Koiraelämää ja odottelua

Parin viikon hiljaiselon jälkeen on taas muutama rivi raapusteltava. En oo oikein saanut jutun juuresta kiinni - olotila on ollut yhtäaikaa ihan jees henkisesti mutta sitten samalla myös varsin uupunut, kipuisa ja huonojen yöunien (olkapää ei anna rauhaa ollenkaan) vuoksi tosi "sumuinen." Sellainen, että oon sitten vaikka allasterapia-aamun jälkeen vaan yhtäkkiä nukahdellut puoli-istuvaan asentoon sohvalle ja ollut jonkin aikaa unessa. Sellaista kummallista horrostamista tai vähintäänkin unen ja valveen rajamailla olemistahan se olotila on, varsinkin iltapäivisin, mikä on ärsyttävää.

Välillä saa kyllä tosissaan skarpata myös siinä, että ei pura fyysistä olotilaansa ja kipujaan perheeseen kiukuttelemalla turhasta tai ainakin liian herkästi. Perhekin kyllä huomaa ja ystävällisesti vinkkaa mulle lepäämisen tai kipulääkkeen tarpeesta, jos meininki näyttää tarpeeksi hankalalta... Mutta usein tällaisessa tilanteessa pystyn parhaiten päästämään huonoista fiiliksistä irti ja vähän irtautumaan kivuista mm. kipulääkkein ja kuuntelemalla musaa kuulokkeet korvilla, lähes unohtaen kaiken muun ympärillä. 

Omaa aikaa myös tarvitsen, ihan vain yksinoloa ilman mitään ja pakollista tekemistä. Se ei oo käytännössä monen asian vuoksi kuitenkaan kovin helposti toteutettavissa. Ei vähiten sen vuoksi, että monessa asiassa kuitenkin tarvitsen apua tai muiden ihmisten työpanosta vähintään, jotta voimavaroja säilyisi edes jotenkin + jotta säästäisin niveliä niin, etteivät ne nyt ihan ole irti. 

Yksin en kyllä muutenkaan enää päivisin ole missään vaiheessa, sillä arkea sulostuttaa (ja välillä myös ärsytyttää riiviömäisyydellään ja velmuilullaan :)) nyt 12-viikkoinen valkoisen länsiylämaanterrierin eli westien pentu, Mimosa ❤️ 

Hän on ilostuttanut ja yhdistänyt koko perhettä sekä läheisiä nyt yli kolme viikkoa ja vaikka tottakai pennun kanssa on omat puuhansa ja vaivansa väistämättä, ei kukaan kyllä voisi enää elämää ilman tuota ihanaa koiraa kuvitellakaan. Niin on pieneen nappisilmään jo kiinnytty. Mulla ja oman sukuni ihmisillä on myös jo ennestään vahva sidos westieihin, koska mummo kasvatti niitä ja aina olivat koirat myös meidänkin perheen elämässä jollakin tavalla mukana. Oikeastaan tuntuu, että hyvinkin luontaisesti, selkärangasta ja vanhasta muistista, mulla taas kaikki touhuaminen koiran kanssa tulee :)

Vaikka en Mimosaa lenkille pysty viemäänkään (ainakaan ilman apua, mikä vaatisi näin talviaikaan erityisesti ihan omia järjestelyitä ja olisi tosi haasteellista myös käsien tilanteen takia), oon kuitenkin ollut Mimosan kanssa edes hetken silloin tällöin meidän takapihalla. Pieni ulkona käväisy virkistää myös mua, kun hengittelee raikasta ulkoilmaa, kunhan en vaan ole luonteelleni tyypillisesti (sinnikkäästi "minä ite") liian pitkään siellä! 

Pari kertaa niin on käynyt ja siitä ei seuraa hyvää... Se tarkoittaa sitä, että mulla ei lopulta toimi ja kanna jalat enää hyvin, selkä "kuolee" (hermokipu yltyy ja säteilee takapuolen kautta jalkaan) ja saan niveliin entistäkin enemmän epävakautta ja kipuja. Ei siis suositeltavaa. Sen sijaan tuo takapihalla muutoin käyminen silloin tällöin lyhyesti koiran ulkoilutuksena tekee kyllä mullekin ihan hyvää kokonaisuutena. Sellaista sopivaa aktiivimallia, heh ;) 

Mimosa on tottakai vielä pentu ja hänellä on pennun tavat - vielä opetellaan jonkin verran sisäsiisteyttä, pureskellaan välillä vähän vääriä esineitä jne., mutta hän on muuten tosi seurallinen, rakastava, reipas, iloinen ja aivan ihana pentu, joka haluaa olla kaikessa koko perheen touhussa mukana. Mimosa myös syö ja nukkuu hyvin eikä turhista vauhkoile eikä räksytä.

