Kuva

Kuva

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Herkkis

Uusi viikko alkoi jälleen... Harmaana ja sateisena. Tunnelma on viikonlopun jäljiltä vieläkin vähän väsähtänyt :)

Lauantaina tuli juhlittua ja eilispäivä meni enemmän ja vähemmän juhlista toipuessa. Tänään myös jalka on kipeämpi mitä yleensä, mutta niin tiesin kyllä käyvänkin, kun olin niin paljon jalkeilla lauantain aikana. Mutta kyllä oli silti kaiken arvoista! Tuli nähtyä illan aikana vielä sattumalta sellaisiakin ystäviä, joita en vähintään kuukausiin tai joitakin jopa vuosiin ollut välttämättä nähnyt. 

Aika herkkä fiilis oli lauantaina, en pystynyt hillitsemään kyyneleitä tietyissä tilanteissa. Jostakin syystä oli sellainen olo, että koko päivä oli tarkoitettu mua piristämään. Ja kyllä piristikin! Sääkin oli kuin tilauksesta melko aurinkoinen ja vähän lämpimämpi mitä viime aikoina on ollut. 

Kumma juttu nuo tunnepurkaukset, niitä on tullut viime aikoina välillä, enkä voi niille yhtään mitään. Toisaalta - miksi tarvitsisikaan voida? Ainakin näytän aidosti tunteeni enkä patoa niitä sisälleni. Jokin muuri on avautunut tai avautumassa hiljalleen. Ehkä vihdoin pystyn käsittelemään kaikkea viime kuukausina tapahtunutta tai ainakin yritän. Oon aina ollut herkkä, mutta yrittänyt kätkeä tunteitani vahvan ulkokuoren alle. Nyt uskallan - tai osaan - myös näyttää sitä herkempääkin puolta... Aina välillä.




torstai 26. kesäkuuta 2014

Kolmas fyssarikäynti

Joo-o, niin se vaan on, että ei ihan hirmuisia edistysaskeleita oo tässä muutaman viikon aikana saatu vaikka mulla on tosi hyvä ja pätevä fyssari ja varmasti on kaikki harjoitteet päivittäin tehty mitä pitää. Tänään sain vielä muutaman uuden jutun kokeiltavaksi. Jalka ei nouse istuessa eikä maatessa, seisten nousee vähän, ja on edelleen ne liikekivut ja muljahtelut. Muutamana yönä meni inhottavia sähköiskuja jostain pakarasta varpaisiin saakka, heräsin kun sattui niin paljon... Mahallani oon pystynyt olemaan enemmän - jotain hyvääkin sentään - mutta jalankin pitäisi näillä harjoituksilla jo nousta enemmän ja kipujen vähentyä.

Tänään mun fyssari huomasi, että mulla on kuulemma lantiossa joku kohta (olikohan SI-nivel vai ristiluu? En muista tarkkaan) oikealla eli leikatulla puolella paljon ylempänä mitä vasemmalla puolella on ja tämän luun ja lantion toisen puolen joku rako myös oikealla puolella paljon isompi mitä vasemmalla. Joo, höpisen vähän outoja, mutta en muista mitä ovat nyt nimeltään nämä raot/luut/nivelet/kohdat... Fyssari manipuloi/paineli vähän näitä tiettyjä kohtia aivan alaselässä oikealla puolella ja kyllä tuntui outoja, tosi pistäviä ja polttavia tuntemuksia. Meni myös jotain sähköiskutyyppisiä kipuja oikean jalan varpaisiin, inhottava tunne! On kuulemma paikka, jonka läheltä iskiashermo menee ja tällaisia tuntemuksia tulee jonkin verran todennäköisesti, jos tälle alueelle halutaan saada tasapainoinen, oikeanlainen liikkuvuus aikaiseksi.

Fyssari kertoi, että syy siihen, että mulla on oikealla puolella lantiossa se joku kohta ylempänä mitä vasemmalla, voi olla se, että lonkkaleikkauksessa jalkaa pidetään enemmän tai vähemmän venytyksessä, että saadaan hyvä näkyvyys leikattavalle alueelle. Tästä johtuen mulla voi olla lantion luusto muuttunut noin, tosin dysplasiallakin on oma vaikutuksensa. Tämä kaikki selittää osan mun tilanteesta mutta kuulemma ei kokonaan, sillä nuo jalan nostamiseen ja liikutteluun liittyvät ongelmat ovat aika iso ongelma, joita em. asiat eivät pelkästään selitä. Kerroin myös, että toinen leikkauksessa käytettävistä lantiotuista painoi tosi ikävästi leikkauksen aikana. Sekin kuulemma on saattanut aiheuttaa jotakin, mutta kysymys kuuluu, mitä? Sen kun tietäisi...

Sovittiin niin, että mä sitkeästi jatkan kaikkia mulle neuvottuja liikkeitä vielä heinäkuun ajan kipujen rajoissa ja heinäkuun loppupuolelle sovitaan joku sopiva aika tsekkauskäynnille niin, että se on ennen mun seuraavaa työterveyslääkärikäyntiä. Fyssari kirjoittaa silloin tarkan tilannekatsauksen työterveyteen tiedoksi ja omat näkemyksensä mun sen hetkisestä tilanteesta, jolloin nämä tiedot ovat tuoreeltaan työterveyden saatavilla. 

Vähän fyssari oli huolissaan tästä kokonaistilanteesta. Siis siitä, että harjoittelusta huolimatta ei jalka/lonkka kyllä toimi niin miten sen olettaisi toimivan tässä vaiheessa, leikkauksen haasteellisuudesta huolimatta. Enkä pysty kävelemään ilman keppejä ilman melkoista ontumista. No, välillä oon kotona kävellyt ilman keppejä, mutta tänään kun kysyin onko se järkevää, niin ei kuulemma ole, kun se tuntuu pahentavan tilannetta ja tulen kipeämmäksi vaan. Sisällä on siis suosiolla käveltävä kuulemma yhdellä kepillä vähintään ja ulkona kahdella, huoh. Suositteli myös, että soittaisin osastolle ja pyytäisin kaikki mun leikkaukseen ja sairaalassa oloon liittyvät tekstit ja kirjaukset (ne kuulemma saa, jos vaan pyytää), niistä saattaisi ehkä selvitä jotakin lisää - tai sitten ei... Nythän mulla olevissa papereissa vaan todetaan asiat melko suurpiirteisesti eikä niissä mistään haasteellisuuksista mitään puhuta, vaikka suullisesti on puhuttukin.

Fyssarin mielestä tekonivelen 1-vuotistarkastus ensi maaliskuussa on kyllä aivan liian pitkä aika odottaa, että mahdolliset hermovauriot tai lihasten kiinnittymättä jäämiset palautuisivat. Siihen mennessä mun lonkan ja reiden seudun lihakset menee ihan onnettomaan kuntoon, jos niitä ei saada toimimaan edes vähän paremmin tässä suht lähiaikoina, ja sitten ainakin on loppuelämän ongelmat tän jalan kuntouttamisessa ja toiminnassa. Se ei olisi hyvä juttu ollenkaan! Magneettikuvaus on esim. yksi tutkimisvaihtoehto - näin kuulemma, vaikka yleensä sanotaankin ettei magneetti onnistu tai on muuten epäsuotavaa kun lähellä on tekonivel.

On vuoden ajalta lausuntoja ja huomioita kyllä jos joltakin henkilöltä: useita työterveyslääkäreitä, fysiatri, kuntoutuslääkäri, useita ortopedeja, hoitajia, fysioterapeutteja... Ja papereitakin on kertynyt yhden lonkan osalta ihan mieletön pino. Täytyy hommata joku kansio kaikkien papereiden säilyttämiseen, jotta on myös kaikki tieto sitten yhdessä paikassa saatavilla. Näihin asioihin joutuu tässä elämän varrella kyllä vielä väkisinkin palaamaan aika monta kertaa, siltä ainakin nyt tuntuu. Tän nykyisen fyssarin ohjauksessa/seurannassa jatkan kyllä kuitenkin yhä. Onhan mulla oltava joku asioista tietävä, osaava taustatuki ja tsemppari, joka osaa oikeissa vaiheissa puuttua asioihin, jos tarvetta on.

Mutta suunta kohti parempaa: huomenna ripset kondikseen ja lauantaina on tiedossa kivaa kekkeröintiä, jee! :)

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Sellaista elämä on

Tämän viikon "hurjasta ohjelmasta" ja sovituista tapaamisista eka takana. Kävin työterveyslääkärin juttusilla... Oli eri lääkäri  mitä yleensä kun omalääkäri on jo kesälomalla, mutta tuttu lääkäri kuitenkin. Hah, mä olen käynyt lähes jokaisen meidän työterveyden lääkärin vastaanotolla tämän lonkan takia... Yhdenlainen saavutus sekin kai...?! Tosin ei mikään maailman mahtavin sellainen.



