Kuva

Kuva
Näytetään tekstit, joissa on tunniste miten meni noin niinku omasta mielestä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste miten meni noin niinku omasta mielestä. Näytä kaikki tekstit

torstai 16. toukokuuta 2019

Toiminnalliset nivelet



"Kato nyt, kyllä mullakin polvi menee ihan samalla tavalla..."

Istun alkuviikolla neurologin huoneen tutkimuspedillä, johon olen juuri pyörätuolista siirtynyt. Olen ihan ällistynyt siitä, mitä neurologi juuri nyt yrittää näyttää omalla jalallaan. Hän seisoo huoneen ovella, heiluttaa jalkaansa ja yrittää demota oman polvensa liikerataa. "Älä edes viitti, ihan oikeesti..." sanon neurologille.

Olen tullut nyt tosiaan tämän neurologin vastaanotolle Kuopion ortopedin lähetteellä. Eihän mulla lopulta ole ollut vastaanotolle oikein minkäänlaisia odotuksia, mutta olen olettanut, että koska kivunhoidosta ainakin oli puhetta Kuopiossa, siihen puututtaisiin ainakin jollakin tavalla. Mutta kivunhoidostapa ei puhuta koko vastaanoton aikana yhtään mitään. Aistin, että neurologilla vaikuttaa olevan selkeä näkemys siitä, mikä minua vaivaa tai kuka minä olen. Ilmeisesti joku ihan huuhaa...?

Olen joutunut tähän mennessä jo muutamaan otteeseen näyttämään tälle lääkärille, miten holtiton mun vasen polvi on, jos sille yrittää varata. Se ei pidä alla ja muljuu minne lystää. Mun tuntemuksia on jo mitätöity tietyin kommentein ja neurologi selittää, että kyllähän tuohon polveen näköjään pystyy kuitenkin varaamaan. Nousen ylös tutkimuspediltä seisomaan oikean jalan varassa ja näytän, että niin, pystyn kyllä tällaiset pienet siirtymiset tekemään mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö polvi olisi aivan holtiton ja äärimmäisen kipeä.

Valitettavasti musta tuntuu siltä, että kaikki mitä näytän tai puhun hänelle, menee ihan kuuroille korville. Ei hän saa käsitystä mun polven tilanteesta eikä kyllä muutenkaan tunnu ymmärtävän kokonaistilannetta, enkä ole muutenkaan juuri edes asioistani hänelle kertonut. Eipä ole kyseltykään kyllä. Ei terveen ihmisen terve polvi - jollainen oletan neurologin polven olevan hänen näyttäessään oman polvensa liikerataa - ole todellakaan tällainen mitä mun polvi on! Se on aivan selvä asia, enkä ymmärrä, miksi tilanne pitää kyseenalaistaa, kun polvessa on instabiliteetin lisäksi jo muutakin vauriota ihan todetustikin.

Pohdin mielessäni, että koska tunnelma on niin outo, ehkä neurologilla on joku ennakkoasenne minusta jo etukäteen. Sekö, että hän ajattelee, ettei mua vaivaa yhtään mikään? Että liioittelen? Tai että hän arvelee, että olen ihminen, joka ei tajua itse olevansa terve? 

Siis karusti sanoen: että hänen käsityksensä minusta olisi se, että mulla olisi päässä vikaa. 

Ei hän mitenkään ota puheeksi itse EDS:ää eikä lonkkadysplasiaakaan eikä ole millään tavalla myöskään empaattinen vaan kertoilee omista näkökulmistaan. Mua hän ei kyllä oikein kuuntele tai en ainakaan koe tulevani kuulluksi. Olemme aivan totaalisen eri aaltopituuksilla, vaikka keskustelu sinänsä ihan asiallista onkin. 

Jostakin tulee puheeksi toiminnalliset häiriöt ja sanon, että omassa tilanteessani ainakin kyllä kyse on täysin fyysisistä sairauksista ja oireista. Että mitään mielenterveysongelmia ei mulla ole ja psyyke on todettu vahvaksi. Neurologi kertoo, että on tutkinut paljon toiminnallisia ongelmia ja että niissä on kyse jostakin oireesta, jolle ei löydy mitään fyysistä syytä muttei kyse olemistään psyykkisestäkään ongelmasta. 


