Jännityksestä ja kepinpääkumeista

"Jumimpi" päivä tänään takana. Tää nyt oli taas näitä vaihtelevia päiviä kuten koko tilanne tällä hetkellä... Koko oikea jalka oli tosi jäykkä ja kireä ja makasinkin varmaan puolet päivästä koittaen saada lonkkaan ja reiteen vähän parempaa ja kivuttomampaa olotilaa jalan jumppaliikkeillä. Iltapäivää kohti tilanne kuitenkin rauhoittui ja pystyin kävelemäänkin, otin jopa askeleita ilman keppejä vähän itseäni testatakseni. Ei hyvän tuntuista yhäkään, mutta koitettava on aina välillä, sanoipa siitä kuka mitä tahansa... :)

Tänään on tullut välillä mietiskeltyä ensi tiistain tutkimuksia. Mä kun jännitän kaikkea noihin tutkimuksiin ja kaikkea sairaalaympäristöön liittyvää ainakin vähän, jännittää tietysti tuo magneettikuvauskin ja sitten se nivelpunktio myös, varsinkaan, kun niitä ei koskaan ennen ole mulle tehty. Ei tässä vaiheessa mitenkään hirveästi, mutta välillä ajatukset ovat noissa kuitenkin. Osaisikin ottaa kaikki asiat asenteella "menee miten menee" ja "turha näitä on etukäteen miettiä", mutta en vaan ole tyyppinä sellainen. Mutta tarviiko kaikkien ollakaan? On inhimillistä jännittää.

Vielä tutkimuksia enemmän mua mietityttää, löytyykö niistä jotakin ja jos löytyy, mitä. Siitä on taas kiinni niin moni asia - onko tulossa vielä lisää leikkauksia tai muita toimenpiteitä ja jos, millaisia. Tai mitä jos ei syitä löytyisikään - mitä sitten tapahtuu? Löytyykö keinoja mun auttamiseksi? Ei vaan pitäisi miettiä näitä asioita, mutta väkisinkin sitä miettii, ainakin välillä, kun on oma terveys ja tulevaisuus kyseessä enkä ole mikään tunteeton robottikaan. Tutkimustuloksetkin kuulen vasta lokakuun loppupuolella. Poliaikaa ei vieläkään posti tuonut, joten täytyy soitella huomenna polille ja kysellä, onko mulle laitettu jo joku aika lokakuun loppupuolelle. Olisi inhottava odotella tutkimusten tuloksia vasta johonkin marraskuulle vaikkapa! Muutenkin kaikki on jotenkin niin epävarmaa juuri nyt, kukaan ei vielä tarkemmin tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Elelen vähän niinkuin aallokon mukana, päivä kerrallaan.

Fyssariaika pitäisi myös taas soittaa ja varata. Ensi viikolla on myös "välitapaaminen" työterveyslääkärin kanssa, käyn juttusilla ja käydään vähän läpi, missä mennään. Ei ole kyllä mitään edellistä käyntiä kummempaa kerrottavaa... :/

Tuossa joku aika sitten ulkona kävellessä alkoi tuntua, että toinen kepeistä osuu maahan jotenkin oudon tuntuisesti. On sellainen löysä, ei ota tukevasti alustaan. Nyt kun otin asiakseni tutkailla tarkemmin asiaa, huomasin, että erityisesti toisen kepin (sen, jota on tullut enemmän käytettyä yksinäänkin) kepinpääkumi (kauhea sana, eikö! :D) on ihan rispaantunut yhdestä reunasta. Pitäisi varmaan vaikka Respectasta, josta kepit on ostettu, hommata noihin uudet kumit ihan kokonaan. Eipä tullut noita omia viininpunaisia keppejä hommatessa mieleen, että niitä joutuukin käyttämään niin paljon, että kumitkin kuluvat loppuun :D  Mutta onhan nekin niinkuin auton renkaat, käytössä kuluvia osasia...

Mutta näin se menee. Syksy tulee ja tunteet kuihtuu... Eikun lehdet ja puut kuihtuu... Ja kepinpääkumit kuluu ;)

...mutta onneksi aina jostakin pilkistää myös aurinko!

Työtäpä työtä, työtä, työööötä, hakemaan, hakemaan, hakemaan!

"Vastaanottoilmoitus. Työnhakusi on alkanut 29.9.2014 klo 13.21 ja on voimassa toistaiseksi..."

Näin kertoi TE-toimiston, kotoisasti työkkärin, järjestelmä, kun olin tänään täytellyt tietoni siihen. Nyt sitä viimeistään ollaan kuuluisissa "byrokratian rattaissa", mitä ne sitten kenellekin tarkoittavatkaan. Mulle ne tarkoittavat epävarmuutta, asioiden selvittelyä, papereiden ja tietojen täyttelyä järjestelmiin, odottelua...

Ensimmäistä kertaa koskaan jouduin nyt siis täyttämään tietoni tuonne työkkärin järjestelmään ja ilmoittautumaan työnhakijaksi. Kyllä, virallisesti mä haen nyt töitä, vaikka mulla onkin työpaikka, josta olen sairauslomalla! Mutta näin on meneteltävä, jotta jostakin saisin rahaa sillä välin, kun mun kuntoutustukihakemusta käsitellään. Eli ohjeistuksena yleensä on ilmoittautua työkkäriin heti sen jälkeen, kun kuntoutustukihakemus on laitettu vireille ja viimeistään sitten, kun KELAn 300 sairauspäivärahapäivää täyttyvät (mulla huomenna). Tällä varmistetaan, että saan (tai pystyn hakemaan vielä erikseen) nyt sillä välin päivärahaa, kun kuntoutustukihakemus on käsittelyssä.  Kuntoutustukihakemuksen käsittely kun voi kestää useita kuukausia..,

Soitin ensiksi tänään työkkäriin, josta ohjeistettiin aloittamaan työnhaku tuolla nettipalvelussa. Lisätiedoiksi sitten kirjailin, että olen sairauslomalla, mulla on työpaikka jne. Täyttelin sitten tietoni systeemiin... sepä olikin raivostuttavan tarkkaa! Jokaiseen kohtaan piti kirjoittaa tarkasti jotakin ja ikään kuin esiintyä koko ajan työnhakijana. Siis työkokemukset, erityisosaamiset, kielitaito, koulutus... Ihan kaikki piti kirjata ylös. Samoin se, millaista työtä haen. Ihan outoa, eikö se riittäisi, että tietoihin voisi kirjata vain sen, että ilmoittaudun työkkäriin päivärahan hakemisen vuoksi, koska KELAn sairausrahapäivät ovat täynnä, sairausloma jatkuu, mutta työpaikka mulla jo on.

Toisaalta ymmärrän sen, että erilaiset toimistot, "asioidenhoitopisteet" ja muut laitokset saavat ja tarvitsevat mahdollisimman tarkat tiedot henkilöistä ja heidän taustoistaan, jotta asioiden käsittely helpottuu ja tieto on helposti ja nopeasti saatavilla. Ihmettelen kuitenkin sitä, eikö tätäkin palvelua ja toimintamallia voisi yksinkertaistaa edes niin, että ne, jotka eivät varsinaisesti hae työtä, kirjaisivat tuolla järjestelmässä vähän eri tavalla tietonsa kuin he, jotka oikeasti ovat työttömänä?

Toinen juttu, mikä pistää mulla silmään aika räikeästi näissä kaikissa sairastamisiin liittyvissä paperi-, selvittely- ja hakurumbissa ja -samboissa, on se, kuinka vaikeasti sairaat ja sairautensa vuoksi esim. hyvin uupuneet ja huonosti jaksavat ihmiset ylipäätään jaksavat tätä kaikkea asioiden selvittelyä ja monimutkaisen byrokratiaviidakon eri kiemuroita... Kuinka heillä riittää voimia ottaa asioista selvää? Muakin välillä ahdistaa ja tänään suorastaan - sanotaanko kauniisti - ketutti tuon työkkärin palvelun käyttäminen kaikkine pilkunviilauksineen. Ja muutenkin on papereita ja hakemuksia lähetetty aikamoinen määrä tässä vuoden aikana. 

Tähän kaikkeen kun lisätään koko oman tilanteen ja tulevaisuuden epävarmuus, on välillä menty aivan oman jaksamisen äärirajoilla. Tyyppinä ja ihmisenä oon kyllä sitkeä ja tsemppihenkinen, joten löydän aina kyllä ne asioiden positiivisetkin puolet lopulta. Ja kuten mua kuvailtiin, oon "henkisesti virkeä", hehe :D Ja muutenkin tällä hetkellä jaksan henkisesti ihan kohtuuhyvin, oli fysiikka sitten mitä tahansa. 

