Facebook muistutteli tänään neljä vuotta sitten tapahtuneesta tilanteesta. Tuolloin olin ollut jo lähes vuoden pois työelämästä mutta tapasin silloin uuden esimieheni - jonka alaisuudessa en ehtinyt tehdä töitä kertaakaan varsinaisesti - työterveydessä työterveysneuvottelussa. Absurdi tilanne sinänsä, josta tuli kuitenkin ja joka on yhä näin neljä vuotta myöhemminkin muisteltuna aika huvittava asioiden (eli mun silloisen terveystilanteen, joka puolestaan oli silloin vielä paljon parempi mitä nyt) hankaluudesta huolimatta. Tämän ihmisen kanssa synkkasi hirmu hyvin. Hän oli myöhemminkin pahoillaan, että tilanne ja mun terveys muutenkin eteni ajan mittaan siihen, että mun työura päättyi. Sanoi, että olisi ollut innokas tekemään yhteistyötä oikeastikin töissä, mutta ei voi mitään, niin vain nyt meni...
Jäin tänään miettimään näitä kuluneita vuosia vähän enemmänkin. Kohta tulee jo viisi vuotta siitä, kun elämä muuttui työkeskeisyydestä, ura edellä kuljetusta, itsekeskeisestä ja kiireisestä elämästä hiljalleen ihmiskeskeisemmäksi ja verkkaisemmaksi. Kuka sen kiireen tunteen muuten edes loi? Aika paljon varmaan minä itse kuten muutkin uraihmiset herkästi luovat. Arvot ovat muuttuneet kai aika paljon muutenkin matkan varrella. Tosin itse en varmaan ole ihan paras tähän vastaamaan vaan tätä voisi kysäistä läheisiltä.
Tietyissä asioissa oon varmasti aika jämäkän ärhäkkä edelleen enkä siedä "häsläystä", ylimääräistä vöyhkäämistä, kiireellä tehtyjä asioita tai keskeneräisiä/levällään olevia asioita. Hommat pitää tehdä hyvin, ajatuksella ja sydämellä, olivatpa ne mitä vaan. Viihtyisin parhaiten esim. aina siistissä ja kauniissa kodissa... Jolloin nämä tilanteet tai epäsiisteys saa mun tunteet kiehahtamaan aika nopeastikin, ja tämän saa tietysti perhe kuulla, ketkäpä muutkaan. Samoin se saa mun tunteet kuumenemaan, jos mun oletetaan automaattisesti pystyvän tekemään jotakin asioita ja jätetään esim. lojumaan tavaroita tai astioita ympäriinsä. Mutta lopultahan nämä ovat aika pieniä asioita, ja ihan jokaisen perheen tuttuja juttuja :)
Se on sen sijaan olennaisinta, miten yhteen hiileen perhe ja läheiset muuten tiukoissakin tilanteissa yhteen puhaltavat. Täytyy sanoa, että kyllä mä oon äärimmäisen onnellinen, miten meillä kuitenkin asiat sujuvat, millainen hyvin toimiva neljän hengen tiimi meidän perhe on ja että läheiset myös ympärillä ovat apuna ja tukena. Ei tätä voi liikaa koskaan korostaa, eikä kaikilla ole saatavilla esim. isovanhempien apua arkeen, minkä hyvin tiedän ja ymmärrän. En jaksaisi näin hyvin ilman tietoisuutta ja ymmärrystä siitä, miten hyvin kaikki asiat ympärillä on. Vaikka en aina näytäkään sitä ja saatan olla kipujeni kanssa välillä myös läheisille aika sietämätönkin, niin tiedän ja tunnen, että mua kannatellaan kaikin tavoin. Se on niin hieno tunne. Oon ennenkin kirjoittanut ja todennut, että oon etuoikeutettu. Nytkin tiedän, että kotona kaikki järjestyy ihan varmasti, kun olkapään uusintaleikkaus luusiirteen ottoineen on viikon päästä luvassa.
Kommunikointi on meillä myös avointa, meillä puhutaan asiat läpi. Se on tosi tärkeää, ettei jätetä asioita mieleen vaivaamaan. Parhainta on iltaisin, kun ollaan iltapalalla tai lapset sohvalla mun vieressä vuorotellen tai yhtäaikaa ja jutellaan ja keskustellaan vaikka mistä asioista. Parhaat keskustelut syntyvät spontaanisti ❤ Ja kyllä - kouluikäisetkin viettävät vielä aikaa äidin ja isän vieressä ja kainalossa, kun siihen löytyy mahdollisuus ❤
Vaikka oonkin menettänyt näiden kuluneiden viime vuosien aikana mm. nivelten osasia lonkasta polven repaleiden kautta olkapään toimivuuteen ja näiden ohella kaikkien muidenkin isojen nivelten tukevuutta niiden muuttuessa purkaksi, samoin ylipäätään terveyttä liikunta- ja toimintakyvyn muuttuessa huonommaksi, enkä enää muista, miltä tuntuu olla täysin kivuton, olen kuitenkin myös saanut paljon. Oon oppinut myös huomaamaan arjessa paljon iloa tuovia asioita.
