- Etkö näekin paljon lääkäreitä? - Haluan kerätä heidät kaikki!

"Sing along, to this song, and let it show that you're strong

Don't pretend, help a friend, they are with you until the end

You will see, you can be whatever you would like to be

Come with me you can make it anywhere..."

Tämän postauksen otsikon mukainen teksti on vapaa suomennos tästä alemmasta meemistä. Huvittava mutta hyvinkin osuva...

Tänään oli oikein "superpäivä" keskussairaalalla, samaan päivään mahtui sekä treffejä ortopedien, sosiaalityöntekijän että fysiatrien kanssa. Etukäteen mietitytti tosi paljon oma jaksaminen, kun olin jo eilenkin  fysioterapian jälkeen niin "koomassa" ja kipuinen, että hyvä kun jaksoin sinnitellä loppupäivän hereillä. Ajattelin, että kysyisin jostakin jotain lepuutuspaikkaa, mutta eipä sitä sitten ehtinyt mitään lepuuttaa, kun aika kuluikin niin tehokkaasti vastaanotoilla ja välissä hiukan evästä mutustaen. Onneksi oli pyörätuoli taas matkassa, sillä pääsi hyvin huristellen pitkät käytävät.

Eka aika oli ortopedille heti aamusta. Luulin tapaavani mun polviortopedin heti mutta paikalla olikin erikoistuva. Olikin oikein mukava tyyppi :) Kyseli kuulumisia ja siinä kun pikakelauksena ehdin tyyliin puolessa minuutissa kertoa koko mun nivelten ja kehon sairaushistorian oikeasta lonkasta eteenpäin + näytin hiukan miten pystyn tällä hetkellä seisomaan ja kävelemään, olikin erikoistuva jo ilmeistä päätellen ihan sekaisin ja jotenkin kauhuissaan ja samantien sanoi että "Jooooo... Otetaanpa puhelu..." "Tuu auttamaan", hän sanoi mun polviortopedille puhelimessa. Kysyin, tuliko luurin toisesta päästä jotain että "voi p****e", niin kuulemma "kyllähän niitä ärräpäitä tuppaa aina kuulumaan..." :D

Siinä välissä erikoistuva pyysi ottamaan päällimmäiset housut pois ja ehti tutkimaan mun vasenta polvea niin, että makasin tutkimuspöydällä. Samalla mun vaikerrellessani kivuista mun oma ortopedini tulikin paikalle ja tuli moikkaamaan. "Moi, miten menee?" hän hihkaisi, kätteli ja myös tutki polvea. Siinä tutkimuksista kivussa säpsähdellessäni sanoin vaan, että mä kuolen varmaan tähän pöydälle kun oikein vääntelette ja kääntelette. "No ei nyt sentään..." Polvien liikeratoja myös katsottiin niin, että istuin tutkimuspöydän reunalla.

Sitten alkoikin mielenkiintoiset keskustelut. Puhuttiin - ja väiteltiin - kuntoutuksesta ja painonhallinnasta. Todettiin jälleen kerran, että joo, mulla on erittäin haasteellinen tilanne (sitäpä en tiennytkään, hah ;)). Keskeytin ihan älyttömäksi paasaukseksi menneen polviortopedin puheenvuoron kyllä sitten ja sanoin, että mä oon viimeinen jolle nyt painosta ja kuntoutuksesta kannattaa paasata edelleenkään - että luuletko oikeasti etten tietäisi, missä mennään? Että älä oikeasti ala erääksi lääkäriksi, josta muistutuksenkin tein (ortopedi naurahti, hän kyllä tietää, kenestä on kyse) ja että muistelepa nyt vähän, mistä ja miten tämä mun sairasteluvyyhti alkoi pahentua: elämäntaparemontista!! "Kyllä mä muistan", hän sanoi.

