Minä suojelen sinua kaikelta

Ultra Bran "Minä suojelen sinua kaikelta" -biisi soi tiistaiaamuna Peurungan aularadiossa, kun köpöttelen kamppeineni kohti pukuhuonetta. Biisi jää tietysti soimaan mulle päähän, kuten usein eri biisit jäävät.

"Minä suojelen sinua kaikelta
Mitä ikinä keksitkin pelätä"

Allasterapia sujuu tavanomaisesti. Nivelet nyt temppuilevat, mutta niinhän ne tekevät kuitenkin aina. Ei mitään yllättävää siltä osin. Altaalla on taas hyvä fiilis kuten aina. Kun lähden pois pukuhuoneesta ja avaan aulaan johtavan oven, taas tuo samainen Ultra Bran biisi soi. Onpa jännä juttu, mietin.

Viikko sisältää keskiviikkona myös luottofyssarin tapaamisen varovaisine mutta silti kipeine faskiakäsittelyineen ja torstaina toisenkin allasterapiakerran. Keskiviikkoiltana poika makailee illalla sylissäni sohvalla, kuten hän niin usein tekee. Silittelen hellästi hänen hiuksiaan ja otan spontaanisti kuvan, jonka laitan myös Instagramiin - juurikin noilla "Minä suojelen sinua kaikelta" -biisin sanoilla.

Eilen, torstai-iltana mies ja poika tulevat illalla kotiin säbätreeneistä ja kaupasta. Miehen säikähtänyt ilme kertoo siitä, että kaikki ei ole ihan kuin pitää. "Pojalla on todennäköisesti lievä aivotärähdys... Me käytiin terveyskeskuksen päivystyksessä..." Olen ihan ihmeissäni, enkä ensin oikein käsitä koko asiaa. Selviää, että kun vilkkaat n. 7-vuotiaat pojat ovat häslänneet porukassa jossakin vaiheessa, joku on heilauttanut liikuntasalin kiipeilyköysiä, joista yksi on tullut vauhdilla pojan kasvoille. Mies ei ole nähnyt tilannetta, mutta verta oli nenästä vähän tullut. Poika oli ollut muuten ok. Onneksi pojalla on ollut suojalasit päässä. 

Puolen tunnin kuluttua tapahtuneesta poika oli kuitenkin alkanut valittaa päätä, joten päätyivät käymään varalta heti kuitenkin lääkärissä. Hyvä, että kävivätkin. Poika on illalla kohtuullisen reipas mutta uneliaan oloinen. Ohjeeksi oli lääkäriltä saatu, että särkylääkettä, voinnin tarkkailua ja lapsen herättäminen keskellä yötä.

Myöhemmin illalla pojalle nousee kuumetta. Yöllä seuraamme tilannetta tarkemmin ja itselläni on pojasta kyllä suuri huoli. Tulee mieleen pojan varhaislapsuudesta eräs kiireellistä leikkausta vaatinut tilanne... Noin kahden aikoihin yöllä poika oksentaa - kaikkiaan kolme kertaa. Onneksi lopulta pystymme myös antamaan nesteiden lisäksi myös kipulääkettä lisää. Mies soittaa myös ensiapuun, josta kehotetaan vielä tarkkailemaan tilannetta mutta jos vielä poika oksentelisi tämän jälkeen, sitten pitäisi lähteä näytille paikan päälle. 

"Minä suojelen sinua kaikelta" soi päässäni taas. Ihan kuin tilanne olisi ollut jo etukäteen tiedossa, ja tämä biisi olisi kertonut siitä. Kylmät väreet kulkevat selkäpiissäni. 

En paljoa yöllä nuku. Aamulla olen aivan puhki sekä omista nivelten ongelmista ja kivuista mutta erityisesti pojan tilanteen miettimisestä ja vahtimisesta johtuen. Jäämme pojan kanssa kotiin päiväksi, kun tytär lähtee kouluun ja mies töihin.

