"Mua jännittää sun puolesta", toteaa avustaja työntäessään mua Keski-Suomen keskussairaalan kirurgian polilla pyörätuolilla kohti ortopedin vastaanottohuonetta. "Ihan yhtäkkiä tuli sellanen tunne ja mahanpohjassa pyörähti..." Olkaortopedi on kävellyt huoneeseen jo edellämme. "Häntä kuulemma jännittää", sanon avustajaan viitaten, kun olemme huoneen ovella. "No, mites asianomaista itseään...?" kysyy ortopedi, ja tuumin, että noh, kai se muakin vähän jännittää... Kieltämättä.
Oikean olkapään ensimmäinen kontrollikäynti on siis nyt luudutuksen jälkeen. Taitaa olla leikkauksesta nyt tasan 12 viikkoa. Viime viikolla terveyskeskussairaalaan muutamaksi vuorokaudeksi päätymisen jälkeen (tiettyjen nivelten tilanteen hankaloitumisen, rymyämisen ja olkapään siinä ottamien tärähdysten vuoksi näin kävi, kun oon joutunut ylisuoriutumaan avustajatuntien vähyyden vuoksi itse arjessa, eikä kroppa enää kestä) mä jo kuulin terveyskeskuslääkäriltä, että radiologi oli todennut, ettei olkapäässä näy luutumisen merkkejä. Olkapää kuvattiin jo päivystyksessä ihan ensimmäisenä. Niinpä oon osannut jo hiukan varautua siihen, mitä tuleman pitää.
Oikeastaan oon varautunut jo aika hyvinkin. Oon ollut melko tyyni muuten viime päivät, mutta eilen illalla ja yöllä aika levoton eikä oikein nukuttanut. Jo etukäteen olin ennustanut miehelle ja avustajalle sekä parille muulle läheiselle, että tää menee varmaan samalla tavalla kuin vasemmankin olkapään kanssa... Että vielä jäädään seuraamaan, ja kuva varmaan näyttää sellaiselta, että olkaortopedi toteaa ettei ole siitä "varsinaisesti tässä vaiheessa huolissaan." Ja sitten... Jos ei luudu, niin pohditaan toimenpiteitä.
Kutakuinkin näinhän se sitten meneekin. Siinä vastaanotolla pohditaan asioita muutamaltakin eri kantilta ja liikeratoja tutkitaan (eli "väännellään", mikä on aina yhtä kivuliasta, varsinkin nyt). Ortopedi näyttää myös tietokoneen näytöltään röntgenkuvaa mulle. Samaltahan se näyttää kuin leikkauksen jälkeenkin, ruuvit ovat paikoillaan levyn kanssa eikä irtoamisia näy. Tämä olkapää pyrittiin saamaan niin tiiviisti kiinni ympäröiviin kiinnityskohtiin kuin mahdollista talttaamalla olkaluun pää hyvin suorakulmaiseksi, joten siinä ei ollut sellaisia rakoja näkyvillä alunperinkään nyt mitä vasemmassa olkapäässä ekan luudutuksen jälkeen oli. Siis kiinni ovat luiden reunat toisissaan, mutta ei luutumisesta siltikään ole takeita.
Vielä ei kuitenkaan lähdetä tekemään mitään uusintaleikkaussuunnittelua, "kun siinäkin oli omat haasteensa..." No joo, komplikaatioita tuli useitakin silloin. Totean kuitenkin ortopedille, että siinä vaiheessa ei oltu vielä osattu tarpeeksi hyvin varautuakaan näiden komplikaatioiden varalle (verenohennuslääkitys ettei synny tulppia, tarpeeksi loiva leikkausasento, nivelten huolellinen tukeminen tyynyin ym.). Ortopedi on samaa mieltä, että näin se kyllä toisaalta on...
Niinpä niin... Nyt kuitenkin ollaan sillä tavalla fiksuja, että tilannetta seurataan jo ennalta ajoissa, ja ortopedi ehdottaakin jo 2 kk päähän uutta poliaikaa sekä tätä ennen otettavaa CT-kuvaa olkapäästä. Jos olkapää olisi luutunut niin hyvä, mutta jos ei, se on sitten uusintaluudutuksen paikka. 😐
Mun fiilikset ovat kuitenkin kaiken kaikkiaan aika lailla kyllästyneet ja jossakin vaiheessa vaan teen "spedeläimäytyksen" mun otsalle todeten, että ei tää vaan ole todellista. Että mikä ihme näissä nivelissä on, että aina menee näin... "No nuo isojen nivelten luudutuksen ovat kyllä usein sellaisia, että niissä menee aikaa..." sanoo ortopedi mua hiukan lohduttaakseen. Mutta kyllähän se vaan niin on, että tämä on liian tuttu tarina ja kun nuo tuntemukset ovat mulla tuossa olkapäässä mitä ovat, niin kyllähän tää tilanne on omanlaisensa.