Länttäsin tohtoreille käteen mm. mun Niveltiedon jutut, joista olin ottanut kopiot, sanoen, että "tässä teille kahvihuoneeseen lukemista, näistä näette kyllä, että mikä mun motivaatio on ja kuinka tsemppaan muitakin vaikeasta tilanteestani huolimatta", fysioterapiapalautteet ja myös muistin virkistykseksi paperin, johon olin kirjoittanut mun tämän hetken oireet ja voinnin. Mun polviortopedia selkeästi ärsytti jossakin vaiheessa ja hän siinä vähän korotti ääntäänkin ärsyyntyneenä, mutta erikoistuvalla oli mainio ilme, sellainen velmu ja mietti varmaan, että tämä potilas onkin hyvin tietoinen asioista :D

Sanoin mun polviortopedille sitten, kun hieroi silmiään, että "onko sulla vähän liikaa hommia vai ootko nukkunut huonosti?" :D Hyvät olivat tohtoreilla ilmeet... :D (Ja mua huvitti mielessäni, kun olin hiukan piikikäs kerrankin oikeassa tilanteessa ja aivan asiasta!) "No ööh, tota... ei tässä mistään sellasesta oo kyse... ...Ööh, mä vaan mietin..."

No sitten kun mun käsien vapinaa - erityisesti oikean käden vapinaa ortopedit näkivät, alkoivat he jo neurologisiakin juttuja miettiä ("Niin olitko siis käynyt neurologilla? Ja mites kuntoutusosastolla tarkemmissa tutkimuksissa?") ja mä totesin, että ei tässä kyllä kai muuta neurologista ole kuin se, että tämä on mun EDS-oirekuva, joka EI painotu pelkästään niveliin vaan koko kehoon, myös lihaksiin. Polviortopedi väitti  vastaan mutta sanoin, että kyllä kuntoutusylilääkäri on kuitenkin asioihin ottanut kantaa ja näin on. HUS:n epikriisinkin länttäsin ortopedin käteen ja sanoin, että voitko nyt ihan oikeasti lukea ne paperit...!! Sitten tohtorit tutkailivat ja ihmettelivät vielä mun rtg- ja mri-kuviakin siinä samalla. Erikoistuva oli niistä melko ihmeissään.

Mutta nyt lopputulema: vasemmalle polvelle ei tehdä toistaiseksi mitään. Polviortopedi oli vähän tyytymätön siitä, että tähystyksellä ei saatu mitään isompaa hyötyä aikaiseksi mutta tämä on mun yksilöllinen tilanne nyt, ja näin vaan on. Vasemman lonkan ja tekonivellonkan tämänhetkisiä oireiluja halutaan myös jatkossa seurata ja mun koko tilannetta kuulemma muutenkin "mielellään seurataan." Ortopedit juttelevat mun asioista taas kerran keskenään. (Lonkkaortopedini näinkin myös käytävällä myöhemmin ja kerroin nyt tämän polikäynnin lopputulemista ja että mieluusti häntäkin näkisin, koska en jaksa aina tämän toisen ortopedin kanssa väitellä ja hän lupasi että jututtaa polviortopedia, oli kyllä tietoinen muutenkin mun asioista.)

3 kk päästä on  taas poliaika ja lonkkien natiivirtg myös otetaan. Nyt pitäisi vaan kuntoutusta jatkaa... Siten kuten pystyy...?! Toivottivat kyllä kaikki ortopedit paljon tsemppiä ja erikoistuva kirjoittaa myös kuntoutusta varten lausunnon. Vähän jäi tästä polikäynnistä kyllä taas kerran ristiriitainen fiilis, kun asiat ovat tällaisia ihmeellisiä "no katellaan ja tuumaillaan" mutta näköjään näin on vaan tehtävä ja kuntoutettava yhä vaan (mihin ihmeen tyyliin?! ;)). Sanoi mun polviortopedi kyllä myös lopuksi, että "jos tilanne pahenee yhtäkkiä paljon, soita mulle."

Tämän jälkeen tapasin sosiaalityöntekijän, joka päivitti mun kanssa pikaisesti kuntoutukseen liittyviä asioita. Muuten mun tilanne onkin Kelan kanssa tapahtuneita kuntoutusvääntöjä (ja näitä muita nivelten ym. tilanteeseen liittyviä selvittelyjä) lukuunottamatta onneksi jo sillä tavalla hyvä, että on eläke myönnetty eikä siitä tarvitse enää taistella + muutkin asiat ovat hoituneet ihan mukavasti. Nyt vaan koitetaan saada mulle ne kuntoutukset, jotka mulle kuuluisivat.