Mutta muiden, mua sairaampien - henkisesti ja fyysisesti todella sairaiden ja huonosti voivien ihmisten - osalta mua surettaa. Miten he jaksavat ja pystyvät selvittämään asioita, pitämään omia puoliaan ja ylipäänsä olemaan yhteiskunnan arvokkaita jäseniä, ihmisiä? Kuka heitä auttaa? Kuka heiltä kysyy, kuinka he jaksavat ja tarvitsevatko he apua kaikkien papereiden ja hakemusten täyttelyssä sekä järjestelmien käytössä?

Voin vannoa, että jos näiltä henkilöiltä kysyttäisiin heidän tilanteestaan, olisivat he sata kertaa mieluummin työkykyisiä kuin joutuisivat byrokratian pyörteisiin. Niin minäkin olisin. Pitäisi varmaan ottaa yhteyttä vanhan sketsin mukaisesti Veikko Kilkenbladiin... Hoitaisikohan hän mun ja meidän muidenkin asiat kuntoon vanhassa kunnon asioidenhoitotoimistossaan teemalla "hoida asiasi täällä." :)

Vaihtoon

...Sinne, siis vaihtoon, menivät onneksi kaikkein pahimmat eilisen jumitukset ja kivut. Niin se yleensä menee, pahemman päivän jälkeen tulee parempi päivä, ja toisin päin - tilanteet vaihtelee. Totesin heti aamulla heräämisen jälkeen, että jaahas, nyt on liikkuminen ihan kohtalaista ja vointi parempi, joten käytetäänpä tilaisuus hyväksi: eikun lakanat vaihtoon. Ensin kyllä söin ihan rauhassa aamupalaa, join kahvia ja tutkailin viikolla tulleet postit, joita kukaan ei näköjään ollut ehtinyt käydä läpi tätä ennen. (Etsin kyllä vähän jo kirjettä keskussairaalalta, mutta sitä ei ollut tullut... Odotan sitä ortopedin aikaa lokakuun loppupuolelle, jossa kuulee tuloksia viikon päästä olevista tutkimuksista.)

Sunnuntai ei siis ole välttämättä ollenkaan mikään lepopäivä, mulle ainakaan. En kyllä lepopäiviä todella kaipaakaan yhtään nykyistä enempää, kaikkein parasta olisi tietty olla täysin toimiva yksilö. Mä teen asioita ihan sen mukaan, miten kulloinkin pystyn.

No mutta, vaihdoin siis niitä lakanoita ja touhusin muutenkin kotihommien parissa. 

Musat soimaan ja lapset leikkimään johonkin muualle huoneistaan siksi aikaa, että en kompuroi lattialla oleviin leluihin (ja lapsiin)... :) Mies sai jatkaa unia kaikessa rauhassa (?). Ja joo, lakanoiden vaihtaminen on kyllä ehkä yyyyyyyberankein juttu, mitä kukaan ehkä koskaan voi blogissa kirjoitella, mutta kirjoittelinpa nyt kuitenkin ja ajattelin samalla näyttää pari kuvaa lasten sängyistä. Kohta ei tuonne mahdu nukkumaan kukaan muu kuin nuo unikaverit! :D Osan kavereista vieläpä siirtelin ihan suosiolla sängyistä pois, siellä oli vielä mukana mm. lasten itsensä kokoinen apina, pari isoa pehmokoiraa jne....

Neiti kuusveen kavereita

...ja herra neljäveen kavereita :)

Nyt jo pelkästään on hyvä fiilis, on aamusta jo kyetty tekemään jotain perheellekin hyödyllistä. Pikkujuttuja, mutta kuitenkin isoja, sillä niistä pikkujutuista se kokonaisuus kuitenkin koostuu. Aurinko paistaa. Tästä on tulossa hyvä sunnuntai! 

Työ(loma)matka!

Terveisiä Helsingistä! Meillä oli siellä osastopäivät nyt torstain ja perjantain ajan. Työkaverit houkuttelivat mut lähtemään mukaan, jos vointi vaan sallii, ja kyllähän mä sitten mukaan lähdinkin. Tuo reissu oli mulle "omaa lomaa", vaikka osallistuinkin myös työasioihin liittyviin tekemisiin ja kuuntelin tietysti muutenkin mielenkiinnolla tämän hetken työkuulumisia. Tosi kiva oli myös nähdä uusia työkavereita, joita on porukkaan tullut nyt syksyllä. Jos en nyt olisi mukaan lähtenyt, en tiedä, milloin mulla seuraavan kerran olisi ollut mahdollista tätä koko porukkaa nähdä kerralla samassa paikassa. Varsinkaan kun ei yhtään tiedä, mitä jatkossa seuraa ja onko mulla vielä edessä operaatioita tms., sitten ei ainakaan mihinkään reissuille pääsisi... Eilen ja tänään meillä oli ihan kunnon työasiaa, mutta eilisiltana käytiin myös Virgin Oilissa syömässä ja sen jälkeen lisäksi sain osan porukasta vielä houkuteltua karaokeakin laulamaan. Kas kummaa ;) Tai siis mä lauloin, muut kuuntelivat :D

Tulin työkaverin kyydillä kotiin tuossa puoli seiskan aikoihin illalla. Nyt oon aika rikki, lonkka on kipeä ja oon ottanut särkylääkkeitä. Niin otin kyllä aamullakin. Tiesin hyvin ennen reissuun lähtöäkin, että sekä matkustaminen että kaikki istuminen, seisominen ja kävely kyllä kipeyttää mut, joten tähän on varauduttu... Nyt vaan pitää ottaa ihan rauhassa, makailla selällään, jolloin kipuja ei juurikaan oo, ja nostaa jalat ylös. Huomenna on varmasti myös tiedossa vielä pahempi jumipäivä mitä tänään, mutta siihenkin oon varautunut enkä mieti sitä sen enempää... Näihin kipuihin varmaan saattaa Rodoksen reissukin vielä jonkin verran vaikuttaa, luulen? Silti oon kuitenkin tosi tyytyväinen, että lähdin tuonne "työreissulle", se virkisti kyllä ja uskon, että muutkin arvostivat sitä, että mä tulin mukaan, vaikka pois töistä nyt olenkin. Samalla mä sain myös tilaisuuden näyttää uusille työkavereille, että oon positiivinen ja aktiivinen persoona lonkkaviastani huolimatta :) Tietty sekin oli hyvä juttu, että sain tilaisuuden kertoa mun tilanteesta kaikille niille uusille työkavereille, jotka eivät ehkä tienneet, miksi mä olen pitkällä sairauslomalla. Eipähän tarvitse kenenkään ihmetellä ja miettiä.

Kipujen lisäksi oon tosi väsynyt, nuo täydet "työpäivät" (mulle lainausmerkeissä, muille ne olivatkin tietty ihan oikeita työpäiviä) veivät multa kyllä kaikki mehut, vaikka tosi mukavaa ja mielenkiintoista olikin. Samalla piti keskittyä työasioihin, kestää epämukavaa tunnetta ja kipuja lonkassa ja reidessä. Yritin myös käyttäytyä mahdollisimman normaalisti, siis istua normaalia kipukynnystä pidempään, etten häiritsisi muita koko ajan liikehtimällä ja koko ajan nousemalla ylös ja istumalla taas alas... 

Näistä kaikista asioista huomaa, ettei työkykyä vielä ole tarpeeksi. Ihan aiheesta olen todellakin pois töistä ja kyllä lääkärit tietävät, miksi mulla sairausloma jatkuu. Toisaalta nämä pari päivää edes jollakin tavalla töiden parissa olivat myös hyvä testi mulle siitä, miten mä reagoin sekä fyysisesti lonkan ja jalan osalta että henkisestikin. Henkisesti tuntui selkeästi hyvältä kuulla työasioista, nähdä työkavereita ja päästä taas jollakin tavalla edes pariksi päivää osaksi sitä työporukan sosiaalista yhteisöä, mutta samalla työasioiden miettiminen ja käsittely (vaikkakin melko pintapuolisesti) nähtävästi myös uuvuttaa vielä tällä hetkellä todella paljon, kun siihen yhdistetään rinnalle epämukava olo kropassa. Siis kivut sekä huono jalan toimivuus ja hankala liikkuminen. Vaikka melko ketteräksi oon kyllä keppeineni jo tässä ajan mittaan tullutkin :D 

Mut joo, noiden työjuttujen päälle vielä matkustukset, kävelyt kaupungilla ja eilinen myöhään valvominen... Huh. Taidan suunnata seuraavaksi suihkuun ja unten maille. Hyvää yötä!

