Olen tosi kipeä, lääke- ja humautustokkurassa vieläkin ja ajatukset pyörivät mun päässä. Mietityttää, vaikka asia sinänsä ei yllätäkään. Olen kuullut jo heräämön hoitajalta sekä anestesialääkäriltä olkapään kuulumisia aamulla nukutuksessa tehdystä vääntely-läpivalaisututkimuksesta ja myös ortopedi on käynyt vielä heräämössä kertomassa tilanteen. Että olkapää ei ollut yhäkään luutunut ja nyt on lähdettävä pohtimaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, sillä ihan yksiselitteinen ei tilanne ole. Ruuvit ja levy ovat paikoillaan mutta kiertoliikkeissä on ollut hiukan myötäävyyttä. Vain arpimuodostusta, fibroottista liitosta, on syntynyt johonkin kohtaan.
Protokollan käsitys/oletus HERKO-potilaista lienee sellainen, että potilaiden tulisi olla tässä vaiheessa jo suhteellisen omatoimisia ja virkeitä, aika pian kotiutuskuntoisia. HERKO-tilaan on mahdollisuus jäädä yöksi mutta selkeästi on nähtävissä, että mitään hoidollisia toimenpiteitä tai isompia apuja eri toimintoihin tässä ei potilaan oleteta enää tarvitsevan. Hoitajat tuntuvat tympääntyvän, jos potilas tarvitseekin enemmän apua tai hoidollisia toimenpiteitä, tämä ei ilmeisesti ole HERKOssa yleistä. Tai ehkä hoitajilla on vaan kiire resurssien vähyyden vuoksi tai tietyt hoitajat ovat vain työhönsä kyllästyneitä... Tai ehkä tämä uusi toimintamalli hakee vähän vielä toimintatapojaan ja joudutaan siksi säätämään tai nämä hoitajat ovat tehneet lähinnä paperitöitä viime vuosina... En tiedä.
Ruuat pitäisi melkeinpä pystyä itse hakemaan kotiutusheräämön keittiöstä ja koko ajan mullekin toitotetaan, josko pukisin vaikka omat vaatteet päälle. Mun kipujenkin oletetaan olevan hyvin hallinnassa, eikä oikein uskota, että olen oikeasti kipeä. En ymmärrä, miksi? Siksikö, etten ulise ja valita kipujani suureen ääneen?
Luutumaton, väännelty ja tutkittu olkapääkö ei ole kipeä? Jokainen voi miettiä omalle kohdalle, miltä tuollainen olkapää voisi tuntua. Ja olen myös elänyt tällaisen olkapään kanssa viimeiset 5 kk, joista pari viimeisintä kuukautta varmaankin 98 % ajasta ilman ortoosia, käsi vapaana ollen ja monessa tilanteessa hammasta purren. Että onkohan se ollut jo aiemmin tai onko nyt kipeä?
En koskaan ulise kipujani suureen ääneen ja dramaattisesti. Siitä, että naurankin tai heitän typerää huumoria, ei voi kiputilanteestani välttämättä myöskään päätellä mitään. Mä olen vain sellainen luonteeltani. Tästä puhuin mieshoitajan kanssa jo heräämössäkin.
HERKOn petipaikat tuntuvat olevan kuin joku potilaiden epämääräinen säilytyspaikka. Omalta kohdaltani potilasvalinta HERKOon ei ehkä ole ollut kaikkein sopivin, mun kokonaisvointia ei ole otettu nyt tarpeeksi hyvin huomioon. Omatoimisuus- ym. vaatimukset eivät ihan äkkiä toteudu nyt aamun toimenpiteen jälkeen mun kohdalla, vaikka kuinka haluaisinkin. Esitiedoista varmaankin kyllä selviävät mm. liikunta- ja toimintakykyrajoitteet ja mulla on kepin lisäksi pyörätuolikin mukana. Silti hoitaja selkeästi olettaa, että olisin omatoimisempi, mikä ihmetyttää suunnattoman paljon. En pärjää esim. edes vessassa täysin yksin, kun en saa nostettua ja laskettua housuja. Sänkykin on vanhanaikainen, jota ei voi itse säätää sähköisesti. Tarvitsen tähänkin aina hoitajan auttamaan samoin kuin mm. tyynyjen asetteluun vasemman käden alle...