No kuitenkii... Lääkäri kyseli tämän hetken vointia ja kirjoitti tarkasti ylös mun kaikki kuvaukset jalan heikkoudesta, jäykkyydestä, kivusta ja liikuttamis- ja nostamishankaluudesta. Ja myös kuulumiset fyssarikäynneiltä. Oli tyytyväinen että oon juuri sen fyssarin ohjauksessa jossa nyt olen, on ilmeisen osaava henkilö myös lääkäreiden mielestä. Tuntui hyvältä että fyssarin osaaminen tunnutaan tietävän joka puolella!

Mun piti myös näyttää, miten pystyn kävelemään huoneessa ilman tukea. Hirveää hoippumista ja pahan tuntuista... Lääkäri katsoi myös haavan/arven alueen, kyseli missä kohdassa/kohdissa mulla on tuntopuutoksia (niitä on etu- ja takareiden ja leikkausalueiden lisäksi myös lantiossa, johon yksi leikkaustuista painoi tosi paljon ja ikävästi leikkauksen aikana, erityisesti loppuvaiheessa) ja tutki myös jalan liikkuvuutta niin, että makasin selälläni tutkimuspöydällä. Onneksi ei mitenkään väännellyt, näki varmasti jo mun irvistyksistä, että sattuu... 

Tämäkin lääkäri katsoi ja ihmetteli, miten mä en saa nostettua vieläkään jalkaa muuta kuin käsillä auttamalla tutkimuspöydälle. Ja että kantapää ei nouse juuri yhtään alustasta, jos jalkaa yritän suorana nostaa ilmaan ja jos haluan nostaa polvea koukkuun ja jalkaa samalla ylös venyttääkseni lonkankoukistajaa, täytyy mun auttaa jalkaa käsillä koko ajan polvitaipeen alta.

"Leikkaava lääkärikö oli sitä mieltä että leikkaus onnistui hyvin?" kysyi työterveyslääkäri jännä ilme kasvoillaan, ja mä vastasin, että no ainakin leikkauksen jälkeen leikkaava lääkäri sanoi että kaikki meni lopulta hyvin, mitä nyt oli kova verenhukka... Mutta kerroin, että 2 kk tarkastuksen teki eri ortopedi kuin leikkaava ja hänen terveiset olivat, että lähtötilanteen vaikeuteen ja leikkauksen haasteellisuuteen nähden nivel on kuulemma tosi hyvässä asennossa. Mutta muihin mun kuvaamiin tuntemuksiin kuin kipuun ja muljahteluun hän ei ottanut mitään kantaa vaan totesi vaan, että toipuminen tulee kestämään pitkään ja lopputuloksen arvioinnistakin hän oli aika varovainen... 



Kerroin, että tämä nykyinen fysioterapeutti (ja itse asiassa kuntoutuslääkäri ja -fysioterapeutti Summassaaressakin) mietti, että jonkinlainen hermovaurio leikkauksessa on luultavasti tullut. Hermoratatutkimus on mahdollista mullekin tehdä jossakin vaiheessa, mutta työterveyslääkäri totesi, ettei sekään välttämättä kerro koko tilannetta ja vaikka vaurioita olisikin, on eri juttu, voiko niille tehdä mitään. Jonkin verran hermot uudistuvat kyllä ja kasvavat hitaasti, mutta ihan kaikki hermotus tuskin palautuu kun leikkausalue on ollut niin iso ja leikkaus vaativa. 

Kuulemma ortopedin tekemässä 1-vuotistarkastuksessa katsotaan yleensä koko toipumista tarkemmalla tasolla ja sen jälkeen mietitään, onko jotakin tehtävä. Se on kuulemma riittävän pitkä aika arvioida esim. hermotuksen palautumista ja kaikkea muutakin, jos on tarvetta.

Kuntoutusasioista oli puhetta myös. Nyt jatketaan fysioterapialla ja omalla sitkeällä kuntouttamisella. Laitoskuntoutusta voidaan miettiä myös aikanaan, mutta mä olen kuulemma nyt liian huonosti liikkuva, "liian huonokuntoinen", edes niveloireisten ja TULES-vaivaisten kuntoutusta ajatellen. Lääkäriä ja mua kyllä hiukan hymyilytti tämä toteamus. Jepjep, liian huonossa kunnossa kuntoutukseen... Absurdia, varsinkin kun koko ongelma todettiin kuntoutuksessa! :)

Lopputulemana oli myös se, ettei tässä tilanteessa ole mitään mahdollisuutta eikä järkeä yrittää mennä töihinkään, edes osa-aikaisena. "Kyllä sun jalka pitää ehdottomasti paremmin toimivaksi ja kivuttomaksi saada ennen kuin voidaan miettiä töihinpaluuta..." Kyselin osa-aikaisesta töihinpaluusta ja se olisi tämänkin lääkärin mielestä mun tapauksessa sitten aikanaan ihan hyvä vaihtoehto, mutta vielä en ole osa-aikaiseen työhönkään tarpeeksi hyvässä kunnossa.

Aika karua meininkiä. Kyllähän mä tiedän omat rajoitteeni ja liikuntakykyni paremmin kuin hyvin, mutta on ärsyttävää, ettei yhtään vieläkään tiedä tulevasta muuta kuin sen, että taas jatkuu sairausloma (tai pitkästä kuntoutumisprosessistahan tässä melkein voisi puhua) elokuun alkuun ja sitten taas arvioidaan tilannetta uudelleen. Näillä mennään. 

"Sillä suoraan sanottuna, suurinpiirtein, sellaista elämä on..."


tiistai 24. kesäkuuta 2014

Unelmien luo

Aina ennen mulla oli pyrkimys ajatella asiat ensin positiivisuuden kautta ja kääntää vähän väkisinkin asioista hyvät puolet esiin. Mua on pidetty yleensä iloisena ja positiivisena tyyppinä, joka tuo hyvää mieltä ympärilleen. (Tästä sain kyllä joskus tietyissä porukoissa kommenttiakin, kun olin "liian positiivinen" esim. maanantaiaamuna töissä. Tai joku ei voinut käsittää, miten joku voi olla aina niin positiivinen... :)) 

Viime kuukausina oon pääasiassa kai jaksanut ihan ookoo ja mieliala on pysynyt suhtkoht hyvänä. Melko positiivinenkin oon jaksanut olla, mutta välillä tulee noita negatiivisempiakin päiviä ja ahdistaa, ärsyttää, sattuu, masentaa. Huomaa rämpivänsä jossakin tosi negatiivisten ajatusten syövereissä tai ajelehtivansa vähän liian ahdistavien ajatusten parissa. Miettii kaikkea mihin ei nyt pysty tai pohtii, mitäs jos ei koskaan tuu pystymään enää tekemään sitä ja tätä... Silloin on pakko jossain vaiheessa kääntää ajatukset toiseen suuntaan ja miettiäkin sitä, mitä kaikkea sitä vielä PYSTYY tekemään. Kaikkia niitä asioita, jotka on hyvin juuri nyt ja mitkä itselle tuovat hyvää mieltä.


Ystäväni toi mulle eilen iloisen keltaisia ruusuja, ihania!



Läheisten ihmisten lisäksi musiikki on se juttu, jonka avulla jaksan, ja jonka moni tietääkin olevan mulle se ykkösjuttu.

Tässä eräänä päivänä löysin Sami Saaren uuden singlen Unelmien luo (http://m.youtube.com/watch?v=aU11OfErVss), jossa Elastinen myös on mukana feattaamassa. Kuuntelin sen ja melodia ja rytmi kolahtivat heti. Mutta sanat - ne vasta olivatkin osuvat!! Laitanpa tähän sanat kopioituna...