Kuntoutusasioita mietittiin sitten myöhemmin myös fysiatrian polilla, jossa tapasin kuntoutusosastolta mulle jo tutun erikoistuvan fysiatrin. Hän tutki mun kroppaa muutenkin päästä varpaisiin ja pyysi myös paikalle fysiatrian erikoislääkärin, jolle mun vastaanottoaikaa oli alunperinkin kaavailtu mutta aika olikin laitettu erikoistuvalle ;) Miettivät siinä yhdessä mun tilannetta ja kyllähän sitä mieltä molemmat olivat, että terveyskeskuksen resurssit eivät oikein riitä mulle, vaan tarvitaan monipuolisempaa ja mun yksilöllisen tilanteen huomioivaa mutta intensiivisempääkin kuntoutusta ja apua, jos mun toiminta- ja liikuntakykyä halutaan edes yrittää saada nykyistä paremmaksi. Tästä olin samaa mieltä kyllä.

Tarvitsen kaiken tuen, tsempin ja kuntoutuksen, mitä mun tilanteessa vaan on mahdollista saada. En todellakaan tarvitse mitään ylimääräistä paasausta tai syyllistämistä ainakaan, se ei vie asioita mihinkään vaan aiheuttaa kaikille pahan mielen. Sitä sanoin ortopedeillekin tänään, että eihän sen niin kuulu olla, että mä koen olevani taisteluasemassa ortopedeja vastaan vaan niin, että yhdessä ja rauhassa voidaan hyvällä ja asiallisella fiiliksellä miettiä ja keskustella eri vaihtoehdoista, miten edetään... Koska musta on välillä tuntunut siltä, että mä olen ollut täysin puolustusasemassa eikä mun mielipiteitä tai näkemyksiä ole kuunneltu vaan niitä on jyrätty. Se ei ole oikein. Kyllä aikuisten ihmisten täytyy pystyä asioista keskustelemaan rauhallisesti yhdessä, vaikka asiat vaikeita olisivatkin ja vaikka en olisikaan mikään helppo potilastapaus, joka leikataan ja paranee nopeasti, sillä tällainen ei mun tilanne valitettavasti vaan ole.

Mutta siis... Fysiatrit hiovat mulle nyt sitten lausunnon, jonka toimitan Kelaan myöskin. Jatkosuunnitelma fysiatrian puolelle on puolestaan sellainen, että mulle tulee n. 6 kk päähän kontrolliaika fysiatrille ja kuntoutussuunnitelmaa päivitetään. Jos puolestaan Kela ei hyväksy nyt lähiaikoina vieläkään vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta, sovittiin, että soitan fysiatrian polille ja mulle varataan esim. soittoaika fysiatrille, jolloin voidaan miettiä uutta kuntoutussuunnitelmaa jatkoon. Erikoistuva fysiatri mietti, että jos Kela ei myönnä mulle mun tarvitsemia kuntoutuksia, heidän täytyy fysiatrian polin kautta sitten järjestää ne kuntoutukset mulle, mitä tarvitsen.

Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että päivä oli pitkä, raskas, ristiriitainen mutta kuitenkin myös sillä tavalla hyväkin, että kyllä kai mun tilanne kuitenkin aika hyvin tiedostetaan ja sen vuoksi sitä myös halutaan seurata. Ja kuntoutustarpeen tiedostaminen on myös hieno juttu - toivotaan, että Kela vihdoin myöntää ne kuntoutukset, mitkä mulle suositellaan. Muuten täytyy vaan elellä toistaiseksi samaan tyyliin kuin aiemminkin: päivä kerrallaan, hyviin asioihin ja omaan mahdollisimman hyvään vointiin keskittyen. Huominen meneekin vähintään näissä tunnelmissa - sen tietää tällaisen rupeaman jälkeen, että olen koko päivän ihan täysin pois pelistä. Nyt vielä adrenaliini virtaa ja käyn aivan ylikierroksilla...

Once in a lifetime

On lauantai-ilta, kun minä ja kälyt saavumme taksilla Sibeliustalolle Lahteen. Toki jo aiemmin päivällä saavuimme kaupunkiin ja hotellille autolla, mutta nyt siis olemme siirtyneet jo hyvän matkaa hotellilta eteenpäin, illan näyttämölle. Olemme menossa suorana televisioitavaan SuomiLOVE-konserttiin, joka on "kälysten" toinen reissu yhdessä samaiseen konserttiin mutta mulle jo kolmas tällainen konsertti peräkkäisinä vuosina. Mahtavaa!

