Pohdiskelupäivä

Tänään en oo tehnyt tarkoituksella juurikaan mitään. "Pakolliset" jumpat ja kävelyt ja siinäpä se. No yhden koneellisen pyykkiä kyllä pesin, laitoin kuivuriin ja viikkasin... ;) On ollut pohdiskelupäivä. Vaihteeksi. 

Kyllähän mä paljon mietin asioita ja avoimena ihmisenä niistä myös keskustelen läheisten kanssa, kirjoittelen tänne blogiin ja muutenkin prosessoin erilaisia juttuja mielessäni, mutta en sentään ihan jatkuvasti kuitenkaan :D Tänään oon kuitenkin havahtunut siihen, että olen saattanut miettiä asioita niin pitkään yhteen syssyyn, että kroppa jo ilmoittelee että teepä jotakin muuta, liiku johonkin äläkä siinä mieti. Siis oon jämähtänyt vaikka sohvalle istumaan ja pohtimaan jotakin, kunnes jumitan siihen ihan täysin.

Töissä ollessa mulla ei ole ollut aikaa tällaisille pohdinnoille ja asioiden miettimisille. Työ on työasioita varten ja vapaa-ajalla on sit aikaa muulle; ihan perusarkeen kuuluville jutuille perheen ja ystävien kanssa ja sitten sitä ehkä miettii juttuja ja keskittyy kaikkeen vapaa-ajan puuhasteluun, jos ehtii :) Tässä on sekä hyvät että huonot puolensa. Kyllähän se työ on tärkeä osa ihmisen arkea ja elämää ja se myös kivasti rytmittää elämää; on selkeästi se arki, viikonloppu, lomat ja muut. Mutta arjen härdellin keskellä sitä saattaa myös unohtaa itsensä ja omat tarpeensa.

Näitä omia tarpeita mä oikeastaan tänään jäin miettimään. Omaa minuuttani ja sitä, kuka mä oikein olen juuri nyt. 

Pienenä isojen asioiden keskellä

Kuuntelen välillä kiireisten ystävieni työ- ja arkimurheita ja peilaan sitten tätä mun ja koko meidän perheen tämän hetken tilannetta niihin... Sitä katselee kaikkea ihan omista "sfääreistään" ja ihmettelee kaikkea. Samastuu ystävien elämään mutta kuitenkin on niistä niin kaukana nyt. Kuka mä olen? Liikuntavammainen? Lonkkaleikkauksesta toipuva potilas? "Se jolla on vasta laitettu lonkkaan tekonivel?" Mikä meidän perhe on? "Se perhe, jonka äidillä on joku vamma?" Lapset selittävät ainakin mun leikkauksesta jopa hoidossakin... ;)

En mä tiedä. Ainakin mä itse oon ihan sama Hst kuin mitä aiemminkin, mutta kokenut tällaisen jutun lisää. Ei voi sanoa että "tätä kokemusta rikkaampana", koska on iso asia, kun oma kroppa muuttuu yhtäkkiä ihan toiseksi leikkauksen myötä. Eikä pidä käsittää väärin, leikkaus oli ainut mahdollisuus mulle ja on jo pelkästään mahtavaa että ne ikävät lepokivut ja rutinat jäivät pois :) Mutta kai tässä vasta nyt pikkuhiljaa oikeasti ymmärtää, tai jotenkin pystyy käsittelemään sitä, mitä mulle onkaan tehty ja miten se vaikuttaa tai ehkä tulee vaikuttamaan jatkossa... 

Epämääräistä sälää ympäri olkkaria...

Oon kirjoittanut, kuinka hidasta toipuminen on ja sitä se on vieläkin. Tuntuu ettei muutamaan viikkoon oo tapahtunut edistymistä, ja koko kroppa on jumissa muuttuneista liikkumisasennoista jne. Oon siis ihan todella jumissa joka puolelta muualtakin kuin jalasta. Mutta kaipa tätä toipumista pitäis muutenkin tarkastella vähän pidemmissä sykleissä, esim. parin viikon etapeissa, jos kerran vuosi ainakin menee että nähdään mihin kuntoon toipuu. Tällä hetkellä kaikki liike on vielä, tai siis YHÄ, sellaista hidastettua, kipeää ja jäykkää ja mieskin jo matki huvittuneena kun ähisin tuskaantuneena kun yritin poimia lattialta jotain tavaraa... ;) (Ei kai siinä, ei muutakun lonkkaleikkaukseen ja kattoo sit miten sitä taipuu lattian suuntaan... No ei vaan ;D) 

Kaikki pikkujutut ärsyttää tosi paljon. Tänään suutuin itelleni varmaan kymmeniä kertoja kun just lattialta piti poimia jotain. Tai kun pitäis nostaa jalkaa jonkun esteen tai lattialla olevan esineen yli tai kääntyä tai laittaa sukkaa... Tai ihan vaan nousta ylös istumasta. Kaikki on sata kertaa hankalampaa voimattomalla ja jäykällä nivelellä ja jalalla, sitä on vaikea edes selittää. Yläreisi on vieläkin turvoksissa, arka ja puoli reittä ja takapuolta on ihan turta ja kireä. Ja puutuneet sormet vielä lisäksi ja tavarat putoilevat käsistä... Siinäpä ne tän päivän ärsyttävimmät fiilikset, ugh, tulipa kirjoitettua asiat ainakin mielestä pois...

Mutta aina löytyy valonpilkahduksiakin tähän elämänvaiheeseen! Onneksi. Näkee niitä hyviäkin hetkiä ja asioita ja ne auttavat jaksamaan... 

Tytär oppi ensinnäkin ajamaan vihdoin polkupyörällä ilman apupyöriä. Voi sitä onnistumisen riemua! Tarvittiin vain vihdoin tarpeeksi motivaatiota, tsemppiä ja uskoa omiin kykyihin :) Palkinnoksi kävimme koko perhe lelukaupassa ostoksilla ja lapset saivat valita myös mieleisensä folioilmapallot mukaansa vapun kunniaksi. Ostimme myös "tavallisia" ilmapalloja (joita sain tänään täytettäväkseni, on mustakin jotain hyötyä sentään, haha ;)). 

Onnistuneen leluostosreissun jälkeen vietimme rauhallisen iltahetken olkkarissa koko sakki. Mies luki myös lapsille Mauri Kunnaksen viikinkikirjaa kaikessa rauhassa. Ei auki olevia teknisiä vempaimia, vain yhdessäoloa! Näin, kuinka lapset nauttivat - pienet yhdessäolon hetket ovat tärkeintä heille.

Tänä aamuna puolestaan heräsin, kun sänkyni (majailen siis yhä olkkarin vierassängyssä yöt) vieressä seisoi rakas pieni mies uusi folioilmapallo kädessään kuiskaten korvaan: "Äiti, saanko mä tulla sun viereen..." Toista pelotti, oli herännyt kun tuuli oli kolisuttanut ulkona ilmeisesti ovikoristetta seinää vasten. 

Rakkaat mussukat. Elämäni aarteet.

Saisko olla nakkisormia?

Ei huvittaisi kertoilla mistään negatiivisista jutuista, koska kaiken kaikkiaan viikonloppu on ollut tosi upea ja ihana. Ystäviä, sukulaisia, aurinkoa, musiikkia :) Nyt on ollut mahtavia kevätpäiviä ja kaikkea kivaa on muutenkin lähiaikoina tiedossa... 

Kevään ihanuuden keskellä on silti todettava, että lonkan tilanne ja mun liikkuminen erityisesti on pysynyt tasaisen hitaana ja liikkuminen sattuu + tämän lisäksi mulle ilmestyi ihan yhtäkkiä uusi vaiva perjantaina: vasemman käden pikkurilli ja nimetön sormi puutuivat ja lisäksi puoli kämmentä tuntuu turralta. Oikeassa kädessäkin on lievää puutumista pikkurillin ja nimettömän päissä mutta ei läheskään samanlaista mitä vasemmassa kädessä.

Olen kysellyt neuvoja tilanteeseen ystäviltä ja tutuilta ja syitä ja ratkaisuja on mietitty oikein urakallakin. Mun oma veikkaus on, että kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kroppa taitaa olla kokonaisvaltaisesti jumissa kaikista tapahtuneista muutoksista ja asioista...

Ensinnäkin, kepin tai keppien kanssa oon kulkenut jo monta kuukautta. Nyt leikkauksen jälkeen vielä enemmän tietysti kuin aiemmin, siis käytännössä koko ajan lukuunottamatta välillä ottamiani haparoivia askeleita ilman tukea. Varmasti mulla on ranteet, kämmenet, kyynärpäät, hartiat ja niska jumissa ja erityisesti just tuo vasen puoli, kun sen puolen keppiin tukeudun enemmän. 

