Jumittaa sohvan kanssa

Kävely tuntuu tänään siltä kuin raahaisin mukanani jotakin kiristävää ja kirvelevää, painavaa mutta samalla tosi epävakaata tukkia. Lonkka on vaihteeksi taas kipeämpi mitä muutamaan päivään on ollut, turvoksissakin on vähän ulkoreidestä, ja ihan suosiolla makaan sohvalla nyt, kunnes tilanne rauhoittuu. Kävelen kotona sisällä varmaan vähän liikaa ilman tukea, seinistä tukea ottaen ja kalusteita pitkin, ja se ei varmaankaan kauhean hyvää tee kun koko oikea jalka lonkasta polven alapuolelle on niin epävakaa. Mutta mä en vaan aina jaksa noita keppejä, kyllästyttää ja turhauttaa... Grrrrh. Mitenhän niistä saisi jotenkin "houkuttelevammat" käyttää? Hommaisin jotkut neonvihreät (hah) kepit, tai vielä värikkäämmät mitä nuo nykyiset viininpunaiset?! :)

Varmaan muutkin pitkään jotain apuvälineitä käyttävät käyvät läpi samoja fiiliksiä kuin mä. Ainakin silloin, jos tilanne on alkanut yhtäkkiä ja jos tavoitteena vielä on kuntoutuminen ja liikkumisen apuvälineistä luopuminen. En oo valmis tällä hetkellä hyväksymään sitä, että en kuntoutuisi ilman tukea liikkuvaksi. Se ei oo vaihtoehto, vaikka kestäisikin määräämättömän ajan. 

Viime perjantainakin mun ystävät olivat sitä mieltä, että täytyy mulle tehdä joku tarkempi suunnitelma hoitavan henkilökunnan (työterveyslääkäri, fyssari tai kirurgi tai nämä kaikki yhdessä?) toimesta, että miten tässä edetään, eikä pelkästään niin, että mulle tehdään aina vaan lisää poissulkevia tutkimuksia, joissa vikaa ei löydettäisi. Toki toivoisin, että löytyisi joku keino nopeuttaa toipumista tai parantaa tilanne ja se on hyvä, että kuitenkin tutkitaan. Mutta ei pitäisi voida olla niin, että 35-vuotias on huonommassa kunnossa leikkauksen jälkeen kuin mitä sitä ennen, liikkuminen on huonompaa, kipuja on, jalka ei nouse vaan sitä pitää käsillä nostella joka paikkaan, töihin ei kykene, ja sanottaisiin vaan että ei saa menettää toivoa. Onhan sekin tietty ensiarvoisen tärkeää, ettei toivoa menetä, mutta ei se ole mitään konkreettista apua tilanteeseen kuitenkaan. Kaikki kuntoutus- ja tutkimuskeinot on vaan etsittävä ja selvitettävä, koska muuten mä en välttämättä palaudu tästä työkykyiseksi, vaikka kuinka haluaisinkin. On tämä niin hidasta ja vaikeaa toipumista ollut, vaikka kaikkeni oon tehnyt ja yhä teen, että toipuisin.

Aamulla oli eskarilaisen lapsemme vasu-keskustelu päiväkodilla ja sain/koko perhe sai siellä henkilökunnalta sympatiaa, kyselivät kuinka jaksan ja että miten on mennyt muutenkin. Siellä piti vähän väliä nousta ylös, istuminen oli tosi vaikeaa eikä missään asennossa ollut hyvä olla. Ärsytti, kun en saanut itse kenkiäkään jalkaan lähtiessä. No mutta hienoa on se, että lapseen ei ole tämä mun vamma niin paljoa vaikuttanut varhaiskasvatuksen ammattilaistenkaan mielestä kuin mitä itse ajattelin, vaikka lapsi onkin kova miettimään ja pohtimaan asioita, herkkä murehtimaankin. Kaikki oli hyvin ja kuten pitää ja hienosti on kuulemma eskari sujunut! Tuli hyvä mieli. Kai me sitten kotona ollaan suhtauduttu mun tilanteeseen niin avoimesti ja luontevasti kuin mitä tässä tilanteessa on mahdollista...

Onneksi mun mieliala on kuitenkin taas parempi. Kivoja juttuja on tiedossa lähiaikoina, ja mun kaikkein lähimmillä ihmisillä on asiat kuitenkin hyvin verrattuna moneen. Jotenkin sitä jaksaa taas, kun muistaa suhteellisuudentajun ja sen, että aina voisi olla huonomminkin. Näin täytyy ainakin itselle välillä todistella, muuten vaan käpertyy omiin ajatuksiinsa, joista paisuu iso mörkö. Vaihtelevilla tuntemuksilla tässä kyllä mennään, sitä en kiellä...

*muoks* Pahoittelut, että tuo fontti pomppii tässä välillä erilaiseksi! En saa sitä muokatuksi kokonaan samaksi, vaikka kuinka säädän. Olkoon sit noin, en jaksa :)