Järjestysmies kertoo meille narikan luona, että hän ilmoittaa meidän paikkamme eteenpäin sekä tiedon siitä, että mun apuvälineet saadaan talteen sivummalle konserttisalista lähetyksen ajaksi ja että meidän kannattaa mennä jo ajoissa konserttisalin ovien luokse, sillä meidät ohjataan jo ensimmäisenä yleisöstä sisään, jotta en jää pyörätuolini ja keppieni kanssa muun porukan jalkoihin.

Myöhemmin vielä toinenkin järjestysmies tulee juttusillemme meidän jo odotellessa oman sisäänkäyntimme lähistöllä ja kertoo, että permannolle onkin hissi ja meidän kannattaa siirtyä hiukan vielä eri puolelle, toisen sisäänkäynnin luokse. Täällä puolestaan odottelee kolmas järjestysmies, joka kertoo, että aikataulu on hiukan myöhässä, mutta kohta pääsemme sisään. Stratovariuksen "Hunting high and low" kuuluu ovien ulkopuolelle, soundcheck on menossa. Sitten käsky käykin, mä pääsen hissiin ja kälyt kipittävät portaat samalla alapermannon ovelle.

Kun pääsemme konserttisalin sisäpuolelle, mun ensireaktio on "no wau!!" kun Kotipelto tykittää laulua ja muu bändi soittaa niin kovaa että hiukset ja ihokarvat nousevat pystyyn. Stratovarius on yksi mun suosikkibändejäni. Sali on muuten tyhjä, mutta paikalla on muusikoita ja muuta tuotannon väkeä. Joku tyyppi (äänimies tai roudariko tai joku muu tuotannon henkilö?) tulee kysymään multa, että "Sanottiinkos teille, että mihin te menette?" Tuumasin, että kymppirivin reunaan mennään toiselle puolelle... "Tää olikin nyt teille vähän tämmönen spesiaalimpi sisääntulo, once in a lifetime", hymyilee tyyppi ja mä kysyn, että no mistäs me mennään, tuosta kameramiehen perässäkö? "Joo, siitä vaan!" Eikun menoks, mä rullailen lavan ohi ja mietin, että no onpas siistiä!!

Meidän paikkojen kohdalla onkin jorailemassa musan tahtiin itse Mikko Leppilampi. Ollaan kai kaikki hiukan häkeltyneitä koko tilanteesta, mutta siinä hetken ihmetellessämme ja pohtiessani mun apuvälineiden paikkaa Mikkopa sanookin, että hei, hän voi viedä nuo säilytykseen. Totean että no jos vain viitsit! "No ilman muuta! Mä vien nää tuonne nurkan taakse..." Mikko lähtee kävelemään velmu ilme naamalla mun vehkeiden kanssa, kääntyy yhtä velmuna vielä taaksepäin katsomaan mua ja varmistaa: "...ootko ihan varma, ettet tarvii näitä?" Mulle tulee mieleen hänen roolihahmonsa Rönni TV-sarjasta Kimmo ja naureskelen hänelle, että no en ajatellut tarvita kyllä noita suorassa lähetyksessä ;)

Naurattaa. Kälyjen kanssa ehdimme juuri katsoa ja kuunnella Stratovariuksen biisin lopun ja mietimme siinä, että mitä ihmettä just tapahtui? Ja että olipa sisääntulo! Wouuu! Ohjaaja kertoilee bändiläisille, muille muusikoille ja tuotannolle ohjeita ja mainitsee, että 10 minuutin päästä alkaa yleisöä lipua saliin.

Yleisö saapuu paikalle ja pian alkaakin tiettyjen käytännön asioiden läpikäynti, ohjaaja kertoo myös ohjeita ja eipä aikaakaan, kun olemmekin jo suorassa lähetyksessä.

Yleisö elää aivan mielettömällä tavalla mukana ja mm. fiilistelee hyvin voimakkaasti kaikki esitykset, välillä hiirenhiljaa, välillä taputtaen, laulaen, kännykkälamput loistaen, välillä kokonaan spontaanisti seisten ja tanssien. Harvoin suomalaiset näin fiiliksissä ovat konserteissa mutta nyt tunnelma on aivan intensiivinen, maaginen.