Mä en pysty nukkumaan vieläkään kuin selälläni, koska kyljelle kääntyminen (siis terveelle puolelle kääntyminen, leikatulle puolelle ei kärsisi muutenkaan kääntyä) sattuu liikaa. Näiden lisäksi jalan pituuden muuttuminen vaikuttaa kaikkeen - kävelyyn, lantioon, selkään, ryhtiin... Ja kun liikeradat on vielä muutenkin muuttuneet, on lihakset ja kudokset aika ihmeissään kaikesta. Kroppa tajuaa muutokset varmaan vasta näin pikkuhiljaa, viiveellä.

Ihan luonnollisia, järkeenkäypiä selityksiä puutumiseen, vai mitä?! En mä tästä oireesta sinänsä huolestunut ole, mutta ärsyttäväähän se on kun käsistä tuntuu voimat heikkenevän ja nuo vasurin sormet tuntuvat nakeilta, kihelmöivät ja ovat oudot... En pysty tarttumaan sillä kädellä kunnolla tavaroihin. Osasin odottaa, että kroppa saattaa heittäytyä selän ja lantion osalta hankalaksi leikkauksen jälkeen mutta ihan heti en mitään käsi- tai hermopinneongelmia odottanut kuitenkaan.

Huomenna täytyy soitella työterveyteen taas kerran ja tällä kertaa varailla fyssarille aikaa. Josko hän katsoisi samalla tätä mun koko kropan tilannetta kävelyn hankaluudesta ihan sormien tilanteeseen saakka... Ja no, jos ei helpotusta tilanteeseen meinaa löytyä tai vaiva vielä pahenee, niin seuraava osoite lienee lääkärin vastaanotto. Äh, kaikenlaista oheisvaivaa sitä pitääkin ilmetä, ärrinmurrin!

Alkuja ja loppuja

Näin viime yönä unta, että olin jo Summassaaressa Aslakin nelosjaksolla. En muista tarkalleen, mitä unessa tapahtui, mutta huomaan selkeästi että odotan jo kyseistä viikkoa. Odotan myös perinteikästä yläasteen luokan luokkakokousta, joka on viikkoa ennen tuota Summassaariviikkoa.

Summassaareen ja Aslak-kuntoutukseen liittyy mulla monenlaisia tuntemuksia tällä hetkellä. Nyt on tulossa neljäs, viimeinen, kuntoutusviikko. Varmasti porukka tulee muistelemaan Aslak-viikkoja asiaankuuluvalla huumorilla, asiallisuudella mutta myös haikeudella. Kaikille meistä viikot (ja sen lisäksi koko "kuntoutusprosessi") ovat antaneet uusia näkökulmia elämän isojen asioiden ja kysymysten sekä oman henkisen ja fyysisen terveyden edistämiseen. On upeaa kokoontua sillä mahtavalla porukalla, joka on kuntoutusviikkojen aikana opittu tuntemaan, mutta olen aivan varma, että kyyneliltäkään ei vältytä, koska tämä ainutkertainen matka päättyy, vaikkakin varmasti myös tulevaisuudessa samalla porukalla tapaamme.

Mä olen kokenut viimeisen vuoden aikana elämäni yhden mullistavimmista aikakausista monellakin tapaa. On vaikeaa edes pukea sanoiksi sitä kaikkea, mitä on eteen sekä omasta aloitteestani että täysin odottamatta tullut. 

Pelkästään jo kuntoutukseen hakeutuminen oli mulle iso prosessi henkisesti, tilaisuus miettiä omaa jaksamista ja hyvinvointia. Se oli eräänlainen uusi alku mulle tai vähintäänkin jatkumoa jo aiemmin alkaneelle elämäntaparemontille. Olin päässyt kuntoutuksen alkaessa jo hyvään treenaustahtiin jne., kunnes muutamien kuukausien sisällä lonkkani alkoi oireilla, aloin ontua, otettiin röntgenkuvia, treenasin lisää, en päässyt enää kävelemään kunnolla, sain diagnoosin... ...välissä on kaikki tämä blogissa kirjoittamani ajanjakso... Ja nyt ollaan tässä. 

Nyt on tasan neljä viikkoa lonkkaleikkauksesta. Opettelen yhä kävelyä uudella nivelellä. Pienin askelin, ihmeen hitaasti, toipuen ja omat fyysiset rajoitteeni todella selkeästi tunnistaen. Kävely tekee yhä kipeää ja on hankalaa ja jalka on yhä heikko ja pökkelö. Tiedostan, että tämä on uuden elämän alku ja kun tästä aikanaan toivun, on tilanne varmasti parempi kuin mitä se just ennen leikkausta oli. Silti on hyväksyttävä myös tiettyjen asioiden loppuminen ja niistä luopuminen: mun oikeasta lonkasta ei tule enää koskaan niin hyvää ja hyvin toimivaa niveltä kuin terve, oma, lonkkanivel ja lonkkamalja olisi (tosin enhän tiedä, millainen täysin terve oikea lonkkanivel edes olisi kun se kerran aina on viallinen ollut). En voi enää jatkossa harrastaa iskuja sisältäviä urheilulajeja enkä juoksua. Tekonivel tulee olemaan vähintäänkin jonkin verran jäykempi mitä ihmisen oma lonkkanivel olisi ja on mahdollista, että niveltä ympäröiviin kudoksiin/lihaksiin jää jonkin verran heikkoutta kun tukevia "rakenteita" ei enää tekonivelen kanssa ole samalla tavalla mitä terveen nivelen ympärillä ja lihaksia ja kudoksia on irrotettu ja kiinnitetty nyt eri paikkoihin mitä ennen. On myös todennäköistä, että joudun vielä elämäni aikana uusintaleikkauksiin. 

Silti on mahtavaa, että tekonivelten avulla on mahdollista palauttaa liikuntakyky useimmiten kokonaan tai vähintäänkin osittain paremmaksi mitä se oli ennen leikkausta. Ja vähentää kipuja, se jo pelkästään on mulle uuden elämän alku, lepokivut ovat lähestulkoon historiaa jo nyt!

Luokkakokoukseen liittyy paljon muistoja parinkymmenen vuoden takaa. On väistämätön tosiasia, että silloin yläasteikäisenä sitä oltiin vielä kovin naiiveja eikä tulevaisuudesta varmaankaan suurimmalla osalla meistä aivan hirveää stressiä vielä ollut. Elettiin murrosikäisten voimakkain tuntein huolettomasti hetkessä eläen ja nauttien.

Olen usein nähnyt unia, joissa seikkailevat nimenomaan yläasteen luokkakaverit. Kai se on osoitus siitä, että meillä oli kuitenkin niin hyvä porukka silloin kasassa... Yläasteen hetkiä ei kuitenkaan takaisin saa ja meistä kaikista on tullut jo lähes keski-ikäisiä. Uskomatonta mutta totta! :) Sitä katselee itseään peilistä ja miettii, mihin ne parikymmentä vuotta ovatkaan menneet... Mutta vaikka ajankulu tuntuukin haikealta, en silti menneeseenkään haluaisi palata. Vuodet ovat tehneet meistä sellaisia kuin olemme nyt ja vuosien varrelle mahtuu monenlaista tapahtumaa ja elämäntarinaa. On aivan mahtavaa, että niin moni meistä on tulossa luokkakokoukseen tänä(kin) vuonna. On paljon muisteltavaa, keskusteltavaa, naurettavaa.

Synkimmälläkin pilvellä on kultareunus

Pääsiäisloman (miehen ja lasten sellaisen) viimeisen päivän aamu uhkasi olla katastrofaalinen. Meillä on koko perhe sairastellun mun leikkauksen jälkeen jonkin verran, perusflunssaa lähinnä, mutta olipa tytöllä lievä mahatautikin menneellä viikolla. Mies sairastui nyt vuorostaan flunssaan viikonloppuna ja tänään oli sen verran kipeänä, ettei kyennyt aamulla muuta kuin nukkumaan. Minä sit miettimään, mitä tästä päivästä tulee, kun liikkuminen on mitä on ja yksin pitäisi päivä taiteilla lasten kanssa... Tavarat vaan kasaantuvat joka puolelle ja kaikki on kaaosta ja ärsyttää ja ketuttaa...

Kahvia "valitusmukista..."