"Mua viluttaa tää hyinen syys" ja muuta pohdintaa

Täällä kotoisasti taas puolittain makaan kotisohvan nurkassa jalat suorana, kuuntelen musiikkia ja ihmettelen tuota ikkunasta avautuvaa näkymää. Puut ovat kellastuneet tosi paljon viikon aikana ja lisäksi sataa räntää! Eipä tuo lumeksi ehkä vielä pääse muuttumaan eikä kyllä varmaan maahankaan jää. En muista, että näin aikaisin syksystä olisi ollut talven merkkejä ilmassa, mutta eipä tästä nykysäästä koskaan näemmä tiedä!

Reppanat kesäkukat pitäisi ehkä jo kipata kompostoitavaksi...

Muutenkin on saanut kaivella esille jo lämpimämpiä vaatteita ja sisälläkin pitää pitkähihaista paitaa päällä. Sukkiakin saa vängätä jalkoihin, mikä on ärsyttävää, mutta muuten palelee varpaita. "Mua viluttaa tää hyinen syys", kuten eräs ystävä totesi joskus 15 v sitten istuessaan näihin aikoihin vuodesta aamuyöllä Jyväskylän keskustan penkillä baari-illan jälkeen :D 

Mutta joo, on vähän kontrastia viime viikon meininkeihin. Silti on mukavaa. Nautin taas tästä kotoilusta ja polttelen sekä päivisin kotona itsekseni että myös iltaisinkin kynttilöitä ja tunnelmoin. Välillä oon kuuntelematta musiikkia ja nautin tästä hiljaisuudestakin päivällä - täällä ei kuulu liikenteen melu eikä ympäristöstä kantaudu ihmisten kovaäänistä puhetta tai keskustelua eikä muutakaan mölyä. Kreikassa oli koko ajan ääntä ympärillä, mikä pidemmän päälle alkaa kyllä ärsyttääkin. Mua ainakin. Tarvitsen hiljaisuutta sosiaalisuuden, musiikin ja muiden ympäristön äänien vastapainoksi. Tyypillinen suomalainen? (Onko sellaista edes...?)

Tuli mieleen, että oon nähnyt muutamia mielenkiintoisia unia viime aikoina. Yksi oli sellainen, että jollakin isolla porukalla järjestettiin isot ja hauskat syysbileet, johon pöydät koristeltiin kauniisti syksyn värisillä kynttilälyhdyillä, pihlajan oksilla sekä -marjoilla. Juhlat sijoittuivat Kreikkaan joillekin kallioille. Sitten yhtäkkiä juhlat muuttuivat ilmeisesti ortodoksijumalanpalvelukseksi tai joksikin ortodoksijuhlaksi - ja kummallisinta oli se, kuka olikaan ortodoksipappi tässä unessa... Se oli mun ortopedi Konsta Pamilo! Kumma juttu :) 

Ehkä jotenkin uni liittyi sekä Kreikan matkaan että siihen, että syksystäkin on löydettävä omat ilonsa myös kotiinpaluun jälkeen. Ortodoksisuus on jollakin lailla tuttua isän äidin eli mun mummin kautta, joka oli sukujuuriltaan Puolasta ja alkuperäiseltä uskoltaan ortodoksi, mutta noin muuten en kyllä ortodoksisuutta ole arjessani miettinyt. Henkisyyttä ja intuitiota kylläkin ja koen vahvasti, että tietyt asiat tapahtuvat kuten on sillä hetkellä tarkoitettu. Noin muuten mulla on kyllä hyvin kirjava, suvaitsevainen vaikkakin myös hyvin henkinen maailmankatsomus.

Ortopedi puolestaan seikkaili unessa varmaankin siksi, että alitajuisesti mietin tulevia tutkimuksia, vaikka ne eivät päivittäin mielessä ole olleetkaan, kun ajatukset sai tuolla reissussa ihan muihin juttuihin. Onneksi. 7.10. otetaan verikokeita, tehdään lantion alueen magneettitutkimus, jossa tutkitaan erityisesti lonkan alueen kudoksia ja lihaksia sekä otetaan ultraääniohjattu nivelpunktio mun lonkasta (yyh). En tutkimuksia ole ihmeemmin etukäteen miettinyt, eikä kannatakaan, eivät ne miettimällä miksikään tule. Mennään sitten tilanteen mukaan, vaikka mulle tyypillisesti ihan varmasti taas jännitän, paljonkin, tutkimuksia edeltävänä päivänä ja muutenkin myös juuri ennen tutkimuksia. Tuloksia en kuitenkaan kuule tuona samana päivänä, vaan ortopedin vastaanotolla sit myöhemmin lokakuussa. Vastaanottoaikaa en vielä oo saanut, hoitaja sanoi viime kerran polikäynnillä, että se lähetetään syyskuun lopussa, kun ortopedien syksyn "lukujärjestys" varmistuu. Odotellaan siis aikaa ja jos sitä ei ala kuulua, täytyy soitella polille vielä erikseen.

Kotisohvan nurkka kuittaa.

Lomaltapaluutunnelmat

Nyt on vuorokausi kulunut siitä, kun palattiin reissusta. Ihmeen nopeasti on tällä kertaa palannut taas "kotimoodiin", ajatukset ja tunnelmat eivät jääneet Kreikkaan, vaikka aika usein jonkin reissun tai pidemmän kotoa pois olemisen jälkeen mulla menee muutamia päiviä päästä kiinni normaaliin elämään, kun ajatukset pyörivät vielä menneessä reissussa tai tapahtumissa. 

Pyykkikone pyörii yhä vieläkin, kun pesen nyt sitten ihan kaikki reissussa olleet vaatteet, puhtaatkin. Eipähän ainakaan vaatteiden mukana pääse mitään etelän öttiäisiä vaatekaappiin. Vaikkakaan en edes usko että vaatteissa mitään olisi, meillä oli niin siisti ja hyvä hotelli eikä sängyn jaloissa mitään mustia pisteitä näkynyt. Mutta kun on uutisissa jne. varoiteltu etelän lomilta tulleista luteista... Yäk, mä en kaipaa ainakaan mitään elukoita tänne huusholliin, tuollaisia pieniä ökkömönkiäisiä ainakaan! :)

Summataanpa vielä tuo etelän reissu kokonaisuudessaan... Ensinnäkin ne turvatarkastukset & tekonivelen kanssa reissaaminen. Suomen puolella turvatarkastuksessa en piipannut ollenkaan, ihan sujuvasti menin turvatarkastuksen läpi. Vieläpä päästiin liikuntaesteisten reittiä jonon ohi suoraan sinne läpivalaisuportille, se oli kiva juttu, ettei tarvinnut jonossa seisoskella. Olivat myös huolissaan, pystynkö kävelemään ilman tukea portin läpi, kun kepit menivät läpivalaisuhihnalle. No kyllä ne muutamat askeleet pystyy ottamaan. Kreikassa eilen puolestaan ei ollut mitään erityiskohtelua, tosin en ois sitä kaivannutkaan, kun jonoa ei muutenkaan ollut tarkastuspisteelle. Siellä myös kepit läpivalaisuun ja pyyntö kävellä portin läpi. Kukaan ei kylläkään kysellyt mitään, onnistuuko kävely vaan olettivat näköjään, että onnistuu? No, portti piippasi ja tiukan näköinen täti viittilöi mut sivummalle. "It's my hip", totesin, täti tutki vielä kropan ettei mulla ole mitään esineitä vaatteissani (heh, oli leggarit ja trikootoppi + alusvaatteet, joten aika vaikee ois ollut kuljettaa mitään ilman esineen näkymistä) ja totesi, että ok. Joten hyvin meni. Suomessa kuitenkin tuo huonosti liikkuvien huomioiminen ja auttavaisuus on kyllä ihan eri luokkaa.

Itse Rodoksella olosta ja koko lomasta jäi oikein positiivinen fiilis päällimmäiseksi. Aurinkoa, lepoa ja allasjumppailua hain ja niitä sain. Bonuksena kiva hotellialue, huomaavainen henkilökunta ja tosi hyvät ruuat ja juomat. Lonkka ei ollut reissussa häiritsevän kipeä, mitä nyt välillä jumitti ja jalat olivat turvoksissa, oikea jalka erityisesti. Ekat päivät matkustamisen jälkeen olivat pahimmat, kun kaikki pidempi istuminen ja seisominen kipeyttää tosi paljon ja siihen vielä kun yhdisti kropan tottumisen kuumuuteen... Mutta sen jälkeen meni ihan kivasti, jalat nostin välillä ylös ja lepäiltyä tuli. Ja jumpattua altaalla päivittäin, paljon. Allaskävely ja -jumppailu ei kyllä mun jalkaan lisää voimaa, kivuttomuutta tai parempaa toimivuutta lonkan alueen kudoksiin/lihaksiin tuonut, mutta se tuntui silti tosi hyvältä ja vedessä oli mahtavan kevyttä liikkua!