Sekä minä että poika olemme uupuneita ja kipeitä, molemmat omista ja toisaalta varmaankin hiukan samoistakin syistä, sillä näen pojassa tiettyjä piirteitä myös itsestäni. Samaa geeniperimää... Mutta päivä sujuu ihan ok - lepäämme molemmat välillä, välillä puolestaan poika pelailee, ja itse saan jopa vaihdettua kylppärin ja vessan pyyhkeet hissun kissun ja pestyä hiukan pyykkiä. Pojan kuume sahaa, eikä hän hirveästi syö mitään mutta juo kuitenkin hyvin mm. mehua ja on muutenkin ajatustoiminnaltaan ihan oma itsensä. Iltaa kohti hänellä on vielä enemmän virtaa, ja höpsöttelee ja hassuttelee omia huumorijuttujaan, kuten hänellä tapana on.

Hyvä merkki, mietimme miehen kanssa.

Kuume on tosin hiukan mysteeri, sillä se ei suoraan liity aivotärähdykseen - mutta muutamalta ystävältä kuulen, että heilläkin on kokemusta aivotärähdyksen jälkioireena ilmenneestä kuumeesta. Erikoinen juttu. Vaikka saattaisihan kyse olla sattumalta samaan aikaan tulleesta viruksestakin, mutta epäilyttää.

Joskus sitä ajautuu liikaa omiin asioihinsa. Vetää itsensä, omat asiansa ja kaikki niihin liittyvät tilanteet muiden, vielä tärkeämpien asioiden edelle, kuten vaikkapa lapset ja koko oma perhe. On ihan tervettä herätä välillä omasta kuplasta ja nähdä, miten tärkeitä lopulta muutkin asiat ja rakkaat ihmiset itsensä ympärillä ovat.

Yöllä lapsen tilannetta ja unta valvoessa ollaan jälleen kerran niiden syvimpien tunteiden, toiveiden ja rakkauden äärellä. Kaikki muut asiat siirtyvät syrjään. Kaikkein tärkeintä on, että rakkaimmat ovat kunnossa.

Kun unohtaa oman itsensä, sitä tunnetta, että kaikki on oikeastaan todella hyvin, ei korvaa mikään... Ja ilman rakkaita ihmisiä minäkään en olisi yhtään mitään.

"Ei ole sellaista pimeää
Jota minun hento käteni ei torjuisi..."

Kuuntelen, näen

Joskus ihmisten ajattelemattomuus ja jatkuva omaan napaan katsominen tuntuu ylitsevuotavan käsittämättömältä. Yhtä käsittämättömältä tuntuu myös se tapa, jolla toisten ihmisten elämää ja olemista voidaan tuosta noin vaan kommentoida ja arvostella tai kuinka suuret vaikeudet tai tragediat voidaan sivuuttaa.

On liian helppoa nähdä asiat vain itsestään käsin. Nähdä, kuinka kaikki muu ympärillä on väärin tai huonosti, kuinka muut ovat syyllisiä kaikkiin negatiivisiin asioihin, kuinka itse ei ole mistään itse vastuussa ja kuinka kaikki muut ovat väärässä ja itse oikeassa. Oman itsensä päälle voi tuosta noin pukea marttyyrin viitan ja sulkea muut viitan ulkopuolelle, koska minä, minä, minä, ja ne ulkopuoliset ovat vain ikäviä, huonoja ja pahoja ihmisiä.

On liian helppoa nähdä vain ulkokuori ja olla näkemättä pinnan alle. Toisen ihmisen koko persoonan ja taustan, arvot ja asenteet, onnen, ilon, tuskan, surun, ahdistuksen, vihan ja muut hänen tuntemansa tunteet voi näin toimimalla kätevästi ohittaa. Katsoa muttei kuitenkaan nähdä.

On liian helppoa olettaa kuin ottaa selvää asioista. Olettaminen kun on paljon helpompaa, sillä se ei vaadi erityistä työtä eikä perehtymistä siihen, miten asioiden oikea laita on eikä varsinkaan sitä, että saattaisi joutua vaihtamaan omaa käsitystään asioista. Tämähän olisi suuri virhe ja merkki siitä, että ihminen onkin erehtyväinen!

