Aitous

Olipa taas levoton uni, mietin, kun perjantaiaamuna herään jo ennen kellon soittoa. Unessa olin myöhästynyt erään ortopedin polilta siksi, että en ollut päässyt kotoa juoksemalla sairaalalle. Juoksemalla!! Ei ihan juokseminen enää oikeassa elämässä onnistu. ENMG-tutkimuksestakin olin unessa myöhästynyt, kun tarvoin ulkona lumessa. Tutkimuspaikkakin olisi ollut muka joku tähystystornin tapainen ihmeellinen rakennelma ulkona mäen päällä... Hiukan jopa naurattaa, kun pohdin unen tunnelmaa. Kyllähän tuo unen aihe selkeästi alitajunnasta kumpuaa, sillä ortopedin polille olisi tänään mentävä kuulemaan taas olkapään tuomio. Ja varmaan muitakin asioita tullaan sivuamaan.

Lapsetkin nukkuvat vielä, ihme kyllä, vaikka kello lähentelee jo puolta kahdeksaa. Harvinaisen pitkät unet, meillä näet asuu aamuvirkkuja... Pian juniori kipittää kuitenkin jo vessaan ja sen jälkeen vielä mun kainaloon, johon hän juuri ja juuri mahtuu vielä ilman ettei putoa. Onneksi reunan puoleinen kainalo mulla on aina vapaana ja pystyn selälläni ortoosinkin kanssa maaten pitämään pienen ison miehen vielä mun kainalossa, kun vaan vähän saan siirryttyä keskemmälle sänkyä. 

"Äiti", kuiskaa poika. "Nukkuuko isi...? Kivaa, kun on syysloma! Sun kainalossa on kiva olla." Taitaa hiukan mökkireissun jälkeinen ikävä vielä painaa, arvelen. "Mun täytyy nousta ihan kohta, mulla on tänään se lääkäri. Isikin lähtee töihin. Mutta ollaan vielä hetki tässä", sanon pojalle ja rapsutan hänen päätään hellästi. 

Tajuan, että näitä hetkiä ei välttämättä kovin paljon enää jatkossa tule, lapset kun kasvavat niin kovaa vauhtia. "Mummi ja ukki hakevat teidät tänään ukkilaan päiväksi", sanon pojalle, kun miehenkin herätyskello soi ja me kaikki kömmimme aamutoimiin omassa tahdissamme.

Tästä muutaman tunnin päästä olemmekin jo mun avustajan kanssa keskussairaalalla odottelemassa ortopedin vastaanottoa kirurgian polilla. Vähän aiemmin on otettu taas kerran olkapäästä röntgenkuvat, jotka ovat itse asiassa ekat viimeisimmän leikkauksen jälkeen. Leikkauksessa otettiin läpivalaisukuvia kyllä mutta osastolla röntgenkuvia ei otettu ollenkaan. En tiedä, miksi, mutta arvelen, että läpivalaisukuvat varmaan riittivät. Onhan mua ihan tarpeeksi "sädetetty" tänäkin vuonna.

Ortopedi tuokin kohta taas perinteisiä olkapään kysely- ja tutkimuslomakkeita täytettäväksi, kun vielä on hyvin aikaa ennen mun vuoroa. Esittelen samalla hänelle mun avustajan, jonka sanon tulevan myös mukaan vastaanotolle, jos sopii. Olkapään tyytyväisyysprosentiksi annan nyt 55, kun ennen uusintaleikkausta luku oli muistaakseni vain 45 ellei vähemmänkin. Mutta vielä ei käytännön tuntemuksia pysty juuri vertaamaan leikkausta edeltävään aikaan, kun en hirveästi ole saanut olkapäätä rasittaa nyt leikkauksen jälkeen - rasitus kertoo vasta pidemmän päälle totuutta enemmän.

Kohta ortopedi kutsuu minut/meidät vastaanottouoneeseen ja kelaan sinne nyt itse pyörätuolilla oikean käden ja oikean jalan yhteistoimintataktiikalla. Vasenta jalkaa kun ei juuri voi lonkan ja polven vuoksikaan rasittaa ja vasen käsi myös on pois pelistä tietysti nyt. Huoneessa siirryn tutkimuspedin reunalle istumaan, jossa saan lonkille ja polville vähän loivempaa kulmaa mitä pyörätuolissa. Pyörätuolissa syvemmässä kulmassa istuen erityisesti vasen lonkka kipeytyy, lukkiutuu ja/tai subluksoituu tosi herkästi nyt, mitä koitan välttää, jos mitenkään mahdollista, muutenkin lonkka on niin hankalana ollut muiden kipujen ym. ohella. Polvikin on aina hankala.