Lentomatkat olivat tuskaisia. Mennessä piti koneessa sisällä odotella sitä "jäänestovivun" korjausta pari tuntia ja siihen vielä lento päälle - ja eilen paluumatka viivästyi, kun aamulla koneen laskeutuessa Helsinkiin oli lintu osunut koneeseen. Kone siis saapui Rodokselle muutaman tunnin myöhässä, mutta onneksi oltiin silloin vielä hotellihuoneella. Luovutettiin huone vasta kun meille varmistettiin tekstarilla, milloin kuljetus lentokentälle lähtee. 

Itse paluulento sujui muuten kyllä  normaalisti. Mä nousin vähän väliä koneessa seisomaan, se pelkkä istuminen oli kyllä niin hankalaa, tosin kyllä seisominenkin sitten... Mutta kaiken kesti ihan hyvin, kun kuuntelin välillä musaa ja koitin miettiä jotain ihan muuta kuin kipuja. Meillä oli paikat taas ykkösrivillä. Kyllähän se mun "touhuaminen" vähän ihmetytti lähimpänä meitä istuvia, ja kerroinkin uteliaille sekä viikko sitten mennessä että eilen tullessa, mitä on leikattu ja miksi, kun kyselivät. Eilen mm. kyseltiin, onko mulla selkä kipeä. Kun sitten kerroin lyhykäisesti, mikä on tilanne, ilmeet olivat aika hämmästyneitä ja kovasti symppasivat ja olivat hyvillään, että oltiin päästy reissuun kaiken hässäkän keskeltä.

Ihan ehdottomasti kyllä lähtisin uudestaankin reissuun, vaikka tietäisinkin etukäteen, että lennot ja päivä-pari lentojen jälkeen voivat olla hankalampia. Oli se kaiken arvoista, energiaa on ladattu ja nyt vielä ainakin tuntuu, että vietän aikaa kotona oikein mielelläni! :) Lapset myös hyörivät ja pyörivät onnellisina tänään ympärillä, halailivat, pussailivat, kiukuttelivat sekä hakivat asiaankuuluvasti kaiken huomion, kun nähtiin pitkästä aikaa. Kaikki ovat taas koossa, kotona, pienten mutta kuitenkin niin tärkeiden ja isojen arkisten asioiden äärellä. Näin sen olla pitää, palaset ovat kohdallaan! :)

Sohvaselfie tältä päivältä :) (Tästä kuvasta muuten näkee ehkä jotakin tosta oikeasta jalasta, vaikka kuvakulma onkin kohtuuouto... Mutta noin oudosti taipuu jalka tällä hetkellä kun oon jalat ylhäällä ihan rentona. Lihakset ja kudokset ei tue niinkuin pitäis ja polvikin taipuu noin paljon yli.)

Kotiin

Enää huominen kokonainen päivä täällä reissussa, ihanassa auringossa ja lämmössä ja sitten takaisin koti-Suomeen... Oishan täällä voinut pidempäänkin olla, mutta lapsia alkaa jo kaivata (ja sitä kotoisaa hulinaa ympärille), omaa kotia ja omia tapoja, omaa arkea ja kaikkea sitä, mikä nyt omasta elämästä tekee juuri sitä omaa ja erityistä. Täällä Kreikassa ollaan Kreikan tavoilla ja tavallaan kylässä. 

Uskomatonta, että mä kirjoitan noin, että kaipaan sitä tavallista arkea! Se kun tulee olemaan mulla toistaiseksi yhä edelleen sitä kotona pyörimistä... Mutta kuten sanonta kuuluu: "joskus täytyy matkustaa kauas nähdäkseen lähelle." Tää reissu tuli todella hyvään kohtaan ja tarpeeseen, se on ihan selvä juttu, ja täältä saa virtaa taas jaksaa, mutta kyllä kotona on kuitenkin aina kotona. Mä oon koti-ihminen ja arvostan niitä pieniä piirejäkin, vaikka tätä lonkkadysplasiahässäkkää kaikkine sivujuonenkäänteineen en tietysti itsessään arvostakaan. Kukapa arvostaisikaan... Mutta onhan tämän diagnoosin myötä kuitenkin alkanut arvostaa asioita ihan eri tavalla mitä ennen. 

Mä en tavoittele kuuta taivaalta enkä myöskään rakentele ylimääräisiä pilvilinnoja. Matkailu on mahtavaa, mutta mihinkään maailman ääriin en kaipaa tekemään jotakin suurta ja hienoa. Ne pienet jutut merkitsevät tosi paljon, ja niistä mä ammennan voimani. Kun kone laskeutuu Helsinki-Vantaalle lauantaina, on tunne hieno, vaikka tiedänkin lennon olevan taas fyysisesti rankka ja tiedossa on sen jälkeen vielä autossa istumista. Kotona Keski-Suomessa odottavat kuitenkin omat pienet rakkaat, läheiset ja oma koti.

Jalat ylhäällä kirjoittelen nyt selälläni... (On tosi huono asento lonkalle ja jalan saa nostella ylös käsillä, mutta pakko olla näin vähän aikaa, että saa turvotusta erityisesti tosta oikeasta jalasta vähemmälle.)

Adonis, Afrodite, piiloutujat ja muut ystävät

Harrastan usein ihmisten tarkkailua. On mukava seurailla esim. kaupungilla tai muutenkin, miten ihmiset käyttäytyvät eri tilanteissa ja sosiaalinen tyyppi nyt muutenkin hakeutuu toisten seuraan. Täällä etelän lomalla on ihmisiä joka lähtöön, eri maista ja kulttuureista, niinkuin nyt asiaan kuuluu. On myös yhtä monia tapoja viettää aurinkoista päivää altaalla ja rannassa. Otanpa muutamat hauskat esimerkit...

Ekaksi ovat ne, jotka ilmeisesti nahan tummuus- ja punaisuusasteesta päätellen ovat joko viettäneet etelässä jo vähintään kolme viikkoa tai sitten he vaan ovat ilman aurinkorasvaa aamusta iltaan ja kalastavat joka ikisen auringonsäteen. Mitenkään eri kansallisuuksia vähättelemättä tai arvostelematta, musta nämä tyypit ovat kyllä aika usein brittejä... Patsastelevat tärkeän näköisenä altaan reunalla ystäviensä kanssa jutustellen tai sitten ovat reissussa lastensa kanssa. Lapset kyllä rasvataan aurinkorasvalla ja monilla on vielä uv-puvutkin päällä, mutta aikusethan eivät mitään rasvoja tietenkään tarvitse!

Tämän porukan alalaji ovat sitten vähän vanhemmat ihmiset, jotka ovat heidän ihon kunnostaan päätellen ottaneet elämässään vähän enemmänkin aurinkoa. (Niinkuin vaikka se yksi mamma Sekaisin Marista -leffasta, muistatteko...) Katselin yhden rouvan pahasti laikukasta, punaisen tummaa selkää, josta oli ihoakin lähtenyt, ja mietin, eikö tuo ole jo kipeäkin ja löytyykö syövän esiasteita... 

Sitten on heitä, jotka ovat tulleet lomalle Kreikkaan, mutta eivät ilmeisesti ole varmoja, onko täällä kuuma tai paistaako täällä aurinko tai sitten heitä vaan palelee koko ajan. Ovat kyllä viettämässä aikaa allasalueella, mutta koko ajan varjossa, vuorautuneena pitkähihaisiin, pitkälahkeisiin housuihin, kenkiin ja hattuihin. Lukevat lukemattomia kirjoja varjossa. Ymmärtäisin ehkä, jos kyse olisi vanhuksista tai muuten sairaan oloisista ihmisistä, mutta ihan nuoria, terveen oloisia ihmisiä nämä ovat olleet eivätkä kovin vaaleitakaan. En tietystikään tiedä ihmisten taustoja, joten voihan olla, että syyllistyn nyt ennakkoluuloihin tässä tai arvosteluun, mutta kerron vaan mitä näen...

Onpa sitten niitä ihanasti pumpattuja bodyjakin, treenattuja vartaloita ja niitä esitellään loikoilemalla altaan reunalla eteerisesti horisonttiin katsoen (naiset) ja hauikset oikeassa asennossa auringossa kylpien, jotta haba varmaan erottuu (miehet). Tätä showta on huvittavaa seurata :D Mikäs siinä, jos tuo käytös heille iloa suo, jokainen tyylillään...

Ja sitten, kotoisasti, olemme me kaikki muut. Me, jotka olemme niitä ihan tavallisen erikoisia lomalaisia, jotka nautimme lomastamme aurinkorasvan kanssa läträten, välillä auringossa, varjossa, bikineissä, uikkareissa, altaassa, shortseissa, hameissa, hellemekoissa. Jos alkaa polttaa, osaamme mennä myös sisälle ja huolehtia, ettemme pala - muttemme ylihysterisoi uv-säteiden vaikutusta. Nautimme rennosti olostamme, emme mieti miltä näytämme (paitsi ehkä illalliselle mennessämme) vaan olemme etelän LOMALLA. Ei silloin pingoteta eikä mietitä ylimääräisiä ja jos ei halua olla auringossa, voi sitä olla muuallakin kuin täällä!

