Taisteluväsymystä

Energiat on olleet tällä viikolla aika vähissä. Hiihtolomaviikko... Juuri oli puhetta tänään siitä, kuinka loma ei ole millään tavalla lomalta tuntunut. Tälle viikolle tietysti on osunut läjä epäonnea ja sairastelua... Kaikki nämä asiat yhdessä ovat saaneet sekä oman että lähipiirin vireystilan melko lailla väsyneeksi. Hiukkasen on ollut ilmoilla myös ärtymystä ja pinnatkin ovat olleet äärimmäisen kireällä, mutta se lienee ymmärrettävää :)

En sitten tiedä, onko samalla myös jonkinlaista yleistä kevätväsymystä ilmassa. Mitään kevätmasennusta en itsessäni tunnista (kuten en yleensäkään), mutta jotenkin on virta ihan vähissä ja sitä pitäisi jostakin pystyä ammentamaan lisää. Olen haaveillut ja nähnyt uniakin esim. aurinkolomasta turkoosin meren ja valkoisen hiekan äärellä, mutta tällaiset lomahaaveet saa nyt siirtää tulevaisuuteen. En ole siinä kunnossa, että pystyisin lähtemään pidemmälle reissulle, kun en edes lyhyttä lentomatkaa pystyisi istumaan. Tai jos perille päästäisiinkin, eihän siitä lomasta nauttisi kun ei pystyisi liikkumaan paljoakaan ja kaikki toimiminen on hankalaa. Eletään nyt tämän tilanteen mukaan, "sit ku" -moodissa, kun olosuhteet ovat mitä ne ovat, ja toivotaan aurinkolomalle pääsyä siihen ajankohtaan, kun olen taas reissukunnossa :)

Heitänpä tällä kertaa pallon sulle, lukijani. Mistä sinä saat energiaa kokonaisvaltaisen väsymyksen yllättäessä? Mistä haet puhtia, jos tuntuu jo siltä, että kaikki perinteiset tavat on jo kokeiltu? Mikä tuo sulle iloa kevätväsymyksen tai pidempään jatkuneen sairastelukierteen tai jonkun vamman/vammasta toipumisen keskelle?

Emäntä ja auto korjaukseen

Otsikko kertoo päivästä kaiken. 

Lysähdin uupuneena juuri sohvan nurkkaan ja mietin vaan tässä pienessä mielessäni, että on kyllä ihan älytön homma, miten just silloin kun on joku lääkäri- tai sairaalakäynti, autolle näköjään käy jotain...

Mutta aloitetaanpa ensin ihan aamusta... Hiihtolomaviikon aloituspäivä oli tänään. Mun oli tarkoitus lähteä lasten kanssa mummulaan, mutta lopulta sinne menivätkin vain lapset hoitoon. Pöpöjä on näköjään yhä liikkeellä ja eikös mulla sitten ollutkin aamulla koko kroppa ihan kipeänä, jokainen nivel ja selkä sekä niska erityisesti. Kuumettakin oli, paleli ja vointi ihan "töttöröö." Lapset kuitenkin saatiin mummulaan. Onneksi mun vointi kuitenkin koheni sen verran, että iltapäivällä ollutta Rapid Recovery -mallin mukaista ensitietokurssia tekonivelleikkauksiin liittyen pystyin menemään kuuntelemaan. Tänään olikin viimeinen ajankohta niistä neljästä mulle etukäteen annetusta ensitietokurssin ajasta. 

Kuulemma pitävät tosi tärkeänä, että noille ensitietokursseille osallistutaan, ja eipä siinä, ihan hyvää infoa siellä tulikin, vaikka toki netistä olen asiasta paljon jo tietoa muutenkin kerännyt. Paikalla oli kuuntelemassa niin polven, lonkan, ranteen kuin olkapäänkin tekoniveltä odottavia henkilöitä omaisineen. Olihan se aika kummallista istua kolmekymppisenä siinä potilasporukassa, josta suurin osa oli eläkeikäistä ellei vanhempaakin väkeä - kymmenkunta arviolta neli-viiskymppistä henkilöä paikalta löytyi. Ja sitten minä, ainut nuorempi nainen. Odotettavissa siis lienee todennäköisesti osastolla itseä vanhempia vierustovereita... :)

Huvitti kyllä fysioterapeutin rempseä puhetyyli ja olemus sekä "paasaus" siitä, että koittakaahan oikeasti ottaa liikkumisen apuvälineitä ajoissa käyttöön, että suomalaiset ei millään haluaisi kävellä kepin tai keppien tai muiden apuvälineiden kanssa... Nauratti :) Että nyt ei ole mikään kilpailu siitä, kuka pärjää ilman keppejä pidempään tai että kuka toipuu leikkauksesta nopeiten; tärkeintä olisi, että ontumisesta pääsisi kokonaan eroon ennen kuin liikkumisen apuvälineistä luopuu. Useimmiten kestää aika pitkään lonkan tai polven tekonivelleikkauksen jälkeen saada kävely normaaliksi, varsinkin jos liikkuminen on ollut huonoa pitkään. Mutta mihinkäs tässä kiire!