"Nuorena mietin mitä tahtoisin
Kun aikuiseksi joskus kasvaisin
Tahtoisinko saada paljon rahaa vai 
Tahtoisinko soittaa kitaraa 
Mull on ollu monta unelmaa
Monet olen saanut toteuttaa
Tiesin kukaan niitä ei luokseni tuo
Itse on kuljettava unelmien luo 

Toivon sinulle joka unelmaasi teet
Että joka päivä niitä lähemmäksi meet
Älä odota vaan pyyhi kyyneleet
Ei kukaan unelmaasi luoksesi tuo
Mene unelmien luo 
Mene unelmien luo 

Niin monen vuoden jälkeen ymmärrän sen
On pitkä matka luo unelmien
Poikani kasvaa hänen silmissään niin 
Paljon uskoa joka päivä mä nään

Toivon sinulle joka unelmaasi teet
Että joka päivä niitä lähemmäksi meet
Älä odota vaan pyyhi kyyneleet
Ei kukaan unelmaasi luoksesi tuo
Mene unelmien luo
Mene unelmien luo 

E L A
Ei oo liian suurta unelmaa, jos tahot tarpeeks
Sä sanot mahottomaks, mä sanon haasteeks
Se kysyy rohkeutta, vaatii voimia 
Ottaa aikaa, mut antaa syyn toimia
Ei ootteluu ja totteluu vaan tähtien kurotteluu
Tahto, taito ja tieto, se on se kolmiottelu
Ei tuu ilmaseks, harvoin ees tosi iisisti
Mut sä kuuntelet nyt suomen positiivisint
Joten asenne pysyy, mut se kans työtä tuottaa
Sun negatiivisuus unelmas työtää luotaan
Elävä esimerkki, te tarviitte munlaist
Jotta voitte osottaa sormella: That's the good guy
Suuntaani sitoutunut, ankara itelleni
Meni miten meni, mä tiedän tavoitteeni 
Haettava ite, ei ne mulle niitä tuo
Määrätietoisin askelin kuljen unelmien luo

SAMI 
Mene unelmien luo 
Toivon sinulle joka unelmaasi teet
Että joka päivä niitä lähemmäksi meet
Älä odota vaan pyyhi kyyneleet
Ei kukaan unelmaasi luoksesi tuo
Mene unelmien luo..."


Ihan mahtavat sanat! :) Juuri sellaiset, joita mä tarvitsin sillä hetkellä päästäkseni taas ylöspäin negatiivisuuksissa vellomisesta. Niin se on, että itse sitä on vaan päätettävä, että aina on toivoa. On uskottava itseensä ja siihen, että asiat järjestyvät kyllä kun jaksaa vaan olla sinnikäs. Mulla tämä kaikki tarkoittaa tätä tekoniveleen sopeutumista, kuntoutumista, toimivan jalan ja liikuntakyvyn takaisin haalimista milli kerrallaan ja kaikkea siihen liittyvää. On vaan uskottava siihen, että  parempaa kohti mennään, päivä kerrallaan!

Löysin myös sattumalta erään mahtavan blogin, jossa nuorempana onnettomuudessa loukkaantunut Kirsi kirjoitti upealla tavalla suhtautumisestaan omaan kroppaansa arpiin kaikkinensa, yhä käyttämäänsä kävelykeppiin ja siihen, miten hän kuitenkin yhä voi tanssia ja kuinka tärkeä voimavara tanssi hänelle onkaan. Teksti löytyy täältä: 

http://kirsikanaika.blogspot.fi/2013/01/mina-ja-kavelykeppi.html?m=1

Niin tuttuja ajatuksia ja miettimisen aiheita tuossa tekstissä oli mullekin! Ja vielä tuo ajatus pirteän värisistä kävelykepeistäkin... Niinpä! Itsekin hommasin itselleni normaalia värikkäämmät kyynärsauvat siinä vaiheessa, kun alkoi näyttää siltä, että niiden kanssa täytyy kulkea vähän pidempäänkin kuin vain muutama viikko. 



Ergonomiaakin hain, mutta myös vähän iloisempaa meininkiä normaalisti ankeiden, harmaiden, ikävästi kolisevien apuvälinelainaamosta lainattavien keppien sijasta. Miksi ei tekisi jostakin itselleen oleellisesta apuvälineestä edes vähän kivemman näköistä ja paremmin toimivaa, jos se on mahdollista? Harmaat kepit eivät ainakaan ketään piristä :)

Tämä viikko onkin muuten aika hauska kalenteritapahtumia katsoessani, kevenee loppuviikkoa kohti: huomenna lääkäri, torstaina fyssari, perjantaina ripsihuolto ja viikonloppuna vähän juhlimista! Siinä onkin oikein hyvä tapahtumien kaari tähän hetkeen :D Fiilikset todennäköisesti paranevat vaan loppuviikkoa kohti mennessä!

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Juhannusta!

Tämä juhannus on sujunut hyvin "epäjuhannusmaisesti." Ollaan majailtu ihan vaan kotosalla, kun mies on kiinni töissään eikä mihinkään mökkeilemään ollut mahdollisuuksia lähteä. Täytyy sanoa, että hiukan kateellisena katselin eilisiltana ja -yönä ystävien, sukulaisten, kavereiden ja tuttujen kuvapäivityksiä somesta niin järvimaisemista, juhannuskokoista kuin ihan muutenkin vaan mukavista sukulais- ja kaveriporukoiden juhannuksenvietoista. Meillä kun eilisilta ei poikennut mitenkään tavanomaisista arki-illoista :) No, enpä itse kyllä ois mihinkään liukkaille kallioille ja vastaaville "kiipeilymökkeilyreissuille" huonosti liikkuvana nyt kyennytkään. Onneksi tasaisempaan maastoon kyllä ehtii ja pääsee vielä tänä kesänä mökkeilystäkin nauttimaan, joten ei mua sinänsä sureta. Kaipuu on kyllä kova oman elämäni tärkeimmälle mökkisaarelle lapsuuden mökkimaisemiin ja -tunnelmiin, mutta pitää ajatella realistisesti ja odotella sellaiselle reissulle parempaa hetkeä. Ja toisaalta mihin tahansa mökkeilylle ehkä myös parempia kelejä, on ollut niin huisin kylymää! :) Kyllä niitä lämpimiäkin päiviä vielä on tulossa...

Viime yö ja tämä aamu ja aamupäivä oli mulle aika vaikea. Jostakin syystä (oon ehkä kotosalla esim. jumppaillut ja koittanut kävellä liikaa ilman tukea) kaikki jalan liikuttaminen sattui, muljahteli ja vihloi viime yönä niin paljon lonkkaan, että heräsin vähän väliä kun vahingossa liikahdin unissani. En pystynyt nukkumaan kuin yhdessä asennossa selälläni ja niinpä mulla oli aamulla kaiken muun lisäksi myös tosi kipeä niska ja selkä. Olin yhtä jumia koko nainen ja otti ihan suunnattomasti päähän. Otin kipulääkkeitä enkä oikeastaan kyennyt tekemään muuta kuin makaamaan sängyssä. Olin ihan valmis heittämään pyyhkeen kehään ja mielessäni kiroilin taas (ja miehelle valitin, oh poor thing kun kuulee tätä niin paljon), että tää on kyllä ihan p***eestä, en oo valinnut tällaista vammaelämää ja en jaksa sitä, että vaikka kuinka kuntouttaa ja huolehtii itsestään mahdollisimman hyvin, vointi välillä vaan on niin surkea, ettei pysty liikkumaan eikä tekemään paljoa mitään... Kömmin sängystä kuitenkin lopulta ylös, otin vielä lisää kipulääkkeitä ja köpöttelin lämpimään suihkuun, jossa olin suht pitkään. Se vähän sentään auttoi ja pääsin jo jotenkin liikkeelle.

Onneksi oltiin suunniteltu melko lailla extempore-grillailuilta ystäväperheen kanssa. Oli mahtavaa saada ajatukset ihan muualle omasta tilanteesta kun pääsi juttelemaan kaikkea muutakin laidasta laitaan. Lapset leikkivät tosi kivasti keskenään myös ja kaiken kaikkiaan ilta oli tosi mukava! On se onni, että on ihania ystäviä ympärillä, tuetaan toinen toisiamme erilaisissa tilanteissa... Kiitollinen täytyy kyllä olla.

Juhannuksesta tulikin lopulta ihan mukava, ehkä omaa fyysistä olotilaa lukuunottamatta ollaan kuitenkin henkisesti hyvinkin jo plussan puolella! :)








torstai 19. kesäkuuta 2014

Pikaiset yökuulumiset

Tänään on ollut ihan samantyyppinen päivä mitä eilenkin. Fiilikset ehkä muuten paremmat noin yleisesti, mutta liikkuminen ja oleminen on ollut kyllä yhtä kipeää mitä parina viimeisenä päivänä ja kipulääkettä on mennyt. Tästä huolimatta mä oon ollut sinnikäs ja jumpannut kaikki mulle ohjeistetut liikkeet useamman kerran päivässä. Puhelinkin soi silloin juuri kun olin juuri vääntäytynyt mahalleni... Niinpä tietty :) Ei muuta kuin kömpimään siitä sitten ylös. Puhelu meni ohi ja ihmettelin, kun katsoin puhelinta: joku oli soittanut työterveydestä.

