Satumaa

Eilen palailin pois kuntoutusosastolta takaisin kotiympyröihin. Oli kyllä kiva päästä taas oman perheen luokse, joka oli kuitenkin hyvin pärjäillyt mun poissaoloni ajan, tottakai. Tämä ei ole ehkä kaikissa perheissä itsestäänselvää, mutta mä voin kyllä olla vilpittömän onnellinen ja kiitollinen kaikista tukijoukoista mun ja meidän perheen ympärillä. Samoin tietysti miehen panos tämän mun ja meidän elämämme tärkeimmän projektin, nimeltä Meidän Perhe, eteen, on niin valtavan iso, tärkeä ja hyvin hoidettu, että tästäkin on syytä olla erittäin kiitollinen. Homma ja tämä perhe toimii hyvin.

Ylipäätään jos oma terveys ja siihen liittyvä hässäkkä kaikkinensa laitetaan hetkeksi sivuun, ei mulla ole mitään, mistä valittaa. Mun valituksen aiheetkin ovat lopulta aika lailla ihan arkisia, pieniä, joita ei viitsi edes valittamiseksi kai lopulta edes sanoa. Ne ovat vain elämää ja aivan tavallisia ja lopulta aika mitättömiäkin asioita - jotka kertovat vaan siitä, että elämä tässä ympärillä on mallillaan.

Kuntoutusosastolta jäi päällimmäiseksi mieleen jälleen taas erittäin hyvä, potilaslähtöinen, inhimillinen, moniammatillinen ja yksilöllinen hoito sekä kuntoutus. Kaikki tarvittavat tutkimukset, tapaamiset, testaamiset, kuntoutus ym. hoituivat hienosti 1,5 viikon jakson aikana. Kuntoutusosasto 27 on mun potilaskokemukseni mukaan kyllä varmasti yksi meidän keskussairaalamme parhaita osastoja, niin kokonaisvaltaisesti ja hyvin siellä ihminen yksilöllisine elämäntilanteineen kohdataan. 

Eilen mulla oli vielä pari fysioterapiakertaa ja lisäksi fysiatri kävi tutkimassa mun pahiten oireilevat nivelet. Oli mietitty ranteeseen kortisonin pistämistä muttei sitä sitten kuitenkaan tehty, kun mulla on reissu tulossa viikonloppuna (etten olisi ihan täysin toiminta- ja liikuntakyvytön, varsinkin, jos ranne kipeytyisikin pistoksesta) mutta myös siksi, että ranteessa onkin ilmeisesti häikkää muuallakin kuin vaan De Quervain -jännetuppiongelma. Eli ranne on kokonaisuudessaan löysä ja aivan yliliikkuva (kivuliaisuudesta huolimatta oli hassua itsekin nähdä, kuinka fysiatri heilutteli rannetta tai oikeastaan pitäen kiinni sekä kämmenestä että käsivarresta ylös-alas -suunnassa, en ole edes tajunnut, että se on niin löysä!) ja peukalon tyvinivelessäkin on vikaa. Ongelma on isommalla alueella. Olin tästä ihan tietämätön! Koko ajan on vaan De Quervainista puhuttu. Nyt sovittiin niin, että mulle on vielä myöhemmin kesällä aika fysiatrille, ja silloin katsotaan uudestaan tilanne ja mahdollisesti pistetään sitten kortisoni. Jos taas se ei auta, käsikirurgin juttusille kai pitää sitten seuraavaksi mennä.

Sitten lisäksi tuli todettua, että TOS-tyyppistä oireilua on molemmilla puolilla hartioissa ja lisäksi luksoituu tuo temppuileva ja tosi kipeä vasen olkapää posteriorisesti (taaksepäin). Fysiatri tutki todella huolellisesti ja totesi näin. Jännä sinänsä, että ortopedi oli sitä mieltä, että liikesuunta on anteriorisesti (eteenpäin)... Hmm. Fysiatri kehotti myöskin stabiloiviin harjoitteisiin, vaikka kipua tuleekin... Olen näitä tehnytkin jo pidempäänkin, kun olen saanut ohjeita olkapääspesialisti-fysioterapeutti Jari Rautiaiselta tähän jo pitkän aikaa sitten, mutta tilanne on pahentunut nyt vaan 1-2 kk aikana tosi paljon. Olkapää ei kai vaan kestä keppien ym. apuvälineiden käyttöä. 

