityksen ja asemoinnin saavuttamiseksi haluttu tietty kireys, jos nyt oikein ymmärsin...? Silloin kaikki liikkeet eivät vaan onnistu.

Näiden asioiden lisäksi lääkäri katseli mun polvia, kun seisoin, ja totesi, että oikea polvi taipuu epänormaalin paljon taaksepäin. Vasenkin vähän, mutta oikea pahasti. Tämä ei ole lonkasta johtuvaa, mutta kun tällainenkin homma on lonkan tilanteen ohella olemassa, vaikuttaa se siihen, etten pysty esim. seisomaan oikean jalan varassa eikä mun kävely ole tarpeeksi tukevaa tällä hetkellä, jotta pystyisin kävelemään ilman tukea. Jalka pettää alta. Tähän vaikuttaa myös kipu, jota mulla nivusessa on aina kun jalalle varaan tai koitan jalkaa liikuttaa. Välillä enemmän kipua, välillä onneksi vähemmänkin.

Eikä tässä vielä kaikki... "Onko sulla ollut selkä kipeä?" kysyi lääkäri ja sanoin, että no, alaselkä kyllä kipeytyy ja ristiselkäkin välillä, varsinkin sitten jos yhden kepin kanssa kävelee, kun kallistun silloin enemmän vasemmalle. Sain sitten vielä lähetteen alaselän magneettikuvaukseen, jolla halutaan sulkea pois selkäongelmat sekä erityisesti se, ettei puudutuksessa tehdystä leikkauksesta olisi aiheutunut mitään puudutusteknisiä komplikaatioita. Oli myös puhetta aikoinaan sektiosynnytyksiä ennen tehdyistä spinaalipuudutuksista ja kerroin, että niiden laitossa oli ongelmia, erityisesti ensimmäisessä sektiossa.

Sanoin, itseäni jälleen kerran toistaen, että en olisi ikinä uskonut, että tästä tulee näin pitkä prosessi. Lääkäri totesi, että tästä toipumisen pitkästä kestosta oli puhetta ennen leikkaustakin, minkä mä muistan myös hyvin. Hän ymmärsi silti kyllä hyvin mun tunnelmat. Tosin yhdessä myös jälleen totesimme, että leikkaus oli tehtävä, vaikka tilanne onkin tällä hetkellä näin vaikea.

Lääkäri totesi sitten vielä lopuksi silmiin katsoen: "älä menetä toivoa..." Lupasin olla menettämättä. Kyllä hän tekee kaikkensa kuitenkin, että kaikki isommat ongelmat saataisiin suljettua pois. Loppu on sitten kiinni mun omasta fysiologiasta ja anatomiasta. Aika ristiriitaiset fiilikset mulla on kuitenkin nyt. Saan siis vielä lähetteen alaselän magneettikuvaukseen ja sen jälkeen lääkäri soittaa mulle. Kaipa mun tilannetta seurataan joka tapauksessa aika tiiviisti tulevaisuudessakin, mutta silti mulla on aika epämääräinen olo. Kukaan ei oikein tiedä, millaiseen kuntoon mä lopulta tulen toipumaan ja tulevaisuus on epävarmuuden peitossa. Mutta fysioterapiaa, jumppailua ja vesiharjoitteita jatketaan niissä puitteissa kuin mahdollista, sillä sen mä haluan ehdottomasti varmistaa, etten omaa tilannettani ainakaan omalla toiminnallani tai tekemättömyydellä huononna.

Tärkeimmästäkin tärkeämpiä vaiko säälittäviä reppanoita?

Nyt on tullut muutaman päivän aikana lueskeltua oikein urakalla erilaisia aikakaus- ja naistenlehtiä sekä talous- ja IT-elämän julkaisuja. Kirjoitin jossakin vaiheessa, että mulla ei ole ollut yhtään energiaa lukea pitkään aikaan oikein mitään, mutta eilen iski lukuinnostus.

Muutamat lukemieni juttujen aiheet ja kirjoitustyylit aiheuttivat mussa välittömät ärsytysreaktiot, ja vasta äsken tuossa kahvikupposen äärellä ulos ikkunasta kaikessa rauhassa katseltuani yhtäkkiä välähti, "nythän mä hokasin", mikä näissä jutuissa ärsytti. Listaanpa näin lyhyesti ärsytyksieni aiheet:

- Itsensä jollakin tavalla jalustalle nostaminen ja oman statuksen korostaminen jollakin asialla, vaikkapa merkkivaatteilla, -esineillä tai automerkeillä

- Ulkonäön korostaminen "huomatkaa minut ulkonäöstä, ei niinkään ammattitaidosta ja osaamisesta" -tyylisesti

- "Paiskii töitä" -ilmaisu, erityisesti naisena miehisellä alalla työskentelyn suhteen

Musta nämä kaikki stereotyyppiset ilmaisut ja eleet ovat menneen maailman juttuja. Ihmettelen, miksi tuollaisia kirjoituksia lehtiin yhä tehdään? Onko niissä sisältöä niin paljon, että ihmisiä kiinnostaa lukea juttuja vain noiden asioiden vuoksi? Väitän, että ei ole. Aidosti kiinnostavat lehtijutut syntyvät aidoista aiheista ja ihmisistä. Oikeasta elämästä, ihmisiä koskettavista ja ajattelemaan laittavista, jopa omia pinttyneitä toimintatapoja ja -malleja kyseenalaistavista aiheista. Ei pinnallisista asioista. Pintaa, koreutta, kauneutta ja statuksen pönkittämistä on maailma pullollaan ja ollut jo iät ja ajat, mutta on ihan toinen juttu, mitä niiden alta löytyy, kun vähän tonkii. Löytyykö sieltä onnellisuutta ja tyytyväisyyttä vaiko jotakin ihan muuta? 

Osaavien ja aitojen ihmisten ei sitä paitsi edes tarvitse nostaa itseään jalustalle tai korostaa jollakin tavalla itseään. He tietävät mitä tekevät, ovat omia itsejään ja tuntevat arvonsa. Heillä on hyvä, terve itsetunto.

Ja täytyy vielä mainita, että omaan tuttava-, ystävä- ja perhepiiriin kuuluu ihmisiä ihan jokaisesta yhteiskuntaluokasta, duunarista johtajiin ja kaikkea siltä väliltä. On yhtä monta taustaa, kulttuuria, ulkonäköä ja muuta kuin on ihmisiä yleensäkin. Se on valtava rikkaus! Ihmiset ovat kuitenkin aitoja, oikeita ja voin ihan surutta todeta, että näillä ihmisillä on arvot kohdallaan, eikä kenenkään toivottavasti tarvitse pönkittää tai korostaa asemaansa tai elämäänsä millään tavalla. Jokainen saa olla just sellainen kun on, ilman statuksia, titteleitä tai muita. Ihmisinä ihmisten seurassa. 