"Tässähän on yksi kriteeri mm. se, että potilas on jostakin oireesta aivan eri mieltä mitä lääkärit ovat. Eli tässä sun polven tilanteessa vaikkapa näkemykset sun ja lääkäreiden välillä eivät kohtaa ja näitä näkemyksiä pitäisi saada vähän lähemmäksi toisiaan. Lääketiedehän ei tunne polven osalta kuin oikeastaan kaksi luksaatiota... Patellaluksaatio ja sitten ihan nivelen koko luksaatio, joka voi syntyä vaikkapa onnettomuustilanteessa. Nythän kunpaakaan ei tutkimusten perusteella näkyvästi sulla ole."

Selostan lääkärille, että millainen polvi mulla on ja miten se oireilee. "Jos se onkin vaan joku irtopala polvessa?" ehdottaa lääkäri. Kerron, että ei se ole kyllä se tuntemus vaan se on aivan erilainen kuin mitä se oli vaikkapa silloin ennen polven tähystystä aikanaan, jonka jälkeen polveen jo jäi mm. iso rustopuutosalue ja muitakin gradus 2 rustovaurioita, joista tilanne on röntgenkuvissakin jo pahentunut. Instabiliteetti pahenee koko ajan ja on ihan selkeä tunne siitä, että nivel ei ole kohdallaan (demoan polviniveltä pitämällä rystyset nyrkissä ja siirtelemällä nyrkkien asentoa niin, etteivät rystyset kohtaa, kiertyvät toisiinsa nähden tai eivät ole kohdillaan vastakkain).

Neurologi hymähtää, että tuo asia pitäisi selvittää ja vastaankin tähän, että niin - olen tässä tämän tilanteen kanssa yrittänyt selvitä jo pitkään, mutta ei tilannetta ja mun toiminta- ja liikuntakykyä kukaan lääkäri ole seurannut pidempään nyt viime viikkoina. Mutta että esim. perhe ja fyssarit kyllä ovat nähneet voinnin ja sen, miten vaikeaa mulla on. "On äärimmäisen loukkaavaa, että joutuu todistelemaan omaa vaikeaa fyysistä vointiaan ja mua ja mut parhaiten tuntemia fyssareita ei ole oikein kuunneltu. Tai vaikkapa aiemmin kuntoutusosastolla hoitajien tekemiä merkintöjä mun polven vääntämisistä paremmin paikoilleen ei myöskään oikein otettu huomioon... Mutta erityisen loukkaavaa ja tilannetta hankaloittavaa tämä kaikki todistelu tilanteesta on erityisesti mulle itselleni!"

Olen todella, todella pöllämystynyt ja lähes järkyttynyt siinä vaiheessa, kun neurologi toteaakin, että minut on lähetetty vastaanotolle siksi, että katsottaisiin, onko mun oireilussa jotakin toiminnallista. Mietin hämmästyneenä mielessäni, että mitä ihmettä?! Olen niin ihmeissäni, että en vielä edes tajua tässä vaiheessa, kuinka ovela tai vähintäänkin hyvin outo veto tämä oli tavallaan Kuopion ortopediltakin, jos näin voi sanoa. Ei hän tuolloin tämän lähetteen tehtyään mistään toiminnallisista häiriöistä tai oireista mulle puhunut vaan siinä vaiheessa sain ihan rehellisen ja hyvän käsityksen siitä, että mietittäisiin vain kaikin mahdollisin keinoin vähän uutta näkökulmaa mun erittäin vaikeaan kokonaistilanteeseen ja kipujen hallintaan, luovasti. "Out of the box", kuten sanonta kuului.

