Aamulla herään kännykän herätyskellon soittoon. Aurinko pilkistelee jo kaihtimen verhon välistä, mies vieressä heräilee myös ja lapsetkin hiljalleen.
Edes perheessä koko viikon jyllännyt köhäinen kuume ei ole lannistanut vaan pikemminkin on tuntunut, että koko perhe on ollut rauhassa yhdessä, kaikki esim. yhtäaikaa olohuoneessa kuka mitäkin tehden. Mutta rauhassa, tunnelma on ollut levollinen. Kerrankin. Tuntuu lähes siltä, että olohuoneesta on tullut tällä viikolla kaikkien yhteinen pesä.
Kuumeflunssat menevät ohi ajallaan. Tämä on sitä perhearkea, ihan tavallisen arkista sellaista, pahimmillaan ja tavallaan parhaimmillaankin... Ohi kiitäviä hetkiä, jolloin kaikki ovat yhdessä koolla kaikessa rauhassa. Näissä hetkissä kuitenkin lopulta tuntuu siltä, että asiat järjestyvät kyllä. Elämä kantaa ja elämään voi luottaa.
Kömmin varovaisesti ylös sängyn reunalle istumaan ja "puukättä" verryttelemään ortoosin ulkopuolelle. Käsi tuntuu yön jäljiltä aina yhtä jähmeältä ja lähes betonimaiselta kipeältä möhkäleeltä. Mietin nyt olevan jo tasan neljä viikkoa leikkauksesta ja alun vaikeuksista ja kauheasta, avuttomasta voinnista on päästy jo näin pitkälle: pystyn nukkumaan selälläni - monien tavallisten tyynyjen kera, mutta siltikin - ilman kiilatyynyä, olkapää ei luksoidu yöllä enää vaan satavarman jämäkästi on ja pysyy juuri siinä asennossa, mihin se on leikkauksessa asemoitu... Ja jotenkin muutenkin tuntuu juuri nyt aika hyvältä. Vaikeuksien kautta kohti parempaa! Ainakin tämän nivelen osalta, kohti valoa, kevättä, uutta toivoa ja mahdollisuutta. Yksi taisteluarpi kehossa lisänä ja merkkinä siitä, mitä vastaan on taisteltu ja tämän yhden nivelen osalta toivottavasti voitettukin.
Hitaasti, "kuin hidastetussa filmissä", kuten eräs allasterapiatuttu sanoo, tapahtuvien aamutoimien jälkeen olen juomassa kahvia keittiössä. Mies lähtee töihin ja lapset jäävät flunssatoipilaina vielä kotiin tänään. Lähden itse kohta ensimmäiseen fysioterapiaan sitten leikkauksen Jyväskylän keskustaan ja mummi on tulossa lasten seuraksi siksi aikaa. Juuri kun olen lähdössä, poika hihkaisee: "äiti, tuo takapihan linnunpönttö on pudonnut maahan!" "Voi ei, nyt linnut ovat tosi surullisia, mitä, jos siellä on ollutkin jollakin linnulla jo munia..."
Mummi saapuukin jo pian. Lähtiessäni ulos sanon lapsille, että mun täytyy isiä pyytää kiinnittämään pönttö puuhun uudelleen heti töiden jälkeen. "Joo, niin täytyy..." miettivät lapset.
Ilma on aurinkoinen ja hieno. Pölyinen mutta ihanan keväinen. Juttelemme taksinkuljettajan kanssa siitä, miten mukava on, että kevät vihdoin saapuu ja miten hyvältä aurinkokin tuntuu pitkästä aikaa. Sanon taas, että mulla on hyvä olotila, toiveikas ja ihan tyytyväinen kuitenkin. "Aattele, nyt on jo neljä viikkoa operaatiosta! Ihmeen hyvin tää ortoosikin on tuohon käteen juurtunut ja loppujen lopuksi, nyt kun vertaa alkuun, niin onhan tässä menty hirveästi eteenpäin... Ja oppii näköjään tällaisenkin käden kanssa toimimaan ajan kanssa", sanon kuljettajalle. "Sulla on niin hyvä, positiivinen tuo asenne... Se on kyllä hieno juttu." Hymähdän ja hymyilen vienosti. Asennetta tarvitaan ja sitä kai tosiaan on.
Fysioterapiassa käsitellään kroppaa ja katsotaan ja käydään läpi muutenkin tilannetta nyt monen viikon tauon jälkeen. Fysioterapeutti vaikuttaa ihan tyytyväiseltä nyt tuon olkapään tilanteeseen, vaikka tämä olkapääoperaatio toki onkin vain yksi askel eteenpäin kaiken mun kehon tiettyjen muiden nivelten ja kokonaisongelmien suhteen. Silti: nytkin huomaa jo, että olkapään kannalta mun on myös helpompi maata selälläni tässä "tasollakin" toisin kuin aiemmin, jolloin koko ajan piti varoa olkapään luksaatiota ja karmeita kipuja. Nytkin olkapään alueen ja käsivarren varovainen manuaalinen käsittely tuntuu tietysti mutta kun käsittely on hyvin varovaista ja tottakai kudoksia ja leikkaushaavaa kunnioittavaa, mun ei tarvitse pelätä, että se erityisesti ainakaan lisäkipuja provosoisi. Ja tosiaan, mikä parasta: voin olla rennosti, koska olkapää pysyy paikoillaan! Aivan huippuhyvä tuntemus ja jo ajatuksenakin aivan mieletön. Kun kaikki vaan menee hyvin, olkapäästä tulee pysyvä liikerajoituskin huomioiden parempi, tukevampi ja kivuttomampi mitä se oli jo pitkään.