Sibeliustalon tunnelma myös valaistuksen sekä koko äänimaailman, akustiikan ja koko aivan huikean SuomiLOVE-bändin kera Osmo Ikosen, Johanna Iivanaisen, Vantaan Viihdeorkesteri Ensemblen sekä kuoron ja eri artistien (mm. Samuli Putro, Stratovarius, Club for Five, Taiska, Juha Tapio, Anna Puu) suhteen on vertaansa vailla. Aivan upea. Ei ole suotta myöskään valittu tuota konserttisalia maailman parhaimmistoon ja kyllä tuo koko bändi-/orkesterikokoonpanokin oli aivan mieletön.

Jälkikäteen kotona vielä erikseenkin konserttia kuunnellessa ja katsellessa pystyi vain mykistyneenä toteamaan, miten huikea musiikkielämys kaiken kaikkiaan kyseessä olikaan. Ei siellä konsertin aikana todellakaan mietitty kipuja, ei sairauksia, ei valiteltu vaivoja. Siellä elettiin täysillä hetkessä - musiikista ja upeasta tunnelmasta, lämmöstä, välittämisestä ja rakkaudesta ja niihin liittyvistä tarinoista joka solulla täysillä nauttien. Aivan upeaa!

Muutenkin meillä oli kälyjen kanssa oikein onnistunut reissu. Kälynen reissu ;) Kyllä tällaisia tarvittaisiin paljon paljon enemmän - aina silloin tällöin mukavia tapahtumia ja siis hyvässä seurassa tapahtuvia pieniä reissujakin ehkä - katkaisemaan arkea. Kauaskaan ei välttämättä tarvitse lähteä, parin tunninkin ajollakin jo pääsee moneen hyvään paikkaan. Sellaisiin, että mäkin jaksan ja kykenen matkustaa autossa. Kunhan kuski vaan löytyy :D

Tässä vielä Yle Areenasta Stratovariuksen illan veto:

http://areena.yle.fi/1-3998550

Rytmi

Ympäriltä on kantautunut viime päivinä kertomuksia ja päivityksiä flunssista, mahataudeista ja muista talven vitsauksista. Yksi vanhempi on pessyt koko perheensä pyykkiä yötäpäivää ja toinen kalastellut juniorin oksennuksia omasta sängystään. Onpa joku oksentanut ruokapöytäänkin, ja kolmas kaapannut oksennustulvat osittain lennosta ämpäriin. Loput ovat sitten olleetkin flunssassa mutta onneksi suuri osa kavereita, ystäviä ja perhettä ihan terveenäkin. Jokaisella omat rytminsä: toiset terveenä, toiset sairaana, toiset puolittain molempia.

Mulla on mennyt tämä viikko tehden... ...no ei paljoa mitään mainitsemisen arvoista, joskin fysioterapiassa kylläkin käväisin jokaviikkoiseen tyyliin. Muuten aika on sujunut kotona pakkasta pidellen ja sisustusta hiukan muutellen sekä päivittäisiä pieniä polven jumppaliikkeitä tehden. Täytyy sanoa, että alkaa olla kyllä todella kyllästyttävää tämä kotona möllöttäminen mutta ei mahda mitään, kun liikkuminen ja ylipäätään oleminen on mitä on.

Fyssarini kanssa käytiin läpi ihan kunnolla mun vointia nyt viimeksi ja hän kirjoitteli paperillekin, mitä juttelimme ja mitä kaikkea mun harjoittelusta huomasi. Koostaa tilanteesta "väliraportin", jonka voin sitten lähettää Kelaankin vaikka kuntoutusasioihiin liittyen ja näyttää myös ortopedille sekä fysiatrille. Käytiin myös läpi jalkojen nivelet oikeastaan ihan vasemmasta polvesta vasemman lonkan kautta oikeaan tekonivellonkkaan ja oikeaan polveen, oireista kipuihin VAS-asteikolla.