On liian helppoa kiirehtiä ohi kuin pysähtyä ihmisen lähelle. Tällöin voi jatkaa oman elämänsä formulakuskina olemista, joka paahtaa tilanteesta ja asiasta toiseen kovalla sykkeellä ja kierroksilla. Ainut vain, että voitto ei välttämättä olekaan mahdollinen ja seurauksia ei välttämättä pysty ennakoimaan: rumaakin jälkeä saattaa tulla. Kaikkein pelottavinta ja kauhistuttavinta kun olisi varmasti pysähtymisen kautta joutua kohtaamaan omat arvonsa ja käsityksensä maailmasta ja ihmisistä uudelleen.

On liian helppoa tunteiden vallassa sanoa edessäsi olevalle ihmiselle jotakin erittäin jyrkkää ja negatiivista, joka ei oikeasti millään tavalla tilannetta paranna, vaan aiheuttaa jopa jälkikäteen katumusta.

Entä, jos katsoisitkin joskus peiliin ja miettisit tarkemmin, miltä vastaavin tavoin sinulle tehdyt, tekemättä jätetyt, sanotut ja sanomatta jääneet asiat tuntuisivat? Entä, jos kysyisit lähimmäiseltäsi, mitä hänelle oikeasti kuuluu ja miten hän voi? 

Entä, jos kuuntelisit? 

Kuuntelisit, jotta voisit nähdä ihmisen sielun, sydämen, haavoittuvuuden ja inhimillisyyden.

Mistä koostuu hyvä elämä?

Oletko koskaan miettinyt, mitä asioita hyvään elämään kuuluu? Tai toisella tavalla sanottuna, mitä asioita sinä pidät omassa elämässäsi tärkeinä? Elätkö elämääsi niin, että käytät aikaa niihin asioihin, jotka sulle oikeasti ovat tärkeitä vai huomaatko kuluttavasi aikaasi aivan toisten asioiden parissa? Jos tuo jälkimmäinen lause pitää kohdallasi paikkansa, miksi asia on niin? Mikä estää  sen, että et tee niitä asioita, jotka sulle oikeasti ovat tärkeitä tai vietä rakastamiesi asioiden parissa enemmän aikaa?

Mä olen tällainen elämäntapapohdiskelija, asioiden miettijä ja ihmisten ja ilmiöiden tarkkailija. Oon ennenkin kirjoittanut siitä, että pystyn aika herkästi aistimaan toisten ihmisten tunnetiloja tai sitä, millaista dynamiikkaa eri ihmisten, asioiden tai muiden yhteyksien välillä on. Se on kai yleensä todella hyvä taito ja ihmisellä sanotaan olevan tällöin hyvä tunne- ja tilannetaju sekä empatiakyky, mutta se voi olla aika raskastakin, jos asioita märehtii ja miettii liikaa tai menee liikaa mukaan muiden ihmistenkin tunteisiin. Herkkä ihminen saattaa tällöin musertua tai vastapainoksi kovettaa oman kuorensa, jotta ei päästäisi omia tunteitaan täysin valloilleen tai imisi kaikkea ympärillä vallitsevaa energiaa itseensä. Mutta tätäkin ominaisuuttani oon oppinut käsittelemään ajan mittaan ja pystyn jo tarkastelemaan asioita ja ihmisten reaktioita ja tunteita vähän kauemmasta perspektiivistä käsin enkä tempaudu niihin enää mukaan niin paljoa.

Meitä kehotettiin nyt viime viikolla miettimään kuntoutuksessa omia tavoitteita kuntoutuksen ajalle. Yhdessä työpajassa lähdettiin pohtimaan näitä tavoitteita siltä kantilta, että lehdistä leikattiin melko intuitiivisesti itselle tärkeitä kuvia tai tekstejä ja niistä liimattiin paperille oma "kollaasi", josta tavoitteita lähdettiin työstämään.

Mun pahvi näytti tällaiselta:

Keskiössä on tuossa hyvin vahvasti perhe ja ympärillä on sitten muita mulle tärkeitä asioita koostettuna niin rakkauteen, vesiliikuntaan, vertaistukeen, kiitollisuuteen, luoviin harrastuksiin kuin toimintakyvyn ja liikuntakyvyn ylläpitoonkin. "Joskus on käytävä kaukana nähdäkseen lähelle", kirjoitin yhteen kohtaan myös.

