Sininen

Kun heinäkuun lopun ilta kääntyy pian jo yöksi, minä katselen ulos hämärästä olohuoneesta jo sinertävää, pimenevää puu- ja peltomaisemaa. Nämä ovat sellaisia kesän loppupuolen hetkiä, joissa jo aistii syksyn mutta lämmöstä vielä huomaa, että kesä on kuitenkin vielä täällä. Ajatuksia virtaa päässäni.

Olen päivän ja illan aikana pohtinut ihmisten käyttäytymistä. Ihmiset ovat siitä kummallisia olentoja, että heidän käytöstään ja erilaisia tapojaan ei oikein koskaan kunnolla pysty ymmärtämään. Voidaan kyllä turvautua vaikkapa psykologiaan tai muihin käyttäytymis- ym. teorioihin mutta aina kuitenkin jostakin löytyy asioita, jotka pääsevät ihmetyttämään ja yllättämään. 

Maallikkokeittiöpsykologista ja pohdiskelijasta (siis minusta) on aina yhtä mielenkiintoista ja välillä niin karulla tavalla herättävääkin miettiä, miksi ihmiset käyttäytyvät eri tilanteissa siten kuin käyttäytyvät. Tänään olen pohtinut narsismia ja narsistityyppisiä luonteenpiirteitä, marttyyriutta, energiasyöppöjä ihmisiä ja sitä, miksi usein on niin, että hyökkäys on paras puolustus. 

Tai vaikkapa sitä, miksi joskus asioista on niin vaikea puhua suoraan, vaikka suoraan ja avoimesti puhuminen helpottaisi. Jätetään asiat epäselviksi, kun ei kyetä puhumiseen mutta käyttäydytään kuitenkin niin, että kukaan ei lopulta ymmärrä, mitä toinen on asioista mieltä ja asioista täytyy vastapuolen tehdä oletuksia. Lopulta kumpikaan osapuoli ei ymmärrä toisiaan. 

Tai miksi jotkut ihmiset olettavat, että kaikki asiat pyörivät vain heidän ympärillään, kaikkien muiden ihmisten olevan ja elävän vain ja ainoastaan heitä varten ja olevan paikalla sekä läsnä juuri silloin, sillä sekunnilla ja minuutilla sekä lyhyellä varoitusajalla, kun he haluavat. Ja jos toinen osapuoli ilmaiseekin sen hetkisen tilanteensa vuoksi, ettei olekaan käytettävissä juuri tuolloin, vastapuoli loukkaantuukin verisesti. Miksi näin tapahtuu? Mitä tämä vastapuolesta kertoo?

Ihmissuhteet ovat toisinaan hyvinkin vaikeita, erityisesti heille, jotka herkästi aistivat toisen ihmisen tunteet ja reaktiot ja pyrkivät luonnostaan toimimaan niin, että asiat olisivat sopusoinnussa ja tasapainossa. Olen itse ihmistyyppinä positiivinen, iloinen, sovitteleva, avoin, empaattinen, keskusteleva, tunteita helposti aistiva ja vältän ylimääräisiä, turhia ristiriitoja, koska koen niiden vievän niin paljon tärkeää hyvää, positiivista energiaa. Niinpä en voikaan kovin helposti ymmärtää ihmisiä, jotka tahallisesti omalla käytöksellään näitä ristiriitatilanteita aiheuttavat. Tai yritän kyllä ymmärtää taustoja tai syitä tällaiseen käytökseen (kuten muihinkin outoihin käyttäytymismalleihin) mutta en hyväksy tällaista käytöstä. En myöskään hyväksy kaksinaamaisuutta. On myös vaikeaa katsoa vierestä tai kauempaa tilanteita, joissa toinen osapuoli käyttäytyy mielestäni epäkohteliaasti, rumasti ja loukkaavasti muttei itse näe omaa käytöstään ollenkaan tällaisena.

Kuinka sitä saisikaan ihmiset ymmärtämään koko elämän kirjoa paljon laajemmin, värikkäämmin, kokonaisvaltaisemmin kuin vain omien pienten mustavalkoisten lasiensa läpi? Tuntuu siltä, että itselläni on tässä elämänmittainen missio edessä. 