Ihan kuin minä; viimeseen asti taistelin etten mitään keppiä tai keppejä julkisesti käytä, mutta onhan niistä apua. Ja kuten fyssari totesi, kipulääkkeitäkään ei todennäköisesti tarvita niin paljoa, jos keventää liikkumista muulla tavalla. Tuo on niin totta, se on itsekin huomattu.

Ensitietokurssin jälkeen oli tarkoitus hakea lapset mummulasta yöksi kotiin, ja niin teimmekin, kunnes emme mummulasta päässeet kovinkaan pitkälle kun auton moottori päätti tehdä stopin kesken matkan. Just joo. Tämä oli jo neljäs kerta tällä suht uudehkolla autollamme, kun jäimme tien päälle (tai usein minä olen itsekseni jäänyt tällä autolla tien päälle)... Ei muuta kuin soitto autoliikkeen päivystysnumeroon ja auto jälleen kerran hinaukseen + laina-auto alle.

Älytöntä koko hommassa oli se, että viimeksi syksyllä, kun autosta puhkesi rengas, olin menossa lonkkaan liittyen ekalle ortopedikäynnille. Ja nyt taas auto temppuili kun olin ollut lonkkaan liittyvässä "tapahtumassa!" Ja vielä lisää omituisuutta tähän hommaan toi se, että miehen veljenkin perheen auto oli hajonnut tänään vain muutama tunti ennen meitä - ja heillä oli nyt lainassa isovanhempien auto. Onneksi kuitenkin homma luonnistui hyvin niin, että miehen veli haki lapset takaisin mummulaan yöksi, jotta lasten ei tarvinnut jäädä myöhään illalla odottelemaan hinausta ja pääsyä kotiin nukkumaan. (Okei, olisi tietysti taksillakin päästy, mutta aika huonossa hapessa sitä olisi lasten kanssa kotona oltu...)

Huhhuh, että semmonen päivä. Minä ja autot ei sovita yhteen... Eikä minä, lonkkaan liittyvät tapaamiset ja autot! Ihan ihmeellisiä juttuja nämä. 

Olen ihan puhki, josko sitä suuntaisi nukkumaan ja saisi uudelleen nousseen kuumeen pois, sillä "onhan päivä vielä huomennakin" ja "turha surra, täähän on vain elämää", kuten Pate Mustajärvi lauloi aikanaan. Nyt on kyllä hyvä aika harkita, lähteekö toi ongelma-auto vaihtoon...

Tässä hetkessä

Suunnittelin alun perin postauksen sisällöksi jotakin sellaista, jossa kerron niistä biiseistä ja yhtyeistä tai artisteista, jotka tavalla tai toisella antavat mulle hyvää energiaa, fiilistä ja voimaa useisiinkin erityyppisiin asioihin tai tilanteisiin. Olen toki joistakin biiseistä täällä kirjoittanutkin, mutta en välttämättä kaikkein tärkeimmistä ja merkityksellisimmistä sellaisista.

Nyt tuntuu kuitenkin siltä, ettei näitä kaikkia voimabiisejä niin tarvitakaan. On odottavainen, utelias ja ihmeen hyvä olla juuri nyt, läsnä tässä hetkessä. On tunne siitä, että viikonlopusta on taas tulossa oikein kiva!

Tuli vahvasti mieleen juuri nyt Egotripin biisi "Varovasti nyt". Mulla on mahdollisuus valita, jämähdänkö menneeseen tai kurjiin fiiliksiin vai otanko tulevaisuuden vastaan avoimesti, hyvällä mielellä, sellaisena kuin se tulee.

Jaa että miksi ei tämän päivän lätkähäviöstä mitään? Ja eikö lonkasta myöskään mitään juttua? No ei mun nyt tarvii. Leijonat pelaavat huomenna pronssista ja leijonasydän lyö yhä! Ja lonkka... tossahan se roikkuu ja raahautuu mukana, ei mitään uutta mainittavaa :D

Huomaatko kun tulee pimeää
Katuvalot ylle syttyvät
Tiellä rekat ohi kiitävät
On keko täynnä elämää

Kaukana kerrostaloissaan
ihmiset pienissä lokeroissaan
puuhailevat juttujaan
Kato äiti mä en pidä kii

Hei varovasti nyt tää hetki on hauras
Yksikin tuulenpuuska ja menetät sen
Varovasti nyt tää hetki on hauras
Varovasti nyt tai sä menetät sen

Ihmiset kaupan jonoissa
Ihmiset liikennevaloissa
Moottoritiellä kohti kotia
Kaikilla kohdaltansa sama määränpää

Joo, mä seison sillan kaiteella
Katselen alas noita autoja
Mä tulin toisiin ajatuksiin
On kädessäni kaikki mitä tarvitsen

Varovasti nyt tää hetki on hauras
Yksikin väärä sana voi tuhota sen
Varovasti nyt tää hetki on hauras
Varovasti nyt tai sä tuhoat sen...

Sisua!