Mulle nuo asiat muotoituivat paperille aika luontevasti ja suht nopeastikin. Mulle sanottiinkin sitten, että mulla taitaa olla tällä hetkellä melko kirkkaana mielessä näitä tavoitteita - ja ylipäätään se, mistä juuri mun hyvä elämä koostuu. Ja oikeastaan täytyy sanoa, että aika lailla mulla on tällä hetkellä hyvä sisäinen rauha asioiden suhteen. On epävarmuustekijöitä ja epätietoisuuttakin mutta isoimmat asiat elämässä ovat hyvin ja arki on kuitenkin kaikista terveyshaasteista huolimatta hyvää ja mahdollisimman tavallista. Elämää eletään tässä ja nyt, ei liikaa eilisessä muttei myöskään huomisessa.

Arjesta - ja myös tuosta itse koostamastani paperista - kuitenkin puuttuu yksi asia, jota moni pitää yhtenä elämän tärkeimmistä asioista. Se on työ. Mulle on ollut hyvin hämmentävää se, että mä kuulen aika usein seuraavanlaisia kommentteja: "No joko oot miettinyt, mitä lähtisit opiskelemaan?" "Mitäs työkuvioita oot itsellesi miettinyt?" tai että "Siis tuo sun tilanne on aivan järkyttävä, täytyyhän nyt jokaisen ihmisen töitä tehdä" tai "Sähän kyllä kohta masennut sinne neljän seinän sisään, mä ainakin oisin jo masentunut!" Oon sitten siinä usein miettinyt ääneen, että no ensinnäkin terveystilanne on nyt sellainen, että enpä juuri ole ainakaan työ- tai opiskeluasioita edes harkinnut miettiväni... Mutta se, että mua läheisestikin tuntevat ihmiset saattaisivat miettiä, että mä "kohta masentuisin" tänne tai muutenkin jotenkin olisin niin flegmaattinen ja passiivinen ihminen (?!?!) ettei mulla olisi elämässä mitään sisältöä, jos sisällöksi ei lasketa jotakin jatkuvaa tekemistä tai työtä, niin... :D Noh, lähinnä mua naurattaa tuo että joku edes viitsii noin kommentoida ääneen :D Koska vaikka mun fyysinen vointi olisi millainen tahansa, kyllä mun henkinen kantti todellakin kestää. Henkinen fiilis on positiivinen ja hyvä, toiveikas ja luottavainen. Osaan myös nauraa itselleni. Mutta työ tai jatkuva tekeminen/suorittaminen eivät enää vaan kuulu mun oleellisimpiin arvoihin. Muut arvot merkkaavat niin paljon enemmän. 

Voi hyvin olla, että muiden arvojen kautta elämään löytyy myöhemmin jonkinlaista työtäkin, se olisi luonnollinen jatkumo asioille, mutta ei koskaan työtä vain työn takia tai tekemistä vain tekemisen takia. Mun kroppa tarvitsee myös hyvin paljon lepoa ja palautumista tekemisen oheen ja se on nykypäivää ja realiteetti. Toisaalta mun elämä koostuu myös mulle mielekkäistä tekemisistä ja asioista. Perhe on aina keskiössä mutta teen myös mulle tärkeitä asioita, jotka saattavat jollekin olla pieniäkin asioita, mutta mulle ne ovat tärkeitä ja tekevät mun elämästä juuri mun näköisen ja siksi aidon, merkityksellisen ja tärkeän. Ei kenenkään pitäisi arvostella toisten elämää - ainakaan suureen ääneen päin naamaa jotakin käsittämättömiä kommentteja ladellen - elämäntilanteet kun ovat niin erilaisia kaikilla ja jokaisella on omat taakkansa kannettavanaan.