Seuraava fysioterapia-aika sovitaan ja sitten toinen taksinkuljettaja jo tuleekin mut hakemaan. Vaikka mm. liikkuminen yhä tuottaakin hankaluuksia ja mulla on näillä reissuilla pakko olla sekä pyörätuoli että keppi ja mua täytyy työnnellä välillä, koska kävely on niin huteraa, musta nytkin tuntuu ihmeellisen hyvältä. Tuntuu, että olen elossa... Ja toista kertaa jossakin "omalla ajalla" sitten leikkauksen (ellei yhtä ensiapukäyntiä pääsiäisenä haavan vuotelun vuoksi lasketa). Tuntuu jotenkin hirmu hyvältä, vielä paremmalta mitä aamulla. Sanonkin tästä myös kuljettajalle ja totean, että nyt pitäisi päästä tekemään jotakin kivaa! Lähteä johonkin tms. Mutta en vaan tiedä, mitä se kiva nyt juuri olisi. On vaan niin hieno tunne tajuta selvinneensä tällaisestakin koettelemuksesta jo näinkin hyvään kuntoon ja että pääsee vähän jo kotiseinien ulkopuolelle ja että vihdoin on kevättä ilmassa!
Kun pääsen kotiovesta sisälle kamppeineni, mummi kertoo heti, että poika oli soittanut ukille surullisena linnunpöntön putoamisesta. Ukki olikin käynyt pöntön jo nostamassa takaisin puuhun, kiinnittänyt sen myös hyvin. Onneksi pöntössä ei ollut vielä munia. Nyt sinitiaiset pyörivät onnessaan taas pöntön ympärillä, kulkevat pönttöön ja takaisin kuin tarkistaakseen, onko pesintää varten tai muutenkin kaikki kunnossa.
Lapset ovat onnellisia ja niin varmasti ukkikin, joka on luonto- ja eräihminen henkeen ja vereen.
Juttelemme kaikenlaista, mummi, lapset ja minä. Tyttöä kovasti mietityttävät ja pohdituttavat aina erilaiset asiat, hän on herkkä taiteilija- ja pohdiskelijaluonne, joka tietyllä tavalla taistelee (hiukan äitinsä tavoin kai?!) kaikin keinoin siitä, että ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan reilusti, ystävällisesti ja oikeudenmukaisesti. Hän pitää heikompien puolia myöskin. Puhumme myös ihmisten erilaisuudesta, ulkonäöstä ja siitä, että on rikkaus, että maailmassa on niin erilaisia ihmisiä. Eri näköisiä, eri kokoisia... Kaikki silti yhtä arvokkaita ja tärkeitä.
Mummi pohtii tytölle, joka miettii, miksi jotkut puhuvat itsestään niin rumasti, että jos joku arvostelee omaa ulkonäköään ääneen, hänelle voisi sanoa että höpö höpö! Että tällaiselle oman itsensä arvostelijalle voisit vaikka sanoa, että mene vaikka peilin eteen ja kehu itseäsi hyvillä sanoilla... Ja hän vielä jatkaa tytölle: "Tiedätkö... Eeva Kilpi on kirjoittanut sellaisen hienon runon, että sinä urhea nainen! Naisten pitäisi aina muistaa pitää itsestään ja sitten toisistaankin huolta, hemmotella itseään ja toisiaan. Vähän niinkuin nuo linnutkin tuolla pitävät nyt toisistaan huolta taas, kun pesäpönttö on kunnossa."
Kylmät väreet menevät selkäpiissäni. Laitoin mua vaikeina leikkauksen jälkeisinä ensimmäisinä päivinä mahtavasti tukeneelle vertaisystävälleni nämä samaiset Eeva Kilven sanat viestinä, kun ystävä itsekin käy nyt läpi vaikeita leikkauksen jälkeisiä hetkiä ja päiviä.
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Sinä pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun.
-Eeva Kilpi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Toivottavasti blogilla oli hyvä kiinteyttävä vaikutus tai se säväytti muuten jollakin tavalla! ;) Jokainen kommentti ja mielipide on arvokas, mutta en kuitenkaan julkaise asiattomia ja provosoivia kommentteja, joilla ei selkeästi ole muuta tarkoitusta kuin yrittää aiheuttaa mielipahaa joko minulle tai muille blogin lukijoille. Mietithän ensin, mitä kirjoitat. Arvostan eniten kommentteja, jotka annetaan reilusti ja avoimesti omalla nimellä ja tällaiset kommentit tulevat varmemmin julkaistuiksi.