On ollut aivan mahtavaa olla suomalainen tänään. Sotshin olympialaisissa tuli hiihdossa hopeamitali naisille, kultaa miehille ja jääkiekkoleijonat taistelivat aivan upeasti välieriin, neljän parhaan joukkoon. Ei ole pätkääkään haitannut jumiutua juuri nyt sohvalle ja katsoa näitä mahtavia urheilijoita ja sitä hienoa fiilistä, mikä tänään on suomalaisten joukoissa, yksilöissä ja taustaväessä näkynyt ja vallinnut!

Mullakin on ollut tänään oikein hyvä fiilis :) Tuo suomalaistunnelma ja onnistumisen ilo tarttuu... Nyt juuri tuntuu siltä, että kyllä tästä vielä noustaan ja kyllä mullakin on vielä tiedossa semmonen kuntoutusmeininki ja treenaaminen että ei tosikaan! 

Eilen olin työterveydessä käymässä. Taas kerran. Vaikka mun tilanne onkin tällä hetkellä fyysisesti huonompi kuin aiemmin ja liikkuminen tuntuu vaikeutuvan koko ajan, olen ollut viime päivinä hyvällä mielellä. Nyt on kirjoitettu 2 kk lisää sairauslomaa ja kaikki tuntuvat pitävän sormia ja varpaita ristissä, että pääsisin leikkaukseen mahdollisimman pian. Jonohoitajalle soittelu jatkuu. 

Työterveyslääkärikin kovasti tsemppasi, kehui painonpudotuksesta ja erikseen taas mainitsi, että ihmisten ilmoille ja virkistäytymään vaan jos vain suinkin pystyy ja avuksi vaikka pyörätuoli, jos on muuten hankalaa kulkea... (Pyörätuoli on kyllä taas ajatuksena tosi vaikea ja haastava käsiteltävä ja tuntuu niin lannistavalta, ja sanoinkin että kyllä tuntuu ajatuksena kamalalta.) Mutta kuten tämän päivän suomalaisurheilijoillakin, asenne on se, joka lopulta ratkaisee ja pitää vain unohtaa kaikki muu ja miettiä, miten minä jaksan, selviän ja kuntoudun tästä parhaiten ja unohtaa se, miltä esim. joku apuvälineen käyttö näyttää tai kuulostaa...  Tällä hetkellä kyllä pärjäilen vielä kepin tai keppien kanssa, toivon mukaan muita liikkumisen apuvälineitä ei tarvitakaan!

Taistelutahtoa, motivaatiota, asennetta. Yhdessä tehdään, yhdessä ollaan vahvempia, yhdessä onnistutaan, jaksetaan ja tsempataan. Meissä suomalaisissa on voimaa sekä sisua! Tästä taas hyvällä mielellä ja taistelutahdolla eteenpäin!

Ystäviä, sukulaisia, lukkoja ja Touko Puuppanen

Onpa kiva viikonloppu takana! 

Ystävänpäiväiltana meillä oli "naisten ilta", vaatekutsut ja samalla pienet illanistujaiset. Kovin moni ystävistäni ei päässyt tällä kertaa paikalle, mutta meillä, kourallisella naisia, jotka paikalla olivat, oli oikein mukavaa ja yhden ystäväni kanssa lähdimme myös kaupungille jatkoille. Karaokea taas, tietysti, aina :) Rakastan niin laulamista, se on ihan ykköshenkireikä mulle jaksaa eteenpäin!

Lauantai sujui leppoisasti, olympialaisia katsellen ja illan Putoukselle + erityisesti Enbuske Linnanahde -parodialle ja Aku Hirviniemen hahmoille (Samuli Putro, BB-Alex ja Touko Puuppanen) vedet silmissä nauraen. Aivan mahtava jakso ja Hirviniemen tyypit ovat olleet kyllä noiden pikahahmojen osalta parhaat koskaan! :D Krista Kososen pikahahmo Matti Nykäsestä oli myös aivan mahtava, voihan naurut sentään! :D

Tänään oli puolestaan lähisuku paikalla juhlimassa neiti kuusiveen synttäreitä hiukan jälkikäteen. Vauhtia piisasi, kun serkukset kokoontuivat yhteen... Mm. uusimman Risto Räppääjä -elokuvan musiikkia luukuttivat neidin huoneessa volumet kaakossa! Mutta olipa myös muuten tosi kiva juttu, että koko lähisuku pääsi paikalle yhtä lukuunottamatta. Meitä on kuitenkin kaiken kaikkiaan parikymmentä henkeä kaikkinensa, ei mikään ihan pieni kokoonpano, joten ei ihme, jos jollakin on joskus töitä tai muuta menoa tai sairastelua, jos olisi tarkoitus nähdä koko porukan kesken.