En se ollu minä!

Nyt alkaa jo vähän nahkasta näkyä, että ollaan vähän kuumemman/polttavamman auringon alla mitä kesäisin meillä kotoisessa Suomessa. Täytyy viettää aikaa myös varjossa, muuten mulla alkaa kesiä nahka leuasta (! Mulla on vissiin niin vahva ridgeforresterimainen leuankärki?) ja nenästä, hyvistä aurinkovoiteista huolimatta :D Mulla on niin vaalea iho, että tarkkana saa olla, ettei pala. Mutta rusketustakin haluaisin... :)

Onpa tullut vähän sählättyä täällä. Eilen oltiin illallisen jälkeen yksillä drinksuilla ja siitä kun sitten oltiin lähdössä ja otin toista keppiä vastakkaiseen tuoliin nojaamasta, kaatoi mun paitaan tarttunut toisen kepin kädensija kivasti hirveellä ryminällä sen drinkkilasin lasipöydälle... Koitin tässä vaiheessa vielä salamannopeilla keppikäsireflekseilläni pelastaa drinkkilasin, mutta eikös se ehtinyt tippua lattialle ja hajota tuhannen päreiksi. Kyllä nolotti, mutta olipa pimeää, joten ei tarvinnut olla ihan parrasvaloissa :D Siitä sitten sisälle huhuilemaan baarimikolle että joo hei vaan, mä tiputin tuolla yhden lasin lattialle... Ja täti tulikin sieltä hymyillen rikkalapion ja -harjan kanssa ja totesi, että ei se mitään. 

Päivällä sähläsin myös. Oltiin syömässä snackbaarissa, johon käy välillä mereltä puuskittainen tuuli. Olin katsellut jo aiemmin, että kohta toi pahvinen juomamuki limsoineen kaatuu, jos vähänkin enemmän tuulee. Sittenpä se isompi tuulenpuuska tulikin ja oli kaatamassa mukin suoraan siihen kulkuväylälle musta poispäin. No mä taas ehdin reflekseineni väliin, tosin se ei auttanut. Onnistuinkin kaatamaan mukin suoraan mun omaan syliin... Mahtavaa! Onneks oli päällä vaan bikinit ja sellainen "hellehuivimekko", jossa ei paljoa tahrat näy ja joka kuivuikin tässä helteessä tosi nopeasti, joten nou hätä. Pöydän sai pyyhittyä paperilla... 

Pieniä juttujahan tuollaiset ovat, kunhan ei itteensä telo. Pari kertaa on mulla jo keppi luistanut märillä allasalueen laatoilla, ja siinä on vaarana lentää nurin. Saa tarkkaan kuljeskella kyllä. Rappusissa myös.

Ja lopuksi taas muutamia kuvatunnelmia...

David Copperfield ja turvonneet jalat

Loma jatkuu mainioissa merkeissä. Mitään ihmeellistä ei ole tullut tehtyä, ollaan vaan oleskeltu ja kuljeskeltu hotellialueella ja rannassa. Ja mä olen ollut altaassa. Mitään muuta ei oo tarkoitus tehdäkään, retkillekään ei ole tarkoitus osallistua. Oikein lepoloma (ja mulle myös vesijumppaloma)!

Jalat tykkäävät vähän huonoa tästä kuumuudesta täällä ja varmaan tosta "paljosta" (= mulle paljosta) kävelystäkin - on turvotusta. Vedessä olo tuskin tällaista aiheuttaa vaan lähinnä tämä kävely maalla ja rappuset tänne huoneelle... Rappusissa koitin välillä kävellä ilman tukeakin (tulee välillä hinku testata!) mutta ei siitä tule mitään. Sain myös kommentteja: "Kohta saat sen sun nivelen pois paikaltaan ja joudutaan olemaan täällä vähän pidempäänkin kuin viikko... Harjoittele vaikka kotona, mut älä täällä..." Tottahan se on, ei täällä ollessa kannata riskeerata mitään.

Mulla on turvotusta erityisesti tossa oikeassa jalassa mutta vasemmassakin, sen tuntee inhottavana kiristyksenä. Oon juonut varmaan liian vähän, vaikka nesteytyksestä on koko ajan huolehdittukin. Suolaa ja kivennäisaineita kyllä tulee ruuan mukana varmasti riittävästi, täällä tulee syötyä niin monipuolisesti. Täytyy myös muistaa nostaa jalat välillä ylös ihan reilusti. Sitä ei vaan malttaisi tehdä, kun pitää olla koko ajan altaalla ja auringossa! :D

Täällä on tällä hetkellä paljon tuttuja kasvoja (tai ainakin kaksoisolentoja). Ensin nähtiin eräs nuori sukulaismies, sitten Daniel Sedin. Tänään meitä vastaan kävelivät sekä David Copperfield että David Coulthard - ja Kreikan entinen pääministeri nähtiin puistelemassa pyyhettä parvekkeella hyvin tärkeän oloisena. Hehe, näille ollaan kyllä naureskeltu, kovin on saman näköistä ja oloista väkeä kuin mitä oikeat tyypit olisivat :D

Tämmöstä tänään! Ja tässä vielä muutamia kuvasia...

Rodoksella

Ekaa kokonaista lomapäivää Kreikassa vietetään. Eilen saavuttiin Rodokselle joskus kahden aikoihin ja siitä vielä paljon myöhemmin tänne hotellialueelle Kolymbian kylään. Mahtava paikka - siisti hotelli sekä koko hotellialue, meri vieressä, isot uima-altaat, hyväntuulisia ihmisiä, musiikkia, hyvää ruokaa ja juomaa. All inclusive vieläpä!

Lento oli yli pari tuntia myöhässä. Oltiin kyllä lähdössä aikataulun mukaan ja lomalaiset istuivat kaikki jo koneessa, kunnes just ennen kiitoradalle pääsyä kapteeni kuulutti, että jäänestolaitteistossa on jotakin vikaa. No ei muuta kuin lentomekaanikko paikalle. Väki joutui odottelemaan koneessa sen aikaa, kun korjausta tehtiin. Ensin puhuttiin, että korjaus kestää max puoli tuntia, mutta aika venyi lopulta pariin tuntiin. Itse viallinen (väärässä asennossa ollut) vipu oli jonkun luukun takana, jota ei kymmeneen vuoteen ollut avattu, joten... :D No, ruuvit olivat varmaan ruosteessa tai jotain, ja mekaanikko Marko ähelsi tuskissaan luukun parissa 1,5 tuntia ennen kuin pääsi sen vivun oikeaan asentoon vääntämään. Hyvä oli seurata tilanteen edistymistä, kun luukku sijaitsi ohjaamossa ja me istuttiin ekalla penkkirivillä. Marko sai lopulta huikeat suosionosoitukset, kun vihdoin ilmoitettiin, että nyt päästään lähtemään!

Hauskaa henkilökuntaa oli cabin crew:ssa, erityisesti pari stuerttia. Tilanne oli ns. hallussa, kuittailivat mullekin, että eihän täällä kukaan eturiviläinen ainakaan mitään leffoja matkan ajaksi tarvii, kun tässä on jo ihan tarpeeksi viihdettä ennen lentoakin ;) Teki mieli kuitata näille kavereille, että oottakaapa vaan kun mä pääsen vauhtiin - siis seisomaan, istumaan ja reittä hieromaan, mutta jätin välistä, ettei ihan villiksi olisi meininki mennyt. Stuertit kun olivat muutenkin aika vauhdikkaita puheissaan, kun kuulin mitä keskenään höpöttelivät siinä henkilökunnan tiloissa ollessaan :D

No, lento siis meni sitten ihan normaalisti kun vika oli korjattu ja päästiin matkaan. Mulla oli kyllä hankalaa se istuminen, onneksi jalat sai siinä edessä, isommassa jalkatilassa suoraksi välillä ja helppoa oli nousta seisomaankin. Istuin keskirivin vasemmassa reunassa ja oikeanpuoleinen käsinoja osui koko ajan just arven kohdalle. Tuntui inhottavalta, mutta selvisin onneksi kun pääsi ylös niin usein. Totesin vaan, että oli ihan maksimimatka mulle tuo n. neljän tunnin lento. Tuskin aiemmin olisin edes pystynyt reissaamaan näin pitkälle. Päälle vielä jonkin verran matkustamista bussissa tänne hotellille. Mutta nyt kun ollaan perillä, on tää kyllä kaiken arvoista, ehdottomasti!

