Hoidin itseni kuntoon

Jos jonkinlaisia asioita on ehtinyt viime päivinä taas risteillä mielessä. On ihan pakko sanoa, että on tämä kyllä melkoista meininkiä - vähän niinkuin kaikkien asioiden suhteen. Ei kuitenkaan vain ikävien kuulumisten osalta vaan vähän valonpilkahdustenkin muodossa.

Maanantain lopputulemat ovat toki paljon mietityttäneet yhä. Nyt jälkikäteen on tullut mietittyä mm. sitä HERKO-toimintaa vähän laajemminkin kuin vain mun yksittäisenä kokemuksena. On hyvä, jos mahdollisimman moni potilas tai läheinen antaisi palautetta saamastaan hoidosta, jotta asioihin voidaan puuttua ja toimintaa kehittää rakentavasti. Tärkeää myös olisi, että henkilökunta itsekin nostaisi asioita esille ja antaisi palautetta ylemmille tahoille, jos he kokevat tympääntymistä, ovat kyllästyneitä, resursseja ei esim. ole tarpeeksi tai olosuhteet oman työn tekemiselle eivät toimi. Lähtökohtaisesti varmasti kaikki pyrkivät tekemään parhaansa mutta tietyissä tilanteissa se ei riitä, kun kyseessä ovat leikkauksista ja toimenpiteistä toipuvia ja kotiutuvia potilaita, jotka voivat tarvita intensiivistäkin hoitoa.

On myös syytä kysyä, miten ja millä perustein potilaiden oletetaan sopivan HERKO-toimintaan? Millaisessa kunnossa HERKO-potilaan tulisi olla? Entä milloin ja missä vaiheessa HERKO-potilas muuttuukin osastohoitoa tarvitsevaksi potilaaksi?

Mietin myös paljon sitä, millä tavalla HERKO-tiloissa mua ja muitakin heikompikuntoisia kohdeltiin ja miten mut esim. kotiutettiin - aika hatarien tietojen varassa. Tai siis itse kotiutustilanne oli lämminhenkinen ja hyvä, kotiuttaneelle vuodeosastolta kiireapuna olleelle hoitajalle tästä pisteet mutta... ...siis eikö ole aika älytöntä, että tulevasta ykköskiireellisestä leikkauksesta tiesivät mun kotiutuessa lähinnä vain minä ja ortopedi mutta kukaan hoitajista ei tiennyt mitään? Entäpä jos olisinkin ollut ihan lääkepöllyissä ja sekaisin (siis olin kyllä mutta jos olisin ollut vielä niin sekaisin, että muistikin menee) ja olisin vaikka unohtanut myöhemmin kokonaan, mitä minä ja ortopedi keskustelimme ja sovimme? 

Tai jos vaikka olisinkin kaivannut vielä sitä, että tuleva uusintaleikkaus ja tähän liittyvät asiat olisi vielä päästy keskustelemaan läpi jonkun hoitajan kanssa... Jos olisinkin ollut vaikka näistä ikävistäkin käänteistä niin yllättynyt ja alavireinen, että olisin tarvinnut siis asian käsittelyyn vielä keskustelua ja tukea. En tällaista itse nyt sinänsä kaivannut, olin näihin uutisiin jo henkisesti valmistautunut ja asiat ovat sinänsä mulle (valitettavasti) jo niin tuttuja, että en hätkähdä ihan pienistä mutta moni arempi ihminen varmasti olisi jäänyt tällaista asioiden läpikäyntiä vielä kaipaamaan.

Ei se mikään ihan pieni leikkaus ole, mikä olkapään luudutusleikkaus on ja ei ole myöskään mikään uusi luusiirreleikkaus, kun siinä otetaan lantiostakin luuta, vaikka toimenpiteenä se ei yhtä iso olekaan kuin eka leikkaus oli. Mutta asiana tällaiset ovat isoja ja kyllä moni varmasti nämä uutiset ja päätökset ottaisi tosi raskaasti. Mietityttäväthän nämä asiat nyt muakin, ei sillä, mutta koko HERKO-meininki oli niin mekaanista ja tympeää ja asiat jäivät aika ilmaan kun kotiuduin, että jos mullakin asiat ovat mietityttäneet niin jollakin enemmän tukea kaipaavalla ihmisellä vieläkin enemmän olisi näin käynyt!