No, onneksi meillä lapset ovat jo sen verran isoja ja (halutessaan) oma-aloitteisia, että aamu sujui suht mukavasti. Hoitivat vessareissut itse ja hakivat + pukivat vaatteet, istuin itse sängyn reunalla ja hiukan nuorimmaista avustin. Aamupalan sain pöytään, lapset hakivat ja veivät ihailtavan kiltisti sekä astioita että ruokia kun pyysin. On kyllä myönnettävä, että välillä mulla oli todella surkea (itkuinen ja ärsyyntynyt) fiilis, kun kepit kaatuilivat ja jouduin monesti sanomaan lapsille, että voitteko tehdä jotakin, mä en pysty... Onneksi lapset tiedostavat hyvin, että nyt on tilanne sellainen että mä en vaan pysty kaikkea tekemään, ainakaan kovin helposti, ja käyttäytyvät tilanteen vaatimalla tavalla. On hienoa, että oppivat samalla tässä myös lisää oma-aloitteisuutta ja näkevät, miten hankalasti liikkuva tai apuvälineitä tarvitseva ihminen arjessa toimii. Tietynlaista suvaitsevaisuuskasvatusta tai jotain?!

Onneksi kuitenkin mun äiti ja isä olivat kotiutuneet omalta pääsiäisreissultaan ja kun soittelin heille meidän tilanteesta, ottivat mielellään lapset päiväksi heille hoitoon ja keväisiin pihahommiin. Isä kävi lapset meiltä hakemassa ja myös toi heidät illalla kotiin takaisin. Ihan mahtavaa, että on tällaisia isovanhempia ja apua pienehkön matkan päässä. Lapset olivat innoissaan yllättävästä päivän käänteestä kuten aina, jos on kyse kenen tahansa isovanhempien luo hoitoon lähtemisestä!

En mä kuitenkaan malttanut tänään oikein lepäillä, vaikka mahdollisuus siihen olisi ollutkin. Touhuilin sellaisia kotihommia joihin pystyin miehen potiessa flunssaa. Iltapäivästä kävin myös takapihalla hiukan kävelemässä, ihanasta kevätilmasta nauttimassa ja pihahommissa olleiden naapureiden kanssa juttelemassa. Bongasin myös kimalaisia, jotka olivat tekemässä ilmeisesti pesää viime syksynä ulos puutarhatuolin päälle jääneen maton poimuihin ja mattoa kepeillä sörkkiessäni jouduin sit perääntymäänkin aika vauhdilla - tai sillä vauhdilla mitä nyt pystynkään... En suosittele kenellekään vastikään lonkkaleikatulle :( Nyt on sitten otettu vahvempaa kipulääkettä ja todettu, että ei vaan kannata vielä yrittää liikoja. Ei kotihommissa eikä kannata myöskään tehdä mitään äkkiliikkeitä. Joudun toistelemaan tätä samaa mantraa itelleni ihan joka päivä: ota rauhallisesti, kuuntele kroppaa, älä tee mitään sellaista mitä ei ole pakko. Ei vaan meinaa mennä jakeluun! Puupääkö mä olen...?! Ihmeellinen suorittaja ainakin. Kai mä yritän todistella itselleni että pystyn tekemään kaikenlaisia juttuja vammasta (kai tuota sellaiseksi voi sanoa?) huolimatta.

Päivästä jäi kuitenkin ihan suht hyvä fiilis päällimmäiseksi mieleen. Kiitollinen pitää jälleen kerran olla tilanteet suvereenisti haltuun ottavasta lähisuvusta. Sopeutuvaisista ja ihanista lapsista - heidän vuoksi mä jaksan toipua, kun tulevaisuudessa aikanaan siintää paremmin liikkuva ja vähemmän kivulias minä, äiti. Mun miehestä, joka poti vain flunssaa eikä mitään sen vakavampaa, ja on jo toipumaan päin kun sai kaikessa rauhassa levätä ja toipua tänään. Keep the faith!

Ja niin - sain kommenttia naapurin rouvilta, että mun hiukset ja kepit on niiin sävy sävyyn, että ;) Hmm, pitäiskö sitä kuitenkin vaan pitää pitkät hiukset (joista onkin tullut jo aiiika pitkät kuluneen vuoden aikana) vai leikkuuttaisiko niitä kuitenkin?! En osaa päättää :D Mutta nämähän ovat niitä positiivisia päätöksiä, right?!

Musiikkimuistoja

Facebookissa on levinnyt viime viikkoina haaste, jossa joku aiemmin saman haasteen saaneista kavereista haastaa omia kavereitaan lisäämään statuspäivitykseen kymmenen biisiä, jotka jollakin tavalla ovat koskettaneet. Minäkin sitten sain tuon haasteen ja listasin biisejä. 

Aika hieno haaste ja pohdiskelemisen arvoinen juttu itse asiassa. Oon tämän haasteen kautta kuunnellut nyt muutamana päivänä monia sellaisia kappaleita, joita en ole aikoihin kuunnellut ja palannut niiden kautta myös moniin muistoihin. Jännä, miten tietyn kappaleen kuulemalla palaa helposti sellaiseen hetkeen, johon kappale on selkeästi liittynyt. Vähän niinkuin tuoksujen kanssakin on - tietyn tuoksun tuntemalla/haistamalla voi myös helposti palata tiettyyn tilanteeseen menneisyydessä.

Kuuntelen parhaillani esim. Topi Sorsakosken & Agentsien levyä "Pop." Tähän liittyy tosi vahvasti muistoja laskettelureissuilta läheiseen laskettelukeskukseen kuten myös Mikko Alatalon musaan liittyy. Aina nuo kasetit soivat automatkoilla silloin 80-luvun loppuvaiheilla :) Automatkoilla kuunneltiin paljon myös Baddingia, Paula Koivuniemeä, Katri Helenaa, Dire Straitsia, jazzia, Nina Hagenia, Junnu Vainiota, Hectoria jne... riippuen siitä, ajoiko autoa äiti vaiko isä. Kotona myös kuunneltiin paljon levyjä; äidin ja isän LP-levyjen kokoelma oli (ja on yhä) suuri.

Lapsuuden musamuistoihin liittyy myös vahvasti Dingo ja vaikkapa Jonna. Tai Europe, jonka suuri fani olin jo ihan pienenä ja mursin varpaanikin The Final Countdownin tahtiin... Tai Gary Mooren Over the hills and far away, jota seinänaapurissa asuvan ystäväni isä soitti meille. Heti kolahti :)

Toisaalta meillä kotona on myös aina tykätty suomalaisesta pelimannimusiikista ja vaikkapa hanurimusiikista tai lavatansseihin liittyvistä perinteisistä kappaleista. Tämä on perua mun äidin vanhemmilta, äidin isä soitteli hanuria ja oli pelimannihenkinen kuten äidin äitinikin on. Mummo ja pappa tykkäsivät kovasti tanssimisesta kuten äiti ja isäkin tykkäävät. Äidin isän puolen sukujuhliin liittyi aina musiikki; niin yhteislaulut kuin hanurimusiikkikin. Välillä on laulettu virsiä tai kotiseutulaulujakin. 

Meissä on paljon myös eri soittimien soittajia; omassa lapsuudenperheessäni on äiti soittanut pianoa, isä kitaraa ja hanuria (joista jälkimmäisen taidon pappani opetti), mä itse pianoa ja syntikkaa ja veli rumpuja. On myös käyty monentyyppisissä musiikkitapahtumissa niin pop-, rock- kuin iskelmäkonserteista klassisen ja viihdemusiikinkin konsertteihin ja kaikkea siltä väliltä. Sama meininki jatkuu myös nyt aikuisiällä ja kaiken tämän lisäksi minä, äiti ja veli laulamme mielellämme myös karaokea (okei, isäkin laulaa, mutta en tiedä onko koskaan julkisesti esiintynyt :)). Onpa veli ollut mukana bändissäkin, joka on soittanut monentyyppistä bilemusiikkia. 

Hyvin monentyyppistä musiikkia ja soitantoa on siis mun elämän varrelle mahtunut. Tähänkään postaukseen ei mitenkään saa mahtumaan kaikkia ihania musiikkiin liittyviä muistoja. Mahtavinta on se, että minä ja veljeni varmasti olemme oppineet arvostamaan musiikkia ihan laidasta laitaan. Ei ole ollut jotakin toista parempaa musiikkityyliä, vaan meidät on kasvatettu - tai olemme luonnostaan kasvaneet - arvostamaan musiikkia musiikkina ilman turhia lokeroita. Ooppera ja klassinen musiikki on mahtavaa, mutta niin myös karaoke, rock, pop, raskaampi musa, kansan suosimat iskelmät kuin hämyisten jazzklubienkin sumean samettiset rytmit!

Mutta mikä on tän postauksen punainen lanka? Vastaus on helppo: musiikki on voima, jonka avulla pääsee irti ikävistä fiiliksistä. Se lohduttaa, virkistää, antaa uskomattoman paljon voimaa. Vie mukanaan lukemattomiin upeisiin tai myös haikeisiin hetkiin, kuljettaa vuosiakin taaksepäin. Auttaa jaksamaan ja haaveilemaan. 

Kiitos omalle suvulle ja perheelle musiikin siemenen kylvämisestä minuun!