Tulee aika paljon täällä käveltyä, ja meidän huone on 3. kerroksessa, joten niitä portaita saa vähintään kuljeskella monta kertaa päivässä. Mutta ihan hyvin pärjää kun vaan kulkee rauhassa ja molemmat kepit on matkassa (paitsi ravintolassa ruokaa hakiessa ja aurinkotuolilta uima-altaalle köpötellessä). Tosta uimisesta - tai siis uima-altaassa jumppaamisesta ja kävelystä - pitää sanoa, että on mahtavaa, että altaalle pääsee niin usein nyt, monta kertaa päivässä! Täällä on ensinnäkin ihan mahtava sää ja toisekseen se vaan on huikee tunne, että mä pystyn liikkumaan siellä vedessä niinkuin melkein normaalisti. Vesi kannattelee, tukee ja keventää ja pohjassa kävelykin on kävelynomaista eikä mitään hoippumista. Se kontrasti, kun nousee vedestä maalle, on kyllä hirveen iso. Musta tulee samantien ihan suoraan sanottuna vammainen ja se tuntuu ärsyttävältä. Mutta vielä on monta päivää aikaa, ehkä mä saan tota jalkaa edes hiukan toimivammaksi täällä kun intensiivisesti oon altaassa... Toivotaan että auttaisi edes vähän, vaikka liikoja en odota, kun tähänastiset "saavutuksetkin" on sen verran heikohkot. Mutta voihan sitä yllättyä positiivisestikin...?

Hotellihenkilökunnasta täytyy jo nyt sanoa, että tosi huomaavia ovat olleet mun liikkumisen suhteen. Respassa eilen ilmoittautuessamme esim. olivat huolissaan siitä, pääsenkö kulkemaan portaissa, kun tarjosivat tätä huonettamme. Sanoin kyllä, että varmasti pärjään, mutta vielä mainitsivat että maan tasossakin löytyy huoneita, jos yhtään tuntuu että on hankala kulkea. Täältä ylempää on kyllä paremmat näköalat meren suuntaan, joten mieluummin sitä täällä ollaan senkin vuoksi kuin alempana! Ravintolassakin koittavat sijoittaa meidät aina niin, että on avaraa kulkea eikä tarvitse puikkelehtia mistään pöytien keskeltä tai hankalista paikoista.

Tänään kuulin, kun joku ruotsalainen kaveriporukka puhui heidän ohi kävellessäni, että mikähän mua vaivaa kun ei ole mitään näkyvää vammaa jaloissa, mutta silti tarviin kepin/kepit. Hymyilin vienosti vaan ja olin niinkuin en ois tajunnut puheesta mitään. Luulivat etten ymmärrä, hahaa :D Myöhemmin sama porukka oli altaalla, aika lähellä altaalle meneviä rappusia. Höpöttivät niitä näitä, kunnes näkivät että kävelin siihen ilman keppiä (olin menossa altaaseen) ja hyvin loppui puhe siihen paikkaan, kun näkivät mun lonkan kohdalla olevan arven. Ja varmaan näkivät mun kävelynkin... Muutama porukasta jäi oikein tuijottamaan arpea. Hymyilytti tuokin reaktio, nyt ainakin näkivät, että jotakin ilmeisesti on leikattu. Jos oisin oikein inhottavan ärsyttävä, oisin sanonut heille ruotsiksi jotain... Vaikkapa että ettekö ole arpia nähneet tai että minä oon kuulkaa titaania, mutta en sitten viitsinyt. Siinäpähän arvailevat ja miettivät, jos heillä ei muka muuta tekemistä etelänreissulla ole! Voi elämä! :D

Henkisesti virkeä

Oon tutkinut ja lueskellut tänään saamaani uusinta B-lausuntoa. Se on työterveyslääkärin lausunto ja ihan täyttä ja oikeaa, painavaa asiaa, mutta itse kun olen lukijana, tuntuu teksti vielä niin erilaiselta. En oikein osaa kuvata tunnetta, miltä tuntuu, kun sinua arvioidaan ja "luetaan kuin avointa kirjaa", paljaimmillaan. Ja samalla sellaiselta, että "tämähän on itsestäänselvää." Mutta tietysti lääkärit tekevät havainnointeja koko ajan, aulasta vastaanottokäyntiin, ja tekstikin on sitten näissä tarkemmissa lausunnoissa sen mukainen.

Ensin tuossa on kuvaus ortopedin ylimääräisen kontrollin lopputulemista, joista aiemmin blogissa kirjoitinkin, ja siitä, mitä tutkimuksia ortopedi määräsi. Sitten kerrotaan, etten pysty istumaan ja seisomaan yhtäjaksoisesti yli 30 min kerrallaan ja että kiputaso on pysynyt viimeiset pari kuukautta samana. Mutta sitten oli työterveyslääkärin omat havainnot, jotka mua huvittivat ja itse asiassa oikein kunnolla naurattivat, tarkkaan on mun "olemista" tarkkailtu, liekö jostain kameroistakin?! Tässä siis:

"Nykytila: Jo odotusaulassa nousee välillä seisomaan. Vastaanotolla pystyy istumaan 15 min. jonka jälkeen nousee ja hieroo reiden seutua. Tämän jälkeen istuu lyhyitä hetkiä ja alkaa liikehtiä kivuliaana, kunnes nousee taas seisomaan. Pitkästä ja vaikeasta sairaudesta huolimatta henkisesti virkeän oloinen. Halua olisi palata työhön."

Henkisesti virkeä :D Ihan kuin puhuttaisiin jostakin vanhuksesta, heh! Tuo reiden hierominen myös naurattaa, mutta niinhän mä teen usein kun nousen istumasta seisomaan, kun tuo arven alue on välillä niin älyttömän arka, yliherkkä ja kipeä. 

No sitten lausunto jatkuu mm. työkykyarviolla. Siinä mainitaan työterveysneuvottelusta ja siitä, että "tutkittava on vielä niin kivulias, että työhön keskittyminen ylipäänsä on vaikeaa. Lisäksi ainoa asento, jossa pystyy olemaan pidempään, on makuuasento. Tässä päätetyön tekeminen ei onnistu." No ei onnistu ei, kuvitelkaa nyt, mitä työn tehokkuus voisi olla tuossa asennossa :D Tai muutenkin se, pystyykö hektiseen projektityöhön noin toimien... Tuskinpa. En minä ainakaan. Ja työkavereitakin pitäisi silloin tällöin ainakin nähdä, kun toimimme tiiminä ja yhteistyössä keskenämme.

Tänään soitti myös yksikkömme henkilöstöpäällikkö, jonka kanssa oli puhetta sellaisesta paperista, jossa työnantaja todistaa, ettei korvaavaa työtä ei ole tarjolla. Liitto tarvitsisi ilmeisesti tällaisen (haen siis liiton rahaa lokakuun alusta lähtien siksi ajaksi, kun kuntoutustukihakemus on käsittelyssä). No, mainitsin tuosta yllä kirjoittamastani työkykylausunnosta ja totesimme hiukan huvittuneena, että no eiköhän tuossa ole kaikki oleellinen sanottu, selällään sängyssä maaten on hankala tehdä melko monia töitä :D

Tuli vielä mieleen, että Jyväskylän avoin yliopisto lähestyi mua mainoskirjeellä. Houkuttelevat mua ilmeisesti opiskelemaan. Pitäisköhän sinne mennä opiskelemaan henkistä terveyttä? Heh, no ei tarvii, kun mähän kerran olen henkisesti virkeä, haha :D

(Ja joo, mun tilanne on varmasti hankala, mutta välillä on vaan pakko heittää kaikki huumoriksi. Niinkuin tänään. Oon nauranut tänään enemmän kuin moneen päivään ja eikös se ole parasta terapiaa?! Kyllä!)

Tällainen on henkisesti virkeän oloinen ihminen :D

Varpaankynsistä vähäsen

Myöhään eilisiltana tuskailin jälleen erään hyvin tavanomaisen askareen parissa: varpaiden kynnet. On se sellaista kurottelua ja sohimista yrittää ylettyä oikean jalan varpaisiin niin, että saa leikatuksi kynnet edes suhteellisen siisteiksi - eikä mielellään ihoa siinä mukana - ja niin, ettei kumartuminen satu lonkkaan. Ja mielellään vieläpä se huomioiden, etten sohi kynsisaksilla muualle varpaisiin tai käsiini. (Kynsien lakkaaminen ei puolestaan ole ihan välttämättä niin tarkkaa, ylimääräiset, varpaita kohti sohiessa menneet lakat saa kyllä topsipuikolla kohtalaisesti putsattua...)

