Luutunut?

Reilut viisi viikkoa nyt aikaa olkapään luudutusleikkauksesta. Missä ollaan juuri nyt?

Ainakin ihan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että aika on kulunut paljon nopeammin mitä aluksi tuntui ja mitä osasi edes ajatella! Alku oli mitä oli (onneksi aika tuntuu kultaavan muistoja eikä niitä ekojen päivien kipuja ja kaikkea sohlaamista enää sillä tavalla muistele) ja se aiheutti hiukan epätoivoakin, kun ajatteli, miten pitkä aika on, että toipuu "johonkin kuntoon." Varsinkin siihen, että voisi kuvitella elävänsä jo suht tottuneesti luudutetun olkapään kanssa ilman sen ihmeempiä kipuja. Mutta aika on kulunut kevään etenemistä seuraillessa ihan päivä kerrallaan.

Kun nyt vertaa olkapään tilannetta siihen, mitä se oli ennen leikkausta, mä voin ilokseni todeta, että se on nyt jo paremman oloinen ja kivuttomampi mitä ennen leikkausta. Kaikkine rajoitteidenkin kanssa! Toki leikatut ja vielä turvoksissa olevat kudokset kipuilevat ja liiasta rasituksesta (eli yritän suorittaa liikaa tätä arkea tai olen liikaa pystyssä) tulee vielä vihlovaa luu-/hermokipuakin, samoin hartiat ja vasen lapaluu ovat kovilla, mutta tämä kaikki on tässä vaiheessa toipumista ihan odotettua.

Mutta itse olkapää: se on tukeva, jämäkkä, eikä se sillä tavalla kipuile mitä ollessaan "täysin irti" kuten ennen. On ihan huikea tunne, kun huomaa, että ei tarvitse niin hirveästi varoa olkapäätä mitä ennen - koska se pysyy paikallaan ❤ Vaikka se onkin betoninen pökkelö ja jäykkä, oudon tuntuinen paksu möhkäle, niin silti. Tätä tunnetta ei tajua kukaan muu kuin henkilö, jolla on vaikea olkapään instabiliteetti ja joka on saanut tähän veemäiseen ja hyvin invalidisoivaan vaivaan avun luudutuksesta :)

Niin tosiaan... Ei mulla ole vielä ortopedilta lupaa olla ilman ortoosia suihkureissuja tai pukemisia pidempiä aikoja eikä liikutellakaan olkapäätä sen ihmeemmin. Mutta kyllähän mun on todettava, että olen mä kokeillut jo hiukan liikeratojakin. Varoen tietysti mutta silti. Ja on tuo käsi monessa asiassa jo mukanakin... Apukätenä paljon :) Musta itsestä ainakin tuntuu, että luutuminen on käynnissä jo hyvinkin mutta tästä täytyy odotella tietysti vielä vahvistus, ensi viikolla on röntgen ja ortopedin kontrolli myös.

Oon myös käynyt tähän mennessä -  leikkauksen jälkeen siis - nyt jo kaksi kertaa fysioterapiassa, jossa on tarkistettu olkapään liikkeitä sekä mitä oon tehnyt harjoituksia (isometrisesti). Lisäksi on mm. manuaalisesti käsitelty myös käsivartta, haavan aluetta sekä muutenkin lapaluuta ja tiettyjä faskiapisteitä myös. Paljon on vielä turvotusta, joka pitäisi saada poistumaan. Eilen viimeksi luottofyssarini oli ihan positiivisesti yllättynyt kuitenkin olkapään tämänhetkisestä tilanteesta ja pohdittiin, että kyllä tällä hetkellä ainakin nyt näyttää siltä, että leikkaus oli ihan hyvä tehdä ja siitä saadaan lopulta enemmän hyötyä kuin mitä aiemmin tilanne oli. Kunhan vaan toipuminen etenee tämänkin jälkeen hyvin ja että kiinnitykset kestävät. Ja kyllähän niiden pitäisi kestää; kunhan vaan nyt luutuminen etenee odotetusti. Jalat mulla prakaavat myös, vasen polvi ja lonkka nyt eniten ja onhan sitä ongelmaa ties missä muissakin nivelissä ranteista toiseenkin olkapäähän mutta ne ovat sitten ihan oma aiheensa ja niitä voidaan miettiä sitten, kun saadaan olkapää nyt parempaan jamaan ja mun kokonaisvointia myöskin.