Ainut ikävämpi juttu tälle viikonlopulle on ollut tämän mun lonkka. (Taas, huoh.) Vielä perjantaina ja eilen tilanne oli kohtalaisen "ookoo" - pystyin esim. perjantaina suhteellisen hyvin sekä kotona että kaupungilla liikkumaan ja eilenkin tilanne oli samantyyppinen. Mutta tänään... heti aamulla herätessä tuntui nivel tosi jäykältä ja kipeältä ja samanlaisena se on pysynyt koko päivän lääkkeiden otosta huolimatta. On muutamaan kerran lähes lukkiutunut kovan kivun kera ja näkipä sukukin, miten hankalaa on kun joutuu jatkuvasti vaihtamaan asentoa, ei voi istua pitkään, ei oikein seistäkään, "kävely" on hankalaa linkuttamista ja kipeää tekee. Kädet vaan hikosivat välillä ja sydän hakkasi, kun koko kroppa niin säikähtää joka kerta sitä "melkein-lukkiutumisen" tunnetta... :/ 

Tulipa muuten mieleen, että erään henkilön kommentit mun kipuiluihin ovat hiukan huvittavia - hän tarkoittaa hyvää, mutta käytännössä kuitenkaan ei ymmärrä, miten mun lonkan tilanne oireilee ja miltä kipu tuntuu tai mitä pystyn tai en pysty tekemään. Ehdotti esimerkiksi tässä kerran, että kivun tullessa menisin sänkyyn selälleni makaamaan ja nostaisin kipeän jalan suoraan ylöspäin. No tuota hmm, voin mennä kyllä selälleni makaamaan, mutta en voi jalkaa nostaa ylös, kun ei se nouse alustasta kuin ehkä sen 5 cm jos sitäkään. Sattuu eikä ole voimaa. Ellen sit nosta jalkaa käsilläni :D Mutta eipä siitäkään olisi apua, kun ei tuo nivel liiku kuin vähän muutenkaan! Ja jos saisinkin jalkaa nostetuksi ylöspäin, niin mites mä sitten saisin sen taas alas? Pitäisi huutaa joku avuksi :D Jos antaisin jalan vaan pudota alas, sattuisi se aivan älyttömästi kaiken rutinan kera... Ja siis voimaa ei ole yhtään laskea jalkaa lihasvoimilla, niin on surkea tuo kinttu nyt. Huvittava ehdotus siis kaikkinensa :D Mutta otetaan se huumorilla ja avuliaisuuden eleenä, heh...

Sukulaiset kovasti kehottivat soittelemaan taas sairaalaan ja kyselemään leikkauksen perään. Joo-o, niin olen tehnytkin, mutta täytynee taas kysellä asiasta ensi viikolla. Silloin on työterveyslääkärikin - voisikohan hän vaikuttaa leikkausaikatauluun jollakin tavalla...? 

Laskeskelin, että olen ollut nyt yhteen soittoon 20 viikkoa sairauslomalla. Siis reilusti yli neljä kuukautta! Jossakin määrin olen kyllä tietoinen, mitä töissä tapahtuu, mutta päivittäisistä asioista ei ole kyllä sen tarkempaa kokonaiskuvaa tällä hetkellä. Työkaverit kyllä säännöllisin väliajoin pitävät yhteyttä ja minä myös heihin ja päivittävät, missä mennään ja mitä on tekeillä. En usko, että töihinpaluu aikanaan tulee olemaan ongelma. Aina asiat palautuvat nopeasti mieleeni, kun vaan pääsee tekemiseen ja päivittäisiin juttuihin kiinni. Tällä hetkellä työasiat eivät tosiaankaan kyllä ole mietinnässä ykkösprioriteetilla, niin se vaan on.

Mutta joo, kaikkinensa fiilikset ovat kuitenkin tällä hetkellä plussan puolella. Täytyy ajatella vaikka pelkästään Touko Puuppasta (kuva alla), niin johan taas naurattaa! :D

Ystävyydestä

Tänään, ystävänpäivänä, tekee mieleni kirjoittaa muutama sananen ystävyydestä. Ystävyys ei ole vain yhtenä päivänä olemassa oleva tai muistettava juttu, vaan ystävyys kantaa päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. En siis perusta niinkään ystävänpäivän kaupallisesta puolesta, mutta ajatuksena ystävänpäivän ja ystävyyden muistaminen on hieno ja tärkeä juttu. Tänäänkin.

Mulla on ilo ja kunnia omistaa upeita ystäviä. Ystäväporukoita on muutamiakin - tiiviitä ja monimuotoisia kokoonpanoja kaikki, vaikka kaikkien kanssa ei välttämättä usein ehditä nähdäkään. On porukoita niin koulu- kuin opiskeluajoiltakin, töiden ja harrastusten kautta. Sukulaissuhteidenkin - niin menneiden kuin nykyistenkin - pohjalta on muodostunut muutamia hyvin tärkeitä ystävyyksiä. Sukulaisten kanssa usein enemmän ollaan muutenkin yhteyksissä, mutta aina se ei kuitenkaan ole niin itsestäänselvää. Mulla on ollut myös ilo tutustua viime vuosina ja aikoina aivan upeisiin uusiin ihmisiin, joihin olen törmännyt joko sattumalta (tai tarkoituksella?) tietyissä tilanteissa. Kuntoutusporukkamme haluan myös mainita erikseen; tästäkin väestä on muodostunut todella tärkeä sakki. 

Ystävyys on yksi tärkeimmistä elämää ja sen kiertokulkua auttavista ja ylläpitävistä asioista. Jos ystävyyttä ja ystäviä ei olisi, ei olisi mitään. 