Kohta tuli vastaajaankin viesti, jonka kuuntelin. Soittaja oli työterveyshoitaja. Mainitsi että soittaisi juhannuksen jälkeen uudelleen, mutta mä koitin sitten vielä saada hänet kiinni ja sainkin. Hän oli soitellut kyselläkseen, miltä mun tilanne näyttää - miten jakselen ja olisiko vielä ajankohtaista miettiä esim. osa-aikaista sairauspäivärahaa eli jo osittaista töihinpaluuta. Oli jutellut meidän työterveyslääkärin kanssa mun asioista ja koska loma-aika pukkaa päälle, halusi itsekin vielä tietää lääkärin kanssa juttelemisen jälkeen, millaiselta vaikuttaa, jos tarvitsisi selvitellä vielä asioita työnantajan tai Kelan kanssa, kun asioihin liittyy monenlaista paperitöitä jos osa-aikatyö olisi vaihtoehto.

Oma työterveyslääkäri jää siis nyt juhannukselta lomalle ja työterveyshoitaja viikkoa myöhemmin. Kerroin, että mun tilanne on samanlainen mitä viimeksikin kun kävin työterveyslääkärin luona kertomassa ortopedin terveiset. Lisättynä sitten vielä uuden fyssarin kanssa keskustelluilla asioilla ja tehdyillä uusilla jumppaliikkeillä ym. ja että mulla on edessä vielä pitkä toipuminen... Että en kyllä vielä työkunnossa ole. 

Oli hyvä keskustelu, on hieno juttu, että yhteydenpito toimii ja tiedonkulku varmistetaan puolin ja toisin vaikka kesäloma-aika olisikin edessä. Juttelimme myös siitä, mitähän työnantaja tuumaisi aikanaan osittaisesta töihinpaluusta ja olisiko se työmäärän kannalta mahdollista... Mutta en oo vielä ottanut asioita töissä sen tarkemmin puheeksi, kun on niin epävarmaa vielä, milloin mä olisin osa-aikaisestikaan töihin kykenevä. Nyt se ei oo mahdollista ainakaan tässä kunnossa, vaikka haluaisinkin takaisin.

Oon varannut ensi viikolle lääkäriajan työterveyteen, jossa on nyt sitten paikalla eri lääkäri kuin mitä omalääkäri, mutta hänet oon myös jossain vaiheessa tavannut ja hän on muutenkin tietoinen myös mun asioista kun sijaistaa omalääkäriä. Katsotaan nyt siellä sitten sairausloman jatko ja tilanne muutenkin,
on nuo sormi- ja käsiongelmatkin kaiken lisäksi. Ei kyllä pätkääkään huvittaisi enää jatkaa tätä lääkäri-sairausloma-blaablaablaarumbaa, mut minkäs teet, terveys edellä on ehdottomasti mentävä, niin se on. Kuntoutua pitää ensin eikä mennä kipulääkkeiden ja keppien kanssa mihinkään koikkelehtimaan-istumaan-seisomaan-sekoilemaan ihan piipussa, sit toipuminen hidastuisi pahimmillaan vielä tästäkin enkä sitä ainakaan halua!

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Kipufiiliksiä mutta onneksi vähän muutakin

Sekä eilinen että tää päivä on ollut liikkumisen, olemisen ja kipujen suhteen tosi nihkeä. Eilen olin jumissa ja tänään on ollut samantyyppinen olotila, vielä pahempi mitä eilen. Aamulla ja aamupäivällä pystyin lähinnä vaan makaamaan selälläni, joka oli paras asento olla, kun lonkassa ja lantiossa oli koko ajan niin kova jomotus jos yhtään yritti liikkua. Yritin kyllä kivusta huolimatta myös tehdä sängyllä maaten mun jumppaliikkeitä ja kääntyä mahallenikin, venyttää lonkankoukistajaa ja mm. nostaa reittä alustasta (joka ei kyllä nouse yhtään mihinkään ainakaan vielä). Fiilikset olivat jotenkin alavireiset muutenkin.

Oli viittä vaille, etten kieltäytynyt, kun mulle ehdotettiin, lähdenkö hankkimaan meille kotiin kesäkukkia, jos mut haetaan kotoa ja tuodaan takaisinkin. Itse asiassa mä kieltäydyinkin ensin, mutta sitten maanittelun jälkeen lopulta suostuin lähtemään. Jos mua halutaan kyyditä kotoa käymään edes jossakin, on se ihan tervetullutta vaihtelua sitten lopulta kuitenkin ja saattaa saada kivut ainakin osittain unohtumaan tai ainakin vaimenemaan hetkeksi. Autossa matkalla mietin sitten, että ehkäpä tää on sittenkin hyvä idea :) Kukat piristävät aina, vaikka kuinka olisi kipeä olo ja vaikea liikkua. No, kesäkukat ostin, mut tuotiin kotiin ja sain apua vielä siihenkin, että kukat saatiin niille paikoille, joihin ne halusin meillä asetella. Olin ihan hyvillä mielin. Ei haitannut edes kylmä kesäsää!




Tytär toivoi pääsevänsä ystävänsä luokse leikkimään vielä illemmalla ja lopulta tilanne kääntyikin ex tempore niin, että kun mies lähti käymään juhannusruokaostoksilla, minä ja lapset menimme kaikki ystäväperheen luo siksi aikaa. Lapset saivat leikkiä keskenään ja me juttelimme aikuisten kesken niitä näitä. Joskus ei vaadita hyvän mielen saamiseksi kuin yksinkertaisesti mukava rupattelu- ja kahvitteluhetki ystävien kanssa, niin se vaan on! Suunnittelimme myös yhteistä, lasten kanssa tehtävää kesäreissua. Sekin kuulostaa kivalta, aikuisilla ja myös lapsilla on hyvää seuraa... Ja mä pääsen myös ihan hyvin reissuun, kunhan ei hirmuisia liikkumismatkoja reissun aikana tarvita.

Nyt kun vielä yhden ystävän kanssa on suunnitteilla kesäreissu heinäkuulle, tuntuu siltä, että onneksi on näitä kivoja juttuja odotettavissa lähitulevaisuuteen. Jotenkin tän kipuilunkin ja kotona kököttämisenkin jaksaa sietää paremmin. 

En turhaan haluaisi valittaa, mutta on näissä parissa päivässä ollut kyllä ihan tarpeeksi sietämistä. Välillä tuntuu, että jomottava liikekipu jalan voimattomuuden kanssa tekee olon ja omat ajatuksetkin tosi ärsyttäviksi ja ärsyttävä ja piikittelevä oon varmasti silloin läheisillekin... Se ei ole helppo yhdistelmä kenellekään. On vaan otettava kipulääkettä, etsittävä jostakin oikea asenne ja pidettävä arjessa mukana hyviä asioita, positiivisia ihmisiä ja tapahtumia. Onneksi edellä mainittuja asioita ympäriltä löytyy - niiden kautta ja avulla saa voimaa jaksaa. Kunhan vaan myös muut jaksavat mua. :)

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Toinen fyssarikäynti

Kävin tänään toista kertaa nykyisellä fyssarillani. Juteltiin kuulumiset läpi ja kuinka on harjoitteiden tekeminen onnistunut 1,5 viikon aikana. Kertoilin, että oon jopa päässyt mahalleni mutta muut harjoitukset on kuitenkin olleet haastavia ja yhäkin jalka on jäykkä, kipeä ja samalla holtiton ja muljahteleva. Kerroin (ja näytin) esimerkin esim. uusimman havainnon siitä, miten jalka heiluu minne sattuu kun sitä koittaa polvesta koukistaa mahallaan ollessa.

Fyssari oli tuuminut tässä viikon aikana mun papereita lisää tutkittuaan ja muutenkin, että hermotusta on leikkauksen aikana todennäköisesti väkisinkin jouduttu jollakin tavalla vaurioittamaan tai tiettyjä hermoja venyttämään. Tai lihaksia ja kudoksia on irrotettu niin, että osa on jäänyt kiinnittymättä paikalleen tai jätetty tarkoituksella kiinnittämättäkin. Tämä on ihan tyypillistä lonkan tekonivelleikkauksissa, kaikki kun riippuu potilaan lähtökohdista, anatomiasta, leikkaavasta lääkäristä jne. seikoista. Ja koska mulla on pitkä leikkausarpi, joka menee pitkälle pakaraan saakka, on pakaralihastakin väistämättä vaurioitettu enemmän ja se on erityisen hukassa nyt. Kävely kun ei onnistu normaalisti ilman toimivia pakaralihaksia.