Nyt sitten oon parina viime päivänä soitellut sekä toimenpidesuunnitteluun että kirran polille asioista. Ortopediinkin otin jo yhteyttä eilen ja sainkin jo joitakin lisätietoja kysymyksiini, joita jälkikäteen tuli mieleen. Asiat olivat kuitenkin ihan levällään ja niitä ei oltu vielä edes käsitelty sen enempää suunnitelmien osalta, joten tänään soitin vielä uudelleen toimenpidesuunnitteluun ja nyt onneksi sain kiinni sairaanhoitajan, jolla mun asiat ovat käsittelyssä. Eniten toki mua kiinnostaa leikkauksen ajankohta nyt tässä vaiheessa, jotta sekä minä että läheiset pystymme varautumaan taas mun sairaalassaolo- ja toipumisaikaan muutenkin. Mulle lähetetään tekstari, kun asioista tiedetään lisää mutta nyt kuukauden sisään leikkauksen on oltava.

Tuosta HERKO-toiminnasta vielä... Mietin muutaman päivän ajan, pitäisikö mun antaa palautetta kokemuksistani. Pari hoitajaa pyysi jo maanantaina palautetta antamaankin. Tämä kannusti mua palautteen antamisessa ja se, että eihän näistä kokemuksista ja ihmisten kohteluista kukaan saa tietää eikä mitään asioita voida kehittää tai parantaa ilman rakentavaa palautetta. Niinpä lopulta lähetinkin palautetta ja tällä hetkellä olen saanut jo tietää, että asia tullaan käsittelemään ylilääkäreiden kesken muistutuksena ja tulen saamaan tästä myös kirjalliset vastaukset. Yllättävä, positiivinen käänne!

En odota ihmeitä ja ylimääräinen sanahelinä ja pahoittelut eivät enää hirveästi lämmitä jälkikäteen, kun asiat ovat jo tapahtuneet. Silti on hyvä tietää, että ehkäpä talon (siis keskussairaalan/sairaanhoitopiirin) sisäisiä prosesseja voidaan kenties miettiä ja viilata tällaisenkin yksittäisen kokemuksen myötä.

Periksi ei vaan pidä antaa! Ei ikinä. Prkl!

Ei ainakaan silloin, jos tietää ja huomaa, etteivät asiat suju ihan kuten pitää ja saa epäoikeudenmukaista kohtelua osakseen. Ymmärrän, ettei tällaiseen aina löydy voimia, mutta jostakin jos niitä mitenkään löytyy, niin kannustan: viekää epäoikeudenmukaisesta kohtelusta asioita eteenpäin. Minäkään en turhasta ja pienestä valita tai nosta huvikseni kissaa pöydälle, tätä painotan aina ja pyrin esittämään asiat aina perustellusti ja jäsennellysti. Mutta nyt taas kerran on nähty, että kukapa muukaan omista asioista huolta pitää kuin minä itse. Minähän se itseni ja tilanteeni parhaiten tunnen.

Omiin tuntemuksiin pitää myös aina luottaa, sen olen taas oppinut tämän kesän aikana. Jossittelu on vihoviimeistä mutta onpa tullut sitäkin pohdittua, että jos olisin mies, olisiko mun olkapään tilanne otettu jämäkämmin selvitykseen jo aiemmin...? Onko mua pidetty vaan hysteerisenä naisena ja harvinaissairaana, joka vaan kuuntelee kaikkia kehon tuntemuksia liikaa? En tiedä mutta mikään hysteerinen ja turhista valittava eukko en todellakaan ole. 

Harvinaissairas, kyllä. Valitettavasti. 

Valitettavasti siksi, että perinteisempiä sairauksia olisikin niin paljon helpompi ja selkeämpi hoitaa tiettyjen ennalta tiedettyjen hoitosuositusten, -polkujen tai käytäntöjen mukaan...

Ei tämä maailma ja maa varmaan paremmaksi nykymeiningillä ainakaan muutu, ellei jotakin radikaalia tapahdu yhteiskunnan tilanteessa, taloustilanteessa, terveydenhuollon arvostuksessa ja resurssoinnissa, varojen kohdentamisessa. Siinä, millaiseksi ihmisen arvostus ja kohteleminen, inhimillisyys ja empatia nähdään myös laajemmassa kuvassa. 

Hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin välinen viiva on veteen piirretty.

P.S. Jos joku kysyisi juuri nyt multa, että miten saan päiväni kulumaan niin vastaisin varmaan, että soittelemalla kaiket aamut eri hoitajille ja sihteereille ja kirjoittelemalla meilejä ylilääkäreiden kanssa ;) Välillä vähän leikellään, hoidetaan ja kuntoutetaan, höpsäytellään ja leikellään vähän lisää. Eihän tässä muuta elämää toki olisikaan... ;)