Neurologi tekee hyvin pintapuolisesti kliinisen tutkimuksen lähinnä alaraajoihin. "Et sä voi tehdä noin!!" ärähdän väkisinkin kivusta lähes kyyneleet silmissä, kun polvea yrittää neurologi tutkia niin, että istun tutkimuspedin reunalla ja hän painelee polvea + jotenkin venyttää niveltä. Tai siltä se nivelen sisällä tuntuu ainakin, todella ikävältä venymiseltä kipuineen, eikä nivel tietenkään ole kohdillaan. Selostan, että tämän polven tilanteen ja voimakkaiden kipujen vuoksi tehtiin anestesiatutkimuskin: kun polvi ON niin mielettömän kipeä ja vaikea.

Hän testaa myös asioita kliinisesti niin, että makaan tutkimuspedillä selälläni. Aluksi hän testaa vain nopeasti mm. jalkojen refleksit sekä tunnon ja sitten oikeastaan keskittyy tutkimaan mun polvia, mikä ihmetyttää kyllä. Vasenta polvea ei luonnollisestikaan voi kunnolla tutkia, sillä se on niin kipeä, ei myöskään oikeaa kättä. En tiedä, mitä hän siitä kädestä ylipäätään edes testaisi mutta ei hän voi siis edes testata oikeaa kättä ja jännitän lihaksilla vastaan heti, kun olkapää kipuilee jo pelkästään siitä, että mun kyynärniveltä liikutetaan. Joudun pitämään olkavarren todella kiinni vartalossa, ettei olkapää seilaa ties missä. "Ai onko sekin noin kipeä?" ihmettelee neurologi kovin vähättelevään äänensävyyn.

Tuo "ai onko se noin kipeä?" -lausahdus jää lähes soimaan päähän. Niin loukatulta musta tuntuu. Tuntuu, että mua mitätöidään vastaanotolla täysin. Turhaanko mulla on sitten luudutettu olkapää, oikeassa lonkassa tekonivel, polvea tähystetty? Että turhaan kai on tehty uusintaluudutuskin kun olkapää ei luutunut, ollut komplikaatioina mm. peroneuspareesi ja syvä veritulppa jalassa, hermovaurio todettu myös ENMG:ssä, mutta nämäkö eivät ole todellisia ongelmia?

Olihan se lähete neurologille toki ehkä vähän outo ajatus mun mielestä silloin ortopedin vastaanotolla ollessani mutta ortopedi selitti ja perusteli asian niin hyvin, että ajattelin, että kyllähän tää voi olla ihan hyväkin asia. Vaan kuinkas kävikään. Näköjään hyvin erikoisesti. Hämmentävästi.

"No, en mä sulle voi toiminnallisen häiriön tai oirekuvan diagnoosia tämän perusteella antaa. Sua on muutenkin niin vaikea tutkia kun esimerkiksi tuo polvi on niin kipeä. Tässä voi olla mukana jotakin toiminnallista mutta ei siitä voi varmakaan olla. On parasta, että sua hoitavat ne lääkärit, jotka ovat tunteneet sut jo pidempään. Ei sovita nyt tänne neurologialle nyt mitään kontrolleja... No, onko sulla jotakin kysyttävää?"

Vastaan heti, että no eipä ole. Mulle on aivan sama tässä vaiheessa, mitä tämä lääkäri sanoo, kun ei hän todellakaan auta mua mitenkään - pikemminkin pahentaa tilannetta, mietin. Aivan turha vastaanottokäynti. 

"Kyllä mä oon sitä mieltä, että sä pystyt kyllä kävelemään jatkossa." Vastaan, että realismia on, että maksimikävelymatka on ollut sellaiset muutama kymmenen metriä sisätiloissa jo ennen nykyistä tilannetta kahden tai yhden kyynärsauvan kanssa mutta nyt on vielä eri tilanne, kun tämä toinenkin olkapää on niin huono. Mutta että tottakai on aivan selvä, että sitä tässä juuri haetaan, että mulla säilyisi liikunta- ja kävelykyky, se on toki mun tärkein toive!! Sairaudet ovat kuitenkin mitä ovat, ne tekevät mun keholle mitä tekevät. Kaikki ei ole omasta tahdosta kiinni!! (Kunpa olisikin... Loppuisi tämä sairaalarumba ja olisin vaikka töissä... Mutta kun en pysty!)