Heräämössä kaikki toimi erittäin hienosti, kiputilannetta ja vointia seurattiin tiiviisti ja kipulääkitys oli riittävää. HERKO-tilassa sen sijaan kohtelu on jotenkin kylmää. Ihan kuin pyytäisin kipulääkettäkin turhaan. Vihaan lääketokkuraisuutta, ja se myös hankaloittaa entisestäänkin hankalaa liikkumista ja toimimistani. Hoitajia ei kiinnosta kysellä kenenkään vointeja muutenkaan sen enempää, he hoitavat vain kaikkein välttämättömimmän hyvin mekaanisesti ja jopa vastahakoisesti. Mietin siinä touhua seuratessani ja maatessani, että ehkä heidän itsekin pitäisi antaa palautetta eteenpäin siitä, jos kokevat, ettei työ ole mielekästä, asiat eivät suju ja heillä on liian kiire...
Heräämössä mua hoitanut mieshoitaja käy vielä iltapäivällä moikkaamassa ja kyselemässä kuulumisia. Kerron asioiden laidan ja HERKO-kokemuksistani, joista hän on vähän harmissaan. Kiitän kuitenkin häntä hyvästä hoidosta ja meiningistä heräämössä sekä siitä, että hänellä - heräämössä yleisestikin - asiat hoituivat tosi hyvin. Leikkurissakin muuten tunnelma oli aiemmin aamulla tosi hyvä. Henkilökunta oli oikein mukavaa ja kaikki hoitui jälleen tosi hyvin, empaattisesti mutta huumorillakin. Ei mitään moitittavaa.
Ortopedi ilmestyy jossakin vaiheessa iltapäivää myös mun sängyn viereen vielä uudestaan keskustelemaan jatkokuvioista. "Olen miettinyt tätä asiaa koko päivän..." hän huokaa mietteliäänä. "Ei tässä oikein ole kuin kaksi vaihtoehtoa. Joko vielä odotellaan eikä tehdä mitään tai sitten mä laittaisin pari luusiirrettä uusintaleikkauksessa. Luusiirteet otettaisiin sitten lantiosta." Näemme jo kolmatta kertaa päivän aikana. Kerron, että on muakin tottakai mietityttänyt tilanne pitkin päivää mutta on tätä koko kuviota tullut tietysti selvitettyä ja mietittyä jo aiemminkin... Ei ole mikään yksinkertainen eikä helppo ratkaisu niin mulle kuin ylipäätään kenellekään.
Keskustelemme ja pohdimme tilannetta jonkin aikaa yhdessä. Muitakaan vaihtoehtoja kuin nämä kaksi ei ole. Päädyn/päädymme yhdessä lopulta siihen, että uusintaleikkaus tehdään, koska nyt tällä tavallakaan ei päästä asiassa eteenpäin. En tarvitse enempää mietintäaikaa, sillä olen muutenkin nyt niin tuskastunut näihin nykyisiin kipuihin ja olkapään tilanteeseen, elämänlaatu kärsii valtavasti.
Leikkaus tehdään ykköskiireellisenä ja siinä otetaan varalta myös bakteeriviljelyt. Tulehdusta ei kai ihan suoraan ole epäilty mutta kun olkapää on ollut nyt niin kipeä, niin varmuuden vuoksi tuokin... Itse en kyllä usko, että mulla mitään tulehdusta olkapäässä on.
Mua HERKOssa päivän hoitanut hoitaja käy vähän myöhemmin mun luona muissa asioissa ja kysyn, joko hän kuuli ortopedin kuulumisista. "Ei sieltä mitään kuulu vielä, nämä asiat on niin pitkissä kantimissa, että ortopedit siellä vasta asioita miettivät!" hän tuhahtaa. "Ööh... Niin siis tarkoitan, että kuulitko, että ortopedi kävi tässä mun luona juttelemassa?", vastaan. Hoitajan ilme on näkemisen arvoinen. "Ai öööh... kä-kävi ...ortopedi täällä juttelemassa?" Sanon, että kyllä vaan!!