Haluan itse näyttää mallia avoimuudesta, omasta oppimisprosessistani ja mahdollisimman kokonaisvaltaisesta erilaisten elämäntilanteiden ja ihmisten ymmärtämisestä. Olen itsekin ollut se mustavalkoisten lasien läpi katsoja mutta en ole sitä enää. Elämä opettaa, sanotaan.

Ei ihminen koskaan valmis ole. 

Aina on kuitenkin mahdollisuus myös katsoa peiliin ja ymmärtää, että minä olen lopulta itse oman elämäni suunnasta, ihmissuhteistani ja käyttäytymisestäni vastuussa. 

Aina voi kysyä, miten minä olen kohdellut tänään itseäni ja muita. Arvostanko itseäni? Arvostanko elämää ja muita ihmisiä? Olenko tyytyväinen tähän vai täytyisikö jotakin muuttaa?

Heinäkuun lopun ilta on muuttunut kirjoittamiseni aikana tummaksi, siniseksi yöksi.

"Näytän sulle rannan"

Tänä aamuna miehen puhelimen herätys soi jo viiden aikoihin työreissulle lähtemisen merkiksi. Enpä sitten enää itse saanut unta, joten ehdin sängyssä makaillessani mietiskellä taas elämänmenoa. Lasten uninen tuhina kantautui huoneesta toiseen - ihme, etteivät heränneet herätyskelloon eivätkä siihen, kun mies lähti. Heräsivät vasta seitsemän jälkeen.

Kohta on kulunut kaksi vuotta lonkkadysplasiadiagnoosin kuulemisesta ja tästä ajasta myös suuri osa muidenkin nivelten ja koko kropan ongelmien kanssa eloon sopeutuen. Aamuhämärässä muistuivat mieleeni Summassaaren kokemukset parin vuoden takaa, ja erityisesti se, kun eräänä päivänä lähdin kovasta lonkkakivusta huolimatta kävelemään lähimaastoon ja Haikankärkeen. Oon varmaan kirjoittanut tästä ennenkin... 

Muu porukka oli lähtenyt samana päivänä Pyhä-Häkin kansallispuistoon vaeltamaan, mutta mä tiesin, etten pärjäisi siellä, vaan jäin itsekseni hotellille. Hyvä että kävelemään pääsin, mutta silti koin, että nyt on lähdettävä metsään omaan tahtiin samoilemaan, kun ei ole tietoa, milloin seuraavan kerran pääsee. Niinpä lähdinkin, musiikin soidessa korvanapeissani. 

Tämän kuvan ottaminen on erityisesti jäänyt mieleen...

Pääsin kuin pääsinkin kävelemään Haikankärkeen, vaikka oikea lonkka oli niin kipeä, että hyvä, että pystyin nostamaan edes jalkaa noiden monien juurien ja kivien yli. Jesse Kaikuranta lauloi korvanapeissani kappaletta Näytän sulle rannan:

"Näytän sulle rannan
Joka tuijottaa merta ilkkuvaa
Hiljaa varuillaan
Aallot jotka härnäten
Kerää voimiaan vain satuttaakseen taas

Näytän sulle arvet jotka kallioon ovat hakanneet
Vuodet jäätyneet
Muinoin kiven järkäleet
Ovat tanssineet kuin lumihiutaleet

Näytän sulle rannan
Joka tuulten piirtämä on
Joka jäiden veistämä on
Ja sä päättää voit mitä teet
Päätätkö jäädä mun viereen..."

(http://youtu.be/wZ553GGuo2w)

Tuohon saakka olin vuosikaudet hävennyt ja peitellyt sitä, että mulla oli lonkkaongelmia. Olin kyllä kesällä 2013 jo käynyt röntgenkuvissa lonkistani, koska sekä työterveyslääkäri että Summassaaren fysiatri olivat huomanneet lonkasta puuttuvan sisäkierron kokonaan, mutta enpä ollut edes kuvien tuloksia halunnut kuulla. Kuvat olin kuitenkin itse nähnyt ja maallikkokin näki niistä, ettei kaikki ollut hyvin.

