Tapaamisia, jatkopohdintoja ja kevättunnelmaa

Hyvillä tunnelmilla viikonloppuun! Tässä lojun sohvalla ja fiilistelen kevättunnelmia ja kohtuullisen mukavasti sujunutta viikkoa. On ollut hyviä tapaamisia ja muutenkin ihan positiivissävytteinen viikko, niin mulla kuin muullakin perheellä. Soittimessa on soinut tämän illan uusi Herra Heinämäen lato-orkesterin levy, tämä orkesteri on meidän koko perheen suosikki! Hyvät muusikot Heikki Salon johdolla (vanha Miljoonasade-fani on innoissaan), hyvät sanoitukset ja onhan tuo (lasten) TV-ohjelmakin aivan mainio :)

Tiistaina kävin Respectassa tapaamassa apuvälineasiantuntijaa mun tulevaan/tuleviin polvitukiin liittyen. Oikein hyvä tapaaminen, asiantuntija halusi myös nähdä mun epikriisejä ja myöskin katsottiin mun polvien linjausta sellaisella laser-valoa näyttävällä laitteella, jonka päälle menin seisomaan yksi jalka sellaisen alustan päällä ja toinen ulkopuolella. Ei ihan helppoa ollut "tasapainoilla spagettien päällä", kun polvet, erityisesti oikea, heiluivat joka suuntaan ja tasapaino oli hakusessa, mutta kaipa siitäkin testistä jotakin iloa oli :D Nähtiin ainakin se, että kovasti on polvissa mutta erityisesti oikeassa löysyyttä eikä nyt ihan täyttä varmuutta ole, mihin suuntaan mulla polvet ovat virheasennossa. Ortopedihan on ollut sitä mieltä että polvissa on varus-virheasentoa (länkisäärisyyttä) mutta tämä Respectan edustaja arveli, että virheasento olisikin valgukseen (pihtipolvisuuteen). Toisaalta tämäkin on hankala sanoa, kun polvet lonksuvat joka suuntaan. Multivirheasento?! :) 

Soviteltiin sitten erästä jämäkän mallista rautakiskollista polvitukea (unloader-tyyppinen malli), mikä olisi voinut olla mittojensa puolesta hyvä, mutta se oli mulle aivan liian löysä, polvi siis pääsi siitä huolimatta muljahtelemaan joka suuntaan. Niinpä meni tilaushommiksi. Päätettiin että tilataan ensin oikeaan polveen tietty tuki ja jos näyttää siltä, ettei sekään ole tarpeeksi jämäkkä, otetaan sitten polvesta kipsimuotti ja tehdään täysin yksilöllinen toooodella jämäkkä tuki mulle. Asiantuntija soittaa mulle sitten kun menen taas tukea sovittamaan.

Hiukan tuli fiilis, että kohta kuljen haarniskassa, mutta parempi sekin kuin spagettien päällä heiluminen! Tämä asiantuntija sanoi myös, että kannattaa varmaan henkisesti varautua siihen, että jatkossa kävelen aina tuet polvissa. Siten saataisiin normaalimpi liikerata kävelyyn kuin mitä nyt on ja sitä kautta toivottavasti myös kehitettyä jalkojen motoriikkaa, tasapainoa/asentotuntoa ja ehkä voimiakin. No... kyllähän tässä on ajan mittaan monenlaista jo ehtinyt miettiä, selvittää ja monenlaiseen varautua, että en oikeastaan hirveästi enää ihmettele näitä niveltukia ja muita apuvälineitäkään.