"No niin, hengissä on lähestulkoon selvitty kaikista vastoinkäymisistä..." tuumaa ortopedi ensimmäisenä, johon totean heti perään, että joo, hengissä... Sen enempää en kaikkia tekemiäni selvittelyitä tai mun tunnelmia nyt edes avaa, kyllä hän varmasti tietää ja ymmärtää muutenkin, että melkoista myllytystä on meneillään ollut. Käymme läpi kuulumiset ja tilanteet niin kyselylomakkeiden kuin kaiken muunkin tapahtuneen suhteen. Tunnelma on hyvä ja rauhallinen.

Olkapää näyttäisi kuvissa näyttävän ihan hyvältä, sellaiselta kuin tässä vaiheessa voi olettaa. Ei tietysti voi nyt tässä vaiheessa sen todeta luutuneen ja se myös on pieni häiriötekijä tässä, että ei ole vielä toista leikkauksen jälkeistä röntgenkuvaa vertailukohdaksi. Silti kaikki näyttää ihan hyvältä ja kuvissa saattoi näkyä pientä "hyhmää" mikä on hyvä merkki myös. Koska olkapää on myös jämäkän tuntuinen tutkittaessa ja ruuvit ovat kuten pitää (niitä on nyt reilusti, yhteensä kai 13), saan luvan jättää ortoosin pois tuntemusten mukaan ja alkaa tehdä vasemmalla kädellä asioita rajoituksetta, siten kuten pystyy kipujen ym. rajoissa. Hiljalleen.

Seuraava kontrolli olkapäähän liittyen sovitaan nyt heti kättelyssä vasta 3 kk päähän. Jos jotakin erikoista ilmenee tällä välillä, voin ottaa yhteyttä. Tietysti toivon, ettei mun tarvitsisi niin tehdä... Toivon niiiiin paljon, että tämä olkapääkuvio saadaan etenemään ja tilanne siihen pisteeseen, mitä alunperinkin on tällä radikaalilla leikkauksella tavoiteltu: sitä, että koko ajan ei tarvitse elää elämää olkapään muistutellessa itsestään ja rajoittaen kaikkea tekemistä vaan niin, että sen voisi unohtaa ja toimia sen kanssa pakolliset luudutuksen aiheuttamat rajoitukset huomioiden mutta muutoin vapaasti ja kivuttomammin. Nythän sen sitten vasta alkaa nähdä ortoosin käytön lopettamisen jälkeen, miten olkapää käyttäytyy, tuleeko tuntemuksia ja/tai ekstrakipua. Nyt olkapää on ollut vaihtelevan tuntuinen mutta kohtalainen kuitenkin ortoosin kanssa.

Sittenpä tulppa ja hermovaurio... Tulppaa ensinnäkään ei sen enempää seurata, Xarelto-lääkitys vaan mulla jatkuu sen minkä jatkuu ja sen jälkeen tilanne on käsitelty. Otan puheeksi sukulaistenkin tulppataipumuksen mutta tästäkään huolimatta seurantaa ei ole. Tämä tuntuu kieltämättä hiukan hurjalta, mutta näin kuulemma on. No tuleehan mulle myös sitten tukisukka, kun se Respectaan vain tulee tilauksen jälkeen mutta muutoin ei esim. tulpan liukenemista ultralla seurata.

Eikä seurata hermovauriotakaan ihmeemmin, tai mitä nyt ortopedit varmaan sitten poleilla kyselevät asiasta kun mua näkevät säännöllisesti kuitenkin mutta ei esim. selvitetä hermovaurion tarkkaa paikkaa. Se on positiivista, että jotakin toimintaa mulla nilkassa on, mutta kerron kyllä, että nilkka ja koko jalka tuntuu pökkelöltä lyijysäkiltä. Jalkaan on myös tullut nyt tosi ikävää hermokipua, joka säteilee reidestä jalkaterään. Tuntohäiriöiden ja voimien osalta näytin fyssarin tekemät tunto- ja voimatestaukset parin päivän takaa, jotka fyssari halusi kirjata paperillekin ylös. Näistä ei sen ihmeemmin ollut sitten puhetta mutta ortopedi sanoi, että aika näyttää, mitä tuntemuksia ja/tai haittaa asiasta jää. Vuoden-parikin voi hermotus palautua sen minkä palautuu ja jos tuntemuksia esim. tunnon aleneman suhteen jää, niihin sitten ajan myötä tottuukin.

Puhutaan siinä vielä pikaisesti myös vasemman lonkan tilanteesta, ennen kuin sanomme heipat taas joksikin aikaa ja menen vielä hoitajan juttusille sopimaan jatkosta. Ortopedi oli unohtanut aiemmin tehdä magneettipyynnön, mutta se hoituu ja tästä mulle soitetaan aika kirurgian polilta. (Tosin mietin taas, että juu, voipi olla, että soitan taas itse kirralle, että asia varmasti hoituu... ;)) Mun vastuuortopedille aika onkin tulossa jo 1,5 viikon päähän mutta tuota ennen pitäisi saada vielä tosiaan magneettikin otettua.