Tulipa sitten vielä mieleeni eräskin tuttu henkilö, joka on olevinaan niin korostetun tärkeä ja tärkeässä asemassa, ettei edes tervehdi, kun kadulla kulkee vastaan. Ei minua kuin ei monia muitakaan. No, on näitä muutamiakin tuttuja henkilöitä, jotka vastaavasti käyttäytyvät. Mummini käytti tällaisista henkilöistä ilmaisua "kirkosta tulevinaan, huussiin menevinään." Ihminen, joka on olevinaan jotakin, mutta on lopulta muiden silmissä vain säälittävä reppana. 

Ja ehkä tiukan paikan tullen tai vastoinkäymisten yllättäessä aika yksin sitten lopulta kuitenkin.

Midnight

Surkea yö takana. ...joo, hienoa aloittaa postaus näin, mutta nyt annan tulla asiat ulos, että saisin ne pois mielestä pyörimästä. Varoitan siis jo nyt, ei oo mikään kivan ihana postaus tämä, pusipusi ja naminami.

Erehdyin illalla myöhään ennen nukahtamista hetken verran ajattelemaan ensi viikon ortopedin vastaanottoaikaa. Jotenkin taas samastuin siihen tilanteeseen niin, että alkoi jännitys ja kuvittelin jo itseni kuulemassa tutkimustuloksia siinä vastaanottohuoneessa. Sydän alkoi hakata kovempaa ja tunsin sen samantyyppisen jännityksen, mikä siellä polilla ollessa usein on. Asiaa ei helpottanut myöskään se, että toissayönä näin unta, jossa olin menossa leikkaukseen ja mulla oli jotain letkuja kiinni kropassa ja happiviikset myös naamalla jostain syystä. Kai se uni oli joku alitajuinen pelko tulevasta tai flashback menneestä...

Sitten mä mietin yöllä, mitä mä teen, jos ortopedi sanoo, ettei tutkimuksissa olisi löydettykään mitään ja että nyt ei oo tietoa, miten mua voisi auttaa. Mitä sitten? Jäänkö mä tyhjän päälle? Vai vieläkö joku huippulääkäreiden konklaavi voi yhdessä miettiä, mitä tuolle lonkalle olisi tehtävissä? Eihän voi olla niin, että alle nelikymppisenä vaan eläkeputki jo näkyisi edessä, kun ei yhtä jalkaa saada toimivaksi ja kivuttomaksi! Aloin jo suunnitella laittavani mun ortopedille meiliä, ettei tästä jännityksestä tule yhtään mitään ja että mitä sieltä löytyi ja onko jotakin tehtävissä... Mutta nyt ollaan kuitenkin jo perjantaissa ja vastaanottoaika on ensi keskiviikkona, joten kaipa mä vielä muutaman päivän kestän.

Yölliset ajatukset hiipivät myös tulevaisuuteen ja siihen, kuinka pienestä lopulta voi olla kiinni se, että tekonivel toimii ja pysyy paikallaan kuten pitää. Kohta alkavat taas liukkaat kelit ja liukastua ei saa. Ei nyt eikä mielellään enää koskaan, seuraukset voivat olla tuhoisia, kuten eräästäkin tapauksesta vastikään kuulin. Mulle on myös sanottu jo aiemmin (ja kuvista myös näkee), että mun epänormaalista lantion luustosta johtuen tekonivelen kuppiosa on niin vähässä luussa tälläkin hetkellä jo kiinni, että se ei tule kestämään niin pitkään kuin nykytekonivelet yleensä kestävät ja että kun uusintaleikkauksia hyvässä lykyssä (tai huonossa, mutta minkäs teet) tulee eliniän aikana useita, on aina vaan vähemmän luuta, mihin kuppiosa kiinnittää ja leikkaukset tulevat olemaan aina vaan vaikeampia ja lopputulokset epävarmempia.

Sittenpä alkoikin jo ahdistaa koko tämä hemmetin lonkkadysplasia ja oma tilanne. En tiedä, mihin aikaan mä lopulta nukahdin, mutta ainakin kolmelta yöllä olin vielä hereillä. Aamulla herätessäni mä olin vieläkin tosi surkealla mielellä ja kyyneleet vaan alkoivat valua mun silmistä. Väsytti ja musta tuntui siltä, että mä vaan olen vankina enkä pääse täältä mihinkään, en autolla ajaen enkä edes kävellen. Joskus vaan on päästettävä kaikki ulos, antaa tunteiden tulla ja mennä. Mutta on tää vuoristorataa - välillä pitkiäkin aikoja ihan hyvillä fiiliksillä, sitten käydään vähän matalammalla, kunnes taas noustaan ylöspäin. 

Tiedän, että mä selviän mistä vaan, mutta ylivahvaakaan en halua esittää, sillä on tää sellainen retki, että kenelle tahansa tilanne ottaisi koville ainakin aika-ajoin. Se joka muuta väittää, ei puhu totta tai ei ymmärrä ollenkaan. Kun on kerran synnynnäinen lonkkavika todettu, se on ja pysyy, vaikka leikkauksella olisi tilannetta pyritty korjaamaankin paremmaksi. Tämä on ihan eri juttu ja diagnoosi kuin vanhempien ihmisten tai urheilijoiden lonkan nivelrikko ja niistä johtuvien ongelmien korjaukset tekonivelleikkauksilla... Sen kun saisi ihmiset tajuamaan.

Että tämmöstä pohdiskelua tänään. 

No, lopulta löytyi tähän viime yön negatiiviseen ajatuskierteeseenkin taas vähän huumoria vastapainoksi... Eräälle henkilölle asioista purnattuani hän heitti, että mulle pitäisi hommata joku oikein värikäs mopoauto, jolla pääsisin kotoakin liikkeelle päivisin. (Mutta onko niissä sellaiset vaihteet, ettei niihin tarvita oikeaa jalkaa?) :D Tai sitten sellainen punainen vanhanaikaisempi katollinen ja ikkunallinen kolmipyöräinen mopo, jolla jotkut vanhemmat sedät ja tädit ajelivat joskus 80-luvulla... Onhan nuo ajatuksena ihan kamalia, mutta jos kuvittelee mielessään, miltä mä näyttäisin tuollaisilla ajellessani, alkaa naurattaa :)

Vekottimen kylkeen voisi liimata asiaankuuluvan tarran:

Ihan lonkalta se ajatus sitten lähti...