Keskiviikkona oli sitten työterveyslääkärin (ttl) tapaaminen pitkästä aikaa. Tunnin verran olin vastaanotolla. Ttl halusi pikaisesti ensin nähdä mun jalkojen voimat tällä hetkellä eli menin tutkimuspöydälle selälleni, ja mun piti yrittää nostaa jalkoja suoraan ylöspäin. Tuttu meininki eli oikea ei nouse, vasen nousee jonkin verran, mutta siinäkin alkaa helposti melkoinen väpätys ja tärinä yläasennossa. Kokeili myös lonkkien liikeradat ja tekonivellonkan ongelmien ohella on nähtävissä, että vasemman lonkan sisäkiertokin alkaa huonontua. Se on merkki siitä, että jotakin tuolla lonkassa on tapahtunut/tapahtuu, dysplasian aiheuttamat ongelmat etenevät. Näki muutenkin kyllä, millaiset jalat tällä hetkellä ovat ja miten kävelen ja seison. 

Keskusteltiin sitten kokonaistilanteesta ja kertoilin aiemmat käynnit niin fysiatrian polilla kuin Respectassakin. Peurungan kuntoutuspalautettakin käytiin läpi. Ttl on ihan samaa mieltä kuin minäkin siitä, että mulla pitäisi olla omalääkäri (hän haluaisi itse olla mun omalääkäri mutta ttl:n rooli on erilainen eikä luonnollisestikaan voi ttl sellainen olla) ja kuntoutussuunnitelma mulla pitäisi myös olla - eli se pitäisi tuolla erikoissairaanhoidossa laatia. Ei ole järkeä hänenkään mielestä, että lähtisin jonnekin terveyskeskuslääkärille selostamaan kaikkea parin vuoden sisään tapahtunutta, ei tästä kaikesta silloin saisi kunnollista käsitystä ja toisekseen keskussairaalalla on mun kaikki tiedot, kuvat ja muut tutkimukset käytettävissään. On myös mulle äärimmäisen turhauttavaa ja todella raskasta selostaa eri lääkäreille ja muille koko tarinaa aina alusta saakka nykyhetkeen.

Miten sitten edetään? No, ttl juttelee johtavan ttl:n kanssa tästä. Ekaksi mietitään, kuinka pitkäksi aikaa kirjoitetaan seuraava b-lausunto eli mikä on sairausloman kesto. Todennäköisesti kyse on pidemmästä pätkästä, jolla haen taas kuntoutustukea ja Kela-etuuksia. Sitten, koska mulla jalkojen ja jopa käsien oireet ovat pahentuneet ja on muutakin kummaa kropan toiminnassa, selvitetään myös jatkolähetteiden mahdollisuutta. Mulle on annettu suositukseksi myös kuntoutuksesta päästä sekä kardiologille että perinnöllisyyslääkärille. Näiden lisäksi voisi olla hyvä käydä myös neurologilla. Ja ortopedillekin varmaan on jossakin vaiheessa taas mentävä kun nivelet oireilevat lisää... 

Mutta nyt siis miettivät työterveydessä vähän näitä jatkokuvioita ja työterveyshoitaja selvittää, olisiko mun mahdollista työterveyden kautta päästä perinnöllisyyslääkärille - nuo muut lähetteet onnistuvat varmaankin ja ortopedille pystyn itsekin hakeutumaan/ottamaan häneen yhteyttä. Toisaalta mulla on kesäkuun puolella myös kontrollikäynti fysiatrian polille ja sitä kauttakin varmaan mietitään jatkoa... Koska on mun itsekin todella hankala sanoa, mikä näistä asioista olisi nyt olennaista hoitaa ensimmäisenä. Kuntoutuspoliahan oli fysiatrin toimesta mietitty yhtenä vaihtoehtona, eikä Peurungan sosiaalityöntekijän mielipiteestä huolimatta ttl sitäkään ihan huonona vaihtoehtona pitänyt, koska kuntoutuspolilla on hyvä fysiatrikin (minullekin tuttu, erittäin hyvä lääkäri) ja kuntoutuspolilta on myös mahdollista konsultoida erikoisalojen lääkäreitä. En tiedä, mä luotan näissä sitten kyllä hoitaviin tahoihin - pääasia että asiat vaan etenisivät!