Otteita Facebook-haasteen mietinnöistä

Jo 3 viikkoa leikkauksesta

Näihin aikoihin kolme viikkoa sitten mut siirrettiin heräämöstä osastolle toipumaan. Kolme viikkoa on kyllä kulunut tosi nopeasti! Ihan hujauksessa. 

Kyllä mä huomaan voinnin osittain parantuneen, se on hyvä! Ensinnäkin, haava tietysti parantuu koko ajan. Se on tärkeä juttu, kun hirveästi etukäteen leikkaava lääkäri ja hoitajat varoittelivat, että se saattaa vuotaa pitkään ja saattaisi olla infektioriski. Vuotoa oli muutama päivä, mutta sitten se loppui. Myös hematoomat eli haavan ympärillä ja kudoksissa laajalla alueella olevat verenpurkaumat alkavat hävitä ja pahin turvotus alkaa jo laskea. Verenohennustabletteja ei enää tarvitse ottaa eikä vahvempia kipulääkkeitäkään enää reseptin mukaan tarvittaisi.

Mutta sitten on muuten kyllä ollut tätä muuta hitautta toipumisessa, josta oon kirjoitellutkin. Eilen oli mielikin alavireinen, tosin tänään on parempi päivä ihan selkeästi... Mutta liikkumisen kankeus on se ärsyttävin juttu, jalka on niin jäykkä nyt kävelystä ja jumpasta huolimatta ja ympäröivät kudokset ja lantio on kipeänä kuten myös niskat. No niskojen tilanne on kyllä jo menossa ohi, onneksi! Mut jalan takia on ollut pakko ottaa vahvempia särkylääkkeitä tänäänkin.

Tuo niveltä ympäröivä lantion ja reiden alue tuntuu aina vaan jäykältä ja aralta. Pystyn kyllä seisomaan tasaisesti molemmilla jaloilla vähän aikaa mutta kävellessä (kepit siis on aina mukana, muuten mä en pääse yhtään mihinkään) tuntuu kipua lantiossa ja etureidessä, ehkä niillä main mihin se tekonivelen varsi ulottuu. Ja jos vaikka kävelen yhden meidän taloyhtiön rivareista ympäri (maksimikävelymatka tähän saakka), loppumatkasta ei oo enää yhtään voimaa nostaa jalkaa normaaliin kävelyyn vaadittavasti vaan jalka alkaa laahata ja se on sit semmosta eteenpäin raahautumista. Nivel myös muljahtelee välillä. Tai joku tuolla lantiossa, oletan että ehkä se on se nuppi. Se ei satu mutta tuntuu oudolta.

Oon lueskellut kyllä erilaisista toipumisista ja kaikki on niin yksilöllistä ja monestakin tekijästä riippuvaista, mutta ärsyttää, kun yrittää voimaa saada tuohon kinttuun, mutta sit se kostautuu vaan enentyvänä kipuna ja velttoutena... Turhauttavaa! Ei vaan jotenkin oo vielä löytynyt sopivaa tasapainoa levon ja tekemisen välillä. Teenköhän mä täällä kotona jotain kotijuttuja sitten liikaa? Enkö osaa pyytää tarpeeksi apua vaan koitan suoriutua kaikesta itse "ei tartte auttaa" -periaatteella? En mä oikein tiedä. Ehkä voi olla jotain sellaistakin. 

Sen tunnistan kyllä, etten halua että liikaa korostetaan tätä mun "vammaa." Haluaisin, että mua kohdeltais mahdollisimman tavallisesti, niinkuin ennenkin, vaikka tilanne onkin mikä on, sääli ei ainakaan ketään auta eikä liika varovaisuus, jollaiseksi huomaan joidenkin tulleen kun mulle juttelevat... Tekee mieli ottaa hartioista kiinni ja sanoa, että hei, mä oon yhä itse tässä enkä persoonana ole miksikään muuttunut, puhu mulle normaalisti! :D Se helpottaa myös mua. Ja kun kirjoitan ja kerron avoimesti asioista, ihmiset ainakin tietävät missä mennään. Kaikkein läheisimmät osaavatkin kyllä suhtautua hommaan sopivalla otteella ja viljelevät mahtavaa tilannekomiikkaa, mikä on hyvä keino rentouttaa ilmapiiriä hetkessä :)

Onneksi ortopedin kontrolliin on enää kuukauden verran aikaa. Toivon tietty ettei tällaisena pökkelönä tarvitsisi sinne mennä ja toipuminen etenisi. Sitä ennen on kyllä onneksi Sumppila-kuntoutusviikkokin, josta fyssarilta ainakin voi kysellä vinkkejä tähän kuntouttamiseen. Siellä on varmaan kyllä monenlaisia terveys- ja lääkärintarkastuksia ym. muutenkin luvassa, on viimeinen Aslak-jakso.

Tulipas tätä tarinaa. Tää selfien ottaja toivottaa aurinkoista ja rentouttavaa pääsiäisen aikaa kaikille! :)

Maanantaipuuhia ja pari sanaa dysplasiastakin

Tänään soittelin terveysasemalle varatakseni sieltä toukokuun lopulle ajat röntgeniin sekä ortopedin kontrolliin. Silloin on leikkauksesta vajaat 2 kk ja katsotaan, missä toipumisen suhteen mennään ja miten jatketaan, jatkuuko sairausloma jne. Kyllähän siitä sairaalassa varoiteltiin, mutta enpä mieti sitä vielä... Paitsi sen verran että haluan olla täysin kunnossa ennen töihinpaluuta, ettei tästä jää jotakin virheasentoa tai ontumista loppuelämäksi. Hieno juttu, että mulle tuttu ortopedi kuitenkin tulee tänne lähistölle etävastaanotolle eikä tarvitse lähteä keskussairaalalle saakka kontrolliin.

Havahduin myös tänään, että Aslak-kuntoutuksen viimeinen viikkohan on jo pian, muutama viikko aikaa siihen! Siispä soittelin myös Kelaan, pitääkö sairauspäiväraha keskeyttää ko. viikoksi, koska samalta viikolta on mulle jo myönnetty kuntoutusraha. Maksettava summa on suunnilleen sama, mutta hyvä että soitin, koska kuntoutusraha on se oikeampi raha, jota tuolta viikolta maksavat. Tää on kyllä melkoista paperibyrokratiaa muutenkin, koska nyt vielä ootellaan et työterveyslääkärin viime viikolla kirjoittama B-lausunto ehtii Kelaan saakka, jotta voivat myöntää mulle toukokuun muille viikoille (siis kuntoutusviikkoa lukuunottamatta) sairauspäivärahan. Ja sit jos sairausloma jatkuu, uudet paperit on taas lähetettävä eteenpäin. No, pääasia että jotakin rahaa tulee jostakin! :)

Tänään on jalka ollut tosi jäykkä ja arka, oon lähinnä vaan jumppaillut enkä kävellyt paljoakaan. Normaalit arkiaskareet kyllä ja sit mä myös tein empiirisen tutkimuksen, kuvasin iPadilla mun kävelyä :) Halusin nähdä, miltä se ulkopuolisen silmiin näyttää. Onhan se kyllä hidasta ja näkee että vielä nojaudun vasempaan jalkaan aika paljon (vai vaikuttaako toi leikatun jalan piteneminen myös siihen kävelyasentoon, ehkä). Ja leikattu jalka näyttää voimattomalta, sellaselta "letkulta", jotenkin ihmeellisesti heilautan jalkaa kun kävelen. Kai se vielä liittyy noihin kaikkiin irroteltuihin ja uudestaan kiinnitettyihin lihaksiin ja kudoksiin ja jo ennestään huonoihin jalan lihaksiin... Siispä TREENIÄ, TREENIÄ ja vielä TREENIÄ! :) Ensin ois vaan saatava tavallinen tuntuma tuohon jalkaan, tehtävä niitä perusjumppaliikkeitä ja harjoiteltava kävelyä. Tällä menolla kepittelen vielä kesälläkin, mut pääasia että KÄVELEN!

Osa haavaa tänään...

On muuten ollut tosi mukava juttu, että pari lonkan dysplasiaa sairastavaa tyttöä on kirjoitellut mulle Instagramissa. Toinen heistä on Floridasta USA:sta ja toinen Saksasta. Ovat vähän nuorempia kuin mä, mutta silti on tosi kiva vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia. Toiselle on tehty osteotomialeikkaus, toinen tehdään ihan just toiseen lonkkaan ja toisella puolestaan on vielä kokeiltu konservatiivisia hoitoja eikä ihan vielä ole leikkauksiin ryhdytty.

Näissä dysplasioissa on just se ongelma, että koska ne tyypillisesti ovat usein nuorten naisten lonkkasairauksia, eivät ortopedit mielellään leikkaa ennen kuin on pakko. Siis kun muu ei auta ja muut keinot (liikunta, fysioterapia, lääkitys jne.) on kokeiltu. 