Lehtiä ja muuta haravointia

Tänne kotinurkkiin ei kuulu mitään normaalia ihmeempiä. Päivät sujuvat omalla painollaan hissunkissun, vaapulavissun :) Tai no, oikeastaan tänään oli ilmassa vähän "mulla leviää kohta kuuppa" -tyylisiä fiiliksiä. Näin pitkään menikin pääosin tosi hyvillä fiiliksillä Rodoksen reissulta ammennetulla energialla. Mutta tänään... Otti vaan ihan älyttömästi päähän kaikenlaiset tekemättömät hommat. Monille pieniä juttuja ja ihan rehellisesti ottaen ne ovatkin lopulta aika merkityksettömiä, mutta kun mä itse pyörin päivästä toiseen kotona pääsemättä täältä yhtään mihinkään, alkaa moni juttu ärsyttää, kun niitä päivittäin katselee.

Tänään otti eniten päähän tuo meidän ulkoterassi ja takapiha, joka oli ihan täynnä lehtiä ja kesäkalusteetkin olivat vielä nätisti (?) paikoillansa. Ja nekin yltä päältä lehdissä ja osittain lumessakin, jota aamulla oli hiukan satanut. Syntyipä aiheesta sitten pienimuotoinen sanaharkkakin miehen kanssa, kun yritin houkutella häntä ja lapsia ulos vielä iltaruuan jälkeen putsaamaan takapihaa ja laittamaan kalusteita varastoon ennen kuin talvi yllättää ihan kokonaan... Lapset innostuivat haravoinnista sitten ihan tosissaan ja mieskin oli lopulta ulkohommissa... lopulta kai ihan tyytyväisenä. Ehkä. Kiitokseksi avusta tekaisin perheelle pitkästä aikaa pannaria iltapalaksi. Hyvittelyä?! :)

Aloin sitten tuossa miettiä, mikä tällaisia arkipäivän sanaharkkoja ja kiistatilanteita meillä kotona aiheuttaa. Vastausta ei tarvitse kovin kaukaa hakea: erilaiset odotukset ja oletukset asioista. On helppo olettaa, kun mä olen arkipäivät kotona, että kyllähän mä täällä päivät pitkät ollessani nyt kaikki kotihommat teen ja siinä sivussa vielä ulkohommatkin päälle. (Enkä nyt tarkoita että mun mies pelkästään niin olettaisi, vaan moni muukin tuntuu olettavan niin.) Kyllähän mieskin tietää ja tuntee erittäin hyvin mun tilanteen noin yleisesti ottaen, mutta siltikään kukaan, joka ei ole käynyt läpi tätä prosessia kuin mä tai jolla ei ole kokemusta tuki- ja liikuntaelinsairauksista, kivuista ja tästä liikkumisen hankaluudesta tai toipunut jostakin isosta leikkauksesta vain osittain, ei lopulta pysty kuin vain päältä arvelemaan, miltä musta tuntuu fyysisesti ja miten mä täällä tsemppaan tai mitä teen noin muutenkin päivästä toiseen. Ja kun välillä on parempiakin päiviä ja pystyn tekemään asioita enemmän mitä sitten taas jonakin toisena päivänä, moni kai alkaa jo olettaa, että kyllähän mä nyt pystyn täällä tekemään vaikka mitä. 

Sanoinkin sitten miehelle, että muistathan, että mä en ole sen vuoksi kotona, että toimin täällä kodin hengettärenä vaan mä olen kotona siksi, että mä olen sairauslomalla. Mä en ole tällä hetkellä täysin kunnossa, enkä pysty kaikkeen täysillä, vaikka teenkin toki kaikkea mitä pystyn, enkä todellakaan täällä vaan "alistu kohtalooni" ja loju jossakin tekemättä mitään. Hiukan kärjistetysti todeten ;) Mutta siis jos olisin kunnossa pystyäkseni tekemään myös kaikki kotihommat tosta noin vaan, niin sittenhän mä olisin työkunnossakin, eikös se oo aika selvä juttu :)

Tuli mieleen, kuinka eräs henkilö totesi mulle ajattelematta omia sanojaan sen enempää oman rankan elämäntilanteensa keskeltä... että hän on mulle kateellinen, kun mä "saan vaan röhnöttää kotona" ja toisilla on elämässä niin älyttömän vaikeeta ja hankalaa. Eikö mulla sitten ole hankalaa? Tässä tullaan siihen, että jokainen näkee asiat helposti vain omista lähtökohdistaan. Nähdään vaan se oma tilanne. Katsotaan niinkuin "putken läpi" näkemättä se ympäröivä maailma siinä putken ympärillä. Kai se on joskus se primitiivisin selviytymisteaktio... Mutta pitäisi vaan välillä unohtaa se putken näkymä ja ottaa huomioon se kaikki muukin elämä siinä putken ympärillä. If you know what I mean... Enkä väitä olevani itsekään sen parempi kuin muutkaan, varmasti mullakin on parannettavaa omassa käytöksessäni ainakin ihan lähimpiä kohtaan. Mutta väitän kyllä, että mä näen tällä hetkellä elämän kokonaisuutena, kaikkine vivahteineen ja väreineen. En elä putkessa, kyllä tässä on hyvin nöyräksi elämää kohtaan viime aikoina oppinut. On ollut pakko!

Kyllähän mies, perhe ja läheiset kai tämän elämäntilanteen ymmärtävät ja tiedostavat, mutta välillä asiat vaan unohtuvat sen arkihässäkän alle. Vähän niinkuin mä myönnän myös unohtavani sen, että kun mies ja lapset tulevat työ- ja hoitopäivän jälkeen kotiin, pitäisi myös heillä alkaa oma aika. Työt ja päivän muut askareet pitäisi saada unohtaa kun tulee kotiin, pitäisi saada syödä rauhassa ja sitten keskittyä jokainen omiin puuhiinsa. Lapset ehkä leikkeihinsä tai Pikku Kakkosen katsomiseen, ulkoiluun tai askarteluun, mies omiin juttuihinsa. Sillä kodissa pitäisi saada olla ehdoitta oma itsensä, ei se ole mikään suorituspaikka, jossa suoritetaan elämää.

Ja sitten täällä kotona odottaakin se pirttihirmu äiti ja vaimo, joka omaan elämäänsä turhautuneena ärhentelee kaikille ja heti ruuan jälkeen maanittelee koko porukan ulkohommiin. Tiedän, mä pystyn olemaan myös hankala ja se todella v-mäinen muija, jota ei kestä kukaan! Mutta onneksi mä tiedostan sen. Muutkin tiedostavat oman paikkansa meidän huushollissa ja aika hyvin meidän porukka kuitenkin pystyy kaiken keskellä luovimaan. Ainakin mä uskon niin. Joustamista tarvitaan, puolin ja toisin. Aikuiselta aikuiselle, lapselta lapselle, mutta toki myös aikuisten ja lasten välillä.

Onneksi se pirttihirmukin rauhoittuu välillä. Kun terassi oli siivottu, olin tyytyväinen. Ja nyt pysähdyin kirjoittamaan ja nauttimaan kynttilätunnelmasta.