Se on jännä juttu, että vaikka mulla on nyt vaikkapa vasemmassa operoidussa polvessa enemmän sivuttaissuuntaistakin instabiliteettia reilun yliojennuksen ohella sekä jatkuvatyyppistä - ja erilaista - kipua siinä mitä oli ennen leikkausta, kivut eivät kuitenkaan nyt pääsääntöisesti nouse yleensä juurikaan asteikolla 1-10 mitaten 6:n yläpuolelle. Muutkin nivelet ovat kipuasteikolla "normitilanteessa" tuota luokkaa. Toki vaihtelua on, ja kovempia kipujakin on, ja jomottavaa leposärkyä on tullut enemmän mukaan kuvioihin. Se on todella rassaavaa, jäytävää kipua. Mutta tämä kivun "kohtuuhallittu" (?!) määrä on riippuvainen siitä, että mulla on jatkuva kohtuullisen vahva kipulääkitys, olen turtunutkin ajan myötä kipuun ja hallitsen sitä itsekin omin keinoin. Toisaalta en myöskään ole tällä hetkellä kovinkaan paljon liikkeellä, kun on niin paljon ollut subluksaatioita vasemmassa polvessa ja lonkassa, mitkä ovat myös muun kivun ohella todella kivuliaita. Plus ne lihasheikkoudet, plääh. Mutta jos taas yrittäisin enemmän olla liikkeellä jalkaisin, ei siitä "hyvä heiluisi", vaan olisin varmasti vieläkin kipeämpi ja veltompi...

Eihän tämä mikään hyvä tilanne ole, ei kipujen kuten ei myöskään mun liikkumisen ja toimintakyvyn mutta ei myöskään harjoittelun (tuntuu kornilta kirjoittaa "treenaamisesta", kun mun treenit on niin totaalisen erilaisia, millaisiksi ihmiset treenaamisen mieltävät :D) suhteen. Tällä hetkellä mulla ei oikeastaan ole muuta tehtävissä kuin keskittyä painonhallintaan (joka on muuten ihan hemmetin haasteellista tässä tilanteessa!! Mutta onneksi mulla on tähän tsemppiä kyllä saatavilla ja erityisesti ensi viikosta alkaen) ja sitten toivoa ja uskoa, että ortopedit yrittävät jatkossa vielä keksiä jotakin erityisesti nyt tuolle iänikuiselle [keksitähänkaikkinegatiivisetsanatmitälöydät]  polvelle, joka ihan liikaa hallitsee mua ja sekoittaa mun muutkin jalkojen nivelet tällä hetkellä!

Tää viikko on ollut sillä tavalla myös haasteellinen, että jostakin syystä mua on kovasti mietityttänyt tämä mun vointi ja se, miten se tulee esim. lähivuosina kehittymään. Jostakin syystä mua on myös alkanut pelottaa, että mitä jos mulle sanottaisiinkin kirurgialla ja fysiatrialla, että "heipä hei vaan, ei me sua enää täällä hoideta ja seurata, siirry vaan tk:n vastuulle, pyöri siellä sekavassa ja osaamattomassa myllytyksessä ja yritä pärjätä." 

Järjellä ajatellen ei näin kai voi vaan tässä tilanteessa tehdä, koska tk:ssa mun tilanteeseen ei ole muilla mitään sanomista tai osaamista kuin mun ihanalla fyssarilla, ja onhan mun vointi koko ajan tässä v. 2013 jälkeen ollut aika epävakaa eikä ainakaan stabiilina ole pysynyt. Mutta nyt asiat mietityttävät siis kovasti, en tiedä, miksi. Tai no siksi osittain, että ortopedin kanssa ei silloin aiemmin osastolla oikein synkannut. Mutta muutenkin. Kausittain, rytmeissä, jaksottain nämä pohdinnat menevät, se on luonnollistakin kai.

Ensi viikolla onkin vähän enemmän äksöniä, kun luvassa on mm. fysiota, keskussairaalaa, ripsihuoltoa ja viikonloppuna vielä SuomiLove-konserttireissukin kälyjen kanssa Lahteen, jee! On rankka viikko ja rikki olen kyllä viimeistään sitten seuraavalla viikolla kun saa taas keräillä lusikoita ja voimia ehtyneiden varastojen tilalle mutta kyllä se reissu vaan tulee varmasti taas olemaan huikea ❤

Asenne ja apuvälineet vaan kehiin. Niillä muutkin harvinaiset pärjäävät aallokossa.

Oikeastaan on kai hyvä, että perinteisillä, tavallisilla "lastentaudeillakin" on sijansa. Ainakin on kyse tutuista ja turvallisista taudeista, joista selviää ihan maalaisjärjellä, ja hoito-ohjeet jokainen tietää. Vaikka kuinka inhottavia nämä taudit ovatkin, ei kyse ole ainakaan mistään harvinaisesta eikä epätietoisuus ainakaan vaivaa.

Joku tarkoitus kaikessa kai on, tavallisuudessa ja harvinaisuudessakin. Elämän rytmi rullaa.