On myös ollut surullistakin huomata se, miten hirveän raa'alla tavalla moni ihan lähi- ja ystäväpiiristäkin työhön suhtautuu. Tarkoitan tällä sitä, että työn annetaan määrittää omaa ja perheen elämää jopa niin paljon, että kaikki muu hyvinvointi ja se, miten ne kaikki ihmiset siinä perheessä ja lähellä voivat, unohtuu. Suoritetaan elämää ja suoritetaan työtä. Se on sitten ihan toinen juttu, jos joku on pystynyt kääntämään työnsä flow-tilaan ja oikeasti nauttii tekemisistään niin paljon, että se työkin on todella nautinnollista ja sitä kautta hyvä fiilis ja energia kantautuvat myös muuhun elämään ja arkeen. Nostan näille ihmisille hatun, eiku kepit, ilmaan ;) Mutta mä näen, tiedän ja kuulen, ja huomaan vähän sivustaseuraajana, että moni myös uuvuttaa itseään hyvin vauhdikkaalla työrytmillä ja sillä, ettei huomaa olevansa jaksamisensa aivan äärirajoilla, aivan loppuun.

Toivoisin niin paljon, että ihmiset miettisivät vielä enemmän omia arvojaan ja eläisivät niiden mukaan. Että he eivät heittäisi tätä ihmeellisen hienoa elämää hukkaan vain suorittaakseen sitä, vaan että he oikeasti, aidosti eläisivät hyvää elämää, nauttien jokaisesta hetkestä ja päivästä tärkeäksi kokemiensa asioiden parissa. 

Ehkä sitä ihminen ei vaan olekaan valmis. Ei ainakaan silloin, jos ei joskus katso itseään peilistä ja kohtaa oikeasti ja aidosti sitä mitä on.

http://youtu.be/7rsSnmBX4og

* 10.4.2016: Muokkaus vielä loppuun. Teksti on siis puhtaasti lähtöisin elämänarvojen miettimisestä. Ei rahasta tai siitä, kenellä on esim. tarpeeksi rahaa elää elämäänsä puhtaasti siten kuten haluaa, koska on tarpeeksi rahaa. Raha ei sitäpaitsi tuo onnea tai autuutta, onni löytyy mielestäni aivan muista asioista. Elämä on myös arvaamatonta ja joskus käy niin, että on tultava toimeen muilla etuuksilla kuin työstä saatavalla tulolla.

Tilannekatsaus

Nyt meinaa hiukkasen "silmät lupsaa", mutta kirjoittelen nyt kuitenkin kun tuntuu että kirjoituttaa :) Oon ottanut joku aika sitten vahvempia särkylääkkeitä, selkä, tekonivellonkka ja vasen polvi ovat nyt iltaa kohti kipuilleet ihan huolella... Mutta hyvin tuntuu lääkitys tepsivän, pahin sähkötys ja polven kiristävä jomotus ovat nyt jo jotenkin taka-alalla. Kunpa tuo polvi vaan muuten sitten toimisi normaalisti... vaan ei, se on taas pois paikaltaan ja sen vuoksi kävely entistäkin hankalampaa :(

Tänään tuli soiteltua sekä työterveyteen että neuron polille. Työterveyteen siksi, että joku oli soittanut sieltä eilen - soittaja oli ollut työterveyslääkäri, ja vastaanottovirkailija kertoi että ttl soittaa tänään mulle uudelleen. Neurolle puolestaan soitin kysyäkseni, mikä on tilanne mun fysioterapialähetteen suhteen. Mulle on tehty neuron puolelta 15 kerran lähete fysioterapiaan (ilmeisesti samalle fyssarille, joka teki mulle lihasvoima- ja kävelytestit reilu kk sitten), mutta saan sen sitten vasta, kun mulla on neurologille kontrollikäynti.

Mullahan tutkimukset etenevät nyt niin, että ensin lokakuun alkupuolella on aika fysiatrien (erikoistuva lääkäri ja ylilääkäri) kontrolliaika. Siellä "väännellään" tosi hankalaksi mennyttä vasenta polvea ja konsultoidaan ortopediakin tarvittaessa, mutta voi olla, että muutakin kroppaa tutkitaan. Lisäksi on tarkoitus keskustella muutenkin mun tilanteesta, hoidosta, kuntoutuksesta ym. Mies lähtee tuonne käynnille myös mukaan, sillä saan ihan varmasti olla siellä jämäkkänä ja vaatia tiettyjä hoitoon liittyviä asioita, jolloin mieskin voi kertoa, miten fyysisesti hankalaa/toimintakyvyn hankaluutta mulla voi olla ja millaisena hän myös näkee hoidon ja tilanteen. Fysiatrit tosin toivoivatkin sitä, että mies tulisi mukaan. Ihan hyvä, että saavat hänenkin mielipiteet tilanteesta selville.