Elämä on varjoa ja valoa

Mulla oli pitkästä aikaa taas mahdollisuus päästä laulamaan lauantaina. En saanut tällä kertaa "laulureissulle" mukaan ketään mun ystävistäni, mutta kohtasin erikoisen tapahtumasarjan kautta illan aikana pariskunnan, joka sitten lähti mukaani karaokea kuuntelemaan. Tuosta tapahtumasarjasta ei tällä erää enempää. Ainut, mitä mä voin salaperäisesti todeta, on se, että elämä on merkityksellisiä kohtaamisia täynnä ja joskus sitä vaan on oikeassa paikassa oikeaan aikaan :) Ihmeellistä.

Tulin äsken työterveydestä, kävin työterveyslääkärin luona sovitulla kontrollikäynnillä. Juttelimme kaikessa rauhassa ja kävimme läpi, missä mennään. Tilanne on sama mitä se oli viimeksikin - ei huonompi muttei parempikaan. Näin on menty jo aika pitkään, ei muutosta suuntaan jos toiseen. Jos lonkka ei toimi niin se ei vaan toimi, vaikka kuinka jumppailisi ja harjoittelisi altaassa jne., jos siinä on joku vika. Nyt odotellaan sitten tuloksia magneettikuvauksesta ja ultraäänitutkimuksesta ja muutaman viikon päästä olisi toinen työterveysneuvottelu myöskin. Hiukan mietimme sitä, tuleeko toi seuraava neuvottelu vähän liian aikaisin - muuttuuko tilanne miksikään muutamassa viikossa - mutta se pidetään kuitenkin ennalta sovitun aikataulun mukaan.

Kerroin myös olleeni "omalla lomalla" ja vähän oman jaksamisen testaamiseksikin osastopäivillä Helsingissä muutama viikko takaperin. Työterveyslääkäri oli tyytyväinen siitä, että mä lähdin mukaan tuonne osastopäivillekin ja sitä kautta myös kokeilin, miltä tuntui olla pari päivää töiden parissa ja istua/seistä pidempään. Se osoittaa kuulemma kaikille, että mulla todellakin on asenne kohdallaan ja siitä viimeistään pitäisi ihmisten nähdä ja ymmärtää, etten todellakaan vain "sluibaile kotona" (hehe, lääkärin osuva ilmaisu siitä, miten jotkut tekisivät, jos työnteko ei muuten vaan huvita). Vaan että mulla on motivaatiota töitä kohtaan ja intoa olisi palata takaisin, jos vaan fysiikka kestäisi. Mutta eipä se kestä, tuon reissun jälkeen mun lonkka oli todella kipeä jonkin aikaa kuten täällä blogissakin kirjoitin, vaikka henkisesti olikin tosi mukavaa nähdä työkavereita ja olla edes hetkellisesti osana sitä porukkaa.

Lääkäri mietiskeli sitten, että hän todella toivoo, että työnantajalta löytyy ymmärrystä tässä mun tapauksessa (kuten tähän saakka on löytynytkin), koska vika on sellainen, jolle mä en ole voinut itse mitään ja mulla kuitenkin oikeasti on motivaatiota palata töihin heti kun on mahdollista. Nykyään kun on niin paljon ihmisiä, joita ei syystä tai toisesta vaan työnteko huvita, ja sen varjolla ollaan sitten pois töistä. Mä olen kuulemma kuitenkin sillä tavalla positiivinen esimerkki sairauslomalla olijasta, että oon tehnyt koko ajan voitavani sekä oman henkisen että fyysisen vointini suhteen ja pidän itseni virkeänä tavalla tai toisella. Enkä eristäydy, oon avoin, kuljen ihmisten ilmoilla, pyrin toimimaan vertaistukena, tiedottamaan asioista jne. Mutta näinhän mä toimisin muutenkin, tällainen mä olen, eikä mua lonkkavika ole persoonana mihinkään muuttanut - tai jos on, niin voisin väittää, että vaan suvaitsevaisempaan, inhimillisempään ja syvällisempään suuntaan. Ei ole huonompi suunta ollenkaan :)

Nyt onkin tän viikon "käynnit käyty" eikä loppuviikolla tarvii mennä minnekään. Ensviikolla onkin sitten pitkästä aikaa fyssarikäynti ja sitten se tuomiopäivä... Siis ortopedin tapaaminen ja tutkimustulosten kuuleminen... Se käynti kyllä jännittää taas vaihteeksi sitten ihan älyttömän paljon. Ei ihan vielä, mutta kunhan ko. päivä lähenee, niin huhhuijaa. On isoista jutuista kyse.

Millainen tyyppi sua peilistä katsoo?

Huomattavasti parempi päivä takana kuin mitä eilinen oli. Kivut olivat paljon vähemmät ja muutenkin oli mukavaa, sain ripset ja kulmat kuntoon (ah pieniä naisellisia iloja!) ja ystävän kanssa oli myös antoisa, vaikkakin rankka keskusteluhetki. Mutta kuitenkin, parempi olo oli tänään ihan kokonaisvaltaisesti. Viime yönäkin nukuin kuin tukki, kun edellisenä yönä unet jäivät vähäisiksi tutkimusjännityksen vuoksi.

Bloggaamisesta ja tästä mun blogista täytyy kirjoitella muutama sana... Ootte varmaan huomanneet, että oon päivittänyt tuon oikeassa alareunassa näkyvän fb-linkin osoittamaan Lonkalta-sivustoa? Siitä löytävät vertaistukea tai lonkkadysplasiatietoutta kaipaavat paremmin tuonne meidän sivustolle. Mun oma Kiinteyttävä vaikutus -sivusto ei juuri tällä hetkellä tuo erityistä lisäarvoa tälle mun blogille tai muutenkaan, katsotaan, miten jatkossa. Käykäähän tykkäämässä siis tuosta Lonkalta-sivustosta ja tutkimassa, mitä sieltäkin löytyy :)

Oon ollut viime aikoina hiukan huvittunut siitä, millä hakusanoilla tätä mun blogia on päädytty lukemaan. Parhaat haut ovat viime aikoina olleet "Tapani Kansa" (josta oon maininnut täällä varmaan kerran vain!) sekä "lumettoman talven vaikutukset" :D Hehe, hyvin liippaa näitä mun tekstien aiheita... Not. :D