Neurologi kättelee mua ja toivottaa hyvää jatkoa. Hyvin hämmentyneenä potkuttelen oikealla jalalla potkien itseni pyörätuolilla polin aulaan, jossa avustaja mua odottaa. "Ihan ihme käynti, ei voi muuta sanoa. Kerron sulle, kun mennään täältä ulos..."

Kuten vanha somemeemi sanoo: miten meni noin niinku omasta mielestä? Mua kohdeltiin kuin olisin ihan pimeä! (Heh, olenhan mä pimeä joo, mutta uskoisin, että vain pimeän huumorini kautta, en muuten... ;)) Entä missä se kivunhoidon tai luovuuden kautta mun voinnin parantamisen miettiminen, jonka olin olettanut olevan myös osa tätä polikäyntiä?

Ei missään. Ei sitten yhtikäs missään. En saanut tästä käynnistä mitään muuta kuin hyvin hämmentyneen ja tyrmistyneen mielen.

Onko niin, että ihan oikeasti uutta ja mun tilannetta edistävää ja auttavaa näkökulmaako saataisiin muka aikaiseksi sillä, että f y y s i s i ä, genetiikan vahvasti määrittelemiä sairauksia, kliinisesti ja radiologisesti todettuja nivelten vammoja sekä rakennepoikkeavuuksia + eri nivelissä eri asteisena ilmenevää nivelrikkoa sairastavalle potilaalle ruvetaan pohtimaan n e u r o l o g i n toimesta oireiden taustalle jotakin toiminnallista häiriötä? Häiriötä, jossa oireiden ja vammojen taustalla ei ole mitään millään testauksilla tai tutkimuksilla todennettua fyysistä syytä?

Ymmärrän kyllä, että tällaista voidaan pohtia, jos potilaalla on paljon oireita, joita ei voi todentaa mitenkään niin kliinisesti kuin esim. radiologisestikaan. Tai jos potilaalla on muuten ollut sellainen tausta, että on paljon henkistä rasitusta ja tämä voisi aiheuttaa myös mystisiä fyysisiä oireita, ihminen kun on kokonaisuus. 

Tällaisesta ei mun kohdalla kuitenkaan ole kyse. Joten toiminnallista häiriötäkö nyt pohtimallako mun kaltaisessa tilanteessa olevaa potilasta todellako oli ajateltu pystyttävän parhaiten auttamaan? Ja varsinkin kun kyseessä on potilas, jota lääkärit eivät ole nyt viime viikkoina yhtään seuranneet missään päivittäisissä toimissa, altaalla allasterapiassa tai allasterapian jälkeen tai fysioterapiassa... 

En voi käsittää mitenkään. Läheiseni eivät voi tätä käsittää myöskään mitenkään. Entä oliko tässä vastaanotossa muutenkaan mitään järkeä? 

Olin eilen myös psykologilla kertoilemassa kuulumisia, ja hänkin oli näistä neurologin vastaanottokuulumisista kyllä varsin ihmeissään ja aikoo kirjata mun tietoihin kyllä, että mulla on ihan normaali psyyke ja olen vieläpä tilanteen vaikeudesta huolimatta onneksi sinnikäs ja joustava henkisesti... Enkä ole mikään huuhaa! Pohdintani ovat täysin rehellisiä ja aitoja muutenkin aina. 

Ei kai elämässä ole muutenkaan aina järkeä, niin ihmeellisiä asioita välillä tapahtuu. Tällaista lääkärin vastaanottoa en kuitenkaan ihan hetkeen - onnekseni - ole kokenut. 

Onneksi nyt uusi kuntoutusosastolla tapahtuva selvitysjakso on tulossa tämän kuun lopussa, kuulin tästä tänään. Josko siellä vihdoin saataisiin oikeasti joku järki tähän tilanteeseen, jota on nyt ihan liian pitkään vatvottu mun voinnin ja polven sekä olkapään tilanteen vaan koko ajan huonontuessa. 