Anyway, en tiedä mistä tuo jalka taas kiukustui, mutta syytän tota kynsioperaatiota. Siinä on varmaan vähän liian iso kumartumiskulma tai jotakin? En tiedä. Aamulla en meinannut millään päästä ensinnäkään ylös sängystä kun olin niin tönkkö, rautakanki, ja kävely näytti siltä kuin pingviini olisi taapertanut eteenpäin hyvin vaivalloisesti irvistellen pienin hoippuvin askelin. (Keppi ei muuten ollut matkassa ensin, mutta olihan se pakko ottaa tueksi). Muu perhe oli jo lähtenyt kotoa ja mutisin ääneen, miten älytöntä tämä onkaan vaihteeksi. 

Söin aamupalaa, otin särkylääkettä ja sen jälkeen mietin, että en kyllä jää paikoillenikaan koko päiväksi, koska sitten mä oon illalla vielä enemmän kipeä ja jumissa mitä nyt. Niinpä laitoin musiikit taas kerran kaakkoon ja aloin etsiä ja pakkailla reissukamppeita. Siinä touhuillessani ja laulujen sanoituksiani kuunnellessa palasin jotenkin muistoissani 90-luvun loppupuolelle, jolloin myös kuuntelin erityisen paljon musiikkia ja mietin myös eri biisien sanoituksia peilaten niitä omaan elämääni. Se oli varmaan jotain siirtymäaikaa omaan, itsenäiseen elämään, jolloin oli suuria tunteita ja vapauden tunnetta. Ja kaikenlaisia tapahtumia erityisesti niihin aikoihin liittyen, kun v. 1999 muutin pois kotoa ekaan omaan asuntooni, 25 neliön vuokrayksiöön aika keskelle Jyväskylän keskustaa.

Pohdiskelin tuossa pakkaillessani tänään, että niin tuolloin 90-luvun lopussa kuin nytkin mä kirjoittelin/kirjoittelen paljon. Silloin päiväkirjaan erityisesti, nyt blogiin. Ja näköjään muuallekin - vertaistukiryhmiin ja kohta lehteenkin :) 90-luvun lopussa mulla oli myös tapana kirjoitella biisien sanoituksia paperille, ja annoin niitä sitten luettavaksi ystävilleni, joiden elämään sanoitukset erityisen hyvin sopivat. Välillä kyllä ne sopivat tietysti myös omaan elämääni paremmin kuin hyvin. En kyllä tiedä, ymmärsivätkö edes lähimmät ystäväni, miten valtavasti mietinkään sanoituksia, tekstejä ja musiikin merkitystä muutenkin... Tuskinpa :D Olin varmaan vähän outo. Mä olin ja olen yhäkin lähimmästä ystäväpiiristäni varmaan herkimmästä päästä, vaikka sitä en silloin aiemmin kovasti näyttänytkään, peitin ne syvimmät ja herkimmät tunteeni aika hyvin (paitsi joskus)...

Kuuntelin äsken monivuotista suosikkiani, Samuli Edelmannia, ja kun stereoista alkoi soida "Välillä", muistin, kuinka aikanaan kirjoitin tuosta sanoja ystävälleni onnittelukorttiin. Samoin kirjoitin erääseen korttiin sanoja "Enkelten tuli" -biisistä.

"Aamulla sulla on nälkä ja unta hiuksissa
Aamulla odotat jotain uutta ja suurempaa
Voit olla onnellinen, jos sul on jotain mistä sä haaveilet,

ja onnellinen voit olla, jos sä tahdot saada sen

Sä voit kiertää tätä maailmaa, sä voit lähtee ja tulla uudestaan

Sama tunne, samat äänet, samanlainen
Tuli polttaa sydämessä, tuli enkelten
Sama mies ja sama nainen, samanlainen
Tuli polttaa sydämessä, tuli enkelten..."

Hih, täytyy tällainenkin kuva liittää tekstiin, tämä on viime vuoden marraskuulta! Iih!

Tajusin yhtenä päivänä, että mulle on ollut aina todella luontaista kirjoittaa. Luontaisempaa kuin oon ajatellutkaan aiemmin. Lapsena kirjoitukset olivat tarinoita mutta välillä syvällisempiäkin pohdintoja. Biisien sanoitusten kautta olen myös päässyt jo silloin ja nykyäänkin omiin ajatuksiini vielä tarkemmin, syvemmin käsiksi, ja mulle ominaista on nykyäänkin kirjoitella esim. näitä blogitekstejäkin sanoitusten ja biisien tunnelmien ympärille. Jännä juttu, joka on toistunut läpi elämän, vaikken sitä niin valtavasti ole aina tiedostanutkaan.

Reissukamppeiden pakkailun ja musatunnelmoinnin lomassa en enää jaksanut keskittyä tuohon jalkaan eikä pystynytkään. Siinähän se roikkui mukana, mutten miettinyt sitä enää juurikaan vaan ihan muita asioita. Musa on mahtavaa :) Energiaa riitti lopulta myös vessan ja kylppärin pesuun ja olinkin tyytyväinen, että oon saanut jotain hyödyllistäkin aikaan tänään. Myös käsipyyhkeet vaihdoin ja heti oli oma mielikin taas vähän jäsennellympi ja ajatukset paremmin koossa, kun olin tehnyt edes vähän jotakin fyysistä olosuhteet huomioon ottaen. Sain siinä samalla myös omaa päätäni puhdistettua. Siivoaminen voi olla myös terapeuttista... Joo joo, ihan totta! :D Ainakin sitten, kun näkee työnsä jäljet ja on puhdasta ja siistiä (sen hetken aikaa edes) :)

Nyt mä makaan olohuoneen sohvalla, nyt saa taas vähän hellittää. Ja pitääkin, jotta pystyn tekemään tänään vielä fysioterapiaharjoituksia. Muuten puolestaan teen liikaa ja se kostautuu illalla ja huomenna lisäkipuina ja -jumeina, mikä ei ole tarkoitus... Imuroidakin kyllä pitäisi, mutta tänään en sitä kyllä tee vaan jonakin muuna päivänä. Opettelen olemaan itselleni armollinen!

"Kaikella on aikansa ja omat paikkansa
Liian kaukaa on turha hakea turhia haaveita
Se voi riittää, jos löydät kolikon yhden kerrallaan
Ja se riittää, jos otat lipun yhteen suuntaan vaan..."

Eläkeläinen?

Täyttelin tänään kuntoutustukihakemuspaperit loppuun. Olin jo kyllä suurimman osan perustiedoista jo täytellytkin, mutta en ollut vielä jaksanut raapustella tarkkaa, oikein yltiörealistista, karua ja kuvaavaa selostusta siitä, millaista mun arki tällä hetkellä on ja miksi en tällä hetkellä ole työkykyinen. On raastavaa ja henkisesti kuluttavaa käydä näitä asioita läpi lähes kuukaudesta toiseen, toimittaa papereita sinne ja tänne ja käydä melkein kuukausittain lääkärissä ja muualla kertomassa asioita ja olla tutkittavana ties missä, ja tuo paperibyrokratia on siinä oma lisäjuttunsa vielä. Kuntoutustuki on vähän kauniimpi nimitys määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle, mutta sitä haetaan kuitenkin samalla tavalla kuin työkyvyttömyyseläkettä haetaan. Hakupaperitkin ovat ihan työkyvyttömyyseläkkeen nimellä. 

Kyllähän noiden papereiden täyttäminen ja niiden liitteeksi tulleiden aiempien Kelan päätösten ja uusimman B-lausunnon tekstit aiheuttavat tosi ristiriitaisia fiiliksiä... Ihan suoraan mä voin myöntää, että ennen tätä nykytilannetta, vaikka nyt pari vuotta sitten, mä ihan rehellisesti sanoen säälin syvästi kaikkia nuoria aikuisia, jotka "roikkuvat" yhteiskunnan tukien varassa. Heistä oli jotenkin saamaton, laiska, huono mielikuva, vaikka varmasti siellä on taustalla isojakin ongelmia ja sairauksia, laidasta laitaan erilaisia elämäntilanteita ja tapauksia.

No nyt kun oon itse ihan samassa tilanteessa, joudun pakosti yhteiskunnan perustukien varaan - tai siis oon niiden varassa muutenkin ollut jo kohta vuoden ajan, on mun ajatusmaailma kyllä tuossa asiassa kääntynyt ihan päälaelleen. Elämässä voi tapahtua ihan mitä vaan ja ei tarvita kuin pieni hetki, jonka jälkeen joutuukin hakemaan ensinnäkin apua ja hoitoa ja sen jälkeen näitä erilaisia tukia toimeentulon löytämiseksi. Ja nämä haku-, sairaus- ja toipumisprosessit voivat olla pitkiäkin, kuten nyt mulla on käynyt. Elämää ei voi ennustaa.