Jälkikäteen kotona mietin vielä päivän lopputulemia. Jännä fiilis jäi. Tunnelma oli vastaanotolla hyvä mutta tietyissä asioissa ehkä tavallaan vähän liiankin optimistinen, jos niin voi sanoa. Jotenkin ehkä mulle tuli sellainen olo, että mun halutaan ajattelevan mieluusti, että kaikkihan on mennyt kuitenkin ihan hyvin ja että hermovaurio peroneuspareeseineen ja tuntopuutoksineen ja tulppakin ovat ihan pieniä asioita... Että ne hoituvat kyllä iisisti itsekseen eikä niistä tarvitse olla huolissaan.

Ehkä tuli jopa olo, että kun mun tiedetään olevan napakka tarttumaan epäoikeudenmukaiseen kohteluun, mulle haluttiin antaa niin neutraali ja hyvä kuva asioista kuin mahdollista, etten veisi asioita eteenpäin. Varsinkin kun nyt avustajakin oli huoneessa mukana kuulolla. Voin toki olla väärässäkin mutta tällainen tunne ja jännä intuitio tuli.

Asiat hoitunevat kyllä, tavalla tai toisella, samoin mun olkapään tilannekin nyt jos vihdoin alkaisi olla menossa kohti parempaa... Mutta mitään pieniä asioita nämä eivät todellakaan kokonaisuutena ole, vaan jo muutenkin vaikeassa terveystilanteessa kuitenkin lisäharmia ja ei mitään yhtäkkiä tullutta tulppaa tai hermovauriota voi vaan pitää asiana, jotka voi sivuuttaa vaan yltiöoptimistisella "kyllä se siitä" -tyyppisellä vähän vähättelevän tuntuisellakin asenteella tai toteamuksella.

Tai ehkä vähättelevä on väärä sana mutta kun tällaisia asioita on kokenut, niin sitä toivoisi ehkä, että se vastapuolella istuva lääkärikin unohtaisi liiallisen asialinjan. Ehkä toteaisi joskus, että oletpa joutunut kokemaan paljon tosi ikäviä ja isoja asioita, miten oot jaksanut tämän kaiken? 

Annettaisiin edes selkeästi ymmärtää, että minä ymmärrän kokemasi vaikeudet ja tuskan. Että asiat ovat aivan varmasti olleet isoja ja vaikeita mutta lupaan olla tukenasi kuitenkin. Olisi tosi tärkeää, että olisi myös tunnetasolla sellainen luottamus siihen, että yhdessä näistä vaikeista asioista selvitään eteenpäin. Ei mua sääliä tarvitse enkä sääliä halua, se on vihoviimeistä, mutta sitä aitoa kohtaamista ja ymmärrystä tunnetasollakin ehkä kaipaan enemmän kuin osaan edes ääneen myöntää.

Ymmärrän, että nämä asiat ovat ortopedillekin ehkä vaikeita kohdata ja on vaikeaa sanoa ääneen olevansa pahoillaan, kun tarkoitus on ollut kuitenkin koko ajan parantaa mun elämänlaatua, ei pahentaa sitä. Herkälle ihmiselle (joka ortopedikin voi hyvinkin olla, vaikkei sitä heti päällepäin ammatti-identiteetin alta näe, mutta sen ehkä tietyllä tavalla aistii) voi olla vaikeaa kohdata näin avoimesti potilaan tilanne, joka on vaikea ja monisyinen.

Asiaa ei tietysti helpota sekään, että herkästi mäkin koitan koko ajan pitää sellaisen vahvan, pärjäävän, huumorintajuisen roolin yllä. Olenkin toki vahva ja huumorintajuinen mutta myös herkkä, ja tämä herkkä puoli mussa kaipaa myös tiettyä syvempää kohtaamista ja empatiaakin.

Sellaista ihmisen aitoa kohtaamista sen ammatti-identiteetin alta arvostan tosi paljon, koska tässä väkisinkin oppii tuntemaan edes tietyllä tasolla paremmin nämä omat hoitavat lääkärit ja he minut, kun niin usein kuitenkin kohtaamme ja on syntynyt pidempiaikainen hoitosuhde. 

On tärkeää, että se aitous näkyy. Ilman aitoutta ei synny luottamusta. Ei voi pitää mekaanista lääkäri-potilas -keskustelua pelkästään yllä.