Vielä ei ole yksinoloa paljoa harjoiteltu mutta sitäkin tässä hiljalleen harjoitellaan, jotta pärjäilee yksinkin esim. mun allas- ja fysioterapiareissujen ajan. Kun on niin aktiivinen pentu, olisi varmasti aika hyvä myös agilityssä! Katsotaan, miten asiat luonnistuvat sitten ajan mittaan. Tottelevaisuuskoulutuskin lienee ihan fiksu ajatus, mutta ei ole vielä kiire mihinkään. 

Muutenpa tässä on menty päivä kerrallaan -tyylillä ja ihan tavallisen koti- ja perhearjen mukaisesti. Siinä sivussa mun olkapääasiat ovat edenneet niin, että olkaortopedin ja kuntoutusylilääkärin keskinäisten keskustelujen perusteella ja toiveesta on vielä toimintaterapeutti tulossa meillä kotona käymään todennäköisesti ensi viikolla ja pyrimme pohtimaan, millaisia liikeratoja tulen jatkossa tarvitsemaan näillä käsillä toimiessani. Tätähän pohdittiin olkaortopedin kanssa vastaanotollakin jo aiemmin. 

Ongelma tässä on, että ihan täysin absoluuttista ja tarkkaa luudutusasennon ja olkapään asentoa ei pysty sanomaan, sillä jokainen potilas on yksilö ja vaikka kuinka pohdittaisiin huolellisesti etukäteen, millaista liikelaajuutta haetaan, ei sitä lopullista asentoa ja käden ulottuvuuksia kukaan pysty sanomaan kuin vasta ajan myötä. Joillekin jää jäykkyyttä enemmän kun taas toisilla liikelaajuudet ovat paremmat ja kädellä ylettyy paremmin eri asioihin arjessa. Mulle oleellisinta on, että pystyisin hoitamaan oman hygieniani lopulta itsenäisesti, vaikka alkuun tarviinkin kaikessa leikkauksen jälkeen tosi paljon apua... Mutta pääasia on, että nyt oikeasti ollaan näin huolellisia ja pohditaan kaikki oleelliset asiat etukäteenkin jo kuntoon mahdollisuuksien mukaan. 

Tässä postilakon aikana oli postiin jäänyt jumiin myös kirje Ortonista, jossa ehdotettiin mun seuraavaksi 5 vrk:n jaksoksi maaliskuun alkupuolta. Kysyin sitten vielä olkaortopedilta, miltä tuo ajankohta leikkauksen kannalta vaikuttaa ja että onkohan leikkaus ollut jo ennen tuota. Olkaortopedi vastasi, ettei ajankohdasta vielä ole varmuutta mutta koska leikkaus on todennäköisesti jo tehty ennen tuota ajankohtaa, olisi varmaan jakson ajankohtaa hyvä siirtää. 

No minäpä olin sitten vielä Ortoniinkin yhteydessä. Lupasivat odottaa vielä tietoa leikkauksen ajankohdasta ja pitävät tuon aikaa mulle paikkaa varattuna. Kun sitten leikkaus ajankohdan ilmoitan, pohditaan, mikä olisi uusi jakson ajankohta. Onneksi on kuitenkin aikaa mennä Ortoniin heinäkuun loppuun saakka, joten enköhän sitten jossakin kunnossa jo ole Ortoniin lähtemään jo, kun jakson aika on. 

Nyt tuntuu vaan hiukan jotenkin hurjalta, kun olkaortopedikin on vahvistanut, että todennäköisesti leikkaus on jo tehty ennen tuota maaliskuun alkupuolta, vaikka tarkempaa aikaa en tiedäkään. Tottakai ajankohta on ollut tavallaan mulla koko ajan tiedossa mutta kun sen lukee tuollakin tavalla mustaa valkoisella, asia tietyllä tavalla konkretisoituu ja tulee vielä enemmän todeksi. 

Yhtäaikaa ajatukset ovat helpottuneita mutta samalla toki aika jännittyneitäkin, koska leikkaus muuttaa taas toimintakykyä erilaiseksi ja se leikkauksen jälkeinen avuttomuus ei kyllä nappaa yhtään. Samaan aikaan sitä kuitenkin tietää, että hyvin onnistuessaan mulla on toipumisen jälkeen kaksi toimivaa kättä ja melko kivuttomat ja hyvät olkapäät, joissa on tietysti rajoitteita niiden ollen kuitenkin yhtäaikaa paljon paremmat kädet kuin mitä viime vuosina ikinä! Ja se on todella paljon se.

In the warrior's code

There's no surrender

Though his body says stop

His spirit cries, never!

Deep in our soul

A quiet ember

Know it's you against you

It's the paradox

That drives us on

It's a battle of wills

In the heat of attack

It's the passion that kills

The victory is yours alone

In the burning heart

Just about to burst

There's a quest for answers

An unquenchable thirst

In the darkest night

Rising like a spire

In the burning heart

The unmistakable fire