Tiedän, että joillekin läheisille ottaa mun tilanne aivan äärimmäisen koville. Se, että joudun hakemaan osa-aikaista eläkettä, kuntoutustukea. He eivät asiasta välttämättä juurikaan edes puhu, kun asia on niin älyttömän vaikea. Vaikka tilanteelle ei kukaan oo voinut mitään, tuntevat he tästä tilanteesta sekä surua, pettymystä että häpeää. Nyt ollaan jo siinä vaiheessa onneksi, että kaikki läheiset alkavat hyväksyä sen, että mun lonkka on jotenkin viallinen ja toipuminen kestää (tähän auttoi se, että oma ortopedikin on asian todennut), mutta tämä "eläkeasia" on ihan varmasti kova pala purtavaksi... Työ ja menestyminen ovat tärkeitä arvoja lähipiirissäni. Terveyskin toki, ehdottomasti, onhan kyse kuitenkin rakkaista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan, mutta silti. Jos joku kysyy, mitä mulle kuuluu, en tiedä, mitä nämä läheiset vastaavat. Se on mulle kyllä sinänsä aivan sama, koska mä itse en salaile mitään - miksi salailisinkaan - mutta mä välillä kuitenkin yhä mietin, miten kovasti mun tilanteessa onkaan monelle ollut käsittelemistä...

Isoja asioita. Äärimmäisen isoja asioita. Kriisejä. Myös mulle tietysti, ja näiden kuntoutustukipapereiden pyörittely on aiheuttanut taas niitä ristiriitaisia fiiliksiä, sekä itseeni että muihin läheisiin ja heidän toiveisiin, odotuksiin, haaveisiin liittyen. Kukaan ei olisi ikipäivänä ajatellut, että tästä kaikesta tulee näin pitkä ja hankala prosessi.

Prosessi. Iso oppimisprosessi itse asiassa! Sekä itsestä, omista tunteista ja reaktioista että läheisten, ystävien ja tuttujen suhtautumisesta asiaan. Mikään ei ole ollut välttämättä sitä, miltä näyttää.

Mutta nyt on kuitenkin kuntoutustukihakemus täytetty, liitteet laitettu mukaan ja suljettu paperit Kelalle lähtevään kirjekuoreen. Saanpahan nuo paperit nyt hetkeksi pois käsittelystä ja mielestä ja pystyn hetkeksi taas keskittymään ihan muuhun - vaikkapa nyt pikku hiljaa pakkailuun ja reissun odotteluun. Kreikka on se paikka, johon viikonloppuna suunnataan! En vielä ees oikein tajua, että kohta ollaan uima-altaalla ja kuuman auringon alla, mutta niin se vaan on :) Ensin vaan täytyy selvitä automatkasta ja lentomatkasta... ja turvatarkastuksesta, jossa piippaan varmaan jo kaukaa! Sitä odotellen...

Try

"Where there is desire

There is gonna be a flame

Where there is a flame

Someone's bound to get burned

But just because it burns

Doesn't mean you're gonna die

You've gotta get up and try, try, try..."

laulaa Pink stereoissa. On loppukevät ja oon soittanut kyseistä biisiä varmaankin jo neljättä kertaa putkeen, mutta tähän mä vaan en kyllästy koskaan. Ihan mahtava kappale ja melkoisen osuva...

Istun sohvalla aamupäivällä ja yritän, jälleen kerran, kerta toisensa jälkeen kuten joka päivä, saada housunlahjetta oikeaan jalkaan. Vasempaan lahje sujahtaa kuten kuuluu: ei muuta kuin nostaa vaan jalan ilmaan ja pujottaa lahkeen jalkaan - niinkuin nyt normaalisti ihmiset pukevat sen enempää asiaa miettimättä. Oikea jalka ei suostu vieläkään yhteistyöhön. Yritän ja yritän nostaa jalkaterää lattiasta ilmaan, mutta se tottelee vain parin sentin verran, jos sitäkään.

Pink jatkaa laulamistaan:

"Gotta get up and try, try, try

You gotta get up and try, try, try..."

Ja minähän yritän. Kerta toisensa jälkeen. Valjastan kaikki voimani, mitä suinkin musta lähtee, siihen, että saisin jalan ja jalkaterän ylemmäs lattiasta ja käännetyksi sen sisäkiertoon niin, että saisin sen pujotetuksi siihen hemmetin housunlahkeeseen. 

Ei tuota tulosta yhä tälläkään kertaa. Lopulta mä nostan jalan käsillä niin, että saan sen pujotettua lahkeeseen. Samantyyppinen homma sukkien kanssa - vasemman jalan sukan saan hienosti jalkaan, mutta oikea pitää kurotella ja  keplotella hankalasti paikalleen lattiaa pitkin. "Miksi toi jalka ja sen voimat eivät vaan voisi lähteä toimimaan kuten kuuluu", mietin varmaan tuhannetta kertaa sitten maaliskuun lopun.

Ajattelen, että tuota taustalla soivaa biisiä mä joskus aion kyllä koittaa laulaa karaokessakin. Niin teenkin alkukesästä ja kyseisen kappaleen laulaminen tuntuu heti ensimmäisen yrittämisen jälkeen tosi hyvältä, mulle niin sopivalta. Sekä melodia että sanat pakottavat vaan jaksamaan - on pakko yrittää niin kauan kuin henki pihisee. Mä en todellakaan anna periksi!

Syyskuun alku. Viikko on ollut kai periaatteessa ihan hyvä, ei ihan hirveästi kipuja ja muutenkin ok, kivoja ja tärkeitä ihmisiä on nähty ja mahtavaa kannustusta saatu. Mutta mulla on ollut kurkku kipeänä, vähän puolikuntoinen olo ja oon ollut muutenkin loppuviikkoa kohti aika ärsyyntynyt ihan kaikkeen, kävelyn hankaluuteen erityisesti. Hermostuttaa kotinurkissa pyöriminen, samanlainen arki ja toimimaton jalka. Yritän ja yritän, harjoittelen ja harjoittelen, mutta tulosta ei vaan tule. Housunlahkeet ja sukat tuottavat yhä ihan samanlaisia haasteita kuin muutama kuukausi aiemminkin ja jalka on aina vaan kipeä.

Lauantaille tarjoutuu onneksi mahdollisuus lähteä karaokea laulamaan ja iltaa viettämään. Tartun tilaisuuteen heti, tottakai! Tiedossa on taas uutta voimaa ja energiaa laulamisen muodossa, jee!

Tuttu järjestysmies kyselee kuulumisia ravintolan narikassa. Jutellaan niitä näitä ja hän kyselee myös, oonko yrittänyt kävellä yhtään ilman keppejä ja miltä se kävely sitten tuntuu. Joo, kävelty on ja yritetty on, mutta ei tunnu hyvältä... Joo, jatkan yrittämistä, tietty, eihän tässä muutakaan voi, lisätutkimuksia odotellessa...

Ravintolan karaokepuoli puoli tuntia myöhemmin. Mut kuulutetaan lavalle. Oon toivonut monia kappaleita, enkä tiedä, mitä laulan ensimmäisenä. Robbie Williamsin biisiä ei löydy, joten otetaan joku muu biisi mun listasta. Nojaan keppiini ja näen monitorista, että eka laulamani biisi tulee olemaan Pinkin Try. Kylmät väreet kulkevat heti selkäpiitäni pitkin.

"Ever worry that it might be ruined

And does it make you wanna cry?

When you're out there doing what you're doing

Are you just getting by?

Tell me are you just getting by, by, by?

Where there is desire

There is gonna be a flame

Where there is a flame

Someone's bound to get burned

But just because it burns

Doesn't mean you're gonna die

You've gotta get up and try, try, try..."

Tosi voimakkaat tunteet pyrkivät usein esiin tätä kappaletta laulaessani. Joskus olen pidätellyt kyyneleitäkin laulun aikana, mutta nyt, kuten useimmiten, valjastan tunteet hyvin voimakkaaseen heittäytymiseen. Laulan joka hetken aistien ja fiilistellen. Yleisöstäkin aistii, että sanat merkitsevät mulle jotakin. Kaikkien laulamieni kappaleiden sanat kyllä aina muutenkin merkitsevät mulle paljon, mutta erityisesti tämä kappale...

"Gotta get up and try, try, try

You gotta get up and try, try, try..."

Minä ja keppini. Viha-rakkaussuhde niihin jo kohta vuoden ajan - ilman ei yleensä pärjää, mutta harmittavat ne silti eikä tiedä, milloin niistä pystyy luopumaan.

Kävelen lavalta alas yleisön joukkoon. Pari henkilöä kiittelee tulkinnasta ja kylmistä väreistä.

Yritän ja tulen yrittämään jatkossakin.