Kaikesta tästä tilanteesta huolimatta mulla on juuri nyt ihan luottavainen tunne siitä, että asiat kyllä edistyvät nyt kun monet lääkärit ovat antaneet näkemyksensä siitä, että jotakin on tehtävä tähänastisten asioiden/hoidon/kuntoutuksen lisäksi. Fysioterapia/kuntoutus jatkuu tässä rinnalla koko ajan (kuten varmasti tulee jatkumaan koko loppuelämän), mutta siinä rinnalla on tutkimuksia jatkettava eikä pidä odotella enempää. Toisaalta olisi myös tärkeää että mä voisin keskittyä itseeni ja vointiini + kuntoutukseen vielä paremmin eikä mun tarvitsisi koko ajan kantaa huolta siitä, mitä tutkimuksia vielä tarvitaan vaan voisin luottaa siihen, että joku hoitaa mun asioita taustalla. Sopii siis uskoa, toivoa ja vaatia, että sen kuntoutussuunnitelman myös saan eikä tarvitsisi ajelehtia jatkuvassa epävarmuudessa.

Paperibyrokratian suhteenkin toivon myös jatkossa edes vähän parempia aikoja - että saisin edes hetken rauhan niiltä hommilta. Mutta vielä ainakin yksi hakemusrumba seuraavien lausuntojen saamisten jälkeen odottaa - puhumattakaan muista tuista (ne vammaispalvelulakiin kuuluvat kyydit/ajoneuvon hallintalaitteisiin tuet, invakortti, ajoneuvoveron palautus, pysyvä haitta-aste ja muut vastaavat asiat kuten vaikkapa jatkokuntoutukset). Näin helppoa ja yksinkertaista on tässä maassa pidempiaikainen sairastaminen :D Hah...

Tässä näiden tämän viikon tapaamisten ja pohdintojen ohella oon jaksanut myös tehdä vähän luoviakin puuhasteluja! Sain parit viikon sisällä tekemäni askartelutyöt eilen illalla tauluiksi seinälle ja tänään puolestaan laittelin terassia taas vähän lisää kesäkuntoon. 

Viikonloppu jatkuu mukavissa merkeissä, huomenna on taloyhtiön talkoot (joihin en kyllä itse osallistu kuin katsomalla sivusta mutta mukavaa yhdessäoloa kuitenkin luvassa, sukulaisiakin tulee meille grillaamaan) ja sunnuntaina lasten serkun synttärijuhlat. Mukavaa! Ilmakin tuntuu nyt olevan mukavan keväinen, joten mikäpäs tässä on elellä, hetki ja päivä kerrallaan. Ihmeen hyvä olotila juuri näin!

Olenko tarpeeksi kunnossa työkokeilua ajatellen?

Ahdistaa. Mietityttää. Ajatukset pyörivät kehää. Yhä vieläkin koko mun kropan kapasiteetti tuntuu olevan viime torstain tapahtumissa, kaiken kuullun ja koetun sulattelemisessa.

Tänään olin tapaamassa työterveyslääkäriä, jolle kerroin viimeisimmät kuulumiset polikäynniltä. Ihan ensimmäisenä, ennen kuin jatkan tätä pohdintaa, on todettava, että mulla on siis todella empaattinen ja tsemppaava työterveyslääkäri. Puolin ja toisin kuuntelemme ja keskustelemme, on molemminpuolinen ymmärrys ja käsitys asioista. Olemme samalla aaltopituudella.

Kävimme läpi mm. mun Peurungan kuntoutuspalautetta ja muutenkin kerroin sitten siinä sivussa, mitä torstain röntgenkuvista löytyi ja mitä ortopedini totesi lonkistani, polvistani sekä muutenkin voinnistani, kokonaistilanteesta sekä työkykyisyydestä. Kerroin myös suvun oireista (työterveyslääkäri otti myös kopiot kirjoittamastani paperista) ja siitä, että ortopedi teki konsultaatiopyynnön fysiatrian polille, koska tätä kaikkea tulee hänen mielestään selvittää lisää sidekudossairauden mahdollisuuden vuoksi.