Tuon jälkeen seuraavalla viikolla mulla on aika pään ja selän magneettikuvaukseen, kuntoutuspolille ja perinnöllisyyslääkärille. Kaikki eri päivinä. Seuraavalla viikolla vielä neurologin kontrolliaika. Toivon todella, että noiden tutkimusten jälkeen ollaan edes askeleen viisaampia!! Tuskin tämä eri lääkäreillä "ravaaminen" tuohon loppuu, jatkossakin varmasti riittää tapaamisia, hoitoja/kuntoutusta, mutta sitten toivottavasti ymmärrettäisiin kokonaisuutta taas vähän paremmin... kun mun tapauksessa ei voi tutkia vain yhtä vikaa, niveltä tai oiretta, vaan mun tilannetta täytyy katsoa koko ajan kokonaisuus huomioiden. Holistisesti. On mietittävä, mitä asiaa milloinkin on tärkeintä hoitaa, ja mikä milloinkin vaatii akuuteinta paneutumista. Nyt ois ensin tärkeintä löytää ymmärrys ja pohjasyy näihin moninaisiin oireisiin, nivelten rakenteiden poikkeavuuksiin, alaraajojen lihasheikkouteen ym.

Siitä työterveyslääkärin puhelusta vielä... Monestakin asiasta juttelimme, hyvässä ja avoimessa hengessä kuten aina. Eipä työterveyden puolelta tällä hetkellä nyt mun tilanteen eteen tehdä sen ihmeempää, sillä on selkeämpää, että kun hoito on erikoissairaanhoidossa eri poleilla, ei enempää enää lähdetä asioita työterveyden puolelta "sekoittamaan." Mutta kovasti työterveys mua kuitenkin tukee ja tsemppaa - tai oma työterveyslääkäri ainakin. Hän on ihan aidosti mun tukena, hengessä mukana, vaikka ei muuta oikein nyt tällä hetkellä voi tehdäkään.

Työterveyslääkäri kertoi myös, että ei itsekään oikein tiedä miksi, mutta joka päivä mä oon ollut hänen mielessään. Se tuntui musta todella kivalta kuulla - tällä meidän työterveyslääkärillä on todellakin sydän paikallaan. Ilmeisesti mulla on sellainen tilanne nyt, että ei tästä voi ihan kokonaan vaan lääkärikään voi vetää ajatuksia ja tunteita pois. Tällainen reagointi kertoo tosi tärkeistä, hyvistä arvoista, joita tää nykymaailma tarvitsisi roppakaupalla muutenkin lisää: mun paljon puhumistani empatiasta, kuuntelemisen ja pysähtymisen taidosta, inhimillisyydestä ja kyvystä asettua toisen ihmisen asemaan.

Ihmisistä

Tässä viime päivinä on tullut pohdittua jälleen monenlaisia juttuja. Eniten oon varmaankin miettinyt ihmisten käyttäytymistä ja sitä, millaisia ihmisiä ja persoonia mun lähi- ja ystäväpiiriin kuuluukaan. Sekä sitä, millaiseksi tämä koko lähellä pyörivä porukka ystävistä sukulaisiin on muutaman viime vuoden aikana muotoutunut.

Jotenkin musta tuntuu, etten ihmisten käytöksessä jaksa tätä nykyä enää yhtään "turhanpäiväistä" höpinää tai sitä, että puhutaan paljon, mutta puheessa ei ole mitään sisältöä. En jaksa kuunnella ihmisiä, joiden suurin ongelma olisi - no, sanotaan nyt vaikkapa kärjistetysti tekokynnen katkeaminen, jonkun tietyn merkkilaukun puuttuminen omasta laukkuvalikoimasta tai että nyt ei ole syystä x vaikka vaatekaappia täytetty viimeisimmillä merkkivaatteilla. Enkä jaksa energiasyöppöjä, jotka puhuvat vain itsestään, omista "ongelmistaan" (jotka voivat jonkun toisen mielestä olla aika pieniä, vaikka toki, suotakoon meille jokaiselle tämän pallon asukkaalle oma näkemys ja kokemus siitä, mikä kenellekin on ongelma) eivätkä kertaakaan oman vaahtoamisensa aikana ehdi, tajua tai ymmärrä kysyä, miten sillä toisella keskustelun (ai mikä keskustelu? Yksinpaasaustahan tuo on!) osapuolella meneekään ja mitä hänelle kuuluu.