Mitään uuttahan tää sinänsä ei ollut, mutta ainakin mun tilannetta on huolella mietitty ja pohdittu. Fyssari totesi, että mun kuntoutuminen ei varmasti tule olemaan helppo juttu, aikaa tulee kulumaan ja se vaatii multa älyttömästi työtä, sitkeyttä, treeniä... Ja siltikään ei oo täysin takeita lopputuloksesta, koska nyt on jo mennyt kuitenkin muutama kuukausi leikkauksesta (leikkausalueen kudokset, lihakset ja hermotus palautuvat sitä hitaammin mitä enemmän aikaa leikkauksesta kuluu, joten kuntoutuksen aloitus tarpeeksi ajoissa on ratkaisevan tärkeää!) ja tulokset on vielä pieniä, vaikka oon ahkerasti harjoitellutkin. Mutta toisaalta: aina on mahdollista saavuttaa lisätuloksiakin kun vaan harjoittelee, harjoittelee, harjoittelee... Mulla on kuulemma vähän samat lähtökohdat tässä kuin esim. niskavaurioita saaneilla henkilöillä: hekin lähtevät tosi pienistä jutuista liikkeelle, esim. silmien liikuttamisesta. Mä taas puolestaan yritän palauttaa mun lonkkaan ja koko jalkaan toimivuutta milli kerrallaan.

Fyssari kertoi myös omista lonkkaleikkauksistaan - ne olivat tosin "tavanomaisempia" tapauksia ja leikkausarvetkin ovat puolet lyhyempiä mitä mulla, mutta silti oli kuntoutus ollut tosi työlästä ja toinen jalka ei vieläkään, 10 vuotta leikkauksen jälkeen, toimi kunnolla ja sitä joutuu kuntouttamaan. Ja kyseessä on sentään tosi paljon urheilua nykyäänkin harrastava mies ja taustaltaan kova urheilija. 

Kuuntelin kiinnostuneena ja kyselinkin monenlaista. Hienoa, että on joku, joka tietää tosi paljon lonkkaongelmista ja niiden kuntouttamisesta. Mulla on semmonen tunne, että vaikka tulisi olemaan kuinka haastavaa, on joku joka varmasti ymmärtää koko tilanteen ja tsemppaa ammattilaisen ottein. Nyt jatketaan taas muutamalla simppelillä liikkeellä eteenpäin - eteenpäin niin kuin Juti konsanaan :D 

Seuraavia tavoitteita mulla on saada mm. jalkaterä nousemaan istuessa yli sentin maasta. Nyt se nousee sentin. Ja heräteltyä pakaralihas ja reiden lihakset jotenkin henkiin, eli että kaikki käskyt aivoista jalkaan saakka löytyisivät ajan mittaan. Vain siten mä voin päästä eroon kokonaan noista kepeistä. Jokainen millikin, jonka saan jalkaa nostetuksi, lasketaan tosi isoksi edistysaskeleeksi. 

Jo mahalleen pääsykin oli kuulemma tässä tilanteessa hieno saavutus! Tosin jalan nostoa ei pidä ruveta nyt mahallaan maatessa suoraan harjoittelemaan, ettei polvi väänny (demosin miten jalka on ihan hervoton) tai jalkaan kehity ihan väärät liikeradat, vaan jatkan vaan sitkeästi mahallaan oleilua aina vaan vähän enemmän kerrallaan. Ja myös niin reunalla, että vasen jalka on maassa. Tällä tavalla saadaan lisävenytystä ja toivottavasti lonkan etuosan inhottavaa kiristystä poistetuksi. Mahallani ollessa, jalat suorana vierekkäin alustaa vasten, yritän myös ihan millejäkin vaan nostaa oikeaa reittä irti alustasta. Vielä ei onnistu, tuntuu vaan pieniä sykähdyksiä, mutta onneksi edes niitäkin - siitä tietää, että hermoyhteydet toimivat edes jotenkin! Ai että nää liikkeet tekee ns. "meisseliä..."

Mitähän vielä... Niin, koska salilla en ainakaan vielä pysty eikä ole muutenkaan suositeltavaa tehdä vielä mitään kummempia liikkeitä tolla jalalla, tavoitteena ois mulla jatkossa myös päästä uima-altaaseen useampi kerta viikossa. Siellä harjoittelisin kävelyä pohjaa pitkin ja esim. jalan nostoa. On helpompi harjoitella kun vesi kannattelee ja se antaa myös anteeksi jonkin verran niitä hermoyhteyksien puuttumisia. Kun vaan keskittyy huolella eikä päästä jalkaa muljahtelemaan. Nyt vaan pitää löytää aina mulle kuski uimahalliin pääsyä varten...

Näin siis jatketaan. Sitkeesti, sisukkaasti, vaikka kuinka ois välillä vaikeetakin. Ei vaan oo muuta vaihtoehtoa! Fight back!

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Asenne kohdillaan?

Syvällisempiä mietelmiä luvassa... Hirveesti on ajatuksia nyt mielessä! :)

Mulle on joskus aiemminkin muutama ystävä todennut, että jos jollakin, niin mulla on oikea asenne käsitelläkseni tätä mun tilannetta "oikealla tavalla." Että olen positiivinen ja vahva, ja jos on vaikeaa, löydän kyllä silti keinot päästä eteenpäin ja keskustelen asioista lähipiirin kanssa. Samalla tavalla mulle sanottiin myös muutama päivä sitten. Toisaalta olen kuullut myös, että puhun niin paljon tästä asiasta, että ehkä pyörittelen asioita liikaakin. Mutta "se on kyllä ihan ymmärrettävää tuossa tilanteessa", tosin sivulauseessa annetaan ymmärtää, että muutakin elämää on ja että vähintään pitäisi keskittyä muihinkin asioihin, jotka vievät ajatukset pois kaikista rajoitteista ja kivusta. Että elämä normalisoituisi siltä osin. On ehdotettu mm. opiskelua - vaikka jotain verkkokursseja - tai jotain ihan muuta, mikä saisi mun ajatukset muualle. Lukemista, käsitöitä...

Ymmärrän kyllä, että ihmiset toivoisivat ihan hyvyyttään, että keskittyisin kaikkeen muuhun, keksisin itselleni tekemistä näihin välillä pitkästyttäviinkin kotipäiviin, jotka enemmän ja vähemmän pyörivät mun itseni ja lonkan kuntouttamisen ympärillä. Teenhän mä päivittäin mun kävelyitä tai jumppaliikkeitä, jotka väkisinkin pitävät ajatukset lonkassa. Samaten ajatukset pyörivät samaa rataa, jos teen tai yritän tehdä jotain sellaista, mikä on ainakin toistaiseksi vaikeaa: kävely tietty joo ja liikkuminen, mutta muutenkin kaikki ketteryyttä ja jalkojen nostoa/sujuvaa liikuttelua vaativat toiminnot... Kumartelu, painavampien tavaroiden kantaminen, sukkien, kenkien, housujen pukeminen... esimerkiksi. 

Mutta tämä lonkan kuntouttaminen ja toipuminen kokonaisuutena ei ole se itse "ongelma"  sinänsä. Enemmänkin oon kokenut niin, että on harmi, että mulla ei ole ollut vielä ainakaan energiaa tehdä kaikkia niitä juttuja, joista normaalikuntoisena (liikunnan lisäksi) tavallisessa arjessa nauttisin ja josta saisin lisää voimaa ja hyvää fiilistä, luovaa energiaa. Karaokea oon jaksanut onneksi harrastaa ja oon nauttinut musiikista muutenkin todella paljon. Samoin nautin kirjoittamisesta, oon aina ollut "kirjallinen tyyppi", joten blogin parissa on aikaa tullut vietettyä tovi jos toinenkin. Tämä myös auttaa omien ajatusten kokoon saamisessa. Mutta harmikseni mulla ei ole ollut yhtään energiaa lukemiseen - ei edes Anna-lehtiin, joita olen vaan silmäillyt tänä keväänä ja joita olisi pino luettavana. En ole myöskään jaksanut maalata, josta normaalisti suunnattomasti nautin. Kotona tykkään myös tuunata kaikenlaista, siirrellä huonekaluja, sisustaa uusiksi, vaihdella tekstiileitä ja esineiden paikkaa... Tähänkään ei mulla ole ollut nyt voimia.