Ketkä tukisivat sinua pyyteettömästi, kun on vaikeaa? Ketkä tsemppaisivat eteenpäin ja muistuttaisivat, että huomenna on taas uusi päivä ja kaikki järjestyy? Keiden kanssa nauraisit vedet silmissä idioottihuumorille ja typerälle tilannekomiikalle? Keiden kanssa keskustelisit elämästä ja sen kaikista kummallisista tapahtumista ja käänteistä? Ketkä ymmärtäisivät sinua täysin sellaisena kuin olet ja keiden seurassa voisit olla täysin oma itsesi ilman mitään ylimääräistä suojakuorta, haavoittuvimmillasi? Keiden kanssa voisit viettää aikaa tekemättä kuitenkaan yhtään mitään? Ketkä voivat täysin luontevasti olla läsnä ilman puhumista? Ketkä lohduttaisivat pelkällä olemassaolollaan?

Ystävät ovat tällaisia henkilöitä, arjen enkeleitä ja tähtiä.

Kiitos, että olette!

Lumettoman talven ja repaleisen yön tarinoita

Kuten otsikko kertoo, takana on todella repaleinen yö ja surkeat yöunet. Näitä surkeita yöunia riitti erityisesti tämän "lonkkaprosessin" alkuvaiheessa, jolloin oli ihan järkyttävä lepokipu liikekivun lisäksi. Viime aikoina tilanne on ollut lepokivun osalta onneksi paremmin hallinnassa, kun tunnen jo aika hyvin, miten tuo nivel käyttäytyy ja kuinka paljon rasitusta se kestää, mutta on näitä surkeita yöunia silti yhä välillä. Onneksi ei ihan joka yö...

Eilinen päivä oli liikkumisen ja kivun suhteen ihan suhtkoht ok, mutta myöhemmin illalla nivel meni inhottavasti lukkoon juuri ennen kuin olisi pitänyt mennä nukkumaan. Se lukkiutumisen tunne on sanoinkuvaamaton; siinä koko kroppa käy ihan ylikierroksilla ja varmasti erittyy hirveästi stressihormoneja, kun tunne on niin inhottava... En tiedä kumpi on pahempi tuntemus - se, että ei tiedä, milloin kipu loppuu vaiko se, ettei uskalla kunnolla liikahtaa, kun pelkää, että kipu vielä pahenee. En soisi vastaavaa tunnetta kenellekään.

No, kuten tavallisesti, lukkiutuminen meni ohi, kun maltoin maata sängyssä aivan paikallani jokusen tovin ja varoin lonkan liikuttamista mihinkään suuntaan. Mutta kroppa oli tuon jälkeen täysin virkeä ja stressitilassa... Yritin rauhoittaa mieltä ja kroppaa kuuntelemalla rauhallista musiikkia, mutta sekään ei auttanut unen löytämisessä. En uskaltanut liikahtaa mihinkään suuntaan, mikä myös häiritsi nukahtamista. Niinpä ajatuksetkin pyörivät kehää... Huhhuh.

Summassaaren fyssari oli aika huolissaan tästä mun nukkumisesta ja parin viikon takaisella kuntoutusviikollakin jutteli, kuinka tärkeää olisi, että saisin paremmat yöunet ja normaalin unirytmin kuntoon ennen tulevaa leikkausta, sillä hyvä uni edistää myös kudosten toipumista ja palautumista. Allekirjoitan tämän kyllä, mutta minkäs teet, jos nukahtamista ennen tulee esim. tuollainen lonkkalukko... No, muuten voin toki kyllä pitää huolen siitä, etten muulla toiminnallani (esim. nukkumalla liian pitkiä päikkäreitä tms.) häiritse nukahtamista. Ai että kaipaan ihan suunnattomasti tällä hetkellä hyvää salitreeniä, bodypump- tai bodycombat-tuntia, joiden jälkeen uni yleensä aina tuli suht kivuttomasti illalla... Ja nyt kun tähän "mitä kaipaan" -osioon päästiin, niin pakko sanoa, että kaipaan myös pitkiä, ihan tavallisia kävelylenkkejä ulkona! Ja sitä ihan tavallista, normaalia kävelyä... Mutta eiköhän näiden vuoro aikanaan taas tule. Combatin hypyt voinee unohtaa, mutta varmasti menen vielä nyrkkeilemään ja potkimaan niille tunneille!

Asiasta toiseen... Soitin aiemmin aamulla työterveyteen ja varasin ajan työterveyslääkärille. Tämä lienee jo varmaan kymmenes (?! en ole kyllä laskenut, mutta kuitenkin) käynti samaan asiaan liittyen. Yhdenlaisia virstanpylväitä nämäkin :D 

Muistelin samalla huvittuneena hyvän ystäväni toteamusta... että eikö olekin jännä tunne, kun alkaa olla jo niin tuttu työterveyslääkärin kanssa, että tavataan jo useammin kuin mitä omia ystäviä tapaa ja moikkaillaan jo kuin vanhat tutut... :D Onneksi kaikki on oman tilanteeni osalta sujunut työterveyden ja muun suhteen ihan mukavasti, tilanteeni ymmärretään hyvin, ja näille julkisen terveydenhuollon leikkausjonoille ei kauheasti mitään voi tehdä. Käyntejä työterveyteen vaan tulee väkisinkin, kun tarvitaan KELAlle ja muualle papereita, ja sairausloman kestoa ei etukäteen pysty ennustamaan.