Silloin on vaan joskus pakko riisua maski, unohtaa se tietty ammatti-identiteettikin ja kohdata asiat ja se potilaan hyvinkin vaikea kokonaistilanne, potilas omana itsenään ja kaikessa haavoittuvuudessaan, silmästä silmään juuri siinä hetkessä.

Katsomme koko perhe illalla olohuoneessa Vain elämää. "Äiti, sä oot lämmin", sanoo poika painaessaan viileitä varpaitaan vähän tiukemmin mun jalkoja vasten.

Tässä hetkessä oman perheen kanssa ainakin kohdataan. Aidoimmillamme.

Meidän perheen arkea

Aamulla syksyn tulevaa koululaista, vielä hetken aikaa eskarilaista, ilmeisesti hiukan jännittää. Olisi siis kouluun tutustuminen heti aamusta vuorossa,  mutta vielä hetkeä ennen lähtöä poika kipittääkin meidän makkariin, jossa vasta heräilen ja keräilen voimia noustakseni ylös sängystä. Kohta vieressäni peiton alla onkin iso mutta kuitenkin vielä niin pieni, silti reipas pieni poikanen, joka vielä hetken aikaa viipyy kainalossani supattaen korvaan: "kohta me lähdetään isin kanssa koululle." Huudan eteiseen miehelle, että ette te muuten vielä pääse mihinkään, mä sain tänne kainalokaverin... :) Mutta pian molemmat ovatkin jo lähtövalmiina ja mulle  huudetaan ovelta heipat. Tytär on lähtenyt kouluun jo vähän aiemmin.

Yleensä arkiaamut menevät meillä niin, että mies ja poika ovat ensimmäisenä ylhäällä ja mä herään samoihin aikoihin mutta jään vielä sänkyyn kroppaani uuteen päivään herättelemään. Tytär herää myös samoihin aikoihin, mutta kömpii usein vasta vähän myöhemmin sängystä ylös. Lapset ovat omatoimisia muuten mutta mies laittaa arkena yleensä aamupalat valmiiksi, se helpottaa aamuhässäkkää. Mies vie pojan eskariin töihin mennessään ja mä puolestaan huolehdin tyttären kouluunlähdön - siis että hän lähtee oikeaan aikaan. Muuten tytärkin on hyvin omatoiminen ja reipas :)

Se on tässä kotona olossa hyvä puoli, että oon yleensä aina paikalla kun tytär lähtee kouluun ja samaten järjestän mahdollisuuksien mukaan kuntoutus- ja sairaalakäynnit sekä mahdolliset muut menot myös niin, että oon kotona myös silloin, kun tytär tulee koulusta kotiin. Musta se on ollut tärkeää, ettei hänen ole tarvinnut olla yksin kotona vielä koulun jälkeen. Yksinoloa ehtii kyllä harjoitella vielä aivan tarpeeksi myöhemminkin!

Tästä päästäänkin sujuvasti aasinsiltana siihen, miten meillä tämä arkielämä kotona sujuu. Tästä oli tänään puhetta yhden mun fyssareistakin kanssa. Kyllähän se arki sujuu, kun laittaa sujumaan ;)

Paljolti monet asiat ovat miehen vastuulla. Esim. autolla ajoa vaativat asiat, eli vaikkapa lasten kuskaamiset tai muut vastaavat tilanteet, kauppareissut, ruuanlaittokin hyvin pitkälti, samoin kaikki asiat, jotka vaativat yhtään kiipeämistä, kurottelua, yhtään painavampaa nostamista, siirtämistä tai kantamista. Mun oikea käsi on hankala ja vasen olkapää tällä hetkellä myös, joten tämäkin hankaloittaa kaikkea mun tekemistä ja lisäksi tosiaan käsi/kädet ovat kiinni yleensä noissa liikkumisen apuvälineissä.

Sitten lisäksi jalat: en esim. voi seistä, jos en pidä toisella kädellä kiinni vähintäänkin kepistä tai vaikkapa keittiönpöydän/keittiötason reunasta. Istua pitää mieluusti jalat suorana, lonkat n. 120 asteen kulmassa (esim. sohvalla), tämä on kivuttomin asento makuuasennon lisäksi. Ja jos kävelen, kävelyyn tarvitaan kotona ja pienissä tiloissa vähintään yksi keppi + jatkuva tuen ottaminen seinistä tai huonekaluista (vasen olkapää ja oikea ranne eivät tykkää tästä yhtään), ulkona on oltava molemmat kepit ja yhtään "pidemmillä" (tyyliin mahdollinen yli 40 m kävelymatka kerrallaan...?) reissuilla pyörätuoli. Sähkömopolla en vielä tänä keväänä oo päässyt ajamaan, sää on ollut liian kylmä ja nivelet liian hankalat siihen että istuisi yhtään pidempään mopon kyydissä tai ohjaisi sitä.