Silti jotenkin tuntui, että ihan tarkkaan työterveyslääkärini ei päässyt tänään siitä jyvälle, mikä mun vointi onkaan tällä hetkellä. En tiedä onko tässäkin sellainen juttu, että vastaanotolla saatan näyttää pirteämmältä kuin olenkaan? Esitän sitä "hyvää ja pärjäävää potilasta?" Olen aktiivinen, keskusteleva, mahdollisimman positiivinen olosuhteisiin nähden, ja vaikka olen sairas - tai ennen kaikkea siksi - HALUAN näyttää mahdollisimman siistiltä ja huolitellulta, koska se tuo ripauksen ekstrajaksamista myös itselleni...

Kerroin, että ortopedini oli kirjoittanut 3 kk lisäpätkän sairauslomaan, uuden B-lausunnon siis. (Ortopedilla on oma tietty näkemyksensä tilanteesta - en sitä kuitenkaan täällä blogissa tällä erää kerro.) Juttelimme työterveyslääkärin kanssa sitten mahdollisesta työkokeilusta, joka olisi yksi mahdollisuus selvittää ja nähdä työkykyä ja tämänhetkistä käytännön vointia. Jos työkokeilu toteutuisi, menisin siis työeläkeyhtiön maksaman kuntoutusrahan turvin kokeilemaan työntekoa omalle työpaikalleni, kunhan käytännön järjestelyt olisi selvitetty huolella ja asiasta sovittu

työnantajankin kanssa työterveysneuvottelussa. En olisi varsinaisesti "tavallinen työntekijä" tiimissä vaan "ekstratyövoimaa." Jotta työkokeilu onnistuisi, mulle lisäksi räätälöitäisiin mun vointiin sopiva työnkuva siten, että mulla olisi mahdollisuus myös maata sohvalla. Tuntimäärätkin sovittaisiin erikseen. 

Ajatuksenahan tuo on musta hyvä; saisin sosiaalisia kontakteja taas enemmän takaisin ja muutenkin jotain muuta mietittävää kuin mm. sairastamista ja kotipäiviä. Mutta sitä jäin kovastikin jälkikäteen miettimään, miten tämä käytännössä tapahtuisi: meillä kun on usein aika hektinen IT-alan työ, on projekteja ja muita erilaisia kiireellisiä selvityksiä, viankorjausta tai sen koordinointia ym... En mä pystyisi ainakaan tuollaisessa työnkuvassa yhtäkkiä menemään sohvalle makaamaan, kun joku kipupiikki iskee. 

Mikä sitten olisi mielekästä, mun itse tauottamaani työtä sekä mulle että työnantajalle? Ja sellaista työtä, mistä sekä minä että työnantaja hyötyisimme? Aiemmalla työkokemuksellani mä en näe järkeväksi, että pyörittelisin vain jotakin aivan simppeleitä asioita tai papereita - ja lisäksi makaisin sohvalla. Vaikka työnantaja ei olisikaan vastuussa mun palkasta, ja olisin tavallaan ekstratyövoimaa, ei tämä olisi mulle mielekästä tekemistä. Musta se olisi nöyryyttävää ja väitän, että kyllä moni työkaveri katsoisi pitkään, jos lisäksi vielä makailisin sohvalla kivuissa vääntelehtien. Jos kunto on tuo, ei siinä vaiheessa olla työkykyisiä eikä siinä kunnossa mennä töihin. Ei edes kokeilemaan.

Onko mulla sitten työkykyä työkokeilua varten? Fakta on tällä hetkellä se, että mun vointi on huonompi nyt kuin mitä se oli silloin, kun jäin oikean lonkan tilanteen vuoksi sairauslomalle syksyllä 2013. Silloin ei ollut muuta kuin oikean lonkan oirehtiminen - nyt tässä on kaikkea muutakin lisänä. Viime aikoina vointi on romahtanut aika lailla, siis on ollut paljon kipuja ja voimakasta uupumista, vaikka se Peurungan kuntoutusjakso esimerkiksi olikin ihan huippuhyvä ja hyödynkin tällä hetkellä erityisesti allasjumpasta ja fysioterapiasta paljon. 