Mutta eteenpäin vaan, ei lannistuta! Nytkin on jo heti parempi olo, kun sai taas asiat tänne blogiin ylös. Toivottavasti jaksoitte lukea ja jos ette, ei oo pakko jos ei haluu ;)

Ja kun otsikossa kerran puhuttiin lumettoman talven tarinoista, laitetaan vielä sopiva linkki aiheeseen, ei kun Leeviä kuunteluks! :D (Huom, "lievää" ironiaa, ei tosikkomeiningillä...)

http://open.spotify.com/track/2y8QuQGc545o0Czw9mYbwB

"Kun on tarpeeksi valvonut öitä

ja miettinyt mistä saa töitä, 

se varmasti terveyden vei..."

"Sen tiesi jo syksyllä,

on edessä ankara talvi..."

Huumoria

Viime aikoina mun blogitekstit ovat olleet varsin syvällisiä pohdintoja elämästä. Tämän pohdinnan kääntöpuolelta löytyy kuitenkin se rempseä, iloinen ja huumorintajuinen minä, joka ei niinkään ole mikään vitsinkertoja, mutta tilannekomiikka lienee aika hyvin hallussa. 

Hyvä tilannekomiikka saa usein parhaimman tunnelman ja parhaimmat naurut aikaiseksi. Ilman huumoria ei kyllä meikäläinen selviäisi hengissä, näin se vaan on :) Itselleenkin on lupa ja oikeus nauraa ja monet tilanteet omassa elämässäkin ovat välillä niin absurdeja, että ei vaan voi muuta kuin nauraa. Nauru ja ilo myös tarttuvat muihin. Ainoita asioita, joita mielellään muihin tartuttaakin! ;)

Tässä muutamia hauskoja kuvia tai sarjakuvia, jotka ovat aika hyvin omaan tilanteeseeni viime aikoina kolahtaneet!

Eipä muuta kuin hauskaa illanjatkoa! :)

Suurten asioiden äärellä

Säpsähdin ja selkääni pitkin kulki kylmiä väreitä. Tuli omituinen olo ja samantien tunne siitä, että on kirjoitettava blogiteksti. Muutamaan päivään ei asiaa ole ollutkaan kirjoittamiseen asti, mutta nyt...

Luin aivan tavanomaisesti Facebookin uutisvirtaa ystävieni kuulumisista. Silmääni osui eräs kertomus ikävästä sairastumistapauksesta ja tilanteesta toipumisesta. Todella ikävä juttu... Yhtäkkiä tajusin, että tämäntyyppinen ikävä "kuuluminen" ei todellakaan ole viime ajoilta ainutkertainen, vaan voisin sekä omasta lähipiiristä että ystävieni lähipiiristä ja erilaisista yhteisöistä alkaa luetella erilaisia pysäyttäviä onnettomuuksia, sairastumisia sekä muita ikäviä tapahtumia ihan urakalla. Näitä tapauksia ei todellakaan ole vain muutamaa, vaan todella todella paljon. Toinen toistaan pysäyttävämpiä tapahtumia ja tarinoita.

Onko niin, että huomioin kaikki terveyteen liittyvät asiat erityisellä herkkyydellä tällä hetkellä? Huomioinko vain niitä asioita, jotka jollakin tavalla sivuavat myös omaa tilannettani? Vai onko niin, että tämän kaiken itsekkään, yksilöllisyyttä ja "mulle kaikki heti nyt" -yhteiskunnan ja -maailman elämänmenon keskellä olemme tulleet siihen pisteeseen, että meitä aletaan pysäytellä tajuamaan myös elämän hauraus ja se tosiasia, että olisi elettävä tässä ja nyt? Kukaan ei tiedä huomisesta ja jos et osaa pysähtyä tähän hetkeen etkä ymmärrä arvostaa niitä asioita, joita sinulla jo on, tulee jokin pakkopysähdys, joka laittaa väkisin arvomaailmasi uusiksi ja tärkeäksi kokemasi asiat heittävät lopulta häränpyllyä.

Jokaisella on oma näkemyksensä maailmasta ja siitä, uskooko johonkin ihmistä suurempaan voimaan tai vastaavaan. Mulla on oma vakaumukseni ja olen taipuvainen uskomaan siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja asiat sekä tapahtumat elämässä tapahtuvat vähintäänkin siksi, että ymmärtäisimme niistä ja niiden avulla jotakin uutta ja syvällisempää elämästä, ihmisistä, ihmissuhteista ja muusta vastaavasta ja jotta pääsisimme hiukan lähemmäksi toinen toisiamme ja ymmärrystä siitä, että ilman muita ihmisiä, rakkautta ja läheisiä ei olisi mitään. Ikävät tapahtumat, sairastumiset ja onnettomuudet eivät todellakaan jalosta ketään eivätkä tee kenestäkään jotenkin parempaa ihmistä, mutta ne usein opettavat hyvin karulla tavalla sekä asianomaiselle itselleen että erityisesti hänen läheisilleen ja ystävilleen, kuinka katoavaisia kaikki itsestäänselvinä pitämämme asiat ovat... Meillä on yleensä aina kiire jonnekin - minne?! - emmekä näe oman elämämme hyviä asioita, kunnes jotakin tapahtuu silmänräpäyksessä. Bum, maailma mullistuu hetkessä.