Mutta kyllä mäkin jotakin teen: hoidan meillä yleensä pyykkihuollon ja pyykkien lajittelun, se on ollut mulle tärkeää että edes siihen osallistun, vaikka se viekin aikaa. Mies sitten kuljettelee puhtaita pyykkejä kaappeihin. Pienesti teen joskus myös ruokaa - harvoin tosin - tai leivon jotakin, jos on parempi päivä ja vähän enemmän voimia tällaiseen. Yritän pitää myös huushollia jotenkuten järjestyksessä muuten - pölyt ja muut mua eivät haittaa (ja meillä käyvät siivoojat 2 viikon välein) mutta mä tykkään siitä, että kotona on selkeä sisustus ja tavaroilla tietty järjestys. Lattiallakaan ei voi olla sotkuja, etten kompuroi niihin. Tämä mun "selkeyttä kaipaava" luonne tuottaa joskus hiukan haastetta, kun haluaisin järjestystä ylläpitää kotona vähän enemmänkin, mutta keho ei oikein halua tehdä yhteistyötä... ;) Välillä on ihan pakko hellittää ja jättää tekemiset suosiolla muille, mutta se on todella, todella vaikeaa, kun luonne on tekeväinen ja meneväinen!

Mutta kaipa sitä hellittämistä hiljalleen on tullut opittua. Ainakin toisinaan. Tai ainakin silloin, kun on pakko, sillä jälkikäteen kivut voivat olla niin vaikeita, että kipulääkkeilläkään niitä ei saa kunnolla kuriin. Samoin liikkuminen,  toimintakyky ja nivelten ongelmat saattavat mennä niin hankaliksi, että ei pysty tekemään muuta kuin makaamaan ja kuuntelemaan esim. musiikkia. Se olotila on karmea, joten mieluummin kai kannattaisi valita se, ettei yrittäisi mennä ja tehdä asioita yli voimavarojen.

Viime viikkoina akuutit nivelten ongelmat ovat toisaalta kyllä pitäneet huolen siitä, että oon ollut kyllä niin invalidi, että ei ole pystynyt mitenkään touhottamaan. (Paitsi leikkasin kyllä terassilla tuolilla istuen pensasaitaa pihalla tässä yhtenä päivänä, mistä oon kyllä todella ylpeä! Tosin siitäpä ne nivelet vasta riemastuivatkin, varsinkin oikea käsi, mutta kun halusin osallistua kevätpuuhiin miehen käsitellessä samaan aikaan terassia...)

Se on kuitenkin mun paljossa kotona olossa itselleni ja koko perheellekin kai arvokkainta, että olen ainakin paljon läsnä tässä perheen ja lasten arjessa. Oon "aina" paikalla ja keskustelemmekin paljon koko perheen kesken ja lasten kanssa usein pohdimme erilaisia asioita avoimesti. Koen olevani vahvasti sellainen ihminen sairauksista huolimatta, johon voi kuitenkin aina luottaa ja turvata kaikissa asioissa - mun henkinen läsnäolo tässä arjessa on se asia, jolla korvaan sen, etten fyysisesti pysty tekemään asioita tai harrastamaan vaikkapa lasten kanssa samalla tavalla mitä terveet perheenäidit. Tai etten pysty käymään töissä.

On myös tosi iso, hieno ja tärkeä asia, että mies on aktiivinen liikunnallisesti, valmentaa ja harrastaa lasten kanssa myös paljon eri asioita. Isovanhemmat myös ovat vahvasti tässä meidän perheen tukiverkkona ympärillä, samoin muukin lähisuku. Ystäväperheetkin sekä muutkin ystävät mainitsen tosi tärkeinä, vaikka arjen kiireiden ja muiden haasteiden vuoksi ei olisi ehditty tai pystytty kovin paljoa näkemäänkään. Nämä kaikki asiat eivät todellakaan ole mitään itsestäänselvyyksiä, vaan kyllä sitä on tosi kiitollinen siitä, että nämä kaikki ihmiset tässä ympärillä olemassa ovat.

Puolison pitkäaikainen ja pysyvä sairastaminenkaan ei ole mikään helppo yhtälö niin parisuhteelle kuin perheellekään, mutta niin sitä vaan mennään eteenpäin ja niin menevät ystäväperheetkin, joissa on samantyyppisiä elämäntilanteita. Yhteiset arvot kuitenkin yhdistävät, samoin tietysti rakkauskin ja yhteinen hämärä huumori ;) Vaikka en olekaan sinisilmäinen... Kyllä mä tiedän myös hajonneita parisuhteita ja perheitä, mikä on todella surullinen asia... Mutta sellaista elämä joskus on kaikessa raadollisuudessaan. Jokainen ihminen tekee omat ratkaisunsa ja ne ratkaisut ovat kai jokaiselle oikeat juuri siinä hänen omassa elämäntilanteessaan.