Eilisestä allasterapiasta lähdön tunnelmia voi myös käydä vilkaisemassa täältä Instagramin puolelta, jos se selventää tilannetta edes vähän:




perjantai 9. tammikuuta 2015

Hymyä

Tänään on kyllä iltaa kohti ollut ihan päinvastaiset tunnelmat mitä eilen! On se kiva, ettei ole kahta samanlaista päivää ja kivoja yllätyksiäkin mahtuu matkan varrelle.

Aamupäivällä jatkoin vieläkin epäselvien kuntoutuskuvioiden selvittelyä. Soitin polille ja kyselin vielä kerran, eikö nyt kukaan oikeasti tiedä, voiko sen 21 vrk jakaa kahteen eri osaan. Ei todella tiennyt :) Tällä kertaa jututtamani osastonsihteeri kertoi, että olivat selvittäneet asiaa enemmänkin hoitohenkilökunnalta, mutta kukaan ei osannut sanoa mitään. Kävi ilmi, että oikeasti sairaanhoitopiiri ilmeisesti tosi harvoin kustantaa tällaisia kuntoutuksia mihinkään, joten siksi kukaan ei asiasta tiennytkään. Paitsi mun lääkäri, mutta sihteereillä oli tieto, että hän on tavoitettavissa vasta viikon päästä. Sihteeri sanoi vielä, että se kyllä taitaa mennä mun kannalta liian myöhäiseksi ja että "olisi kyllä tosi hyvä saada tietää, miten tällaisessa asiassa menetellään, niin olisi vastaus valmiina jos joku muukin potilas joskus asiaa kysyy..." Niinpä :D No, mä ajattelin sitten että antaapa olla, soitan Peurunkaan ja sanon, että nyt en vaan saanut asiaa selvitettyä, mites tehdään?

Peurungan kuntoutustoimiston sihteeri ihmetteli, että onpa nyt melkoista selvittelyä! :) Tultiin kuitenkin sitten sellaiseen lopputulemaan, että enköhän mä voi parissa eri jaksossa kuntoutuksessa käydä, koska mitään lisäkuluja siitä ei tule kenellekään ja koska maksusitoumuskin on voimassa pitkälle syksyyn. Ja on ollut kuulemma muitakin tapauksia, joissa on sovittu yksilölliseen kuntoutukseen tulevan henkilön kanssa ja heidän hoitava lääkärikin on todennut, että se on pääasia että asiat hoituvat kuntoutujan kannalta joustavasti. Joten mä siis menen 20.1. Peurunkaan ja siellä sitten sovitaan jakson loppupuolella, milloin tulen seuraavalle jaksolle. Hommat siis järjestyivät kuitenkin.

Jossakin vaiheessa päivää huomasin saaneeni meilin osoitteeseen, joka ei kovin yleisessä tiedossa ole ja johon lähinnä saan palautetta tästä blogistani aina silloin tällöin. Luin meilin. Kuinka ihana se olikaan! Tulin todella iloiseksi ja hymyilin :) Meilin lähettäjä kertoi mm. bonganneensa blogini sattumalta ja oli lukenut sen kokonaan jo läpi. Hän kiitti mua mm. hyvästä ja valaisevasta tositarinasta ja siitä, että oon kuvannut hyvin kaikkia näitä sairastumiseen liittyviä asioita niin byrokratiasta ihmisten asenteisiin kuin selviytymisestä arjen iloihin ja suruihinkin. Ja olipa meillä paljon 
muutakin yhteistä. Kirjoitin hänelle heti takaisin ja kiitin sydämestäni saamastani palautteesta.

Sitten keskityin hetkeksi makailemaan sohvalla, surffailin iPadilla ja kuuntelin musiikkia. Olin aivan ajatuksissani ja kuuntelin Elastisen uutta biisiä "Eteen ja ylös", juuri laulettiin että 

"Mul ei ollu mitään muut kuin mahdollisuus
Ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa..."

Kyseinen biisi on muutenkin ollut mulla viime päivinä paljon kuuntelussa, siinä on tosi hyvä tsemppimeininki ja motivaatio ja sellainen asenne, että kävisi miten tahansa ja vaikka ois vaikeaakin, koskaan ei pidä antaa periksi. 