Viime päivät ovat olleet itsellenikin taas melkoista oman sisimpääni tutustumista. Muutama päivä sitten tuli jonkinlainen tunnepatoutuman aukeaminen ja oikeastaan ensimmäistä kertaa annoin kaiken omaan tilanteeseeni liittyvän vaan tulla ulos sanoina ja kyynelinä. Rakentavasti kuitenkin. Olinkin miettinyt aiemmin, että onko niin, että otan tekonivelleikkauksen ja koko tämän prosessin näinkin tyynesti mitä olen ottanut, vai tuleeko jokin hetki, että reagoin asiaan vielä vähän voimakkaammin... No, tulihan se näköjään. Olen toki ystäville ja läheisille kertonut ajatuksistani ja tunteistani ja tämä blogikin on ollut hyvä paikka purkaa ajatuksia, mutta nyt vasta jollakin tavalla oli aika antaa kaiken tulla ulos. Helpotti.

Toivon kaikille erilaisissa pysäytettävissä elämäntilanteissa oleville voimia, jaksamista, ajatuksia, hyvää mieltä ja hymyä. Yrittäkää pysähtyä asioiden äärelle ja kuunnella, mitä elämä haluaa läsnäolon voimasta kuiskata ja kertoa.

http://youtu.be/73GZKW7dP_E 

(Suvi Teräsniska: Täydellinen elämä)

Olette jonossa

Nyt on ihan pakko kirjoittaa tähän otteita Jukka Pojan "Älä tyri nyt" -biisin sanoituksesta. Ihan vaan siksi, että noissa lauseissa on voimaa.

"Kun maltat mielesi,

pääset maailmaan kyllä..."

"Sul on matkalippu toiseen maailmaan,

kunhan tovin maltat olla focuses..."

"Mahikset on vähissä täällä,

oon puun ja kuoren välissä täällä

Valo paistaa tunnelin päässä,

nyt sinnittelet, pysy kii elämässä..."

"Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt

Älä antaudu angstin valtaan..."

"Vaikket nyt kestä sun kotia,

mee eteenpäi ku sotilas..."

Soitin nimittäin äsken keskussairaalalle preoperatiiviseen yksikköön kyselläkseni hiukan arvioidusta leikkausaikataulusta ja siitä, onko paikallisen hammaslääkärin lähettämä hammastodistus löytänyt tiensä perille. Hammastodistus oli mennyt oikeaan paikkaan (ihme, sillä nuo paperit kuulemma ovat usein hiukan eksyksissä), hyvä juttu. Sen sijaan leikkausaikataulu... No, en oikein tiedä, mitä olisin halunnut kuulla tuosta ajankohdasta, mutta ehkäpä jotakin samantyyppistä arviota millainen tuntuma mulla itselläni on ajankohdasta ollut kuultuani jo joulukuun polikäynnillä lääkärin kommentin "ei sulla sitä puolta vuotta jonossa mene." 

Olisin ehkä halunnut kuulla, että leikkausjonot ovat lyhentyneet ja että arviolta pääset operaatioon maaliskuussa, mutta eihän se niin nyt ilmeisestikään mene. "Kyllä ne jonot on puolessa vuodessa pyörineet", sanoi osastonsihteeri, jatkaen "eli loppukeväästä, kesän korvilla arviolta varmaan sun leikkausaika on." Siis vielä olisi monta kuukautta tässä olotilassa ja huonon liikkumisen kanssa kärvistelyä!  Mitä eroa on odottaa leikkausjonossa kakkoskiireellisenä kuin kolmoskiireellisenä, jos kakkoskiireellisilläkin menee jo melkein se puoli vuotta... Kolmoskiireellisetkö sitten odottavat vuositolkulla?!

Otti kyllä päähän tämä koko systeemi. Hah, "systeemin vika" on taas kaikki juu :) Älkää ymmärtäkö väärin, suomessa on huipputerveydenhuolto ja sen alan ammattilaisia (kuten muidenkin alojen ammattilaisia) arvostan todella paljon, mutta tämä jonosysteemi nyt vaan ottaa tällä hetkellä päähän. 