Fysiatrikin sanoi, että leikkaukset ovat hankalia tähän luksaatiotyyppiin, siihen anterioriseen olisikin ehkä joku ratkaisu. (Mutta mikä? Siitä ei puhuttu tarkemmin.) Ortopedi puolestaan taas mietti, että ainut mitä kannattaisi koittaa ylipäätään tuohon olkapäähän, on jäykistys - ja sitäkin vasta kun on pakko eli ei nyt vielä kuitenkaan... ...Milloin on sitten se pakko? Sitähän toitotin koko osastojakson ajan, että en nyt ihan kuitenkaan olisi valmis mihinkään sähköpyörätuolin käyttöönkään, vaan haluan pysyä mahdollisimman liikunta- ja toimintakykyisenä. Mutta en voi yli voimavarojenkaan yrittää itseäni kuntouttaa ja niveliä rasittaa, silti liikkua kuitenkin pitäisi pystyä ja ylipäätään liikkuvana, jotenkin edes toimintakykyisenä yksilönä pysyä. Odottelen (ortopediltani kai?) kuitenkin jossakin vaiheessa myös tietoa siitä, löytyykö pääkaupunkiseudulta tietystä paikasta osaamista tämäntyyppisiin ortopedisiin ongelmiin...

Eilen päivällä osastolla järjestettiin juhannustanssit. Suurin osa potilaista ja henkilökunnasta pyrittiin saamaan tuolloin mukaan paikalle. Oli ilo nähdä, kuinka ne vähäpuheisemmatkin ja heikkokuntoisemmatkin potilaat, vaikkapa aivoverenkierron häiriöistä tai aivoinfarkteista toipuvat, saatiin mukaan tansseihin - joko osittain liikkuen tai jopa autettiin kokonaan pystyynkin. Tanssipa eräs vanhempi ihana potilas myös muutoinkin oikein sydämensä kyllyydestä oman jaksamisensa mukaan, hän kun muutenkin oli koko ikänsä tanssimista harrastanut. 

Taisinpa siinä pyyhkäistä hiukan silmäkulmaakin sitä iloa ja auttamisen, läsnäolon ilmapiiriä katsellessani. Vanha kunnon tanssimusiikki - valssit ym. Suvivalssista alkaen - veivät muistoissani myös juhannustansseihin ja juhannuksiin mökillä omassa lapsuudessani. Monellakaan potilaalla ei ollut vielä mahdollisuutta vielä pitkään aikaan päästä edes jatkohoitoon tuolta osastolta saati myöskään kotiutumaan. 

Tunsin oman tilanteeni moniin nähden varsin hyväksi kuitenkin, vaikka omakin tilanne on ihan tarpeeksi hankala. Ei tullut silti mieleenkään valittaa mistään turhasta tai ylimääräisestä koko jakson aikana vaan päinvastoin: elämä on iso lahja ja se, että on mahdollisuus päästä kotiin kuntoutusosastojakson jälkeen tai ylipäätään elää tavallista elämää rajoitteista huolimatta, on sekin jo aivan valtavan, valtavan iso asia, mitä moni ei käsitä mitenkään, ennen kuin kohtaa erilaisissa vaikeissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Tai kohtaa vaikeuksia itse, henkilökohtaisesti.

Ehkä kuitenkin nuo tanssit ja musiikki kuljettivat monet edes hetkeksi muualle ajatuksissa. Kauas pois sairaalamiljööstä ja sairauksista, onnen ja satumaan äärelle, juhannusajatuksiin.

"Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa missä onnen kaukorantaan laine liplattaa missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan siellä huolet huomisen voi jäädä unholaan

Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois vaan siivetönnä en voi lentää vanki olen maan vain aatoksin mi kauas entää sinne käydä saan

Lennä laulu sinne missä siintää satumaa sinne missä mua oma armain odottaa lennä laulu sinne lailla linnun liitävän kerro että aatoksissain on vain yksin hän

Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois vaan siivetönnä en voi lentää vanki olen maan vain aatoksin mi kauas entää sinne käydä saan..."