Noilla osteotomialeikkauksilla voidaan, jos leikkaus siis onnistuu hyvin, saada muutettua lonkkamaljan asentoa sellaiseksi, että reisiluun nuppi olisi paremmin suojassa eikä se hankaisi lonkkamaljan reunaan. Silti osteotomialla ei voida kokonaan ehkäistä nivelrikon syntymistä, ja todennäköisesti dysplasiaa sairastavilla on lopulta edessä lonkan tekonivelleikkaus joka tapauksessa. Nuoremmalle henkilölle leikattu tekonivel puolestaan ei useinkaan kestä koko loppuelämää (vaan keskimäärin 10-20 vuotta, toki pidempäänkin, mutta kaikki riippuu yksilöstä), joten vähintään yksi tai useampikin uusintaleikkaus "normaalin elämäniän" varrelle mahtuu... ...Ortopedit joutuvat siis tekemään isoja päätöksiä, kun miettivät, mikä olisi kenenkin henkilön kohdalla paras tapa dysplasiaa hoitaa.

Että näin tänään. Oon kirjoitellut viime aikoina ihan hirveästi vaan tästä mun tilanteesta ja vähän alkaa itseäkin jo tää aihe kyllästyttää, mutta aihe on kovasti nyt mielessä väkisinkin... :) Toisaalta mieli on yhä ihan positiivinen ja odotan taas tosi paljon tulevaa: kevään musajuttuja (Neljän Ruusun keikkaa esim.), luokkakokousta, meille tulevaa uutta terassia ja aurinkoisia kevätilmoja, luonnon heräämistä uuteen kukoistukseen, Aslak-viikkoa Sumppilassa, ystävien tapaamista (onneksi mua on viihdytetty hyvin!) ja kaikenlaista. Mikäs tässä on hiljalleen toipuessa.

Pääsiäisjuttuloita

Palmusunnuntai

Pääsiäisen aikaan on paljonkin syitä olla kiitollinen. 

Tänä pääsiäisenä oon erityisen kiitollinen mua ympäröivästä ihanan välittävästä ja kannustavasta ilmapiiristä <3

Oon saanut kuulla useaan otteeseen, että näytän tosi virkeältä siihen nähden, että leikkauksesta on vasta pari viikkoa. Tietysti ihmiset haluavatkin sanoa niin, koska pitävät mun hyvää fiilistä yllä, mutta kyllä mä muutenkin voin ihan kohtalaisen hyvin. Ei ole huimausta eikä mitään ylitsepääsemätöntä väsymystä, hemoglobiini lienee korjaantumassa jo samaksi mitä oli ennen leikkausta. Jaksaa tehdä kaikenlaista pientä arkipuuhastelua jo. Kipuja on, muttei mitään kestämätöntä, niiden kanssa pärjää kun kuuntelee kroppaa.

Ainut mistä tietysti leikkauksen selkeästi huomaa on mun liikkuminen, joka on hidasta ja kankeaa, on nuo kepit ja sit tarvitaan jalan nostoon apulaisia tai jotain apuvälineitä jne. Ja pitkään ei voi olla samassa asennossa, välillä pitää istua, seistä ja päästä lepäämäänkin (eilen en kyllä lepäillyt ja se kostautuu tänään)...

Moni on tullut kyselemään ja ihmettelemään ja ovat olleet hämmästyneitä kuullessaan, että mulle onkin tehty tekonivelleikkaus, kun kävelystä ei kuulemma voi päätellä mikä jalassa on vikana. On vaan kuulemma hankalan näköistä :D Hassua, että ihmisten pitäisi heti pystyä päättelemään apuvälineitä tarvitsevan tyypin liikkumisesta, mikä on "vialla." Miksei vaan voida ajatella, että okei, tuo tyyppi nyt liikkuu noin mutta hyvä että liikkuu ja on ihmisten ilmoilla. En tiiä, kai se on lähinnä vilpitöntä uteliaisuutta, ihmiset nyt ovat aina uteliaita luonteeltaan.

Vielä oon jaksanut selostaa (hyvin lyhyesti) asiasta tietämättömille kyselijöille, mikä mulla on. Alkaakohan kyllästyttää jossakin vaiheessa? :D Moni on blogista lukenut tilanteesta ja he kyselevätkin lähinnä päivän vointia, ja suhtautuminen on ainakin mun suuntaan ollut hirveän luontevaa ja mutkatonta. En sit tiedä, mitä mietitään kolmekymppiselle tehdystä tekonivelleikkauksesta silloin kun mä en ole kuulemassa - vai mietitäänkö edes sen kummempaa. Samapa tuo, ei paljoa hetkauta. 

Oon vaan niin tyytyväinen, että mun synnynnäinen lonkkavika pystyttiin korjaamaan leikkauksella (ainakin toivottavasti), ja että saan vähitellen taas mun kävelykyvyn takaisin. Ja että saan taas mahdollisuuden nauttia liikunnasta... Vaikkakin hypyt, raskaammat lajit ja juoksu pitää unohtaa jatkossa, mutta silti: olen kiitollinen, että mä saan tämän leikkauksen avulla palautettua elämääni monta ihanaa asiaa, joita hankala liikkuminen on rajoittanut. Todennäköisesti uusintaleikkaus tulee eteen aikanaan, mutta nyt koitetaan kuntoutua ja nauttia parantuneesta liikuntakyvystä sen jälkeen vielä vuosia eikä mietitä liikaa tulevaa :)

2 viikkoa leikkauksesta

Aika on kyllä mennyt tosi nopeasti, noin niinkuin kalenterista jos katsoo. Kaksi viikkoa sitten mut oli vasta leikattu ja kotielämässäkin oon ollut jo reilun viikon kiinni. Muuten kyllä kaikki toimiminen ja tekeminen on tosi hidasta, kuten viime päivien kirjoituksista hyvin käykin ilmi.

Tänään oli eka kunnollinen konkreettinen etappi kohti toipumista: tikkien poisto työterveydessä. Olikin toinen kerta leikkauksen jälkeen kun mun piti päästä ensin autoon istumaan ja sieltä pois. Onnistuihan se ihan ok, kun vaan oli apulainen nostamassa jalan autoon ja sieltä pois. Käsillä vaan sitten kropan suoristaminen hyvään istuma-asentoon auton penkille :) (Kyllä saa ylävartalo kunnon treeniä joka päivä...)

Tikkien poisto meni hienosti, ei juurikaan edes tuntunut. Hankalinta oli jälleen kerran itsensä ja jalkansa saaminen toimenpidepöydälle ja kylkiasentoon, mutta työterveyshoitaja avusti. Pökkelökerho ry, mä lienen perustajajäsen, haha :) Haava on kuulemma siisti ja parantunut ok, mutta päälle laitettiin vielä haavasidos kun alue on kuitenkin vielä arka. Parin päivän päästä voi sitten alkaa jo suihkutella aluetta ja sidoksen poistaa.

Työterveyslääkärikin moikkasi ja kyseli oonko käynyt karaokessa :) Totesin että no nyt en kyllä muutamaan viikkoon oo päässyt mihinkään, "paitsi tänne työterveyteen!" kun mut leikattiin just. Lääkäri kyllä oli hyvillään kun vihdoin jotakin tapahtui eikä mun tarvitse enää jonotella leikkaukseen. "Laula mulle joskus karaokessa Johanna Kurkelan Rakkauslaulu!" hän totesi :D Oli myös puhetta, että hän kirjoittaa mulle uuden lausunnon sairauslomasta Kelaa varten ja paperi lähtee eteenpäin työterveydestä suoraan. Hyvä fiilis tulee tällaisesta työterveyden toiminnasta ja muutenkin koko ilmapiiristä, hommat hoituu ja ollaan mukavan rentoja ja välittäviä!

Nyt mä taas makailen sängyllä jalka ylhäällä. Päivän kävelyt ulkona lienee ainakin jo kävelty, kuljin jo etupihalla ja työterveyteen mennessä kaupungillakin. Lantioon jonnekin syvälle koskee ja nivuseen myös... Kipua pitää kuunnella ja ymmärtää ottaa rauhassa, antaa kudoksille aikaa toipua kävelyharjoittelusta. Alaselkäkin on arka oikealta puolelta, nyt kroppa varmaan pikkuhiljaa alkaa tajuta muuttuneen asennon...

Taidankin alkaa etsiä netistä hyviä hiusmalli-ideoita. Hiukset lyhenee lähiaikoina jonkin verran, näin oon suunnitellut! Mallia vielä pitää hiukan tarkennella :D On tätä "pitkä letti" -kuontaloa jo vuosi katseltukin, kyllästyttää!