Haikankärjessä syystuulen tuivertamalle järvelle katsellessani tiesin, että tilanne on pakko nyt kohdata. On myönnettävä, että näin ei voi jatkua ja että on väistämätöntä, että mun on puhuttava tilanteestani avoimesti eikä esittää enää kenellekään - erityisesti itselleni - että kaikki olisi kunnossa, kun ei kerran ole. Että on mentävä lääkäriin heti kuntoutusviikon jälkeen. (Niin meninkin, ja siitä lähtien on sairausloma jatkunut.)

Olihan tuo melkoinen tunneryöppy itselleni. Muistan, kun vaan itkin tuolla maastossa vaivalloisesti kulkiessani. Eipä myöskään ihme, että ystävät ja läheisetkin olivat tosi ihmeissään "yhtäkkiä" mulle ilmenneestä lonkkavaivasta, eivätkä oikein päässeet koko kuvioon mukaan kuin vasta paljon myöhemmin (jos sittenkään), kun en ollut koskaan kenellekään oireistani kertonut. Mutta sitä oli vaan sinnitellyt vuosikaudet oireidensa kanssa ja pärjäsi, puri hammasta yhteen, koska aina oli opetettu, ettei "turhista" valiteta ja että reipas, yritteliäs, vastuuntuntoinen ja kunnianhimoinen täytyy olla. Reipas tyttö.

Onneksi noista jääräpäisyyksistä ja omien aitojen tuntemusten ja oireiden vähättelystä on päästy tässä ajan mittaan, parin vuoden aikana, iso harppaus eteenpäin. Oon oppinut todella paljon itsestäni ja tunteistani. Melkoista myllerrystä on ollut, täytyy sanoa. Varsinkin kun on käynyt ilmi, että kyse on multisysteemisestä, mulla eniten tällä hetkellä kaikkiin isoihin niveliin mutta myös muualle kehoon vaikuttavasta sairaudesta. 

Jotenkin havahduin tähän koko laajuuteen ja asian suuruuteen nyt tänä aamuna siinä hämärässä asioita miettiessäni. En ehkä itsekään sitä tajua tai ole vielä kunnolla sisäistänyt, mutta onhan tää pari vuotta opettanut mulle monellakin tavalla ehkä enemmän kuin koskaan mikään - hyvässä ja pahassa. Ja koko tilanteen käsittelyprosessi on muutenkin vasta aika alkuvaiheessa... Askeleita on otettu eteenpäin polulla, mutta matka on vielä pitkä ja pääsen kunnolla eteenpäin vasta kun on käsitys siitä, mikä tätä mun kroppaa oikein vaivaa.

Ymmärrys muitakin ihmisiä kohtaan on samalla kasvanut, ja huomaan, kuinka moni muukin kipuilee tai on kipuillut oman minuutensa kanssa eri tavoin. Tämä liittyy elämänkaaren aikana ihan luonnollisestikin eteen tuleviin elämänvaiheisiin, ikään ja kriiseihin, mutta myös siihen, että isot ja raskaat kokemukset usein opettavat aina jotakin jokaiselle. Vaikkapa sitten sitä armollisuutta itseään ja samalla myös muita kohtaan. Asioihin löytyy väistämättä syvyyttä, mitättömiltä tuntuvat asiat jäävät toissijaisiksi. Kallisarvoista elämän energiaa ei myöskään viitsi tuhlata enää  ihmissuhteisiin, jotka pelkästään kuluttavat mutteivät anna mitään. Ymmärryksen, huumorin ja empatian täytyy olla ihmissuhteissa molemminpuolista. Tervettä itsekkyyttä täytyy myös olla.

Olen myös oppinut, että ihmiset käsittelevät vaikkapa nyt tällaisia pitkäaikaisiin sairauksiin liittyviä asioita ja tilanteita hyvin eri tavoin. Jotkut pyrkivät ajattelemaan, että asioita ei pidä yhtään jäädä miettimään, vaan elämää jatketaan niin pian eteenpäin kuin mahdollista.