"Uusintaleikkaus. Ykköskiireellinen. Että silleen."
Hoitajan silmät ovat kuin lautaset tässä vaiheessa. Mietin mielessäni, että jokohan nyt alkaa joku käsitys olla mun kiputilanteesta ja ylipäätään siitä, mikä vointi mulla on. Hoitaja oli kuitenkin hyvin nähnyt myös mm. sitä, miten sain polven kanssa temppuilla aina, kun nousin sängystä/istumasta ylös... Mutta ei hän siihen mitään kommentoinut, katseli aina vaan ihmetellen.
Jossakin vaiheessa iltaa pääsin jopa päiväkirurgian lepo-/keittiötiloihin vähän syömään muutakin kuin vain leipää. Olin aivan lääkepöllyssä ja kipeä. Tästä tunnin-parin päästä mä totesin, että vaikka en nyt ihan kotiutuskuntoinen välttämättä ole, mähän lähden täältä kotiin. Kotiinlähtösuunnitelmistani ensimmäisenä kuullut hoitaja - eri kuin mun omahoitaja - oli myös vähän silmät selällään. "Ai haluat ko-kotiin...? Jo nyt...?" Totesin näin olevan. En vaan enää jaksanut katsella sitä meininkiä... En, vaikka olinkin vähän tai ehken ihan niin vähänkään semikuntoinen.
Lopulta mut sitten kotiutettiin. Ekstraoxynormin vielä sain ennen kotiin lähtemistä. Kotiuttava hoitaja olikin sitten aivan erilainen kuin aiemmat - hänellä oli sellainen oikeasti "hoitava, potilaslähtöinen ja auttavainen asenne" mutta kävikin ilmi, että hän olikin vuodeosastotyöstä kiireapuna tuolla... Mutta hyvä niin, jotenkin jäi parempi fiilis lähteä, kun oli vähän empaattisempaa menoa.
Taksinkuljettaja sen sijaan aiheutti vaaratilanteen, kun pyörätuolin kera lähes valuin hissin tasolta alas sivulle, jonne ränkkä yksipilarihissin nostotaso oli kallellaan! Mutta se on sitten jo eri juttu... Onneksi mä sen verran kuitenkin pääsin tuolista ylös, etten ehtinyt tuolin kera olla maassa! Kyllä ärähdin kuljettajalle ihan huolella!!
Tällainen oli tämänkertainen "Päivä Keski-Suomen keskussairaalassa." Näitähän tulee vielä piisaamaan.
Nyt vaan täytyy kaivaa esille tyhjä taulu ja koittaa aloittaa taas puhtaalta pinnalta. Tässä tullaan kysymään taas paljon voimaa, sisua, lujaa tahtoa, asennetta, positiivisuutta ja kaikkia mahdollisia hyviä asioita mitä ikinä mieleen tulee. Mutta ei auta, näin mennään nyt.
P.S. Mieheni muuten totesi eilen hymähtäen: "HERKO - hymy herkossa!" Tämä kun ei pitänyt mun kohdalla yhtään paikkansa, niin tälle lausahdukselle lähinnä kyllä kotona naurettiinkin ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Toivottavasti blogilla oli hyvä kiinteyttävä vaikutus tai se säväytti muuten jollakin tavalla! ;) Jokainen kommentti ja mielipide on arvokas, mutta en kuitenkaan julkaise asiattomia ja provosoivia kommentteja, joilla ei selkeästi ole muuta tarkoitusta kuin yrittää aiheuttaa mielipahaa joko minulle tai muille blogin lukijoille. Mietithän ensin, mitä kirjoitat. Arvostan eniten kommentteja, jotka annetaan reilusti ja avoimesti omalla nimellä ja tällaiset kommentit tulevat varmemmin julkaistuiksi.