Anyway, tuo biisi siis oli menossa kun yhtäkkiä puhelin mun vieressä soi. Katsoin, että tuo numero on keskussairaalalta ja tiesin heti: mun ortopedi soittaa. Äkkiä volumet hiljemmalle ja vastaamaan...

Hän oli pahoillaan, ettei soittanut eilen. Syy oli täysin inhimillinen ja ymmärsin sen oikein hyvin. Juteltiin sitten mun asioista ihan rauhassa ja tuntui siltä, että mihinkään ei ollut kiire, oli aikaa keskustella puolin ja toisin. 

Kuntoutuksen voi hyvin jakaa kahteen osaan, ei mitään ongelmaa. Lisäksi oli puhetta mun tilanteesta muutenkin, kun eilen meiliin olin kirjoitellut, mitä oireita mulla tällä hetkellä on. Lääkäri kyseli tarkemmin, miten yliliikkuvuus mulla ilmenee, onko suvussa ollut yliliikkuvuutta ja mitä oireita tällä hetkellä on lonkissa ja polvissa. Kerroin tilanteen ja vaikka tärkeintä onkin ensin saada oikea lonkka parempaan kuntoon, pitää nuo muutkin tutkia. Yliliikkuvuus aiheuttaa leikkauksiin ongelmia, totesi lääkäri (no tämän jo tiesinkin kun oon yliliikkuvuudesta ottanut viime aikoina selvää)... Ja yliliikkuvuus on muutenkin hankalahoitoista. Sanoinkin sitten, että oon mä miettinyt sitäkin, onko tuo oikea lonkka ollut niin hidas toipumaan juuri yliliikkuvuuden tai poikkeavan kudosrakenteen vuoksi. 

En muista oonko täällä blogissa kertonut, mutta lonkkaongelmien ja väärään suuntaan taipuvien ja muutenkin muljahtelevien polvien lisäksi tuossa vasemmassa polvessa on ollut jo pitkään, vuositolkulla, sellainen vika, että se menee pois paikaltaan/lukkiutuu ja mun täytyy nykyään lähes päivittäin "potkaista" se paikalleen. Tämä on alkanut jo kauan sitten, kun kaaduin polvi edellä maahan ja sen jälkeen oon kaatunut myöhemminkin polvi edellä maahan pari kertaa... (Hyviä esimerkkejä mun kaatuilutaipumuksesta/ kömpelyydestä/kompuroimisesta.) 

Polvea on saanut vuosien mittaan niksautella ja potkia paikalleen mitä kummallisimmissa tilanteissa, mm. bodycombat-tunneilla aikanaan (ja ohjaaja oli hädissään, pitääkö kutsua ambulanssi, mä huusin vaan että ei kun tää on ihan normaalia mulle, jatketaan vaan, mä jatkan sitten kohta omaan tahtiini kun saan polven paikalleen :D :D), aikoinaan työpaikan vessassa (!! Mun piti laittaa koko monta naisten vessakoppia sisältävän kylppärin ovi käytävälle saakka lukkoon, että varmistin ettei kukaan vaan tule kun menin lattialle kyljelleni, että sain potkittua polvilumpion kohdalleen... Ois herättänyt muuten epäilyksen, että tuo on hullu!), muuallakin oudoissa tilanteissa, joissa ei pääse potkimaan niveltä paikalleen. 

Kuten vaikka opiskeluaikana, kun oltiin kaverin kanssa Prismassa tienaamassa muutamia pennosia inventaariota tehden... Silloin vaan kävi niin, että en saanutkaan polvea paikalleen, seurasi reissu terveyskeskukseen ja polvi oli pitkään turvonnut ja kipeä. Ei sitä kuitenkaan silloin kuvattu, kuten mun polvia ei koskaan muutenkaan oo kuvattu, enpä oo niistä aiemmin juuri valittanutkaan. Mutta nyt siis kun tuo polvi menee paikaltaan/lukkiutuu päivittäin ja välillä jää "puoliksi paikaltaan pois", ja on jatkuvasti myös kipeä (varmaan osittain siksikin kun vasen jalka on mulla niin kovalla rasituksella), pitää hommaa tutkia lisää. Musta tuntuu, että mulla lahoaa nämä nivelet muuten kohta alta ja sitten en ainakaan pääse yhtään liikkumaan!