Nyt nuo mun lonkat, alaselkä ja polvet vaan ovat olleet tosi hankalat, pitää jatkuvasti olla hiukan liikkeessä tai hyvin usein maata selällään. 

Istuminen ja seisominen aiheuttavat molemmat erityyppisiä kipuja, jotka tekevät välillä jälkikäteen voinnin tosi huonoksi. Vasen polvi lukkiutuu useita kertoja päivässä, varsinkin jos istun polvi koukussa. Istuminen on myös lonkkien ja alaselän kivun vuoksi hankalaa. Jos taas seison, pitäisi pyrkiä seisomaan tasaisesti molemmilla jaloilla mutta en pysty, kun oikea jalka alkaa vapista ja lonkasta säteilee sähköiskuja jopa varpaisiin saakka. Jos taas seison liikaa vasemman jalan varassa, lonkka ja polvi muljahtelevat kipeästi ja epävakaa ja vino seisomisasento kipeyttää taas alaselkää ja lantiota. Noidankehä :( 

Saakohan tästä yhtään käsitystä siitä, millaista jatkuva krooninen nivel- ja lihaskipu saattaisi olla tai miksi tällaista kipua kokevien on helpointa joko sopivasti pysyä liikkeessä tai maata välillä selällään ja levätä? Toivottavasti. Kipua on vaikeaa kuvailla kenellekään, mutta yritän omalta osaltani kuitenkin. Moni kokee kroonista kipua, mutta sen kanssa on kuitenkin elettävä päivittäin.

Entä minä - mitä jatkossa tapahtuu?

Työterveyslääkäri soittaa mulle keskiviikkona keskusteltuaan tilanteestani vielä johtavan työterveyslääkärin kanssa. (Taidan olla työterveydessäkin melko monimutkainen case :)) Itse tässä illan aikana tulin kuitenkin siihen tulokseen, että minusta järkevintä olisi vielä ainakin katsoa tämä ortopedin miettimä 3 kk pätkä, jonka aikana mulla tulee vielä se Peurungan toinen kuntoutusjakso ja varmaankin myös käynti fysiatrin vastaanotolla. Näiden perusteella tiedettäisiin taas mun voinnista lisää ja olisi myös uutta tietoa siitä, miten mun terveystilanne ja sidekudosongelmat/yliliikkuvuus muutenkin tulisi paremmin myös mahdollisessa työssä huomioida.

Lapset, perhe ja mun vamma + työterveyskuulumiset

En mitenkään hirvittävän paljon ole perhe-elämästämme enkä myöskään lapsistamme blogissani kirjoitellut. Enkä muutenkaan kovin paljoa läheisistä varsinkaan niin, että heidät selkeästi tunnistaisi. Jos lukevat tekstejä, tunnistavat niistä kyllä itsensä. 

Pari vuotta sitten mun tarkoituksena oli kirjoitella omasta elämäntaparemontista ihan vaan omista näkökulmistani, enkä halunnut "sotkea" ketään muita läheisiä teksteihini. (Jos joku muuten on ihmetellyt blogini nimeä, viittasi se aluksi siis ihan puhtaasti painon pudottamiseen, treenaamiseen ja hyvinvointiin - siis siihen elämäntaparemonttiin ja sitä kautta myös kiinteytymiseen :)) Myöhemminkään en oo kovin paljoa halunnut läheisiäni teksteihin mukaan tuoda, vaan oon pitänyt kiinni jollakin tavalla jokaisen henkilön yksityisyydestä. Siihen heillä on oikeus.

