Arkeen totutellen, suunta ylöspäin

Yksikätiseen - tai 1,5-kätiseen - elämään alkaa hissun kissun tottua. Ortoosi alkaa olla hyvinkin juurtunut jo vasempaan käteen ja esim. suihkuun mennessä tunnen olon yhtä aikaa oudoksi sekä ortoosin puuttumisen että vasemman käden yhtäaikaisen jäykkyyden, arkuuden ja voimattomuuden vuoksi. Vaikka aluksi ortoosi tuntui tosi ikävältä ja vaikealta ja kovasti mietitytti, miten mistään tekemisestä ja toimimisesta tulee yhtään mitään, niin kummasti ihminen sopeutuu kaikkeen ja keksii uusia tapoja toimia muuttuneessa tilanteessa.

Suurimmaksi osaksi pärjään ja pystyn nyt kotona tekemään sellaisia asioita, että mut voi hyvin jättää jo useaksi tunniksi itsekseni. Pystyn liikkumaan kotona, pukeutumaan ja riisuutumaan apuvälineiden kanssa, peseytymäänkin. Ottamaan kevyitä astioita kaapista ja esim. lämmittämään ruokaa mikrossa. Pukeutuminen ja riisuuntuminen on hankalinta ja vaatii kekseliäisyyttä ja aikaa mutta onnistuu. Mulle on tulossa ensi viikolla myös apua suihkukäyntiin - tai eniten varmasti siihen pukeutumisvaiheeseen. 

Mietin jo tässä muutamana päivänä, että onko avun tarve suihkuunkaan ihan välttämätöntä kun kuitenkin nyt siihen pystyn itsekin, mutta sitten kun esim. eilen iski taas inhottava kylmä, viiltävä kipu aaltomaisesti olkapään jostakin sisältä käsivarteen päälle, niin tajusin taas yrittäneeni aivan liikaa ”minä ite” -tyyliin. Tästä ortopedit mua varoittivat, pitäisi malttaa ja rauhoittua, koska ei tuo olkapää mihinkään vielä oo luutunut. Kirjoitin tästä mun Facebookin blogisivullekin. On vaan jännä juttu, miten kova tarve mulla on sekä olla ”vain Hannastiina”, unohtaa toipilaan ja potilaan, tietynlaisen tekemisten objektina olon rooli ja yrittää pärjätä mahdollisimman pitkälle ilman apua. Olla itse se toimija eikä se, jonka avuksi ja puolesta joku muu toimii.

Äiti totesi tässä jonakin päivänä, että joudun oppimaan taas kerran tässä lisää kärsivällisyyttä. Se ei ole todellakaan mun vahvimpia puolia, vaikka ajan myötä oonkin oppinut kärsivällisemmäksi. On ollut pakko oppia. Mutta nyt tämä nykyinen tilanne on niin extreme verrattuna kaikkeen aiempaan, että oppimista taas piisaa. Kun on ajan myötä tottunut erityisesti huonoihin jalkoihin, niiden kanssa osaa toimia jo aika automaattisesti. Mutta tähän kun isketään rajoitteita koko toiseen yläraajaan, niin yhtäkkiä onkin tilanteessa, että koko kuvio menee ihan sekaisin ja kaikki omat tavat ja itsestäänselvyydet täytyykin taas muodostaa uusiksi. On löydettävä uusi tapa kävellä - jota voi verrata tietyllä tavalla ihan kokonaan uudestaan kävelemään opetteluksi - ja uudet tavat myös toimia muutenkin.

Vasen käsi on onneksi ihan kohtalainen apukäsi, sillä kyynärpäätä, rannetta ja sormia saa kyllä käyttää apuna, kunhan olkapäätä ei rasiteta tai kuormiteta. Mutta käsi ei liiku paljoakaan, joten kaikki asiat täytyy tehdä ihan eri tavalla kuin aiemmin. Ja yhtenä esimerkkinä mm. mitään painavaa on turha kuvitella nostavansa yhtään mihinkään - nostaminen ja kantaminen on aiemminkin tuottanut ongelmia mutta nyt tämä on joissakin asioissa ihan mahdotonta, sillä en kyllä oikein uskalla kotona ilman keppiä nyt askeleita ottaa.

Keho kuormittuu nykytilanteesta aika lailla. Oon tietysti ärimmäisen onnellinen, että olen nyt kotona rakkaiden ihmisten kanssa. Sairaalasta paluuni on vaatinut meiltä kaikilta varmasti vähän sopeutumista mun muuttuneen tilanteen myötä mutta asiat ovat päivä päivältä tietyllä tavalla helpottuneet, kun jokainen alkaa ymmärtää, mihin pystyn nyt ja mihin en ja ettei enää tarvitse niin jatkuvasti selostaa, etten pystykään siihen ja tähän enää samalla tavalla mitä ennen. Mutta siinä avun pyytämisessä mulla on yhä opeteltavaa... en oo tottunut siihen, että ei pystykään enää johonkin aivan arkipäiväiseen asiaan. 