Vaikeat tilanteet tuovat usein mukanaan ihan väistämättä pakollisen pysähtymisen. Yhtäkkiä löytääkin itsensä pohtimasta elämää kaikkine eri vivahteineen ja katsomasta itseään peiliin.
Mikä oikeasti mulle on tärkeää? Mitä minä arvostan ylipäätään elämässä, itsessäni ja muissa ihmisissä? Jos mun elämä on tällainen kuin se on, mitä mä haluan tehdä silloin, kun mulla on vointia tehdä asioita?
Kaikki ylimääräinen, turha ja merkityksetön unohtuu elämästä pois.
Tilalle tulee asioita, jotka oikeasti merkitsevät ja tuovat mahdollisimman hyvää oloa sekä itselle että muille. Muita haluan tukea ja auttaa voimieni mukaan, koska tiedän, miltä kohtalotovereista ja vertaisista varsinkin sairastumisen alkuvaiheissa ja isoissa, vaikeissa kohdissa tuntuu. Toivottavasti mun kokemuksista ja "casesta" hyötyvät myös lääketieteen ammattilaiset osaamisen ja sairastamieni sairauksien ymmärryksen karttumisella, jotta myöhemmin muitakin osataan hoitaa ja kuntouttaa ehkä taas hiukan paremmin. Mua ennen on myös ollut tienraivaajia.
Lopulta millään muulla ei ole merkitystä kuin rakkaudella ja välittämisellä, mikä huokuu niin omista läheisistä kuin tietyistä ammattiinsa täysillä, kutsumuksella omistautuneista terveydenhuollon ammattilaisista. Mua tällä hetkellä hoitavat ja kuntouttavat lääkärit ja fysioterapeutit sekä kaikki mut hyvin kohdanneet muutkin terveydenhuollon ammattilaiset ovat helmiä. Mulle on myös aivan sama, mitä musta muutoin ajatellaan mutta toivon, että oon pystynyt ja pystyn antamaan voimaa ja ajattelemisen aihetta omakohtaisten kokemusten kautta myös itsestäni muille. Haluan uskoa, että avoimuudella ja aidolla välittämisellä sekä oikeudenmukaisesta kohtelusta taistelemalla muutetaan maailmaa.
Lisäksi on todella tärkeää, että vaikeissakin tilanteissa, suurissa kivuissa ja ongelmissa silti tietää, että itsellä on kuitenkin aina sisäinen rauha ja samalla asenne sekä tunne siitä, että tästäkin selvitään ja noustaan. Pieni hetki ja askel kerrallaan. Minä itse lopulta väritän elämänasenteeni sellaiseksi kuin se kussakin tilanteessa voi olla.
Mä en pelkää olla tarpeeksi auki ja avoin kaikessa haavoittuvuudessanikaan, sillä vain tällä tavalla sopivan auki olemalla pystyy antamaan itsestään ja omista kokemuksistakin muille. Auttava käsi on aina ojennettuna; me selviämme yhdessä kyllä. On kuitenkin muistettava myös omat rajat ja se, ettei anna eri asioiden ja tilanteiden viedä kaikkea hyvää energiaa ja tunnetta itsestä.
Näissä asioissa ei kuitenkaan koskaan ole valmis eikä tarvitsekaan olla. Onneksi oppimismatka, elämä, on tässä ja nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Toivottavasti blogilla oli hyvä kiinteyttävä vaikutus tai se säväytti muuten jollakin tavalla! ;) Jokainen kommentti ja mielipide on arvokas, mutta en kuitenkaan julkaise asiattomia ja provosoivia kommentteja, joilla ei selkeästi ole muuta tarkoitusta kuin yrittää aiheuttaa mielipahaa joko minulle tai muille blogin lukijoille. Mietithän ensin, mitä kirjoitat. Arvostan eniten kommentteja, jotka annetaan reilusti ja avoimesti omalla nimellä ja tällaiset kommentit tulevat varmemmin julkaistuiksi.