Ei  "etsitä diagnooseja", koska uudet diagnoosit vain lannistaisivat. Toiset taas nimenomaan miettivät ja pohtivat paljonkin asioita, käsittelevät niitä paljon ja etsivät aktiivisesti syitä oireisiinsa ja vointiinsa. Mä kuulun näistä varmasti jälkimmäisiin ihmisiin, sillä en vaan pysty elämään loputtomassa epätietoisuudessa ihmetellen vaikkapa nyt jatkuvasti heikentyviä alaraajojen proksimaalisia lihaksia ja mitä moninaisempia niveloireita, koska se ei nyt vaan ole normaalia - eikä ole lääkäreistäkään. Jos joku sanoo, että "älä pohdi asiaa ja etsi diagnoosia ja hoitoa vaan jatka elämää", mietin, että sanoisiko joku vaikkapa jotakin tuntematonta syöpää sairastavalle samalla tavalla? Ei varmasti sanoisi. 

Miten voi jatkaa elämää epätietoisuudessa? Kitkutellen, huonosti, hatarasti kiinni sekä menneessä että tulevassa. Riippusillalla, josta ei ole pääsyä eteen eikä taakse, vaarana, että koko silta pettää.

Mä koen, että on äärimmäisen tärkeää löytää syy tähän kaikkeen, mitä mun kropassa tapahtuu. Vasta oikean diagnoosin jälkeen pääsen eteenpäin asioiden käsittelemisessä ja hyväksymisessä ja vasta sen jälkeen mua osataan hoitaa ja kuntouttaa kokonaisvaltaisemmin ja oikeilla tavoilla. Tieto ei todellakaan mulle lisää tuskaa vaan se ehdottomasti auttaa asioiden jäsentelemisessä ja ymmärtämisessä - mutta kuten todettu, me kaikki olemme tässäkin asiassa hyvin erilaisia. Kunpa vain ymmärtäisimme tätä erilaisuutta paremmin.

Kesäkukkia ja ajatuksia

Eilen käytiin ostamassa äidin ja veljen tyttöystävän kanssa kesäkukkia tänne meille. Tulikin oikein kivan näköisiä ostoksia. Kyllä kesään vaan kesäkukat kuuluu, niin se on :)

Jäin sitten vielä miettimään, että pari tuijaa voisi näyttää takapihan terassilla kivalta. Niinpä tänään äiti toikin pari tuijaa, ja tosi kivalta näyttävätkin! Ovat pitkänmallisissa koreissa, laitan ne terassin reunalle, jos saan ne jotenkin itse siirrettyä, nyt ovat katoksen alla vielä suojassa kun melkoinen myräkkä oli ulkona tänään. Nyt ei tähän hätään näistä tuijista ole kuvaa, täytyy laittaa tänne blogiin joku kerta uudestaan kun saan kuvattua... Nyt ei jaksa terassille enää lähteä könyämään. Oon aivan puhki.

Mä en todellakaan, näköjään, opi. Nimittäin sitä, että mulla nykyään (muutama kerta testattu) menee selkä pelkästään siitä, että kurotan lattialta jotakin tavaraa. Tänään kurottelin lattialta kynää vähän normaalia kauempaa ja siitäpä sitten iski taas muutaman poksahduksen (fasettilukot ja nikamat siellä paukkuu) säestämänä kirvelevä, hankala, kuumottava jomotus ristiselkään, joka ei talttunut mitenkään ennen kuin otin kunnon kipulääkkeet ja asetuin varovasti sohvalle makaamaan matalahko tyyny selän alla. Onneksi pahin kipu loppui suhteellisen nopeasti tällä kertaa, mutta selkä on ollut oudon tuntuinen koko illan ja ylimääräisiä liikkeitä saa varoa. 

Ylöspäin tai sivulle kurottelustakaan ei nykyään hyvää seuraa, sillä kyynärpäät saattavat kipeästi lukkiutua - ne pitää naksauttaa auki - ja olkapäät puolestaan, vaikka ovatkin tähän saakka kestäneet, lonksuvat/poksahtavat kipeästi, jos tietty liikerata ylittyy. En tiedä, mikä niissä ottaa vastaan, mutta oireilua on nyt sitten niissäkin. Kuten myös ranteissa. Ehkä mulla olisi hyvä olla täällä taas tarttumapihdit, niin välttyisi noilta selkeästi yli meneviltä liikkeiltä eikä tarvitsisi kumartua tai kurotella mitään...