On ollut tosi vaikeaa hahmottaa ja tajuta, kuinka isosta prosessista on kyse, kun tämäntyyppisestä isosta leikkauksesta toipuu. Kaikki vaikuttaa - niin oma fyysinen kuin henkinenkin vointi ja jaksaminen. Kaikki energia menee toipumiseen ja siihen, että jaksaa, pystyy, selviää, toimii. Välillä on huomattavasti parempia päiviä, välillä puolestaan huonompia. Varmasti monista tuntuu, että mun elämä pyörii vain lonkan ympärillä... Ja kyllähän se pyöriikin, enemmän ja vähemmän, niin kauan kuin toipumisvaihe on kesken. Vaikeaahan tämä asia on unohtaa ja sivuuttaa kokonaan pois mielestä ja puheista - mutta toisaalta, miksi pitäisikään? Tämä on mun todellisuutta juuri nyt. Nyt mennään näin ja tilanteen ehdoilla. Silti pyrin nauttimaan kaikista hyvin olevista asioista niin paljon kuin mahdollista, haluan tavata ystäviä ja sukulaisia, käydä ihmisten ilmoilla. Jos joku vaan kuskaa. :D Ja jutella ja keskustella kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä, niin kuin aina ennenkin. Nauraa tilannekomiikalle ja käkättää kuin hullu. :D

En tiedä, olenko mä oikeasti muuttunut ihmisenä tässä kuluneen vuoden aikana. Luulen muuttuneeni inhimillisemmäksi, syvällisemmäksi ja henkisemmäksi, pohdin paljon monenlaisiakin asioita. Mutta vain muut voivat objektiivisesti tällaista mahdollista muutosta arvioida. En oo edes varma, onko mulla lopulta sellainen asenne kuin mitä ystävät ovat kuvanneet... Myönnän myös olleeni välillä aika heikoilla vesillä ja kyllä, myös jauhanut liikaa kaikkea negatiivista, mutta toisaalta en ole jäänyt asioita märehtimäänkään määrättömän pitkiksi ajoiksi. Asioiden käsittely ja toipuminen on ihan kesken, ja musta on ymmärrettävää, että toipumiseen liittyvistä asioista paljon puhun. Musta tuntuu kuitenkin, että juuri nyt ollaan ihan hyvällä, toiveikkaalla mielellä ja hyvässä vaihessa. Iloitsen ja naurankin ja pidän mulle ominaista mustaa huumoria ja sarkasmia yllä. Silloin ollaan ainakin jo reilusti pinnan yläpuolella!

Pieniä kauniita asioita, joista kaikista tulee hyvä mieli!

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Maanantain kootut

Tarviiko sitä muuta todetakaan? Maanantai. Tuo päivä, jolloin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Laidasta laitaan... Usein maanantait ovat työ- ja opiskeluväestölle inhokkeja, uutta käynnistymistä viikonlopun jäljiltä arkea varten. Itelläkin on vähän epämääräinen, sekava maanantaitunnelma.

Mulla onneksi maanantai alkoi kivasti, kun pääsin ripsihuoltoon sekä jalkahoitoon. Ihanaa luksusta täällä kotona kököttäjälle <3 Nyt näyttää taas hetken vähän inhimillisemmältä...

Oranssit varpaat (ja näköjään turvonnut vasen nilkka ja oudosti enemmän ruskettunut oikea jalka :D)


Myöhemmin, etsiessäni kaapista kattilaa kananmunien keittämistä varten, onnistuin pudottamaan isoimman kattilan suoraan vasemman isovarpaan kynnen päälle. En tiedä, mikä kohta kattilasta kynteen osui, mut tähtiä vaan näkyi silmissä ja kiroilin siinä ääneen huutamalla hetken. Varvas on vähän arka nyt ja sitä tuikkii, mut kyllä tolla jalalla onneks kävellä pystyy... Muuten oltais pulassa, vasenta jalkaa tarvitaan!

Hoh, koheltajat kokoontuvat. Kyllähän mä  aina kaikenlaista sählään ja kohellan kun oon liikkeissäni välillä kömpelö (niin nyt kuin ennen lonkkaongelmiakin). Nyt ei olekaan pitkään aikaan sattunut mitään erityisempiä sähläyksiä, en oo kaatanut mukeja tai laseja (paitsi yhden Sumppilassa taannoin, hehe, tästä löytyy muuten alla oleva kuvakin...) 

"Vaurioalue" eli pöytäliinan kuivauspuuhat


enkä muutenkaan pudottanut tai kaatanut esineitä. Oli vissiin jo aikakin, heh ;)

No joo. Leikki sikseen ja toivotaan, että kynsi ja varvas toipuvat ongelmitta tosta kolhusta. Eiköhän. Uskotaan. Tekevälle sattuu.

Harjoittelin tänään taas mm. mahalleni pääsyä. Tällä kertaa tähtäimessä oli makkarin sänky... Ajattelin, että koitan olla vähän poikittain siinä kulmasta kulmaan ja suht lähellä reunaa, niin siitä pystyy helpommin kömpimään ylöskin. Onnistuinkin pääsemään mahalleni taas, jee! Olo oli siedettävä, joten koitin seuraavaa vaikeusastetta: leikattua jalkaa pitäis pystyä nostamaan kantapää edellä 90 asteen kulmaan (ja tästä asennosta vois pakaralihasta jännittämällä yrittää reittä saada pikkusen nostetuksi alustasta, mutta sitä en koittanut). Koitin ensin vasemmalla jalalla liikettä mallatakseni - piece of cake - ja sitten oikealla jalalla. Petyin karvaasti...

Mä en pysty saamaan kantapäätä kunnolla kohti pakaralihasta. Jalka oli niin veltto ja voimaton, että se vaan kaatuu polven kohdalta ihan holtittomasti oikealle, jolloin jalkaterä osoittaa siis niinku koilliseen! Ja jalkaa ei saa hallitusti takaisin patjan päälle, vaan se vaan enemmänkin tipahtaa alas. Vaikea selittää kirjoittamalla... Jalka tosta polvesta varpaisiin vaan heiluu ilmassa miten sattuu ja siinä on vaarana että polvi vääntyy. En yrittänyt uudestaan vaan kömmin hitaasti ja varovaisesti sängystä ylös.

Mulla ei siis vissiin paljoa eloa noissa pakara- ja reisilihaksissa ole... Onko se sit lihasheikkoutta vai onko kyse hermoyhteyksistä tai katkaistuista ja kiinnitetyistä kudoksista, en tiiä. Täytyy demota tilannetta perjantaina fyssarille, katsotaan, mitä tuumaa. Nyt mulla on kuitenkin taas astetta enemmän ymmärrystä siitä, miksi kävely ei ota onnistuakseen ja tuntuma on niin epävakaa jäykkyydestä huolimatta. Ei kai se voikaan onnistua, jos pelkkä polven taivuttaminen mahallaan ollessa menee tuommoseksi heilumiseksi... Hirveesti on vielä työtä tehtävänä, että jalasta tulee vielä "soiva peli", kuten eräs tohtori asian ilmaisi!

Muuten on fiilikset ihan mukavat, kaikesta huolimatta. Tämmöstä nauttimista, sähläystä ja harjoittelua se ihmisen elämä välillä on, jopa kaikkea yhtäaikaa ja vieläpä maanantaina :)

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Yksi tavoite saavutettu!

Jihuu! Täytyy vähän hehkuttaa, mä pääsin tossa illalla sohvalle mahalleni :D Yksi uuden fyssarin antamista tavoitteista saavutettu! Ei ollut mikään helppo juttu, asento ei tuntunut hyvältä, enkä kerro millaisen ähräyksen jälkeen lopulta tuohon kyseiseen asentoon pääsin, mutta pääsinpä kuitenkin! Ja pääsin jopa hetken päästä sohvalta ylöskin - samanlaisella ähräyksellä. Mutta silti! Jostakin on aloitettava. Tää oli ensimmäinen mahallaanolokerta sitten leikkauksen!

Mutta palataanpa vielä päivän tapahtumiin... Tänään ajeltiin takaisin kotiin kylpylästä. Lapset haettiin myös mökkireissulta kotiin. Ajomatka huoltoasemalle, jonne isovanhemmat toivat lapset "puolimatkaan", oli mulle pisin matka, mitä oon autossa istunut leikkauksen jälkeen. (Toinen yhdenlainen virstanpylväs siis mahalleen pääsyn lisäksi!) Pysähdyttiin matkan aikana välillä jaloittelemaan, kun musta alkoi tuntua, etten pysty pidempään istumaan ja kangistun paikalleni. Mies totesi, että "ei susta kyllä minnekään kovin pitkille matkoille vielä olisi, esim. lentokoneeseen, kun koko ajan pitää päästä jaloittelemaan..." No ei oiskaan juuri nyt, mutta katotaan rauhassa, millaiseksi liikkuminen muuttuu. Ollaan nimittäin haaveiltu reissusta lämpöön, mutta sitä ei vielä tiedä, milloin sellainen multa onnistuu... Mutta hyvää kannattaa odottaa! :)

On kyllä kumma juttu, miten sitä istuessa (tai samassa asennossa pidempään ollessa, esim. nukkuessa) menee aina niin jäykäksi ja kipeäksi, että välillä tuntuu siltä kuin lantioon ja lonkkaan ois laitettu jotain joustamatonta, kankeaa teräsnauhaa tai vastaavaa, joka ottaa kiinni kudoksiin ja sattuu. No, onhan se nivel tietty metallia ja muovia, joten siinä mielessä vertaus on oikeantyyppinen :D Mutta tää jäykkyys ja liikekivut on ihan erilaisia mitä ne oli sen entisen nivelen kanssa... Nyt toi lonkka/jalka on pidemmän paikallaan olemisen jälkeen tosi jäykkä, sitten vähän vetreydyttyä yhtäaikaa jäykkä, epävakaa ja voimaton. No, saa nähdä millaiseksi tilanne muuttuu ajan kanssa. Nyt koitetaan vaan kuntoutua niin hyvin kuin mahdollista ja tehdä kaikki uuden fyssarin neuvomat jutut huolella. Motivaatiota kyllä piisaa, kun vaan jaksais aina olla toooosii pitkäpinnainen ja kärsivällinen... Opettelen sitä kärsivällisyyttä aina vaan!