Multa on kuitenkin toivottu, että kertoisin lisää siitä, miten arki ja perhe-elämä sujuu, kun niihin yhdistetään mun vamma. Olkoon tämä nyt sitten tämän blogitekstin aiheena, muutoin pyrin kirjoittamaan asioista sitten muissa teksteissä kaiken muun asian ohessa :)

Miten mun vamma sitten vaikuttaa meidän perheen arkeen vai vaikuttaako se? Ja jos vaikuttaa, miten ja miksi? Tähän voisi vastata oikeastaan tyhjentävästi yhdellä lauseella: oikeastaan se ei vaikuta arkeen yhtään mitenkään mutta samalla se vaikuttaa kaikella tavalla. Itse mä pyrin siihen, että me ollaan, eletään ja tehdään asioita niin, että toiminta ja elämä olisi koko ajan mahdollisimman tavallista. Toisin sanoen ettei asiasta tehtäisi liian suurta numeroa. Mulla on lonkkadysplasia ja se on valitettavan iso osa elämää juuri tällä hetkellä, mille ei voi mitään, mutta silti mä olen minä, Hst, ja mä olen myös lapsilleni äiti ja miehelleni vaimo. Myös muille läheisille ja ystäville se sama Hst kuin ennenkin, vioilla tai ilman.

Lapset ovat alusta alkaen olleet aika hyvin perillä mun tilanteesta ja nykyään voisin arvella, että ovat sopeutuneet ihan hienosti tähän meidän oman perheen kuvioihin. Isänsä kanssa ovat hitsautuneet aika tiiviiksi kolmikoksi, kun isä on se, joka heitä kuljettaa esim. hoitoon ja hoidosta kotiin. Ovat myös usein porukalla kauppareissuilla ja tekevät yhdessä myös muuta sellaista, mihin mä en välttämättä pysty. Mäkin tietty välillä olen mukana Hurjan Pitkillä markettien käytävillä tai muuten mukana menossa hiukan sivusta tilanteita katsellen :)

Eniten mua itseäni on harmittanut se, etten pysty kauheasti viettämään lasten kanssa yhteistä aikaa esim. ulkoillen. Nytkin talvella (jos nyt lunta ja pakkasta sopivasti edes tulisi) multa jää väliin niin pulkkamäet kuin kaikki muutkin talviurheilut luistelusta hiihtoon ja lasketteluun. Keppikävely taitaa olla mun ainut ulkoliikunta lähimmän tulevaisuuden aikana. Sekin on harmittanut, etten kunnolla voi viettää yksitellen molempien lasten kanssa äiti-lapsiaikaa. Siis sellaista, että kummankin lapsen kanssa vuorotellen kahdestaan mentäisiin jonnekin ja tehtäisiin jotakin spesiaalia. Yhteinen aika molempien lasten kanssa yksitellen olisi myös tosi tärkeää... Mutta kun se ei välttämättä onnistu esim. kulkemisen takia, mä koitan keksiä ihan tavallisia juttuja molempien lasten kanssa. Laittelen vaikka sohvannurkassa tytölle kivoja kampauksia, lakkaan kynsiä tai askartelen... Ja pojan kanssa katsellaan mm. legoista erilaisia rakennelmia ja muuten vaan sylitellään. Poika kaipaa hirveästi sylittelyä ja läheisyyttä ja sitä hän saakin toki.

Liikunnasta vielä sen verran, että vedessä voin hyvin lastenkin kanssa olla. Se vaatii kuitenkin sen, että mukana on myös toinen aikuinen, joka ajaa autolla meidät uimapaikkaan (koska en voi autoa ajaa oikean lonkan heikkouden ja kipujen vuoksi) ja on myös siellä paikan päällä lisäksi "vahtimassa", että kukaan ei karkaa mihinkään jne. Pystyn kävelemään uimahallissa/kylpylässä kyllä jonkin verran ilman tukea tai "kaiteita pitkin", mutta siihen yhtälöön ei sovi jonnekin karkaavat tai vauhdikkaasti käyttäytyvät lapset... :) Mun täytyy keskittyä siihen, että pysyn pystyssä.