Toinen juttu, josta en oo varma olenko joskus kertonut, on se, millaiset tekstit ovat blogissani kaikkein suosituimpia. Tällä hetkellä suosituimmat jutut ovat joko mun lonkan tutkimuksiin ja hoitoihin tai lääkärikäynteihin liittyviä (mikä on hyvä, saadaan samalla tietouttakin eteenpäin asioista) tai sitten mun syvällisempiä, kuvailevia tarinoita jostakin tietystä päivästä tai hetkestä. Oon tyytyväinen siitä, että juuri tällaiset tekstit kiinnostavat eniten, sillä näissä yhdistyvät sekä lonkkadysplasiatietouden lisääminen, minkä koen tosi tärkeäksi, että myös vähän syvällisempien, henkisten ja pohdiskelevien elämänarvojen käsittely. Mä toivon, että saan myös teksteilläni ihmiset edes hetkeksi pysähtymään kaikesta elämän hektisyydestä ja kiireestä (joka on muuten usein täysin itse aiheutettua ja siitä on turhaa syyttää muita!) ja miettimään, mikä oikeasti on itse kullekin elämässä tärkeää. Mikään saarnaaja, paasaaja tai "minä olen oikeassa, kuunnelkaa mua!" -tyyppinen ihminen en oo tai ainakaan en halua olla, mutta tiedän, että muutama henkilö on ymmärtänytkin asioita tekstieni kautta hiukan eri tavalla ja pysähtynytkin. Se on parasta palautetta, jota tällaisen blogin kirjoittaja voi mun mielestä saada.

Voi kun vaan saisinkin ihan kaikki läheiset ihmiset välillä pysähtymään ja tajuamaan erilaisia asioita. Oon huolestunut siitä, kuinka huonosti ihmiset itseään hoitavat tai kuinka huonosti he voivat henkisesti. Monella on muka niin näennäinen kiire, että ei ole aikaa edes omille ajatuksille, puhumattakaan ystävistä ja perheestä. On huolia, murheita, isoja asioita meneillään tai stressiä, paineita ja muita isoja kriisin paikkoja. YT-neuvottelut ahdistavat ja töissä tai muussa tärkeässä yhteisössä on rankkaa. Ihan puhtaalla maalaisjärjellä ajattelen, että jos keskustelujen sisällöt ovat pelkkää ahdistusta, kiirettä tai huolia, eikä mistään löydy enää mitään hyvää, aletaan olla jo kyynisyyden ja katkeruuden puolella ja jotain tarttis tehdä. Pian.

Ehkä hyvä aloitus voi olla katsoa peiliin ja miettiä, mitä voisi tehdä, että se peilistä takaisin katsova ihminen vaikka hymyilisi takaisin. Että sillä olisi edes orastava tyytyväisyyden, rauhallisuuden ja onnellisuuden pilke silmissä ja se tietäisi, että asiat järjestyvät lopulta kyllä, kun se oppisi välittämään ja pitämään huolta ihan ensiksi itsestään ja omista tarpeistaan. Kenellekään muulle ei tarvitse todistella olemassaolonsa tarpeellisuudesta tai osaamisestaan yhtään mitään.

Tutkimuspäivä

Makaan magneettitutkimusputkessa jalat tuettuina jämäkästi laveriin. Pää on juuri ja juuri putken ulkopuolella ja kädet ovat pään yläpuolella rennosti. Mulla on niin leveät hartiat, että käsien laittaminen putkeen alkoi ahdistaa liikaa henkisesti. Olisi kyllä onnistunut, mutta onneksi saan pitää kädet putkesta pois, jotta pystyn olemaan mahdollisimman rentona. Silti sydän hakkaa kovaa, vaikka eihän tässä tutkimuksessa pitäisi olla mitään ihmeellistä. Eihän tämä tutkimus edes satu. Alan panikoida, mutta rauhoittelen sitten itseäni ja yritän keskittyä silmät kiinni radioon, jota saan samalla kuunnella mulle annetuista luureista. Radio Nova on päällä.

"Ohi vuodet pyyhkäisee, ne ei tänne majaa tee,

tänään niihin muistoja voit kiinnittää
Jos mä joskus lähdenkin, meidät kaksi kuitenkin,
aika kultareunuksilla kehystää
Turha hartioilla huomista on kantaa,
nyt kun taivaanranta hehkuu purppuraa..." 

alkaa kuulua Suvi Teräsniskan kappale Pahalta piilossa. Mietin, kuinka sopivaan hetkeen tämä biisi soikaan.

"Nyt me ollaan pahalta piilossa

Ollaan hyvää ja kaunista
Ollaan tässä kun tuuli kuiskaa,
meitä kuljettaa
Ollaan pahalta piilossa
Ollaan yksi ja ainoa
Ollaan niinkuin ei mikään koskaan
voisi haavoittaa..."

Ajattelen, että tämä tutkimus tehdään mun lonkan hyväksi ja ei tässä ole mitään panikoimista. Ja koska tämä ei edes satu, mitä ihmettä mä tässä oikein jännitän? Varpaita alkaa vipattaa musiikin tahtiin, mutta saan pidettyä itseni aloillani.

Kone rouskuttaa, naksuttaa, tärisee ja kolisee. En mieti kuluvaa aikaa vaan keskityn ajattelemaan radiosta tulevia biisejä.

"Isä olen täällä, maailman toisella puolen

Ja laulan: pappadaduda, pappapaduudadappa

Äiti älä pelkää, kyllä pidän itsestä huolen Ja laulan: pappadaduda, pappapaduudadappa..." kuuluu radiosta Haloo Helsingin biisi.

Silmät alkavat vuotaa. En tiedä, johtuuko se kuulemistani biiseistä ja niiden sanoituksista, alitajuisesta jännityksestä ja tulevaisuuden epävarmuudesta vaiko mistä. Havahdun ajatuksistani, kun mieshoitaja tulee huikkaamaan, että "otetaan vielä ainakin yksi pätkä varjoaineen kanssa." Varjoaineputki olikin jo laitettu kyynärtaipeen suoneen kuvausta ennen ja nyt aine ruiskutetaan verenkiertoon. "Saanko pyyhkiä mun silmiä?" kysyn häneltä ja toki saan luvan.

Tämän jälkeen ei mene kauaakaan, kun tutkimus on ohi. Mut vedetään laverilla putkesta ulos, jalkojen päältä otetaan kiinnitykset ja muut pois ja pääsen kömpimään ylös. "Piditkö sä silmät koko ajan auki vaiko kiinni? Se silmien vuotaminen saattaa johtua tosta voimakkaasta magneettikentästäkin", toteaa hoitaja mulle ja antaa mulle kepit oven takaa. "Niin..." mutisen vastaukseksi ja pääsen pukutilaan, jossa hoitaja ottaa vielä kanyylin kädestä pois. Jotenkin tuntuu kyllä siltä, että on hirveän herkkä fiilis mulla juuri tänään.

Kävelen kuvantamisen ilmoittautumispisteelle, jossa ystävällinen hoitaja lupasi aiemmin aamulla, että yrittää saada aikaistettua mun lonkan ultraäänitutkimusta, ettei tarvitsisi magneetin jälkeen odotella paria tuntia. Pääsenkin seuraavaan tutkimukseen samantien läheiseen toiseen tutkimuspisteeseen ja siellä tutkimushuoneeseen. Nuori miesröntgenlääkäri astelee rennonletkeästi huoneeseen ja esittelee itsensä samalla kun asetun taas kerran makaamaan tutkimuspöydälle. 