On kuitenkin ihan hyvä olla juuri tässä ja nyt. Ympärilläni olevat lähimmät ihmiset ovat tärkeitä, rakkaita, huolehtivaisia ja auttavaisia. Se jo pelkästään on todella iso ja tärkeä asia, ettei tarvitse olla yksin kaikkien ajatustensa ja koko tilanteen keskellä. Oon todennut ennenkin mutta totean nytkin: oon etuoikeutettu.

Ihanaa, vihreää, kesäistä tulevaa viikkoa! Kuvat ovat meidän takapihan maisemia tältä illalta. Viljakin alkaa jo kasvaa pellolla...











lauantai 7. kesäkuuta 2014

A) Letäältä, B) Litkän Latkan Läästä, C) Laukaa

Ennen kuin joku ehtii ihmetellä otsikkoa, kerron heti kättelyssä, että kyse on 90-luvun alkupuolen Kummeli-arvoituksesta... Kysymys kuului, mikä on kunta Suomessa? Ja vaihtoehdot olivat nuo kolme :D

Majailemme siis tällä hetkellä Laukaassa, tarkemmin kerrottuna kylpylähotelli-kuntoutus Peurungan huoneistossa. Eilen iltapäivällä tulimme miehen kanssa, ja vähän myöhemmin illalla mukaan liittyivät mun veli kihlattunsa kanssa. Kivaa on ollut!

Maisemia huoneiston parvekkeelta

Ukkonenkin yllätti eilen


Oon päässyt liikkumaan täällä ihan mukavasti. Kävelymatkat huoneistolta hotellille ovat onnistuneet hyvin, välillä vähän lepuuttaen, tosin kylpylän tilojen lähelle ollaan menty autolla kun sinne on reppu selässä liian pitkä matka mulle. Jo eilen kävimme alkuillasta kylpylässä miehen kanssa ja tänään uudestaan. Sain rannekkeen, jolla pääsen koko täällä olon ajan alakerran naisten pukuhuoneeseen, joka on tarkoitettu liikuntarajoitteisille, ja sieltä on näppärästi suoraan pääsy suihkutiloihin. Ei tarvinnut eikä tarvitse taiteilla rappusissa, joita riittää sekä ylös normaaleihin pukuhuoneisiin että alaspäin suihkutiloihin mennessä... Keppejä en kylpylän puolelle vienyt, kun ne ovat märällä lattialla mielettömän liukkaat (ja siten myös iso turvallisuusriski), mutta ihan kohtuullisesti pääsin kylpylässäkin liikkumaan kun tukikaiteita oli melkein joka paikassa kuitenkin. Mies katseli, että pääsen kulkemaan ja pärjään enkä kompuroi :)

Kävin sekä porealtaassa että isommissa altaissa. Uimaan en pysty, mutta kävelin (tai harjoittelin kävelyä) varovasti pohjaa pitkin ja välillä liikuin jalat ylhäällä "käsillä meloen." Hyvää ylävartalo- ja vatsalihastreeniä sekin :) Vesi on kyllä ihan mahtava elementti, oon rakastanut sitä aina, ja oon ollut ja jopa nytkin olen paljon ketterämpi vedessä mitä maalla. Nyt varsinkin on kiva huomata, miten paljon helpompaa vedessä on liikkua mitä muuten. Pelkät kädetkin riittävät että pääsee eteenpäin ja aika vauhdilla, hähää...

Se vaan tossa vedessä on jännä juttu, että siellä ei yhtään huomaa, että voimat alkaa vähentyä! Olo on koko ajan niin kevyt. Muutaman kerran altaasta ylös kömpiessäni sainkin olla tosi tarkkana ja pitää huolella kiinni kaiteista, kun tuntui, että jalat vaan tärisevät ja leikattu jalka pettää alta... Tehokasta liikuntaa siis leikkauksen jäljiltä todellakin! Mutta oonpa tosi ylpeä itsestäni, että pärjäsin, tänäänkin oltiin kylpylässä kuitenkin 1,5 h!

Eilen illalla istuttiin iltaa täällä "kämpillä" ja myöhemmin Peurunka Areenalla konsertoi Jari Sillanpää. 




Konsertti oli aivan mahtava! Ja pääsinpä katsomaan Jaria orkestereineen aika läheltä, kun pääsin liikuntarajoitteisille varatuille paikoille. Jotain hyötyä sentään tästäkin toimintakyvyn rajoittuneisuudesta on, jos hyötyjä yritetään hakea...

Tänään puolestaan käytiin ajelulla Laukaan keskustassa (hehheh mikä keskusta... :) ) ja Kuusaan kanavalla. Olikin tosi kiva paikka, oli vieläpä nätti kesäilma! Ostettiin kanavakahvilasta jätskit ja köpöteltiin läheiselle sillalle ihmettelemään maisemia ja katsomaan, kuinka kanava toimii. Hieno paikka! Varjolan tilan puolella olin kyllä käynyt aiemmin, myös koskea laskemassa, mutta en kanavan varrella, ainakaan muistaakseni.




Illansuussa tänään veli siippoineen lähti takaisin kotiin. Me miehen kanssa vielä nautimme olostamme huomiseen saakka. Jos mun vointi sallii, enkä oo kauhean kipeä tai jumissa näistä parin viime päivän "hurjista urheilusuorituksista", mennään me vielä huomisaamunakin kylpylään ennen aamupalaa. Ihanaa, nautinnollista <3

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

On ammattitaitoisiakin fyssareita, onneksi!

Heti pitää purkaa aamun fyssarikäynnin fiilikset tänne blogiin. Kyllä onkin ihan eri tuntemukset, olo ja tunnelma muutenkin mitä sen erään kammofyssarikäynnin jälkeen. Sanoisinko että ihan ääripäästä! Hyvällä tavalla :) Vähän jumittaa, mutta se nyt ei oo mitään uutta...


Jännitin, millainen henkilö tämä mulle suositeltu fyssari on, millaisen lähestymistavan mun tilanteeseen ottaa, ymmärtääkö ja jaksaako kuunnella taustoja huolella jne. Ajattelin valmiiksi, miten reagoin, jos asenne mua kohtaan on jotenkin hyökkäävä tai epäkunnioittava. Että lähdenkö pois ja sanonko, että kiitos ja hei, mä en tänne jää... :)

Jännitys oli turhaa. Fyssari oli tosi mukava ja rento, asiallinen. Katseli jo heti huoneeseen mennessä, miten keppien kanssa kävelen, miten pystyn istumaan ja seisomaan. Kuunteli huolella mun tilannetta. Nyt keskityttiin pelkkään lonkkaan, ei muihin vaivoihin vielä ainakaan. Ajattelin, että käsitellään niitä sitten vasta kun nähdään, miten tämä muu tilanne tästä etenee.

Kertoilin taustatilanteesta, miten lonkka alkoi oireilla ja missä tilanteessa, miten ja kuka/ketkä mua on matkan varrella hoitaneet ja mitä eri hoitavat tahot ovat kertoneet ja ohjeistaneet leikkausta ennen ja sen jälkeen. Kammofyssarin ohjeistuksesta ja lähestymistavastakin kerroin, josta hän oli kauhuissaan! Kerroin lisäksi ortopedien kommenteista (lähtötilanteen ja leikkauksen haasteellisuus, pitkä toipumisaika).