Näinköhän luutuu vielä itsekseen... Epäilen. Tunnen kehoni.
Saan kuitenkin kaikesta huolimatta nyt luvan olla myös ilman ortoosia tuntemusten mukaan mutta sitten jos olkapää kipeytyy enemmän taas, ortoosi käyttöön. Myös allasterapiaan on lupa mennä, kun on varovainen. Oon molemmista asioista kuitenkin tyytyväinen. Sittenpä sen näkee, miten olkapää alkaa reagoida eri asioihin. Lupa on ottaa toki yhteyttä ongelmatilanteissa ja ymmärsin niin, että tarvittaessa myös CT-kuvausta voidaan aikaistaa.
Puhumme myös vielä mun polvesta ja lonkasta. Vaikka niissä omat isot ja pahenevat ongelmansa ovatkin, ei niitä nyt lähdetä pohtimaan, koska olkapää on ehdottomasti ensin saatava kuntoon. "Muuten tulisi sun olemisesta kyllä erittäin hankalaa", sanoo ortopedi. Näinhän se on... Ihan tarpeeksi hankalaa on todella nytkin ollut, kun on pitänyt niin paljon muutenkin itsekin pärjätä ilman apua, mikä on väärin.
Avustajatuntihässäkkääkin vielä sivutaan. Ortopedi aikoo kirjata omaan tekstiinsä tilanteen jämäkästi sekä myös sen, että pitäisi olla ihan ilmiselvää kaikille, maallikollekin, millainen avuntarve tällaisten olkapäiden (ja koko kehon) kanssa tulee! Päätän lähettää vielä kunnan päättäjille lisäinfoa mun tilanteesta, jotta toipumisen täydestä keskeneräisyydestä ja mahdollisesta uusintaleikkauksestakin tieto kulkeutuu eteenpäin. Ei avuntarve ole edelleenkään loppunut mihinkään, päinvastoin! On järkyttävää, ettei apua ole saanut oikea-aikaisesti.
Koska olkaortopedi tekee kaikin puolin vaativaa työtä ja arvostan kuitenkin mielettömän paljon sitä panosta, jolla hän kuitenkin myös mua pyrkii auttamaan ja nivelten tilannetta seuraamaan, annan lopuksi pienen muistamisen hänelle. Marianne-karkkeja pussillisen, jossa sattuu lukemaan hänen etunimensä (valmistajalla on ollut hauska etunimikampanja?). "No kiitos, ei sun ois tarvinnut", hän sanoo hiukan hämillään.
No kyllä tarvitsi! 😊 Tällaiset pikkuasiat ovat mulle helppoja kuitenkin toteuttaa mutta tuovat silti tilanteiden haasteellisuudesta huolimatta vastapuolelle sen tunteen, että arvostan.
Arvostan todella paljon. Kaikesta huolimatta ja ehkäpä juuri siksi. Mun taustat ja terveyshaasteet tunnetaan. Ykkösmies on nyt kirurgialla puikoissa (kuntoutusylilääkärin, joka on mun vastuulääkäri kokonaisuuden kannalta, lisäksi).
"Palataan", toteamme ortopedin kanssa lähes yhdestä suusta. Kun avustaja vetää mut huoneen ovelle pyörätuolissa takaperin peruuttamalla ja katsomme ortopedin kanssa siinä samalla toisiamme vielä silmiin, voisin vaikka vannoa, että näen hyvin vahvasti ortopedin myötätuntoisuuden hänen silmistään.
Ei sääliä, sillä se ei hyödytä ketään, vaan myötätunnon. Helppo ei ole tämä minunkaan tie. Silti yhteinen päämäärä ja fiilis meillä molemmilla on myös selkeä: "Haasteita tuntuu aina vaan piisaavan, mutta kyllä me tästäkin vielä selvitään."