Paljonko tässä mun sairauslomallakin kuluu rahaa monilta tahoilta kun koko prosessissa tulee kestämään aina vaan pidempään, ennen kun lopulta palaudun taas työkykyiseksi...? Liikuntakyky ei ainakaan parane tässä odotellessa, lihasten kunto kipeästä jalasta huononee, ja se taas hankaloittaa leikkauksesta toipumista kun pitäisi opetella kävelemään taas normaalisti. Tiedän, että tämä ajatus on puhtaasti nyt itsekäs ja epäeettinen, mutta mietin äsken, pitäisikö erityisesti työkykyiset, nuoret ihmiset leikata nopeammin kuin ne, jotka eivät syystä tai toisesta pysty enää töihin ja jotka eivät tuota yhteiskunnalle enää muuta kuin kuluja... Tiedän, tämä oli kärjistettyä ja puhtaasti oman navan tuijottelua, mutta tältä vaan nyt tuntuu tänään.

Mutta ei pahaa ellei jotain hyvääkin. Jonohoitaja oli todella mukava ja sanoi, haluaisinko ilmoittautua peruutuspaikan vastaanottajaksi, jos sellaisia tulee. Toki halusin. Onneksi nuo perusjutut ovat jo kunnossa, eli hampaat, muu terveys sekä esitiedot. Saapa nähdä, nopeuttaako peruutuspaikan vastaanottaminen yhtään leikkauksen odottelua.

No mutta ei muuta kuin "häntä pystyyn, sanoisi Aslakki" (kuntoutushuumoria, hahaa) ja ei muutakun

"Whooah, we're half way there

Whooah, livin on a prayer

Take my hand and we'll make it - I swear

Whooah, Livin on a prayer..."

Tyynyviritelmiä ja vekottimia

Nyt on viikonloppu "toivuttu" kotona kuntoutusviikon jälkeen. Ihmeellinen juttu, miten tunnelmat ja ajatukset jäävät aina kuntoutusviikon jälkeen sinne Summassaareen ja on hirveän vaikea päästä kiinni taas tähän normaaliin elämään arjessa. Arki ei kyllä oikeastaan ole alkanutkaan vielä, sillä eilen meillä oli tyttöjen ilta kaupungilla ihanien naisten kanssa. Huomenna on sitten arjen vuoro :) Vaikka mun arki nyt on muutenkin tavanomaisesta poikkeavaa tällä hetkellä, mutta arkeahan se silti on...

Olen nyt harjoitellut Sumppilan fyssarin kehoituksesta selällään nukkumista niin, että virittelen polvien alle tyynyn tai rullalle taitellun peiton. Kuulemma ei kannata kyljellään nyt nukkua, sillä se aiheuttaa turhaa painetta lonkkaniveliin ja olen toisaalta huomannutkin että kipeät lonkan lukkiutumiset tulevat just silloin jos on nukkunut kyljellään. Ihan ok tuo selällään nukkumisasento on ollut, tosin kyllä siinäkin saa lonkan jumittumaan, jos ei vaihda asentoa välillä. Ja heräilen kyllä yhä yöllä. Voi kun se leikkaus tulisi pian, että saa alkaa keskittyä toipumiseen ja voisi unohtaa nämä kaikki lonkasta aiheutuvat rajoitteet.

Asiasta sadanteen... Ihmiset käyttäytyvät aina vaan mielenkiintoisilla tavoilla kun näkevät mun kepin tai kepit. Yksi brittinainen kirjoitti mielenkiintoisen blogitekstin siitä, kuinka keppiä/keppejä käyttävää nuorta naista helposti aletaan kategorisoida johonkin potilasmuottiin ja usein ulkopuolisen on vaikeampaa suhtautua siihen, että joku tarvitsee apuvälineitä liikkumiseensa. Ei osata välttämättä sanoa mitään ja mennään helposti hämilleen. Itse alan vihdoin olla sinut keppien kanssa ja ihmisten reaktiot yleensä lähinnä vaan huvittavat.

Eilen sattui tällainen huvittava tilanne yökerhossa - eräs tyyppi käveli jossakin vaiheessa ohitseni ja kolautti tungoksessa jalkansa mun keppiin. Tyyppi meni aivan hämilleen, pyyteli kovasti anteeksi ja sanoi: "eihän sattunut mitään, en huomannut tuota sun... en halua viedä mukanani tuota sun... (pitkä hiljaisuus)... vekotinta..." Vai että vekotin! :D Myöhemmin sama tyyppi tuli kysymään ihan asiallisesti, että mikä mun jalassa on vikana ja että eikö mua ketuta olla yökerhossakin kun ei pysty kunnolla liikkumaan. Juuri samaan aikaan minut kuulutettiin lavalle laulamaan Living on a prayeria ja totesin tyypille, että tämän (karaoken) ja laulamisen vuoksi mä olen täällä ja että kuuntele, ketuttaako mua vai ei :) 

Siihen jäi kaveri suu auki ihmettelemään ja kuuntelemaan silmät pyöreinä. Myöhemmin hän tuli taas tuli mulle kertomaan, että "no ei näyttänyt ketuttavan, taidat nauttia laulamisesta ja älyttömän hyvin vedit!" Sainpas romutettua vähän ennakkoasenteita "keppi-ihmisistä", hahaa! Näin se on - karaoke, laulaminen ja musiikki on yksi niistä tärkeimmistä jutuista, josta saan tosi paljon voimaa ja energiaa jaksaa taas eteenpäin. Ei todellakaan ketuttanut laulaa eilen! :)