"Lähetteessä luki, että otettaisiin se nivelpunktio myöskin, mutta sen verran katoin noita sun magneettikuvia, että ei sulla oikein ole mitään nestettä, mistä näytettä ottaa... Mutta katsotaan sun molemmat lonkat ja vertailen vähän niistä tilannetta." "Musta tuntuu, että ei mulla kyllä mitään niveltulehdusta ole, vaan tossa oikeassa lonkassa on joku muu vika", arvelen lääkärille ja hän toteaa, että "no siksi sulla tuo magneetti otettiinkin että siitä nähtäisiin lisää. Toivotaan, että siitä nyt ainakin löytyisi ongelmiin syy..." 

Lääkäri tutkii aikansa molempia lonkkia. Oikean  lonkan nivusta anturilla painaessa tunnen inhottavaa kipua, mutta muuten tutkimus on hyvin simppelin oloinen potilaalle. Olen salaa tyytyväinen, ettei tarvitse ottaa sitä nivelpunktiota, se tuntuu ajatuksenakin inhottavalle. "No niin, tää oli nyt tässä... Voit nousta", sanoo lääkäri. "Toivotaan, että tilanne selviää", hän sanoo. Pyyhin tutkimusgeelit pois ja lääkäri toivottelee hyvät päivänjatkot. Hoitaja varmistelee, onhan mulla aika jo varattu omalle ortopedille kuulemaan tuloksista ja suunnittelemaan jatkoa ja on tyytyväinen, kun kerron, että on.

"Huh, tutkimukset ohi ainakin hetkeksi", mietin, ja soitan kyydin kotiin. Mielessä pyörivät vielä ihan ensimmäisenä tänään aamulla otetut verikokeet - tai lähinnä laboratoriohoitajan kommentit mulle. "Onko sulle jouduttu tekemään paljonkin tutkimuksia ja toimenpiteitä viime aikoina? Mä toivon sulle hirveästi tsemppiä ja jaksamista jatkoonkin!" 

Ihania, inhimillisiä ihmisiä oikeissa paikoissa, oikeaan aikaan.

Syksyistä terassi-ihmettelyä ja lakaisua

Tänä vuonna syksy on tullut jollakin tavalla tosi yhtäkkiä. Elämä sujuu mulla varsin hissukseen, omalla painollaan, mutta silti vasta tänään havahduin oikein huolella, niinku oikeasti, syystunnelmaan.

Aamulla makasin aika kipeänä sängyssä, myös selkä oli lonkan lisäksi jumissa. Kun olin aikani itseäni jumpannut ja pääsin vihdoin ylös, tuntui, että mun täytyy tehdä tänään vielä jotakin sellaista, mistä on hyötyä. Oli se sitten ihan mitä vaan... Kaikkein ärsyttävintä kun on tuntea itsensä ihan turhaksi, siis fyysisesti. Ettei kykene tekemään paljoa mitään (paitsi käsillä tietysti, onneksi!).

Iltapäivällä katselin ulos terassille. Lehtiä ja roskia joka paikka täyteen. Oli ihanan kuulas ja kirkas ilma ja ajattelin sitten, että no hei, mähän menen ja lakaisen terassin. Saa siinä vähän happeakin samalla... 

Näyttääkö tehokkaalta...

Naapuri oli myös ulkohommissa takapihalla. Hänellä oli kuorma roskakatokseen menevää tavaraa kottikärryissä, ja hihkaisi mulle, että voi samalla viedä meidänkin roskia, jos on tarve :) Sanoin sitten, että no jos oikeasti viitsit vaan viedä, niin vie noi meidän surkeat, kuolleet kesäkukat. Hän kippasi rohjakkeet kottikärryihinsä ja niinpä saatiin nekin vihdoin terassin kulmalta pois. Kiitos vain avusta! 

Olihan se mulla vähän älytöntä yksikätistä ja -jalkaista lakaisua, mutta terassin sain jotakuinkin puhtaaksi lehdistä ja roskista.

Samalla otin myös muutamia kuvia, luonnossa on nyt ihan huikeat värit!

Oon muutamia kertoja blogissa kirjoitellut (muistaakseni? :D) kuinka nopeasti aika kuluu. Tai aikaa oon muuten ihmetellyt... Tänään pysähdyin taas saman ajatuksen äärelle. Vuoden verran oon ollut pois nyt töistä, vuosi sitten elämä muuttui kertalaakista, vaikka en silloin asian suuruutta ymmärtänytkään... Vuosi tuntuu pitkältä ajalta, mutta loppujen lopuksi se on kyllä mennyt ihmeen nopeasti. Leikkauksen jälkeinen puoli vuottakin on mennyt lopulta nopeasti, vaikka on ollut päiviä, että kaiken haluaisi ohittaa vaan turbonopeudella ja jopa unohtaa kokonaan. Tai vaihtaa aikaan ilman mitään synnynnäisiä vikoja (tai ilman oireilua ainakin). Mutta samalla kun sitä toivoo asioiden edistyvän nopeammin tai muutenkin tilanteiden etenevän vauhdikkaasti, menevät ne kaikki muutkin elämässä tapahtuvat hyvätkin asiat ohi tosi nopeasti. 

Siksi mäkin pysähdyin nuuskimaan, fiilistelemään ja ottamaan kuvia syksyisestä takapihalta avautuvasta maisemasta. Jotkut eivät pääse ollenkaan nauttimaan vastaavista upeista luonnon värien vaihtelusta, syksyisistä tuulista, kirpeästä ulkoilmasta. Joillakin eivät jalat kanna enää ollenkaan tai muista syistä elämän värit, valot ja varjot jäävät huomaamatta.

Niinpä on fiilisteltävä silloin kun voi ja ottaa hetkestä kiinni, sillä kohta se on jo ohi.

Musiikkijuttuja

Kaikki, jotka mut tuntee, tietää, että musiikki on yksi tärkeimmistä asioista mulle arjen ja koko elämän voimavarana. Kuuntelun, laulamisen, soittamisen muodossa (tosin soittaminen on kyllä jäänyt harmittavan vähälle viime aikoina). Nyt oon kuunnellut jo toista päivää Tuure Kilpeläisen ja Kaihon karavaanin uutta albumia ja kyllä muuten kolahtaa! Todella hienoja sanoituksia, sävellyksiä ja sovituksia. Ykköseksi nousee kyllä "Kaikkihan me halutaan taivaaseen" tai sitten "Irrallaan." Nämä aiheuttivat mulle hyvin maagisen olotilan jo ensikuulemalta, kyyneleitäkin.