Tavallaan mä odotan jo sitä, että saisi tuon ortoosin heittää tuosta kädestä kokonaan mäkeen. Toisaalta sitten se kuitenkin tuo aika hyvää tukea olkapäähän ja tiedän, että tässä vaiheessa yhtään pidempi aika ilman ortoosia aiheuttaisi olkapään alueelle isoja kipuja. Niinpä ei vielä ole tämän aika. Ortopedi suunnitteli, että ortoosia pitäisin 3 kuukautta kaikkineen mutta ensi viikolla sitten kuulee uudet, päivitetyt suunnitelmat. Oon menossa nyt ensi viikolla myös kuntoutusosastolle ilmeisesti taas 1-2 viikon jaksolle, jonka aikana kartoitetaan mun tilanne kokonaisvaltaisesti taas ja laaditaan uusi hoito- ja kuntoutussuunnitelma. "Pääsee" hakemaan Kelasta taas uudestaan sekä kuntoutuksia että hoitotukea... Ah ihanuutta, byrokratiaa ;)

Jännästi on muuten mieli käsitellyt kuluneita viikkoja ja jollakin tavalla koko tätä kevättä ja kaikkea olkapään kanssa temppuilua vasta nyt, kun fyysisesti vointi on parempi jo. Ilmeisesti mulla meni kaikki henkinen energia tätäennen vain siihen, että pidän fiilikset mahdollisimman hyvänä ennen leikkausta ja psyykkasin alitajuisesti itseni myös "päivä kerrallaan" -moodiin ja leikkauksesta toipumiseen. Nyt vasta on ollut jotenkin valmiimpi käsittelemään kaikkea tapahtunutta ja miettimään, että onhan tää ollut iso, iso juttu ja on vaatinut hurjasti asennoitumista ja nyt myös sopeutumista siihen, että käteen jää pysyvät rajoitteet. Tällä hetkellä onneksi pystyn hoitamaan lähes itsenäisesti mun omat askareeni ja hygienian hissun kissun mutta aluksi varsinkin oli kyllä kieltämättä jopa shokki, miten paljon joutuikin väkisin pyytämään apua. Kun ei vaan pärjännyt ilman apua.

Ja se kaikki liikkuminen, mikä oli vaikeaa kun olkapään kanssa oli niiiiin vaikeaa löytää hyvää asentoa edes seistä,kun jalat vispaavat itään ja länteen minkä ehtivät ;) On myönnettävä, että nyt kun mietin vaikka sitä vointia sairaalassa, niin olihan se niin avutonta, että en ihmettele, miten iso huoli hoitajilla ja fyssareilla oli mun pärjäämisestä kotonakin. Lääkäreilläkin oli huoli. Halusin vaan sulkea silmät siltä voinnilta ja ehkä uskotella itselleni, että ihan hyvin tässä voin, vaikka muut näkivät sen, miten vaikeaa oli.

Ja kyllä, voinhan mä nyt ihan oikeasti jo ihan kohtuuhyvin kuitenkin - erohan sairaalassa olleeseen vointiin on kuin yöllä ja päivällä! Jatkuvasti, joka päivä keksin uusia jippoja toimia ja pärjään itseksenikin päivisin kotona. Mutta myönnän, että esim. pukemisen ja hiusten laiton vaikeudet ärsyttävät ihan älyttömästi, ja se, että ei vaan kykene pitämään samalla tavalla tai ainakaan samalla "nopeudella" kotia järjestyksessä. Se hitaus on ärsyttävää ja kömpelyys. Välillä ajatus siitä, että mitäs jos jäänkin "tähän kuntoon" (mitä se kunto kunakin päivänä sitten olikaan) ja että mitäs jos en ikinä toivukaan tästä hyvin. Eräänä yönä romahdinkin tietyllä tavalla ja itkin pitkään, ja puhuimme miehen kanssa sitten myös monta tuntia, hän kuunteli ja tuki mua hienosti kyllä. Helpotti antaa tunteiden tulla ulos ja puhua kaikesta oikein huolellisesti. Tämän jälkeen onkin ollut helpompi taas olla.

Päivät ovat kuitenkin kuluneet ja olen koko ajan toipunut parempaan ja parempaan kuntoon. Pelko siitä, että lopputulos olisi jotenkin epäonnistunut, ei pyöri enää mielessä vaan se, uskaltaisiko jopa jo sanoa, että vaikuttaisi siltä, että tämä on onnistunein ehkä mulle tehdyistä leikkauspäätöksistä?! Huolellisesti mietitty, että tästä radikaalistakin leikkauksesta kuitenkin lopulta hyötyisin eniten. Että tämän avulla saadaan lopulta mulle kuitenkin tilanteeseen nähden paras vasemman yläraajan toimintakyky ja sitä kautta mahdollistettua myös muutenkin liikuntakykyä.

Mutta aikaa tarvitaan. Viisi viikkoa leikkauksesta on vasta lyhyt aika tällaisesta toimenpiteestä toipumiseen, kudosten ja luiden mylläys on ollut valtava. Vaikka päähän välillä lähes luutuneet ajatukset muka menisivätkin kiirehtimisen ja hätiköimisen puolelle... Silti on niin, että "keskeneräistä teosta ei pidä arvostella." Nyt on odotettava rauhassa, millaiseksi taitavien olkapääortopedien käsien jälki ajan myötä muotoutuu.