Nyt mun kaikki isot/isoimmat nivelet lonksuvat, muljahtelevat, poksahtelevat, naksahtelevat tai rahisevat. Mitä ihmeellisimmissä tilanteissa pitkin päivää. Jotkut menevät välillä hiukan pois paikaltaan tai lukkiutuvat, pahimpia ovat vasen polvi, lonkka sekä olkapää. Oikea ranne menee myös lukkoon. Enkä ymmärrä, miksi näin mun nivelille/koko kropalle tapahtuu ja tällä nopeudella mitä nyt on oireilu lisääntynyt - sopivasta, ei liiasta eikä liian vähästä, harjoittelusta huolimatta. Oonkin nyt parin viikon ajan pitänyt oirepäiväkirjaa, sillä ajattelin, että siitä voisi olla ensi viikon fysiatrin kontrollikäynnillä hyötyä. Ei siellä kuitenkaan muista kaikkea kertoa kun näitä tuntemuksia on ympäri kroppaa.  Lisäksi on pitkä lista kysymyksiä ja selvitettäviä asioita... Kyllähän se on myönnettävä, että mietityttää, millaiseksi liikuntakyky menee, ennen kuin pohjasyy tähän kaikkeen oireiluun löydetään, mutta ehkä ensi viikolla selvitykset etenevät taas. Vaadin ainakin.

Muutenkin oon puhki ja väsynyt, kun tän päivän selkäkuvion lisäksi viime yönä en saanut juurikaan nukuttua lonkkien kipujen ja päässä mylläävien ajatusten vuoksi. Elämää ja tiettyjä ihmisiä sekä ihmissuhteita tuli mietittyä ja surtuakin. Ihmissuhteet, usein ne kaikkein läheisimmät, ovat vaikeita. Varsinkin, jos niihin liittyy ristiriitoja, sairastumisia tai muita elämän kriisitilanteita... Elämä sisältää joka aamu alkavia uusia päiviä täynnä pieniäkin ilonaiheita ja asioita mutta vastaavasti myös iltoja, öitä ja luopumista - monellakin tavalla. No, se on tätä elämän kiertokulkua, iloja ja suruja, alkuja ja loppuja. Ei kai elämä muuten elämää olisikaan.

"...Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi
Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy
Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen
Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy
Mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen, kuolevainen

Haavoitun, kun mua pitelet noin, kipu vain voimistuu
Oisin sun nyt kun haluat pois ja ovi vain sulkeutuu
Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy
Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen

Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus loppuuMä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen..."

(Johanna Kurkela: Kuolevainen

http://youtu.be/1PvBsUWryCY)

Joulun henki

Seuraavan joulutarinan kirjoitin ystäville ja sukulaisille joulukirjeeksi alunperin jouluna 2009. Muokkasin sitä hiukkasen tänään ja ajattelin, että jaetaanpa tämä bloginkin lukijoille jo näin hyvissä ajoin, kun joulukortitkin jo tipahtelevat postilaatikoista. Meidän perheen joulukortit lähtivät/lähtevät tänä vuonna vain aivan muutamiin paikkoihin, joten olkoon tämä joulutoivotukseni samalla toivotus kaikille teille: ystävät, sukulaiset, tutut, työkaverit ja te kaikki muut blogin lukijat! Pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta ❤️

---

”Joulun henki? Eihän sitä voi nähdä, kuulla, haistaa tai maistaa. Sen tunteminenkaan ei oikein tahdo onnistua. Ulkonakin on niin synkkää ja märkää nyt, eikä lumesta ole kuin pieni aavistus tai maa on aivan loskainen. Äläkä vaan sano, että taas kirjoitat oikein imelän pitkän joulukirjeen! On helpompiakin keinoja toivottaa hyvää joulua: on facebookit, twitterit, instagramit, kikit, whatsapit, kännykät, tabletit, tietokoneet ja muut. Vai joulun henki - ei jaksa kiinnostaa!” 

Yllä mainitulla tavalla voisi joku joulun henkeä ja hyvän joulun toivottamista kuvailla. Mutta älähän hättäile! Mitäpä jos pysähtyisit ja rauhoittuisit hetkeksi… Oikein hyvä! Malta vielä hetki. 

Hengitä syvään. Maista, haista, tunnustele, fiilistele. Muistele… katsele. Pian huomaat monia sellaisia asioita, joita ei arkisin oikein ehdikään huomata.