Ajan mittaan perhe on sopeutunut hyvin tähän nykytilanteeseen, eikä täällä kotona mun sairauksista muodostu mitään erikoisasiaa koskaan. Mun tilanne on mitä se on ja se on osa meidän perhettä yhtä luonnollisesti kuin mikä tahansa muu meidän perheen oma juttu, meidän perheen omat tekemiset, tavat ja perinteet, yhteiset hetket... Ei näitä voi toisistaan erottaa.

Meidän perhe on meidän perhe, aivan tavallinen suomalainen sellainen. Äiti, isä, tytär ja poika.

Pieniä asioita - mutta kuitenkin niin isoja

Piti oikein tarkistaa aiemmasta postauksesta, että mitä sitä tulikaan viimeksi kirjoiteltua. Oon aktiivisesti koittanut mahdollisuuksien mukaan unohtaa kesken olevia tutkimuksia, ja aika hyvin tässä tavoitteessa varmaan siis onnistunutkin :) Oon koittanut elää hetkessä ja nauttia siitä, jos mahdollista.

Torstaina käväisin Peurungassa ekaa kertaa Kela-taksilla. On tärkeetä päästä itsenäisestikin kotoa liikkeelle eikä olla aina jonkun ystävän tai sukulaisen kyytien varassa. Oli tosi mukava taksikuski, molempiin suuntiin oli sama henkilö, ja muutenkin vedessä oli tosi ihanaa! Olin aika varovainen altailla ja yritin kiinnittää erityisen tarkkaan huomiota siihen, etten tee ylisuoritusta, että pääsen sitten altaista ylöskin kun olin itsekseni liikkeellä. Ihan kohtuuhyvin menikin, jalat tuntuivat kyllä altaasta noustessa tuttuun tyyliin joka suuntaan heiluvilta letkuilta ja lyijynraskailta + jotain tuikkivaa hermokipua oli myös lonkissa, mutta ei mitään sellaista, ettenkö olisi itse päässyt kulkemaan kaiteista kiinni pitäen altailta pois (mähän en keppejä/keppiä vie altaille kun pelkään, että liukastun niiden kanssa märällä lattialla). Olin sitten tuon reissun jälkeen lähes koko loppupäivänkin tosi hyvillä fiiliksillä :) 

Illemmalla iskivät kivut kyllä sitten jälkijunassa ja olin tosi uupunut, mutta sain pahimmat kivut lääkkeillä taltutetuksi. Voimakas (lihas)väsymys tuosta reissusta jatkui seuraavaankin päivään ollen seuraavana päivänä vielä pahempaa mitä edellisenä iltana. Se kuuluu tähän "taudin kuvaan." Mutta kyllä olotila sitten siitä taas hiljalleen parani.

On kyllä tosi hyvä juttu, että mä tajusin pyytää tuota taksimahdollisuutta fysiatrilta! Eipä meiltä tosiaankaan tulisi muuten lähdettyä Laukaaseen saakka, se on sen verran kallista lystiä (lähemmäs 100 euron luokkaa suuntaansa), joten Kela-taksin omavastuuhinta 16 € per suunta on tuohon nähden hyvinkin kohtuullinen. Ostin tuolla reissulla samalla myös 10 käyntikerran rannekkeen Peurunkaan. Se on voimassa pari vuotta, joten tulee kyllä käytettyä :D Ei vaan, kyllä tuo tulee tässä muutamassakin kuukaudessa jo käytetyksi.

Oon nautiskellut viime päivinä myös omalla terassilla lekottelusta ja koittanut tehdä täällä lepotuolissa istuen myös mun fysioterapialiikkeitä, mm. polvien ojennuksia. Ihan kuumimpaan aikaan en oo hellepäivinä varsinkaan täällä ollut, kun en kestä sellaista kuumuutta, se tekee mun voinnin ja kävelyn entistä lötkömmäksi ja tukkoisemmaksi, mutta välillä vähän viileämpään aikaan oon myös ollut hetkiä auringossakin ja sitten viettänyt varjon puolella aikaa. 

Kyllä tämmönen oma terassi on vaan ihana, ja vaikka itse sanonkin (ja todettiin myös naapurin kanssa yhtenä päivänä), että on meillä kyllä täällä ihanat maisematkin. Tällaiset jutut, jotka voivat tuntua tyhjänpäiväisiltäkin tai toisaalta aika yksinkertaisiltakin, ovat ihan älyttömän tärkeitä mulle nykyään kun niin paljon kotona oleskelen. On aina parempi, mitä viihtyisämmässä ympäristössä aikaa viettää!