Lapset onneksi ovat jo sen verran isoja, 4- ja 6-vuotiaat, ettei heitä enää niin paljon tarvitse vahtia kuin pienempiä lapsia pitäisi. He ovat halutessaan myös tosi oma-alotteisia, mikä on hieno juttu. Kuskailevat tavaroita ja muuta sellaista. Meillä ei myöskään isoja lelu- tai muita lasten tavaroita voi lattioille jättää, koska mä kompuroin niihin muuten hyvin herkästi - siispä aika kärkkäästi siivoamaan meillä tuota pikkukaksikkoa pyydellään. Tai siis käsketään. Eri asia, totellaanko meitä sitten... ;)

Ihan tavalliseen arkeen meillä kuitenkin pyritään ja aika tavallista se arki lopulta onkin. Lapset ovat tottuneet siihen, että mä liikun miten liikun, mun tarvitsee välillä maata paikallaan ja tarvitsen apuja tietyissä jutuissa. Mutta nämä eivät ole ongelmia meistä kenellekään niin kauan kuin niistä ei tee ongelmia. Niistä ei myöskään tarvitse tai pidä mitään hirveitä numeroita tehdä.

***

Tänään tapasin työterveyslääkärin "tilannekatsauksen" merkeissä. Hän oli tosi tyytyväinen, että ortopedi kirjoittaa mulle maksusitoumuksen laitoskuntoutusjaksolle. On kuulemma aika harvinaista, että tällaisia maksusitoumuksia sairaanhoitopiiri tekee. Kuulemma työterveyslääkärini uralle ei vastaavaa ole aiemmin edes osunut, jos käsitin oikein. Toki mun vammakaan ei ole niitä aivan yleisempiä ja koko tää tilanne on ihan omanlaisensa muutenkin... Ilmeisesti mun tilanne on todellakin nähty tuolla erikoissairaanhoidossa tosi haastavaksi, tai sitten jopa niinkin, että on todettu (vaikka mulle sitä ei suoraan ole kerrottukaan), että nyt ei kaikki mennyt ihan kuin siellä Strömsössä, on mietitty komplikaatioiden mahdollisuutta ja siksi ollaan suotuisia kuntoutukseen pääsyn suhteen. Olipa miten tahansa, oon äärettömän onnellinen tuosta kuntoutusmahdollisuudesta ja niin oli siis työterveyslääkärikin.

Muuten käynti oli tavanomainen, juteltiin tilanteesta kattavasti ja lääkäri kirjoitti taas lausuntoja oikein kolmin kappalein niin töihin, mulle kuin meidän firman eläkesäätiöllekin lähetettäväksi. Myötäilee ortopedin näkemystä sairausloman kestosta, joka on nyt tammikuun loppuun 2015 asti. Luulisi, että olisin siihen mennessä jo kuntoutuksessakin ollut ja siitä menee lausunto myös ortopedille tutkittavaksi. Sitten katsotaan taas, mitä jatkossa tapahtuu...

Ai niin, täytyy kirjoittaa vielä tuosta mun vasemmasta lonkasta. Se on mennyt ihan selvästi nyt takapakkia, ärsyttää! Tänään säikähdin ihan kunnolla noustessani tuolilta keittiön pöydän äärestä ylös - lonkka lukkiutui ja nivusessa tuntui jokin pinne/painetuntemus. Onneksi lonksahti nopeasti paikalleen, mutta teki hiukan kipeää... Näillä lonksahteluillahan tuo oikeakin lonkka aloitti oireilunsa vuosia sitten, ja pikkuhiljaa lonksahtelut alkoivat tehdä aina vaan enemmän ja enemmän kipeää... Ja loppu onkin historiaa. Voidaankohan tuolle vasurille tehdä mitään ennaltaehkäisevästi? Lihaksia tietty pitäisi vaan vahvistaa parhaansa mukaan, mutta auttaako sekään pelkästään? Välttäisin mielellään kyllä toisen tekonivelen niin pitkään kuin mahdollista...