Siis minäkin rakastan kyllä naisellisia hömpötyksiä, on ripsenpidennyksetkin, merkkilaukkujakin, kaapista löytyy jopa merkkivaatteita. Rakastan myös designia, kauniita asioita, sisustamista. Välillä varmaan itsekin innostuessani saatan paasata jostakin omasta jutusta ja varmaan jonkun mielestä pyöritän liikaa kaikkia ajatuksia "päissäni" (hehe, ymmärtänette pienen sanaleikin), kun aika pienet on piirit ja kuviot nykyään.

Mutta: mun elämä ei pyöri pelkän materian, ulkoisen olemuksen eikä myöskään muun pinnallisen, pelkän kuoren, ympärillä. Ja jos joskus vuosia sitten olen saattanut pyöriä vähän liikaa oman navan ympärillä, väittäisin, että näin ei todella ole enää. Elämä kyllä opettaa ja laittaa nöyrtymään meistä jokaisen jossakin vaiheessa ja kyllä sairastuminen on ollut ihan väkisinkin ollut mulle mieletön myllerrys, arvojen ja omien ihanteiden tarkistuksen paikka.

Arvostan ennen kaikkea ihmisten aitoutta, inhimillisyyttä, avoimuutta, rehellisyyttä. Kykyä heittäytyä hetkeen, näyttää oma herkkä puolensa ja kykyä keskustella syvällisesti. Myös tilannekomiikka, musta ja aivan hullu huumori kuuluvat ominaisuuksiin, joita ihmisessä arvostan - huumori ja heittäytymisen taito kertovat mun mielestä myös ihmisen aitoudesta ja avoimuudesta. Hyvässä huumorissa on parhaimmillaan myös tavattoman suuri määrä herkkyyttä ja tunneälykkyyttä taustalla.

Omat läheisimmät ystäväni ovat tietysti hyvinkin erilaisia, ja niin täytyykin olla. Korurasiassa täytyy olla erilaisia koruja, jotta tasapaino säilyisi. Mutta kaikkia ystäviäni yhdistävät edellä mainitsemani ominaisuudet. Viime aikoina erityisesti hyvin syvälliset, pohdiskelevaiset ystävyyssuhteet ovat vahvistuneet, sillä on valitettavan montakin läheistä ystävää, kenellä on taustallaan monia ikäviä asioita. Nämä erilaiset vaikeudet yhdistävät meitä. Toisaalta myös ex tempore -henkisyys on korostunut ja jälleen peräänkuuluttamani hullu huumori, joka myös auttaa kaikkia jaksamaan ja tavallaan myös käsittelemään tiettyjä vaikeita tuntemuksia.

Moni saattaa viettää aikaansa itselleen aivan vääränlaisten ihmisten seurassa. Sellaisten ihmisten kanssa, jotka imevät ihmisestä kaiken voiman, tukahduttavat henkilön oman minuuden ja ne syvimmät tarpeet, joita jokainen kuitenkin kaipaisi, jotta voisi tuntea itsensä hyväksytyksi juuri sellaisena kun on. Täältä kotiympyröistä katselen välillä tosi hämmentyneenä ja surullisena ihmetellen, kuinka paljon eri ihmiset miettivätkään nykyään vain sitä, miten kukakin henkilö - muka "ystävä" - hyödyttäisi jotenkin. Halutaan kuulua "piireihin", koska niistä on hyötyä itselle. On "ystäviä", joiden seura kyllä kelpaa, mutta ei oikeasti henkilön aitouden tai syvän ystävyyden vuoksi vaan siksi, että tätä henkilöä tarvitaan muista syistä. Ajatellaan, että tämän henkilön "ystävä" haluan olla, koska hänestä on hyötyä uralleni. Haluan saada mainetta ja kunniaa, julkisuutta. Kun tämä henkilö kuuluu "ystäväpiiriini", saan sitä buustausta, jota tarvitsen saadakseni jotakin materiaa ja ihailua.