Eilen puolestaan oltiin iltapäivällä ja alkuillasta sukulaisnaisten kesken kaupungilla syömässä ja vähän terassillakin istumassa. Olipa tosi mukavaa! Testasin mun polvitukeakin taas, kun jonkin verran tuli käveltyä kuitenkin.

Tuli todettua, että on se kyllä tosi hyvä, vaikka onkin myös ärsyttävä ja inhottavan tuntuinen kun pitää olla niin jämäkästi kiinni. Eikä sekään estä polven lonksahtelua sivuttaissuunnassa kun polvi on niin älyttömän löysä. Mutta se ero, minkä huomasi heti liikkumisessa/kävelyssä, kun otin kotiin takaisin päästyäni tuen pois, oli joka tapauksessa aivan valtava! Tuo oikea jalka on ilman tukea kyllä niiiiin letku ja voimaton. Ei sille vaan voi mitään :/ Sitä ei vaan jotenkin huomaa oikein enää kun on jo niin tottunut, että se on tuollainen kuin on. Mutta täytyy ehdottomasti polvitukea kyllä pitää jos lähtee jossakin käymään.

Tänään on tietysti taas koko kropassa kipuileva ja veltto, uupunut olotila tuosta "hurjasta kaupunkireissusta" enkä oo päässyt liikkeelle näiden kipukinttujeni ja -käsieni (olkapäät, kyynärpäät ja ranteet on kovilla noista kepeistä nykyään kun muutenkin lonksuvat ja lukkoilevat) kanssa oikein mihinkään, mutta oli tuo eilinen kuitenkin kaiken arvoista. 

Noin muuten onkin vaan vietetty aikaa perheen kanssa. Ei ole tehty mitään ihmeempää, mutta rauhallinenkin yhdessäolo on tosi tärkeää.

"...Me näimme sinne mihin muut ei nää, pieni siiven isku vain ja kaikki häviää

Kotimatkalla katsoin niitä ohikulkevia
missä se päätetään kuka saa sen pienen palan onnea
Kotimatkalla se iski äkkiä mun lävitse
Oonko mä kertonut koskaan kuinka tärkeä oot minulle..."
(Teleks: Kotimatkalla
http://youtu.be/LKT0IK4HzXE)

Lehtiä ja muuta haravointia

Tänne kotinurkkiin ei kuulu mitään normaalia ihmeempiä. Päivät sujuvat omalla painollaan hissunkissun, vaapulavissun :) Tai no, oikeastaan tänään oli ilmassa vähän "mulla leviää kohta kuuppa" -tyylisiä fiiliksiä. Näin pitkään menikin pääosin tosi hyvillä fiiliksillä Rodoksen reissulta ammennetulla energialla. Mutta tänään... Otti vaan ihan älyttömästi päähän kaikenlaiset tekemättömät hommat. Monille pieniä juttuja ja ihan rehellisesti ottaen ne ovatkin lopulta aika merkityksettömiä, mutta kun mä itse pyörin päivästä toiseen kotona pääsemättä täältä yhtään mihinkään, alkaa moni juttu ärsyttää, kun niitä päivittäin katselee.

Tänään otti eniten päähän tuo meidän ulkoterassi ja takapiha, joka oli ihan täynnä lehtiä ja kesäkalusteetkin olivat vielä nätisti (?) paikoillansa. Ja nekin yltä päältä lehdissä ja osittain lumessakin, jota aamulla oli hiukan satanut. Syntyipä aiheesta sitten pienimuotoinen sanaharkkakin miehen kanssa, kun yritin houkutella häntä ja lapsia ulos vielä iltaruuan jälkeen putsaamaan takapihaa ja laittamaan kalusteita varastoon ennen kuin talvi yllättää ihan kokonaan... Lapset innostuivat haravoinnista sitten ihan tosissaan ja mieskin oli lopulta ulkohommissa... lopulta kai ihan tyytyväisenä. Ehkä. Kiitokseksi avusta tekaisin perheelle pitkästä aikaa pannaria iltapalaksi. Hyvittelyä?! :)