Silti sitä vaan on yrittänyt toimia itse. 

Tämä on nyt sitten tosiaan muutamana päivänä kostautunut voimakkaampina kipuina niin leikatussa olkapäässä kuin oikeassa, tosi kovassa rasituksessa olevassa kädessä ja myös oikeassa olkapäässä, joka on myös vähän samankaltainen kuin vasen olkapää oli, joskaan ei ole oireillut yhtä pahasti tähän mennessä. Jalat ovat turpoilleet, kun ne kuormittuvat nyt yhden kepin kävelyssä enemmän mitä aiemmin. Vasen polvi subluksaa ja luksoituu jatkuvasti, vasen lonkka lähti melkein myös taas yhtenä iltana pois paikoiltaan mutta onneksi sain tilanteen estettyä kiroilujen kera, alaselkä ja SI-nivelet rasittuvat oudosta ”keppi eteen, molemmat jalat varovasti kepin luokse, keppi eteen, molemmat jalat...” -kävelystä...

Levätä pitäisi enemmän, antaa omalle keholle aikaa toipua ja tottua nykytilanteeseen. Ehdin kyllä myöhemminkin touhottaa voimieni mukaan. Se ”minä ite” -asenne mussa on toisaalta tosi hyvä asia ja asenteesta sekä huumorista kuulin nyt sairaalassa ollessanikin usein, mutta tässä on myös kääntöpuoli ja se on sitten se suorittaja, joka ei oikein ota apua vastaan ja yrittää liikaa, kunnes totuus iskee kasvoille ja lujaa... Tasapaino olisi tähän löydyttävä. 

Niinpä mä nyt annan kotihoidostakin tulla henkilön auttamaan suihkun jälkeen ja sekin on fakta, että henkilökohtaisen avustajan rekrytoinnista on aloitettava keskustelut vammaispalvelun kanssa. Tämä on jo alustavasti todettukin tarpeelliseksi, ennemminkin kyse on ollut siitä, oonko itse valmis aloittamaan keskustelun siitä, että mulle tulisi avustaja. Mutta nyt on myönnettävä, että mun keho ei kestä, jos jatkan tällä tyylillä kuin tähän saakka. Moni asia jää kyllä nytkin jo tekemättä kuten vaikkapa kaikki enemmän aikaa ja vaivaa vaativat kaappien ja tavaroiden siivoukset, kaikki kiipeilyä ja tasapainoa vaativat asiat ym. Nyt pitäisi myös säästää tuota terveempää kättäkin ja jalkojakin... Kivut ja nivelten ongelmat menevät muuten ihan sietämättömiksi, eikä sekään kai ole tämän elämän tarkoitus. Tarvitsen apua varmaankin jatkossa myös sitten, kun menen altaalle taas jossakin vaiheessa ja ihan vaikka jos lähtisin kotoa ostoksille tai johonkin tapahtumaan, koska en pysty liikkumaan kuin muutamia askeleita kerrallaan eli tarvitsen pyörätuolin työntäjän, ellen halua liikkua lyhyitä matkoja peruuttaen yhdellä jalalla vauhtia potkien ;)

Tuossapa sitä onkin jo perustelua avuntarpeelle... Kun nuo perustelut nyt saisi itsellekin iskostettua!! ;)

Lopuksi on silti lueteltava pari isoa asiaa viime päiviltä, joista oon ollut äärimmäisen ylpeä: oon pystynyt olemaan sängyssä jo puoliksi kyljelläni ja tänään onnistuin laittamaan myös kohtuullisen siistin näköisen sivuponnarin hiuksiini. Isoja asioita, jotka eivät todellakaan oo nyt leikkauksen jälkeen aiemmin onnistuneet. Joka päivä tapahtuu pientä edistystä, näitä edistyksiä vaan tosin kannattaa katsoa viikkotasolla mieluummin, silloin kehityksen huomaa paremmin.

Kuntoutusosastojakson ajankohtakin selvisi. Pääsen siis kuntoutusosastolle nyt sitten huhtikuun loppupuolella.  Fysiatrian polille mulle ei tule aikaa vaan kuntoutussuunnitelman päivitys hoituu kuntoutusosastolta käsin. Samoihin aikoihin on sitten myös ortopedin kontrolli ym. Tämä hoituu näppärästi, kun pääsen sitten sairaalalla myös ajelemaan mopolla käytävillä näppärästi paikasta toiseen eikä tarvitse kotoa erikseen lähteä vielä sairaalalla käymään. 

”I got to rise up
I got to, you got to, we got to
Get up, out, over yourself and get busy
Get up, out, over yourself and get busy

When it all seems impossible
Let them know
What you gone do then rise or fall?
Let them know
Through the storm and the rain like ain't a thing
Let them know
Against all odds I came to win, yeah, I came to win...”