Lettipää

Otetaan "vaihteeksi" lepiä...

Postilaatikolle ja takaisin

Post-op päivä 13. Tulin juuri ulkoa, kävelin tähän saakka pisimmän matkani: postilaatikolle ja takaisin :)

On aika väsähtänyt olo, käsiä ja jalkoja tärisyttää. Todellisuus iskee naamalle: kuntoutuminen vaatii tosi paljon voimia, kärsivällisyyttä ja sitkeyttä! Ei syyttä leikkaava lääkäri kirjoittanut leikkauskertomukseen, että "erikseen mainittu pitkä toipumisaika leikkauksen jälkeen." Sitä on välillä jo tuntenut olevansa ihan vetreäkin (heh, olosuhteisiin nähden siis) kun sisätiloissa taiteilee keppien kanssa menemään, ja takapihallakin on vielä tasaisella suht hyvä kävellä, mutta entäs kun maasto on edes muutaman asteen kaltevampi joko alas- tai ylöspäin... Ei sitä uskois miten hankalaksi eteenpäin pääseminen voi mennä.

Meillä tuo sisäpihan kävelytie viettää välillä hiukan alas- ja välillä ylöspäin. Heti huomasin, etten pysty kunnolla hallitsemaan omaa kroppaani kun pitäisi kävellä hiukan ala- tai ylämäkeen: joutuu keskittymään tosi tiukasti ja tarkasti, ettei kompuroi, kun tuntuu että toi leikattu, arka pökkelö menee ihan holtittomaksi ja pelkään, että astun sillä jotenkin "yli", mikä vois sattua. Vaikea kuvailla, mutta en vielä hahmota, miten jalan pitäisi normaalissa kävelyssä asettua, kun lantion asento oli niin pitkään huono ja väärä ennen leikkausta. Kädet myös väsyy tosi paljon pienestäkin alaspäin tai ylöspäin viettävästä maastosta kun pitää kepeillä tiukasti rytmittää ja tasapainottaa kävelyä. Joku koiran ulkoiluttaja katseli mun hidasta etenemistäni kauempaa, ja melkein teki mieli huutaa, että "mie romahan!" mutta pidin suuni kiinni... :D

Kuulostaa varmasti ihan hölmöltä ja itsestään selvältä, mutta mulle tämä kaikki kävelyharjoittelu ja pientenkin esteiden huomiointi (tai esteettömyys) on täyttä totta nyt. Ihan oikeasti mä joudun opettelemaan kävelyä uudestaan! En pystyisi lähtemään mihinkään shoppailu- tms. reissulle pelkkien keppien kanssa, vaan olisi varmaan otettava pyörätuoli mukaan, jotta pääsisin liikkumaan helpommin. Ja tuntuu hullulta, että en edes ennen leikkausta osannut ajatella kävelyä niin tärkeänä osana ihmisen vapauden tunnetta, vaikka silloinkin kävelin paljon kepin/keppien kanssa. Tää leikkauksen jälkeinen todellisuus on jotain ihan muuta, mutta tottakai voisi olla huonomminkin, mä sentään pystyn kävelemään ja vahvistun hetki hetkeltä.

SILTI, vaikka kirjoitus tuntuu ehkä karuhkolta, mulla on hyvä mieli. Monien vuosien jälkeen mulla on aikaa ja kyky huomata, miten ihanalta ulkona tuoksuu: keväältä. Miten pienistä jutuista ja askelista onni ja hyvä olo lopulta koostuu. Kuinka ihanasti aurinko jo lämmittää. 

Nyt on tilaisuus tarttua hetkeen, ja varmasti tartunkin enkä päästä helpolla irti!

Järvi välkehtii horisontissa

Aurinkoa!

Lyhdyt joutaisivat jo varastoon...

...kuten myös Stiga ja pulkat...

Pyörremyrskyn keskipisteessä on rauhallista

Tänään täällä olivat apuna ja touhuamassa sekä anoppi että äiti. Anoppi mm. pesi ikkunat tästä huushollista ja kun mies lähti taloyhtiön kokoukseen melkeinpä samantien töiden ja lasten hoidosta hakemisen jälkeen, tuli mun äiti apuun ja hän viihdytti lapsia illan. Korvaamatonta isovanhempien apua ja huolenpitoa, jota me kaikki arvostamme todella paljon! Sanoinkin tänään, että kyllä me tätä kaikkea apua arvostamme tosi paljon, emme todellakaan pidä itsestäänselvänä sitä, että apua on saatavilla.

Välillä tuntui kyllä YHÄ tosi vaikealta vaan katsella vierestä kun muut touhottivat ympärillä. Niinkuin pyörremyrsky ympärillä, ja itse keskiössä tarkkailee tilannetta kaikessa rauhassa. Tuntui toisinaan siltä, että lusmuaa ja luistaa vastuusta :D Sitä tunnetta ei vaan meinaa saada pois mielestä, vaikka tietysti ymmärränkin olla sivussa ja lepäillä. Se on ihan sallitun itsekästä ja tietysti tiedän, että en toivu, jos en ota rauhallisesti. Toki mä välillä jumppailin jne., mutta hidasta tekemistähän kaikki on vieläkin. Ehkä mä opin ottamaan rennommin vasta siinä vaiheessa, kun pitäisi alkaa palauttamaan taas normaaleja arkirutiineja kuvioihin ja palailla töihin :D Ja sitten onkin opettelua taas toiseen suuntaan... Muuuutta, ei nyt mennä asioiden edelle vaan eletään Tätä Hetkeä.

Tänään oli eka päivä yli kahteen viikkoon, kun katselin aamulla naamaani peilistä ja totesin, että nyt täytyy kyllä saada jotakin väriä kalpeisiin kasvoihin! Eli ei muuta kuin pientä ehostusta kehiin ja hiukset letille - kuinkas muuten - mutta vähän fiksumman näköisesti kuitenkin mitä nyt parin viikon aikana on tullut nopeasti sutaistua. Taitaa ainakin hemppari jo olla nousussa kun viitsii ulkonäköäänkin vähän jo miettiä! Se on hyvä juttu se. Mutta voimien vähyyden huomaa kuitenkin vielä siitä, että esim. koko aikaa seisten en vielä jaksa itseäni meikata ja hiuksia laittaa. Verrattuna leikkausta edeltävään aikaan, seison nytkin pääasiassa vielä vasemman jalan varassa kuten silloinkin, mutta kroppa väsyy muuten enemmän ja jalat on tosi raskaat, joten on istuttava välillä alas. Istuminenkin on ikävää vielä nyt jos jalat on kohti maata, kun on niin kova turvotus ja kiristys, mut kyllä sen ajan kesti kun vähän kaunistautui :)

Istumisesta tuli mieleen, että nyt ois ihan mahtavaa omistaa sellainen TV:n katseluun tarkoitettu löhötuoli, jonka istumiskorkeutta voisi säätää ja jonka selkänojan saisi hiukan alemmas samalla kun jalat saisi lepäämään vähän ylemmäs maasta ilman että jalkoja (tai tuota pökkelöä) tarvii itse nostella johonkin esim. vyön avulla. Sitä ei nyt kyllä tähän hätään ole saatavilla (ja nuo tuolit on muutenkin suurimmaksi osaksi äärimmäisen rumia), joten on tyydyttävä sängyllä lepäilyyn... Sohvalla en oo pystynyt vielä mukavasti istumaan jalat ylhäällä. Ainut kohtalainen istumapaikka on sohvan toinen pääty korotetulla ylimääräisellä sohvatyynyllä, mutta siinäkään ei pysty istumaan pitkää aikaa kerrallaan. 

Eipä tällä erää muuta... Tässä vielä tän päivän tunnelmia kuvien muodossa.

11 päivää leikkauksesta

Samantyyppiset systeemit tänään kuin muinakin edeltävinä päivinä: sopivassa suhteessa köpöttelyä, seisoskelua, jumppaa ja venyttelyä. Ainut isompi muuttuja (ei sentään tullut matkalle paria muuttujaa ;)) tälle päivälle on ollut lääkkeiden määrä: tänään on eka päivä kun mun ei enää reseptin mukaan tarvitse syödä kolmiolla merkittyä, Gabapentin-nimistä kipulääkettä. Celebra ja Panadol Extend -kipulääkkeet jatkuvat vielä pitkään ja näiden lisäksi menee vielä Xarelto-tukoksenestolääkettä sekä tarvittaessa Somac-mahansuojalääkettä. 

Tuon Gabapentinin puuttumisen huomaa. Oon ollut tänään kipeämpi mitä esim. eilen ja jalka on tuntunut myös jäykemmältä. Ei kuitenkaan mitään sellaista kipua mitä ei kestäisi, joten ajattelinkin et on ehkä ihan hyvä muutenkin tunnustella mitä vointi on ilman pahinta lääkepöhnää, eipähän ainakaan tule liikaa touhuttua kun kivun tuntee herkemmin. Tästäkin varoiteltiin sairaalassa - siis että liika kipulääkityskään ei ole hyväksi, koska sit tulee liikuttua todelliseen vointiin nähden liikaa ja se kostautuu.