Ortopedini on sitä mieltä, että polvet täytyy myös kuvata, kun niitä koskaan ei ole aiemmin kuvattu. Hän laittaa/laittoi lähetteen röntgeniin ja se aika tulee varmaan sitten jossakin vaiheessa mun ekan Peurungan kuntoutusjakson jälkeen. Sitten myös poliaika, jossa katsotaan lonkat ja polvet ja tuumaillaan tilannetta. Kyselin työkyvystä/sairauslomasta vielä lisäksi. On ihan selvää, etten ole työkunnossa. Ortopedi ei voi kirjoittaa mulle sairauslomapaperia ennen kuin on mut ja kokonaistilanteen taas nähnyt, koska viimeksi olen käynyt polilla marraskuussa. "Kunhan siitä ei tule vaan mitään ongelmaa sulle", sanoi hän. Totesin, että riittää varmasti, että kerron tilanteen työterveydessä ensi viikolla ja kerron, mitä olen ortopedin kanssa keskustellut, hän on kuitenkin hoitava lääkäri ja tietää mun fyysisen voinnin parhaiten. Lopuksi hän toivotti hyvää kuntoutusta ja perjantaita ja mä myös kiitin jälleen kerran tosi paljon puhelusta ja asioiden hyvästä hoitamisesta. Molemmille jäi varmasti hyvä fiilis. Mä ainakin olin tyytyväinen ja iloinen. 

Pienestä voi olla kiinni oma henkinen jaksaminen ja se, että tuntee ainakin hetkeksi taas itsensä hyvin ymmärretyksi ja kuulluksi tällaisten ei-maailman-yleisempien-sairauksien ja vikojen kanssa. Ei oo todellakaan helppoa ja yksinkertaista olla näin "moniongelmainen." Hyvin äkkiä moni täysin terve tai ainakin "vähemmän sairas" tai paremmin voiva ihminen kuin mä ajattelee, että tuolla Hannastiinalla täytyy olla päässä vikaa, että se kuvittelee oireensa tai haluaa vaan huomiota, kun sillä on aina joku ihmeellinen vaiva.

Itsekin ajattelin näin aikanaan, siis muista ihmisistä, joilla oli "muka aina jotain." Ja vähättelin mun nivelongelmia ja muuta ja mietin vaan, että mä nyt oon vaan tämmönen ja näillä mennään eikä valiteta! Vaan voinpa todeta, että kannattiko? Tai niin kuin monesti nykyään todetaan kuvan muodossa:



Ei kannattanut eikä mennyt kovin hienosti kyllä :D Tässä sitä vaan ollaan ja porskutetaan - tai siis linkutetaan ja köpötellään - näiden ihmeellisten nivelten ja tukikudosten ongelmien kanssa. Ja vika ei todellakaan ole päässä! :D Mä olen vaan todennut tässä ajan mittaan, että näistä vaivoista täytyy kertoa lääkäreille silloin, kun niitä on. Jos ei hoida itseään, pidä asioistaan huolta, vaadi hoitoa tai kerro asioista avoimesti, niistä saattaa myöhemmin elämässä tulla joko hirveä taakka. Tai sitten kukaan ei ainakaan usko, jos terveys yhtäkkiä romahtaa radikaalisti. "Eihän tää voi olla mahdollista, sähän oot ollut aiemmin täysin terve!" 

Mä en huijaa enää ketään. En muita enkä varsinkaan itseäni. Enkä esitä mitään. Mä oon mä, kaikkine vikoineni. Ja jos nyt näitä vikoja on vähän enemmän niin so what. Onneksi hyvä elämä ei koostu virheettömästä kropasta vaan hyvästä sydämestä, ilosta ja välittävistä ihmisistä!