Fyssari halusi nähdä mun kaiken kertomani jälkeen myös kaikki sairaalasta saamani paperit, erityisesti leikkauskertomuksen. Tämän hetken tilanteen hankaluuteen nähden leikkauskertomus on kuulemma melkoisen ympäripyöreä. Siinä ei ole mm. kerrottu, mitä kaikkia kudoksia/lihaksia ja muuta leikkausvaiheessa on katkaistu tai irrotettu ja kiinnitetty paikalleen, vaan todetaan vaan mm. että "tehdään avaus" ja muuta vastaavaa, ei siis ole kerrottu kovin tarkkaan kuitenkaan. Niinpä fyssari jäikin miettimään sitä, onko tehty jotakin sellaista, mikä aiheuttaa esim. mun jalan nostamis- ja liikuttamisheikkouden ja näitä muita inhottavia tuntemuksia kivun kera. Siis onko esim. jotain jätetty kertomatta tai kirjoittamatta leikkauskertomukseen... Tai että mikä on tehnyt erityisesti leikkauksesta ja lähtötilanteesta haasteellisen. Vaikka leikannut lääkäri kertoikin mulle, että mun lonkkamalja oli täysin vääränmallinen, senttejä liian sivussa ja jalkakin lähtökohtaisesti lyhyempi mitä toinen jalka, ei näitä esim. ole kirjattu ainakaan mihinkään mulle annettuihin papereihin.

Pohdittiin myös yhdessä sitä, onko Rapid Recovery -malli aiheuttanut sen, että potilaita yritetään pitää samalla viivalla niin lähtökohdiltaan kuin toipumisnopeudenkin osalta, ja unohdetaan yksilöllinen ohjeistus. Ja koska pyritään tehokkuuteen ja nopeuteen, ei ole resursseja siihen, että jokaiselle potilaalle ohjeistettaisiin ja kerrottaisiin huolellisesti se, miten ja millainen leikkaus on tehty ja miten se vaikuttaa toipumiseen. Tai että kerrottaisiin myös yksilöllisesti, jos on komplikaatioita odotettavissa tietynlaisesta leikkauksesta. Naulan kantaan! Sanoinkin, että oon ollut tosi yksin tässä näiden mun ongelmien kanssa, kun kaikki aina vertaa mua ja mun leikkausta sellaiseen henkilöön, joka on kuluman vuoksi tekonivelleikattu. Fyssari ymmärsi tämän ihan täysin.

Viimeisimmästä röntgenkuvasta kuitenkin fyssari huomasi ainakin sen, että mulla on tosi vähän luuta leikatun puolen lantiossa siinä kupin ympärillä - toivottavasti kuppiosaa ei hetkeen jouduta uusimaan... Tämän tiesin kyllä itsekin, sen ortopedi kertoi.

Sitten katsottiin vähän jalan toimivuutta ja liikettä tällä hetkellä. Fyssari näki heti, että liike sattuu, joten tosi hellävaroen testaili jalan liikeradat. Ei siis todellakaan mitään vääntelyä tai "kyllä se jalka siitä kuule nousee!" -tyyppistä meininkiä. Fyssari pyysi mua kääntymään ei-leikatulle kyljelle, mikä oli tosi hankalaa ja sattui, mutta pääsinpä kuitenkin. On kyllä niin vaikea asento, että huhhuh, vaikka tyyny jalkojen välissä oliskin. Pyysi kääntymään mahallenikin, ja yritinkin, mutta ei siitä tullut yhtään mitään. En vaan pysty saamaan leikattua jalkaa sellaiseen asentoon, että onnistuisi. Muljahtelee ja sattuu eikä oo voimaa.

Niin hankala tilanne kuitenkin mulla on, että fyssari moneen kertaan mietti ääneen, mikä ihmeessä voi mun lonkan seudulla/jalassa kinnata niin, että mä en pysty tekemään tiettyjä juttuja vaikka kuinka tahdon... Joten nyt lähdetään vaan ihan muutamasta hyvin simppelistä, tosin mulle hankalasta, asiasta liikkeelle. Tällaisessa tilanteessa ei todellakaan ruveta treenaamaan mitään kymmeniä kertoja viikossa eri lajeja (kuten kammofyssari ohjeisti)... :) 

Mulla on nyt tavoitteena viikon aikana esim. selällään maatessa koukistaa päivittäin useita kertoja oikeaa polvea tuohon mahan päälle (tai sen verran mitä nyt pystyykään ilman liikaa kipua) reiden takaa vaikka vyöllä autettuna. Tätä liikettä oon tehnytkin, sitä jatketaan. Lisäksi toisena tavoitteena olisi, että pääsisin makaamaan mahalleni esim. olkkarin sohvalle tai korotettuun sänkyyn. Siis ihan vaan makaamaan! Sillä asennolla saisi tietynlaista venytystä lonkankoukistajalle. Kolmantena tavoitteena olisi maata kyljellään polvet koukussa ja saada edes pikkiriikkisen polvia irti toisistaan. Vaikka jonkun muun avustuksella... Pari lisäliikettäkin on, mutta nuo kirjoittamani on ykkösjutut. Huippufyssarin, jolla itselläkin molemmat lonkat leikattu, ohjeistukset. Näiden liikkeiden avulla on pyrkimys saada mun päivittäistä toimintakykyä edes sellaiseksi tässä vaiheessa, ettei kaikki liikkuminen olisi niin älyttömän vaikeaa. 

Viikon päästä katsotaan taas tilanne ja mietitään, mitä sitten tapahtuu ja onko yhtään tullut edistystä. Ehkä noiden saamieni ohjeiden helppouden (siis helppoja niille, joilla on normaali liikuntakyky) perusteella voitte te lukijat miettiä, miten hankalaa tää mun arki on viime viikkoina ollut. Jotkut pienetkin jutut on niin älyttömän vaikeita tehdä.

Nyt kun en pysty ajamaan autoakaan, ois hyvä kuntoutuksen kannalta, että mulla olisi jatkossa tässä ihan vieressä fasiliteetit päästä esim. ohjatusti kuntosalille tai uima-altaaseen. Näissäkin paikoissa vaan tekisin jotain ihan simppeleitä liikkeitä, joita katsotaan vasta sitten, kun edes saataisiin ensin muuta eloa mun jalkaan. Fyssari suositteli, että mulle olisi lähiaikoina (jos kuntoutuminen vaan nyt lähtisi ensin etenemään) hyvä päästä taas laitoskuntoutukseenkin, jossa juuri tähän mun tilanteeseen perehdyttäisiin yksilöllisesti. Ei siis mikään "yleisryhmä" kuten vaikkapa Aslak (jossa porukka on usein fyysisesti suht hyväkuntoista ilman liikuntavaikeuksia), vaan juuri mulle räätälöity seuranta ja ohjaus. Tällainen pidempi jakso kerrallaan ohjatusti auttaisi todennäköisesti enemmän mua kuin avokuntoutus fysioterapiassa + kotona tehtävät liikkeet. Täytyy nyt ottaa selvää, mihin on mahdollisuuksia. Ja toisaalta, ihan ensin katsoa, auttavatko fysioterapia ja opastetut liikkeet... Ja jos eivät auttaisi, sitten tutkitaan lisää, mistä asiat johtuvat. 

"Olitko sä näin kipeä ennen leikkausta?" kysyi fyssari vielä lopuksi. Jäin tätä hetkeksi miettimäänkin ja totesin sitten, että no osittain joo, osittain en. Lepokipu on suurimmaksi osaksi poissa, jos vaan makaan ihan paikallani selällään (lepokipu oli kovaa ennen leikkausta ja se rajoitti paljon asioita), mutta eihän mun liikkuminen kuitenkaan ihan näin hankalaa ja kivuliasta ennen leikkausta ollut. Ennen leikkausta sisällä pärjäsin aluksi ilman keppiä ja ulkona yhdellä (tai ihan loppuvaiheessa kahdella) kepillä, nyt on koko ajan oltava tukea liikkumiseen, vaan muutamia askeleita voi ottaa sisällä raahustaen. Liikekipu on siis nyt leikkauksen jälkeen pahempaa. Mutta kepit pitää olla kuulemma ihan suosiolla käytössä. Ei missään tapauksessa "heitä kepit varastoon ja lähde kilometrien lenkille!" -meininkiä...

Mun leikkauskertomus ja epikriisit jäivät fyssarille viikoksi, hän haluaa selvitellä asioita vielä lisää. Sanoin, ettei niitä papereita saa sitten hukata... Lupasi, ettei hukkaa.

Tuli sellainen fiilis, että nyt oon sellaisen henkilön käsissä, joka yrittää kyllä tehdä kaikkensa mun toipumisen eteen. Lähtökohdat hienosti ymmärtäen ja huomioiden. Olen tosi huojentunut! Mites se menikään... Noudatetaan ohjeistusta "looks easy, feels easy." Totesin sitten lätkämaailman aurinkokuninkaan termein, että vai oisko "keep it simple, stupid" parempi ilmaisu? :) Fyssaria nauratti. Taisi olla tuttu henkilö hänelle.