Kävin tänäänkin takapihalla köpöttelemässä terassia edestakas. Koitin oikein miettimällä miettiä, miten kävelen ja hakea oikeanlaista askelta, mutta ei se vaan lähde vielä yhtään. Eikä tarvinne lähteäkään, mutta pitäähän sitä yrittää :) Nivusessa tuntuu liike eniten tai jossakin tuolla lantion sisällä luussa, vaikea selittää. Kipuna siis. Nivel välillä muljahtaa (mikä ei tietenkään enää satu), mutta sekin lienee normaalia vielä tässä vaiheessa kun kudokset ei tue sitä vielä juurikaan. Suurin ongelma kuitenkin on kai nuo kudokset ja lihakset, ne ei vaan tajua miten normaali kävely sujuu :) Askel tulee jotenkin ihan holtittomasti. Varmasti oisin nenälläni ja lonkka pois paikaltaan jos ei ois keppejä! Mutta täytyy vaan harjoitella ja harjoitella ja harjoitella, että jalka vahvistuu ja että aivot muistaa taas miltä sen kävelyn pitäis oikeasti tuntua ja näyttää.

Niin joo, sen verran on kyllä myös muutosta aiempaan, että kudosnesteet alkaa valua reiden lisäksi kohti polvitaivetta ja pohjetta. Tunne on inhottava! Nytkin makailen tässä jalka ylhäällä, josko pahin turvotus vähän laskisi eikä polvitaive tuntuisi niin täydeltä. Laskimotukosta en pelkää eikä tämä niin pahalta tunnu, kyse on vielä normaalista turvotuksesta josta varoiteltiin.

Nämä mun kirjoitukset on väistämättä aika lailla nyt toipumispainotteisia. Katsotaan sit alanko harventamaan kirjoitustahtia hiukkasen, jos päivät vaan alkavat toistaa samaa kaavaa :D Lienee tylsää lukea vain samantyyppisiä stooreja päivästä toiseen?! Tosin eiköhän nämä jututkin pikkuhiljaa muutu muuksikin kun toipuminen pikkuhiljaa edistyy...

Sen verran vielä muuta asiaa, että oon miettinyt, että vaihdan hiustyyliä sit kun oikeasti alan olla paremmassa kunnossa. Ikään kuin uuden elämän merkiksi ja voimaksi. Mitähän sitä keksisi tähän pehkoon?!?!

Lauantaikävelyllä

Heh, halusin kirjoittaa otsikon noin, vaikka ei mun kävelymatkat todellakaan mitään kävelyretkeä pidä sisällään :) Lauantaikävelystä tulee mieleen joku vanhempi henkilö, joka nautiskelee kaikessa rauhassa ulkoilmasta ja köpöttelystä. Saatan olla lievästi nuorempi henkilö, mutta nautin silti pienestä kävelystä ja tänään uskaltauduin jopa etupihalle saakka. Hurjaa, kävelin ehkä 25 m ;) Ihan tuntui siltä, että olis vappu! Ilma on niin kovin "vappumainen". Eipä kyllä vappuun kovin pitkä aika olekaan enää, kuten ei pääsiäiseenkään.

Aamulla tunnustelin vointia aika pitkään sängyssä ennen kuin uskaltauduin nousemaan ylös. 

Melkein ottaisin mieluusti ihan ensiksi aamulääkkeet ja antaisin niiden vaikuttaa ennen kuin könyän yhtään mihinkään, mutta onneksi sitä päivä päivältä huomaa, että on ainakin pikkusen vähemmän jäykkä ja kömpelö olo mitä aiemmin. 

Mä huomaan olevani aika malttamaton toipumisen suhteen! Jotenkin sitä ennen leikkausta kuvitteli olevansa tässä vaiheessa, 10 päivää leikkauksesta, paremmassa kunnossa mitä nyt oon. Tai siis henkisesti tuntuu siltä että oon jo hyvinkin toipumisessa kiinni, mutta fyysisen toipumisen hitaus tuntuu jotenkin ärsyttävältä. Tää on kuulemma hyvin tyypillistä nuorempien lonkkaproteesileikattujen kohdalla, sanoivat sairaalassa ja niin myös tutut hoitajat ovat sanoneet. Sit kun helposti yliarvioi omat voimat ja jumppaa, tekee jotain pieniä arkiaskareita tai kävelee liikaa, alkaa väsyttää hillittömästi tai jalkaan sattua enemmän ja on vaan taas oltava tekemättä mitään, mikä on älyttömän vaikea yhtälö muntyyppiselle tekevälle ihmiselle... Kantapään kautta opettelua!!

Eilisiltana ja tänään on haavaa kiristänyt tosi paljon. Istuminen on hankalaa kun takareidestä puristaa ja sivusta nipistää. Haava varmaan alkaa parantua päällisin puolin sen verran, että tikit alkavat kiristää, ja osittain varmaan jalan turvotus lisää kiristyksen tunnetta.

Tässä muuten pyynnöstä kuva haavasta & 20 tikistä sekä haavasidoksesta. Haava itsessään on aika pitkä, 30 cm. Usein nämä haavat ovat 10 cm lyhempiä, mutta mulle jouduttiin tekemään pidempi haava.

Toivottavasti ei inhota teitä lukijoita liikaa ;) Tää on kuitenkin hyvä näyttää, kun lukijoissa on tekonivelleikkaukseen menijöitä. Haava on kuulemma tosi siisti kuitenkin... Mulla on siis nikkeliallergiasta johtuen tikit, tavallisesti haava suljetaan päältä niiteillä. Mun pitää noita tikkejä ja niiden kiristelyä vielä kestää 4 päivää, sitten ne ovat olleet vaaditut 2 viikkoa.

(Titaanilonkka)prinsessan kevätpäiväunet

Tänään ei ole ainakaan päivän tapahtumista ihmeellisempää kirjoiteltavaa: aamupalan ja takapihan oven aukaisun ja pienen happihaukkaamisen jälkeen 

nukuin puolet aamupäivästä ja lounaan jälkeen puolet iltapäivästä :D Eipä tarvinnut tekemistä keksiä, vaikka olinkin päivän itsekseni. Ei jaksanutkaan tehdä mitään pakollisten liikkumisten lisäksi. 

Näin siirretään pökkelöjalka vyön avulla sänkyyn. (Peitto tässä vaiheessa vielä lattialla, sen nosto sänkyyn on toinen juttu... ;))

Iltapäivällä olikin jo niin tunkkainen olo, että oli käytävä takapihalla hiukan kävelemässä ja seisoskelemassa. Ihanan aurinkoinen kevätilma! Odotan sitä, että vointi vielä vähän vahvistuu, niin uskaltaudun liikkeelle jo etupihallekin ja siitä sitten pikkuhiljaa tiellekin. Vielä ei uskalla lähteä takapihaa pidemmälle, kun huimausta on välillä ollut vieläkin jos seison vähänkin pidempään.

Kohta kylään tulevat veli kihlattunsa kanssa. Kivaa, heitä en vielä leikkauksen jälkeen oo nähnytkään. Muutoin viikonlopun suunnitelmat ovat avoinna - paitsi laulukilpailut tietty aina vahtaan telkkarista :) (Karaokekaipuukin jo alkaa nostaa päätään, mutta en mä vielä todellakaan ole siinä kunnossa että laulamaan lähtisin... Kyllä sitä vielä ehtii titaanilonkkaa ulkoiluttamaan ja äänensä avaamaan :D)

Mietteliäänä

Avasin äsken takaoven ja nuuskin hiukan taas ulkoilmaa ja hengittelin ovella raikasta ilmaa. Talitiaiset laulelivat ja joutsenia näkyi kauempana salmessa. Nyt en vielä uskaltautunut ottamaan askelia ulos saakka, kuulostelen hiukan eilisen kävelyn ja jumppailun jälkeisiä tuntemuksia. Tänään on eka päivä, kun olen suurimman osan aikaa itsekseni.

Aamuöinen episodi myös hieman säikäytti - näin nimittäin unta että tukehdun, ja tunne oli niin voimakas, että jotenkin onnistuin valumaan/tipahtamaan sängystä puolittain lattialle. Siitä sitten havahduin ja hätkähdin heti, että onko nivel vielä paikallaan... Olihan se, onneksi, eikä normaalista poikkeavaa kipua tuntunut. En ymmärrä mistä moinen tapahtuma oikein johtui, lääkkeistä ehkä ainakin tuo outo uni? Mutta miten oon saanut jalkaani liikutetuksi niin, että kohta olinkin lattialla? Ehkä mä jotenkin vaan valahdin siitä reunan yli kun tämä vierassänky, jossa majailen, on hiukan hutera reunoistaan ja jos oon ollut siinä sit  reunalla...