"Drink, this one's on me
We're all chained to the rhythm
To the rhythm
To the rhythm..."

Huonosti voivat ketut ja muut zombiet

Superuupunut päivä takana. Oon toiminut koko päivän ihan puolikkailla valoilla, silmät harittaa, jalat ei tottele ja kova särky on ollut päivänkin aikana jo vasemmassa polvessa ja lonkassa kipulääkkeistä huolimatta.

Aamu meni ihan jees, olin fysioterapiassa, joka meni ihan kohtuudella olosuhteisiin nähden ja fyssarin kanssa naurettiinkin vedet silmissä mm. Kummelin huumorille (Vormisto & Silakka, "purista perseellä normaalisti" :D) kun yritin tehdä lonkan lähentäjien ja loitontajien harjoituksia... Ja muutenkin oli ihan hyvä fiilis vaikka aika paljon puhuttiinkin näistä mun "lievistä" ortopedisista haasteista ja kaikesta nyt viime aikoina tapahtuneesta. Mutta kuitenkin, ihan jees.

Kotiinpaluun jälkeen mä olinkin sitten jo aika valmista kauraa niinsanotusti. Seipäälle kasattavaa heinää... :D Nuokuin sohvannurkassa ja aivan järjettömän sumuinen, kipuinen olotila oli. Tähän vaikuttaa nyt se, että oon ollut "jopa" kahtena päivänä liikkeellä, tänään tuolla fysiossa ja eilen olin ystäväni kanssa keskussairaalalla hänen tukenaan, puolin ja toisin kun toisiamme ollaan tuettu ja tsemppailtu. 

Tottakai menin mukaan sairaalalle, siitä ei ole mitään puhettakaan eikä mun tarvinnut edes miettiä. Jos mua pyydetään, lähden vaikka olisi mikä, se on ystävän teko ❤ Seuraavaksi hän varmasti tsemppaa mua. Oli mulla toki pyörätuolikin silloin mukana, sujuvasti pystyin liikkumaan käytävillä mut se istumisasento on mulle vaikea (pitäisi päästä puoliksi vähintään makaamaan) ja kädet vapisivat ja väsyivät paljosta kelaamisesta. Mutta siis todellakin kannatti olla mukana ja päivä oli tärkeä, se aukaisi silmiämme monella tavalla. Mutta se on ihan oma stoorinsa se, ei siitä sen enempää...

Sitten keskussairaalalta paluun jälkeen mä vielä leivoin tyttären synttäreille kakun. Okei, kuivakakku vaan eikä mikään maailman hienoin täytekakku koristeineen, mutta mulle oli tärkeä tehdä synttäreille edes jotakin itse... En jaksanut tehdä tuorejuustokakkua/hyydykekakkua monien työvaiheiden vuoksi mutta tuon nopeasti tehtävän kuivakakun kyllä. Joo, ei olisi mikään ns. "pakko" mutta on tuntunut niin hölmöltä, että ei olisi tarjottavana yhtään mitään itse tehtyä... Mutta tähän tilanteeseen nähden oon itsestäni kuitenkin nyt tyytyväinen, tyttäreni on yksi elämäni valoista tietysti ja hänen eteensä - kuten muutenkin oman perheeni eteen - teen mitä vaan ❤ Usein oman voinnin edes hetkeksi unohtaen.

Mutta tosiaan, tänään on ollut ihan zombiemeininki. Sain nukuttua jonkin verram päivällä polven ja lonkan kivuista huolimatta mutta heräämisen jälkeenkin on ollut ihmeellinen olo, kävely on sellaista ettei kävelyksi tunnista, hohhoijaa, ja silmätkin harittavat mihin sattuu!

Silti tässä vaan sohvalla lähes maaten, kuulokkeet korvilla musaa kuunnellen kirjoitan. Tää nyt vaan on tätä mun elämää ja vaihtelevista tilanteista ja voinnin heittelystä huolimatta mä pidän huolta itselleni tärkeistä asioista ja yksi on tää kirjoittaminen ja blogi. Ja musiikki. Joten näillä mennään, joka päivä, joka tunti, joka hetki. En voi vaihtaa tätä kehoa ja sairauksia pois, joten koitetaan elää kuitenkin siten kuten hyvältä kulloinkin tuntuu tai vaikkei fyysisesti tuntuisikaan hyvältä niin asioista saa henkisesti kuitenkin näin aina sopivan yliotteen.