Henkisesti virkeä

Oon tutkinut ja lueskellut tänään saamaani uusinta B-lausuntoa. Se on työterveyslääkärin lausunto ja ihan täyttä ja oikeaa, painavaa asiaa, mutta itse kun olen lukijana, tuntuu teksti vielä niin erilaiselta. En oikein osaa kuvata tunnetta, miltä tuntuu, kun sinua arvioidaan ja "luetaan kuin avointa kirjaa", paljaimmillaan. Ja samalla sellaiselta, että "tämähän on itsestäänselvää." Mutta tietysti lääkärit tekevät havainnointeja koko ajan, aulasta vastaanottokäyntiin, ja tekstikin on sitten näissä tarkemmissa lausunnoissa sen mukainen.

Ensin tuossa on kuvaus ortopedin ylimääräisen kontrollin lopputulemista, joista aiemmin blogissa kirjoitinkin, ja siitä, mitä tutkimuksia ortopedi määräsi. Sitten kerrotaan, etten pysty istumaan ja seisomaan yhtäjaksoisesti yli 30 min kerrallaan ja että kiputaso on pysynyt viimeiset pari kuukautta samana. Mutta sitten oli työterveyslääkärin omat havainnot, jotka mua huvittivat ja itse asiassa oikein kunnolla naurattivat, tarkkaan on mun "olemista" tarkkailtu, liekö jostain kameroistakin?! Tässä siis:

"Nykytila: Jo odotusaulassa nousee välillä seisomaan. Vastaanotolla pystyy istumaan 15 min. jonka jälkeen nousee ja hieroo reiden seutua. Tämän jälkeen istuu lyhyitä hetkiä ja alkaa liikehtiä kivuliaana, kunnes nousee taas seisomaan. Pitkästä ja vaikeasta sairaudesta huolimatta henkisesti virkeän oloinen. Halua olisi palata työhön."

Henkisesti virkeä :D Ihan kuin puhuttaisiin jostakin vanhuksesta, heh! Tuo reiden hierominen myös naurattaa, mutta niinhän mä teen usein kun nousen istumasta seisomaan, kun tuo arven alue on välillä niin älyttömän arka, yliherkkä ja kipeä. 

No sitten lausunto jatkuu mm. työkykyarviolla. Siinä mainitaan työterveysneuvottelusta ja siitä, että "tutkittava on vielä niin kivulias, että työhön keskittyminen ylipäänsä on vaikeaa. Lisäksi ainoa asento, jossa pystyy olemaan pidempään, on makuuasento. Tässä päätetyön tekeminen ei onnistu." No ei onnistu ei, kuvitelkaa nyt, mitä työn tehokkuus voisi olla tuossa asennossa :D Tai muutenkin se, pystyykö hektiseen projektityöhön noin toimien... Tuskinpa. En minä ainakaan. Ja työkavereitakin pitäisi silloin tällöin ainakin nähdä, kun toimimme tiiminä ja yhteistyössä keskenämme.

Tänään soitti myös yksikkömme henkilöstöpäällikkö, jonka kanssa oli puhetta sellaisesta paperista, jossa työnantaja todistaa, ettei korvaavaa työtä ei ole tarjolla. Liitto tarvitsisi ilmeisesti tällaisen (haen siis liiton rahaa lokakuun alusta lähtien siksi ajaksi, kun kuntoutustukihakemus on käsittelyssä). No, mainitsin tuosta yllä kirjoittamastani työkykylausunnosta ja totesimme hiukan huvittuneena, että no eiköhän tuossa ole kaikki oleellinen sanottu, selällään sängyssä maaten on hankala tehdä melko monia töitä :D

Tuli vielä mieleen, että Jyväskylän avoin yliopisto lähestyi mua mainoskirjeellä. Houkuttelevat mua ilmeisesti opiskelemaan. Pitäisköhän sinne mennä opiskelemaan henkistä terveyttä? Heh, no ei tarvii, kun mähän kerran olen henkisesti virkeä, haha :D

(Ja joo, mun tilanne on varmasti hankala, mutta välillä on vaan pakko heittää kaikki huumoriksi. Niinkuin tänään. Oon nauranut tänään enemmän kuin moneen päivään ja eikös se ole parasta terapiaa?! Kyllä!)

Tällainen on henkisesti virkeän oloinen ihminen :D