Nyt oon suurimman osan ajasta lepäillyt ja nukkunutkin välillä. Aika uupunut meininki on varsinkin lääkkeiden ottamisen ja syömisen jälkeen. Mielessäni on asioita, joita haluaisin tehdä, mutta kroppa kertoo että nyt on otettava tosi hitaasti ja hetki kerrallaan. Ajatuksetkin on välillä kyllä tosi sekavia ja välillä tuntuu jopa siltä, ettei jaksa edes ajatella mitään :) 

Oon viime päivinä kohtuuhyvin pystynyt katsomaan sivusta ja ohjeistamaan muiden tekemisiä, enkä (luultavasti?) ihan kauhean montaa kertaa ole hermostunutkaan auttelijoille sellaisista asioista, joita he tekevät eri tavalla kuin mä tai sellaisista asioista, joita ihminen tekee normaalitilanteessa aina itse ja ilman avustusta. Pelkäsin, että pinna palaa usein... Eniten oon vaan ollut tosi kiitollinen kaikesta huolenpidosta, avusta ja välittämisestä. On etuoikeus, että on ihania läheisiä. Toivottavasti mullakin on joskus vastavuoroisesti mahdollisuus auttaa heitä tavalla tai toisella. Sitä vaan pysähtyy välillä miettimään kaikkea ja toteaa mielessään, että elämänarvot asettuvat tällaisina hetkinä omiin uomiinsa. 

"I hope you never lose your sense of wonder

You get your fill to eat but always keep that hunger

May you never take one single breath for granted

God forbid love ever leave you empty handed

I hope you still feel small when you stand beside the ocean

Whenever one door closes I hope one more opens

Promise me that you'll give faith a fighting chance

And when you get the choice to sit it out or dance

I hope you dance, I hope you dance

I hope you never fear those mountains in the distance

Never settle for the path of least resistance

Living might mean taking chances but theyre worth taking

Loving might be a mistake but it's worth making

Don't let some hell bent heart leave you bitter

When you come close to selling out reconsider

Give the heavens above more than just a passing glance

And when you get the choice to sit it out or dance

I hope you dance

(Time is a wheel in constant motion always)

I hope you dance

(Rolling us along)

I hope you dance

(Tell me who wants to look back on the years and wonder)

I hope you dance

(Where those years have gone)

I hope you still feel small when you stand beside the ocean

Whenever one door closes I hope one more opens

Promise me that you'll give faith a fighting chance

And when you get the choice to sit it out or dance

Dance..."

~ Lee Ann Womack: I hope you dance ~

Happee!

Tänään päivä on mennyt pitkälti samaa rataa mitä eilenkin. Yö meni hyvin taas, jee. Aamulla on aina hankalinta olla ja liikkua, kun on pitkään ollut samassa asennossa ja jalka on tosi kankea ja kömpelö, mutta aamulääkkeiden ottamisen jälkeen on helpompi uskaltaa taas liikkeelle varovaisesti. Siitä sitä sit pikkusen vetreytyy päivän mittaan.

Aamupalan jälkeen kyllä väsytti ihan älyttömästi, joten nukuin vielä lähemmäs puoltapäivää. Sitten vasta alkoi olla enemmän hereillä ;) Jumppailinkin ohjeiden mukaan.

Äsken uskaltauduin jopa takapihalle hiukan happea haukkaamaan ja kävelemään. Happi teki hyvää, mutta kävelin ilmeisesti tämänhetkiseen vointiin nähden liikaa, kun pari kertaa tosi ilkeästi tuntui sellainen tosi pistävä ja inhottava hermokivun tyyppinen "isku" takapuolessa. Tuota tuntemusta on kuvailtu aika yleiseksi, mä en vaan ole sitä kokenut ennemmin. En edes kävellyt kuin terassilla edes takas pari kertaa... No, nyt on ihan suosiolla otettava rauhallisesti loppuilta. Kroppa kyllä kertoo mikä on liikaa...

Tyylikkyyden huipentuma!

Takapihaselfie

Iltaraportti

Tää päivä on ollut tähän mennessä selkeästi paras leikkauksen jälkeisistä päivistä! Oon ollut vähän virkeämpi jo ja pystynyt liikkumaan täällä kotosalla vähän enemmän. Niin, että ei ihan koko aikaa tarvitse paikallaankaan olla. Kipu on helpottanut myös niin, että sitten kun olen ihan paikallani ja lepäilen esim. sängyllä jalka tyynyillä tuettuna, saatan välillä jopa unohtaa että mut on leikattu :) Se on hieno juttu esim. yöunia ajatellen! Viime yönäkin nukuin aika hyvin jo.

Liikkuminen kyllä on yhä hidasta, kankeaa ja vaikeaa. Siinä kyllä tuntuu kipua ja jäykkyyttä ja tosi tarkkana pitää olla, että esim. kävellessä jalkaterä pysyy suorassa koko ajan eikä tule mitään ylimääräistä kiertoliikettä. Ja se jalan siirtäminen esim. sänkyyn ja sieltä pois on yks ikävimmistä jutuista tällä hetkellä. Tosin tänään sekin on jo pikkusen paremmin sujunut vyön avulla, siis ihan itse olen itseäni auttanut :) Apuja tarviin kuitenkin siinä, että jalan alle saa tyynyt hyvin tukemaan. Anoppi oli tänään täällä auttelemassa ja muutenkin "henkisenä tukena" ja touhusi muutenkin kaikkea sellaista (esim. lakanoiden vaihto) mitä nyt en pysty tekemään.

Multa on kyselty, mitä kaikkia arjen asioita oon nyt huomannut hankalasti tehtäviksi. No, mistähän sitä aloittaisi... Ihan ylipäänsä kaikki tavaroiden siirtelyt ja kuljettelut. Kännykän saan hienosti kuljetettua Piian (piianpajasta.blogspot.fi) tekemän hienon kaulassa roikkuvan kännykkäpussukan 

avulla, mut sitten jos jotakin isompia tavaroita tai vaikka ruokia/juomia tarvitsisi kuskailla jonnekin, ei se onnistu mitenkään. Onneksi meillä on niin pieni keittiö, jonka laskutasot ovat osittain toisiaan vastapäätä, niin mä pystyn pienempiä tavaroita keittiössä siirtelemään paikasta toiseen aina vähän kerrallaan. Vaikea selittää näin kirjottaen :)

Multa on myös kielletty erityisesti parina ekana viikkona yli 90 asteen vartalolinjasta poikkeaminen, siis lähinnä kumartelu (tai ei suoraan kielletty mutta erityistä varovaisuutta pitää noudattaa ettei uusi nivel lähde pois paikaltaan). Lattialle tipahtaneita tavaroita ei siis poimita tuosta vaan. Mulla on tarttumapihdit, joilla pystyn poimimaan aika näppärästi tavaroita sekä lattialta että muutenkin vähän kauempaa ilman kurottelua, mutta ongelmana on usein se, että ne pihdit on tippuneet lattialle, enkä saa niitä sit nostetuksi :D Yhtä ärsyttävää on kaataa vahingossa kepit maahan, milläs niitä sit nostat... Tarvitaan joku nostamaan kepit maasta. Oon kyllä jo oppinut aiemminkin yhden kepin kans ulkona liikkuessani asettelemaan sen/ne esim. seinää vasten niin, ettei ihan koko ajan kaadu, ja olemaan muutenkin tarkkana.

Vaatteiden pukemisen (ja riisumisenkin) hankaluudesta kirjoitinkin aiemmin, siis alakropan osalta... Suihkussa saa myös olla tosi varovainen, ettei kaadu kun aika paljon yhden jalan varassa on kuitenkin vielä silloin kun keppejä en suihkuun mukaan vie. Suihkutuoli on kuitenkin näppärä - vaikka en siinä istunut olekaan, saa siihen pyyhkeen ja tuolin käsinojista taas saa hyvin otteen, että pääsee suihkusta pois. Kepit on sitten siinä lähellä, mutta niitäkään ei heti voi ottaa käyttöön, vaan pitää ensin saada suihkun lattia kuivaksi ja vielä varmistaa, että kepinpääkumit on kuivat. Muuten voi liukastua tosi pahasti :/ Ja kaatuminen ei oo sallittua nyt niinkuin ei enää koskaan myöhemminkään...

Semmosia tältä päivältä. Nyt iltapalaa ja iltalääkkeitä! Iltapalaksi on muuten sushia, namm!

Tässä vielä yksi kuva - mun näkymät sängyssä makaillessani ;)