Huomaatko kynttilöistä heijastuvan tunnelmallisen valon? Huomaa, kuinka tuo valo vilkahtaa hetken isovanhempasi naurunrypyissä ja tuossa kauniisti ikääntyneessä ihossa. Näe ääretön määrä iloa noissa paljon nähneissä silmissä, kun hän vilpittömästi ja tässä hetkessä eläen nauttii lastenlastensa ja lastenlastenlastensa joulun ilosta ja temmellyksestä. 

Muista, kuinka onnellinen olit, kun sinun ja poikaystäväsi ensimmäisenä yhteisenä jouluna katsoit jouluaattona poikaystävältäsi lahjaksi saamaa elokuvaa kyynelsilmin, kun tunsit elokuvasta välittyvän niin valtavan määrän välittämistä ja poikaystäväsi rakkautta.

Muistele sitä joulua, kun jouduit jäämään armeijan harmaisiin, ja olit muka aivan yksin (tai niin perheesi luuli) - mutta kaikilta läheisiltäsi salaa lähettelitkin koko joulun tekstiviestejä salaisen tyttöystäväsi kanssa.

Huomaa, kuinka ohikiitävän hetken vanhempasi näyttävät taas kuin vastarakastuneelta 70-luvun (tai aiempien vuosikymmenten) nuoreltaparilta.

Katsele pientä vauvaa tai lasta, joka nukahtaa äidin syliin tai tyytyväisenä omaan sänkyynsä. Voiko olla mitään yhtä viatonta ja suloista näkyä?

Kuvittele, miten ihanalta maistuukaan ensimmäinen laadukas suklaakonvehti tänä jouluna. (Viimeisen jouluna nautitun suklaakonvehdin makua ei kannatakaan vielä miettiä…)

Muistele niitä iloisia teiniajan jouluja, kun lähditte kaveriporukalla laskemaan pulkkamäkeä yli 30 asteen pakkasessa, ja kunnon talvivarusteiden puuttuessa jouduit pukemaan päällesi isäsi pilkkihaalarin ja karvahatun. Näkyhän oli luonnollisesti aivan hirveä, mutta viis siitä - pulkkamäessä oli hauskempaa kuin koskaan!

Muistele, kuinka eräänä jouluna söit niin paljon joulukinkkua, että lopulta oksensit.

Naura ajatuksellesi siitä, kuinka äitisi ja mummosi eräänä jouluaattona keskellä yötä päättivät kahdestaan järjestää jumppatuokion keittiön lattialla Katri Helenan ja Kari Tapion konserttien kuuntelemisen innoittamana.

Muistele kaikkia niitä jouluun liittyviä iloisia, hauskoja, syvällisiä ja tunnelmallisia hetkiä, jotka olet viettänyt ja tulet viettämään joko yksin tai yhdessä, perheen tai ystävien kanssa. Ja jos mieleesi hiipii jokin negatiivinen ajatus tai muisto, unohda se nyt ja keskity hyviin hetkiin. Viha, katkeruus ja negatiiviset muistot vievät meistä ihmisistä sen kaiken hyvän ja positiivisen energian, joka meissä kaikissa kuitenkin piilee pinnan alla.

Joulua voi viettää monella tavalla. Joku syventyy joulun sanomaan ja hiljentyy yksin. Toinen viettää joulua isossa porukassa sukulaisten kesken. Kolmas käy kirkossa. Neljäs matkustaa ulkomaille pakoon kaikkea sitä kaupallisuutta ja kiirettä, joka voi jouluun liittyä. Muutamat näkevät vanhat kaverinsa pitkästä aikaa ja juhlivat railakkaasti joulupäivän saunaillassa tai tapaninpäivän tansseissa. Jotkut laulavat koko joulun ajan joululauluja, kunnes ääni on käheänä ja laulujen sanat ja melodiat pursuavat jo korvistakin ulos. Joku vain nauttii useammasta vapaapäivästä keskellä arjen kiireitä.

Kuka kuitenkaan vielä väittää, ettei joulun henkeä muka ole olemassa? 

Tämän luettuasi ehkäpä voit todeta, että kyllä joulun henki on olemassa: se täytyy vain löytää. Ja se löytyy meistä kaikista, sinusta ja minusta.

Onnellista joulua sekä ilon ja onnen hetkiä vuoteen 2015!

---