Aloin sitten tuossa miettiä, mikä tällaisia arkipäivän sanaharkkoja ja kiistatilanteita meillä kotona aiheuttaa. Vastausta ei tarvitse kovin kaukaa hakea: erilaiset odotukset ja oletukset asioista. On helppo olettaa, kun mä olen arkipäivät kotona, että kyllähän mä täällä päivät pitkät ollessani nyt kaikki kotihommat teen ja siinä sivussa vielä ulkohommatkin päälle. (Enkä nyt tarkoita että mun mies pelkästään niin olettaisi, vaan moni muukin tuntuu olettavan niin.) Kyllähän mieskin tietää ja tuntee erittäin hyvin mun tilanteen noin yleisesti ottaen, mutta siltikään kukaan, joka ei ole käynyt läpi tätä prosessia kuin mä tai jolla ei ole kokemusta tuki- ja liikuntaelinsairauksista, kivuista ja tästä liikkumisen hankaluudesta tai toipunut jostakin isosta leikkauksesta vain osittain, ei lopulta pysty kuin vain päältä arvelemaan, miltä musta tuntuu fyysisesti ja miten mä täällä tsemppaan tai mitä teen noin muutenkin päivästä toiseen. Ja kun välillä on parempiakin päiviä ja pystyn tekemään asioita enemmän mitä sitten taas jonakin toisena päivänä, moni kai alkaa jo olettaa, että kyllähän mä nyt pystyn täällä tekemään vaikka mitä. 

Sanoinkin sitten miehelle, että muistathan, että mä en ole sen vuoksi kotona, että toimin täällä kodin hengettärenä vaan mä olen kotona siksi, että mä olen sairauslomalla. Mä en ole tällä hetkellä täysin kunnossa, enkä pysty kaikkeen täysillä, vaikka teenkin toki kaikkea mitä pystyn, enkä todellakaan täällä vaan "alistu kohtalooni" ja loju jossakin tekemättä mitään. Hiukan kärjistetysti todeten ;) Mutta siis jos olisin kunnossa pystyäkseni tekemään myös kaikki kotihommat tosta noin vaan, niin sittenhän mä olisin työkunnossakin, eikös se oo aika selvä juttu :)

Tuli mieleen, kuinka eräs henkilö totesi mulle ajattelematta omia sanojaan sen enempää oman rankan elämäntilanteensa keskeltä... että hän on mulle kateellinen, kun mä "saan vaan röhnöttää kotona" ja toisilla on elämässä niin älyttömän vaikeeta ja hankalaa. Eikö mulla sitten ole hankalaa? Tässä tullaan siihen, että jokainen näkee asiat helposti vain omista lähtökohdistaan. Nähdään vaan se oma tilanne. Katsotaan niinkuin "putken läpi" näkemättä se ympäröivä maailma siinä putken ympärillä. Kai se on joskus se primitiivisin selviytymisteaktio... Mutta pitäisi vaan välillä unohtaa se putken näkymä ja ottaa huomioon se kaikki muukin elämä siinä putken ympärillä. If you know what I mean... Enkä väitä olevani itsekään sen parempi kuin muutkaan, varmasti mullakin on parannettavaa omassa käytöksessäni ainakin ihan lähimpiä kohtaan. Mutta väitän kyllä, että mä näen tällä hetkellä elämän kokonaisuutena, kaikkine vivahteineen ja väreineen. En elä putkessa, kyllä tässä on hyvin nöyräksi elämää kohtaan viime aikoina oppinut. On ollut pakko!

Kyllähän mies, perhe ja läheiset kai tämän elämäntilanteen ymmärtävät ja tiedostavat, mutta välillä asiat vaan unohtuvat sen arkihässäkän alle. Vähän niinkuin mä myönnän myös unohtavani sen, että kun mies ja lapset tulevat työ- ja hoitopäivän jälkeen kotiin, pitäisi myös heillä alkaa oma aika. Työt ja päivän muut askareet pitäisi saada unohtaa kun tulee kotiin, pitäisi saada syödä rauhassa ja sitten keskittyä jokainen omiin puuhiinsa. Lapset ehkä leikkeihinsä tai Pikku Kakkosen katsomiseen, ulkoiluun tai askarteluun, mies omiin juttuihinsa. Sillä kodissa pitäisi saada olla ehdoitta oma itsensä, ei se ole mikään suorituspaikka, jossa suoritetaan elämää.

Ja sitten täällä kotona odottaakin se pirttihirmu äiti ja vaimo, joka omaan elämäänsä turhautuneena ärhentelee kaikille ja heti ruuan jälkeen maanittelee koko porukan ulkohommiin. Tiedän, mä pystyn olemaan myös hankala ja se todella v-mäinen muija, jota ei kestä kukaan! Mutta onneksi mä tiedostan sen. Muutkin tiedostavat oman paikkansa meidän huushollissa ja aika hyvin meidän porukka kuitenkin pystyy kaiken keskellä luovimaan. Ainakin mä uskon niin. Joustamista tarvitaan, puolin ja toisin. Aikuiselta aikuiselle, lapselta lapselle, mutta toki myös aikuisten ja lasten välillä.

Onneksi se pirttihirmukin rauhoittuu välillä. Kun terassi oli siivottu, olin tyytyväinen. Ja nyt pysähdyin kirjoittamaan ja nauttimaan kynttilätunnelmasta.