Tuure orkestereineen tulee Jyväskylään konsertoimaan marraskuussa ja eilen jo melkein ostin konserttiin liput... :) Pitäisi vaan ensin saada joku kaveri mukaan, joka hakisi mut kotoa. No, todennäköisesti mä ostan liput kuitenkin ja vasta myöhemmin katsotaan, kuka lähtee kaveriksi :D Näin on ennenkin tehty...

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani Jyväskylän Paviljongissa v. 2013

Äitikin soitti yhtenä päivänä ja ilmoitti, että oli ostanut mulle ja itselleen liput Matin ja Tepon (tai Matti ja Töppö, kuten me ollaan kutsuttu) juhlakonserttiin tän kuun loppupuolella. Mua sekä huvitti että olin myös ihan tyytyväinen samalla kertaa. En oo koskaan nähnyt tätä parivaljakkoa livenä ja fakta on kuitenkin se, että ovat iso osa suomalaista musiikkihistoriaa. Hienoja biisejäkin heillä on monia, vaikka osa menee myös tahattoman tai tahallisen komiikan puolella. Siksikin mua huvittaa, että "Vauhti kiihtyy" -ralli muodostui Aslak-porukassa kohtalaiseksi komiikan aiheeksi... Varsinkin kun siihen yhdistettiin minä ja kohtalaisen hidas liikkuminen mäkisessä maastossa, hahhaa! Tosin kai sitä alamäkeen pitää kiihdyttää?!

Äidin kanssa muutenkin on tietynlaiseksi perinteeksi, oikein kivaksi sellaiseksi, muodostunut viihdekonserteissa käynti. Käyn tietty ystävienkin kanssa katsomassa esiintyjiä ja bändejä laidasta laitaan, mutta äidin kanssa ollaan vuosien varrella käyty mm. Katri Helenan, Paula Koivuniemen, Jari Sillanpään, Kirkan ja Finnhits-kokoonpanon (Frederik, Eini, Virve Rosti, Tapani Kansa, Danny) konserteissa. J. Karjalainen, Zen Café ja Dave Lindholmkin nähtiin vuosituhannen alussa. Unohdan varmasti tästä monta esiintyjää! Painottuvat kyllä nämä konsertit eniten iskelmägenreen. Paitsi ai niin, Blues Brothers -konsertissa oltiin koko lapsuudenperheen kera aikanaan, vuosituhannen alkupuolella. Se olikin huikee! Taisin vielä ostaa liput koko porukalle. Mutta hienoja ovat kaikki erityyppiset konsertit olleet kyllä.

J. Karjalainen Lutakossa huhtikuussa 2013 (täällä olin mun veljen kanssa...)

Mulla ajatukset keskeytyvät nyt koko ajan, kun kirjoittelen tätä taas kerran olkkarin sohvannurkassa lähes maaten ja telkkarista tulee samalla mahtava Retrolissun ysärit -sarja :D Koomista katsoa tuota ysärimeininkiä, uskomatonta, että noissakin kaikissa tekemisissä on oltu joskus ihan tosissaan (tai sitten ei)... Voi apua! No, ehkä tää juttu oli tällä kertaa tässä. "'Til next time, ta-ta!"

Puoltava kuntoutustukipäätös!!

Tää on vain tällainen pikainen ekstrapäivitys tänään: puoltava kuntoutustukipäätös saatu! Paperit tulivat tän päivän postissa. Oon niin huojentunut! Se eilinen KELA-hylky siis tarkoitti tätä, toisaalla oli päätös hyväksytty. Nyt ei tarvii papereita pariin kuukauteen toivottavasti pyöritellä, saa keskittyä itseensä ja omaan vointiinsa eikä tarvii rahasta niin paljoa stressata :) Ja sinä aikana toivottavasti muutenkin taas selviää jatkosta lisää...

Tällä tiedolla on mielettömän mukavaa lähteä viikonlopun viettoon, voitte vaan kuvitella!

T. Eläkeläinen (mutta vain toistaiseksi)...

Sumuiset fiilikset

Päätä särki aamulla herätessä. Ei se onneksi mitään migreeniä ollut, huh. Tajusin sitten, että enpä ollut juonut eilen kahvia ollenkaan! Miten saatoinkaan erehtyä näin?! :D Sanottiin kahvin terveellisyys- tai epäterveellisyysvaikutuksista sitten mitä vaan, niin kyllä mun ainakin ne aamu- ja päiväkahvit pitää saada. Joten nyt nautiskelen kaikessa rauhassa aamutunnelmasta olkkarissa...

... ja Seppo kuljetuksineen tarjoilee mulle kahvia!

Viime yö ei ollut parhaiden unien yö. Erehdyin illalla ajattelemaan tulevia polikäyntejä ja vaikka nukahdinkin melko hyvin, heräilin pitkin yötä ja asiat tuntuivat jotenkin vaivaavan. Liekö siinä syy, että illalla vielä tein fysioterapiaharjoituksia, testailin jalan toimintaa ja lihasvoimaa. Kiroilin mielessäni. Niin onneton toimivuus tossa lonkassa on, kaikki jalan nostamiseen, sivuttaiseen liikuttamiseen ja lonkan koukistamiseen liittyvät liikkeet sattuvat ja myös voimattomuuden takia jalkaa pitää aina vaan nostella käsillä sohvalle, sänkyyn jne. Onneksi sentään polvi ja sen alapuolinen osa jalasta toimii normaalisti. Jos ei toimisi, en pystyisi kävelemään näinkään enkä ottamaan välillä muutamia askeleita kotona jopa ilman tukea, vaan menisi keppihyppelyksi ihan kokonaan. Täytyy siis olla kiitollinen, että mä pääsen liikkeelle kuitenkin. Mutta kuten on moneen otteeseen todettu, ei tämä ollut eikä ole toivottu lopputulos eikä Konsta-tohtorikaan tätä hakenut, leikkauksella kun piti aikaansaada kivuttomampi olotila ja normaali kävely. Mutta we'll see mitä tapahtuu...

Toinen juttu, mikä ehkä yöuniin vaikutti, oli ehkäpä eilen saamani KELA-päätös, tuli hylky heidän osaltaan mun laittamastani eläkehakemuksesta (siis en todellakaan ole jäämässä millekään kokoaikaeläkkeelle, mutta eläkkeestä nyt kuitenkin puhutaan yleistasolla, vaikka kyseessä toivottavasti onkin vain lyhyt pätkä ja mulla todellakin on tarkoitus päästä takaisin töihin heti kun se vaan onnistuu voinnin puolesta). Päätöksen mukaan mun vuositulot ovat 1.10. alkaen liian suuret, jotta olisin oikeutettu KELAn rahoihin. Mutta lopussa lukee: "xxxxxxxxxx myöntämä eläke on otettu huomioon... ...määrää laskettaessa." Xxxxxxxxx tarkoittaa tuossa meidän firman eläkeyhtiötä ja tuosta jotenkin tuli sellainen kuva, että olisiko eläkeyhtiöltä siis tulossa mulle puoltava päätös loka-marraskuulta? Ei kai muuten puhuttaisi myönnetystä eläkkeestä? Toivottavasti tuo toinen päätös nyt kuitenkin tulisi ennen kuin pitäisi liiton päivärahaa hakea, niin säästyttäisiin yhdeltä lisäselvittelyltä.

Sekavaa. Toisaalta, opinpahan tämänkin systeemin ja käsittelyprosessin eri kiemuroita tässä sivussa, sillä on varma juttu, että näihin saa ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa mun elämän varrella tutustua. Tämä kun ei jää viimeiseksi leikkauksesta toipumisajaksi vaan tiedossa on jossakin vaiheessa uusiakin leikkauksia, vaikka en niitä nyt mietikään. Nyt keskityn tähän hetkeen. Huominen on huomenna...

Juuret

Ympärilläni tuntuu olevan jonkinlainen levoton kuhina käynnissä. Tarkoitan tällä sitä, että monella tutulla, ystävällä tai läheisellä on menossa jonkinlainen itsetutkiskelun aika tai elämässä on tapahtunut isoja juttuja, ihan laidasta laitaan. Positiivisista asioista negatiivisiin. Musta on jotenkin jännästi tässä ajan mittaan tullut asioiden ja ihmisten tarkkailija ja mä aistin tällä hetkellä aika helposti, millainen tunnelma jostakin ihmisestä välittyy. Tai miten sen sanoisi... heti tulee fiilis jostakin tunteesta tai tunnelmasta: on levottomia, rauhallisia, äärimmäisen surullisia ja iloisia ihmisiä, katkeria, voimattomia, uupuneita, kiitollisia... Kaikkia voisin ihan välittömästi ihmisen näkemisen jälkeen kuvata jollakin adjektiivilla. Niin varmasti ihan jokaista elävää olentoa muutenkin voi kuvata :)  Mutta miten nyt sanoisi... Tuntuu, että tällä hetkellä katselen ympäröivää elämää täältä mun omasta "kotikuplastani", sivustakatsojana, ja tarkkailen ympäröivää elämää ikään kuin katsoisin jotakin leffaa tai TV-sarjaa ja analysoin asioita aika syvällisesti. Oon varmaan joskus aiemminkin kirjoittanut tästä, muistelisin...

Täähän siis kuulostaa ihan joltain kummalta hippihöpinältä, mutta ei se sitä oo todellakaan :D Kuitenkin tuntuu, että mä olen kaiken kokemani jälkeen ja elämällä juuri tätä elämää mitä juuri nyt tällaisena rampana elän, löytänyt omat juureni. En tarkoita mitään suku- tai perhetaustaa vaan sitä, että mä tunnen hirveän vahvasti seisovani "jalat maassa", olen (vihdoin!!) aika hyvin läsnä tässä hetkessä ja tunnelmassa ja mun on jotenkin helppo olla juuri minä. Oon jännittäjä, joo, ja tulevat tutkimukset ja vähän koko tulevaisuus jännittää ja huolestuttaa tietyllä tavalla, mutta samalla kuitenkin mun on nyt helppo olla itseni ja omien ajatusteni kanssa. Itsetuntemuksesta kyse? Juuri tänään eräälle henkilölle totesin, että musta tuntuu, ettei mun ei tarvitse todistaa kenellekään yhtään mitään eikä yrittää tehdä jotakin asiaa ollakseni jotenkin merkittävämpi tai tärkeämpi henkilö yhtään kenellekään. Ja voisinhan mä vaikka rypeä jossain syyllisyyden ja itsesäälin pyörteissä ja miettiä, että oonpa mä paska luuseri kun en pysty tekemään paljoa mitään enkä oo töissäkään, mutta en mä tee niin. Ei oo mitään tarvetta. Enkä tunne syyllisyyttä - juuri nyt ainakaan. 

Oonko mä siis vihdoin päässyt käsittelemään kaikkea vuoden aikana tapahtunutta niin, että mä oikeasti hyväksyn, että tilanne on nyt tämä ja että näillä mennään? Luulenpa, että näin on käynyt tai käymässä. En osaa sanoa miten just nyt tuntuu tältä, sillä vasta vähän aikaa sitten musta tuntui, että mulla on hirveesti käsittelemättömiä asioita itseni kanssa ja että koko sairastumiseen liittynyt prosessi ja hyväksyminen on ihan kesken...

Ehkä se työterveyslääkärin kommentti mun henkisestä virkeydestä kuvaa kuitenkin mun tämän hetken tunnelmia yllättävän hyvinkin, vaikka se kuulostaakin ilmaisuna vähän hassulta :) Tuntuu siltä, että mä olen myös voinut antaa oman esimerkkini kautta muille ihmisille jotakin. Osaan ja pystyn oman tilanteenkin ohella tsemppaamaan myös muitakin, olemaan vertaistukena, kuuntelemaan, olemaan läsnä ja empaattinen. Huomaan, että mun läsnäololla, tekemiselläni ja olemassaololla oikeasti on monelle merkitystä. En oo katkeroitunut, vaan koitan kuitenkin lopulta löytää asioista ne hyvät puolet ja oikeastaan tuntuu siltä, että niitä ei edes aina tarvii niin löytääkään, vaan ne ovat jo siinä sen kummemmin miettimättä. Musta tuntuu tällä hetkellä ihmeen hyvältä! Onks tää vähän outoa, paradoksaalista? :D Tietysti haluan toimivan jalan ja kävelykyvyn normaalin arjen kera takaisin, mutta muuten olo on hyvä. Siitä tutkimus- ja tulosjännityksestä huolimatta.

Noista tutkimuksista pitikin kirjoittaa vielä se, että soitin tänään kirurgian polille, kun ei sitä ortopedin aikaa postin mukana vaan syyskuun aikana kuulunut. Siinä olikin käynyt niin, että eivät olleet muistaneet mulle aikaa varata. Näitä sattuu :) Onneksi mulle löytyi aika n. parin viikon päähän ensi viikon tutkimuksista, niitä tuloksia on inhottavaa muutenkin odotella... Voi että kuinka paljon toivonkaan, että jotain saadaan selville! Ei mulla voi olla tämmönen jalka, mutta ei löydettäisi syitä, miksi. On vaan uskottava, että ennemmin tai myöhemmin syy selviää ja mut saadaan tavalla tai toisella parempaan kuntoon.

"Jonakin päivänä olen puu, ja tuuli laulaa oksissani ja aurinko tanssii lehdilläni, ja olen vahva ja kaunis kaikkina vuodenaikoina."

- Kahlil Gibran -