Hyötyykö tällaisista "ystävistä" lopulta? Ovatko nämä siipeilijät, ulkoisesti menestyvät henkilöt tukenasi, kun elämä heittää tuosta noin vaan, mitään kyselemättä ja anteeksi pyytelemättä, sormia napsauttaen eteesi jonkin ison vaikeuden, suuren haasteen, jota et välttämättä yksin pysty selättämään? 

Jos olisit itsellesi rehellinen, tietäisitkö tältä istumalta, kumman sinä valitsisit: teennäistä iloa, näennäistä mainetta ja kunniaa sekä "piirejä" henkisesti köyhässä ja kylmässä seurassa vaiko lämminhenkisen, välittävän, syvällisen ja hullun huumorin illan ymmärtävän porukan seurassa?

Ainakin minä tietäisin. Tai paremminkin: TIEDÄN.

Töistä moi!

Terveisiä vaan töistä. Siellä tuli tänään käväistyä (leikkimässä sohvamaskottia) muutaman tunnin ajan kun esimieskin oli siellä käymässä. Monen kanssa tuli juteltua ja kuulumisia vaihdettua, joskin en jaksanut kaikille kertoa, missä mennään, vaan totesin "miten menee?" -kyselyihin hyvinkin tyhjentävästi että "vaihtelevasti..." Niinpä se on. Osa kyllä lukee mun kuulumisia täältä blogistakin, joten tietävät kyllä käänteet. 

Jotenkin oli aluksi jännä olo olla työpaikalla, vähän sellainen että "miten täällä pitää oikein käyttäytyä" :D En edes muista, milloin viimeksi olen töissä käynyt... On työmoodi kyllä niin kaukana, että oli kyllä vähän hakemista. Varsinkin kun lojuin lopulta siellä sohvalla ja myöhemmin aika rennosti neukkarissakin parilla eri tuolilla jalat ylhäällä...

Työpaikkamaskottina

Eilen naurattikin, kun eräs tuttu ehdotti, että mähän voisin vaikka kaatua ensimmäisenä sinne johonkin ovelle :D Siitä ois saanut ainakin näyttävän sisääntulon ja hyvää puheenaihetta vähäksi aikaa, ei porukka ois ehtinyt edes ihmetellä mun nykyistä vointia sen enempää... Voi luoja :D

Olin aistivinani, että vähän varauksella tuolla kuulosteltiin, millä mielellä mä oon, mutta porukka rentoutui sitten, kun huomasi, että ihan sama rempseä itseni oon kuin ennenkin vaikka kuinka tilanne olisi mikä on. En usko, että musta huumoria ja rempseyttä saa pois kytkettyä, vaikka tilanne ois mikä - huumori vaan saattaa muuttua entistä mustemmaksi ja rajummaksi :) Mutta sitä sitten puhuttiinkin, että kyllähän tämä tilanne musta paljon syvällisemmän myös on tehnyt, ja arvomaailma on muuttunut ihan erilaiseksi mitä se muutama vuosi sitten vaikkapa oli. Se on ehdottomasti hyvä asia ja kaiken takaa löytyy myös vahva kiitollisuus niistä asioista, jotka nyt kuitenkin ovat hyvin. Mutta silti, hullua huumoria ja tilannekomiikkaa täytyy myös ympärillä olla, aivan ehdottomasti!

Palataanpa sitten vielä hetkeksi eiliseen... Kunnan vammaispalvelujen työntekijä siis kävi meillä silloin ja pari tuntia juteltiin tästä mun ja perheen tilanteesta sekä kaikista niistä asioista, jotka nyt ensimmäisenä on hyvä tietää ja mitä kaikkea apua onkaan lain mukaan saatavilla. Olipas kaikenlaista infoa enkä edes olisi myöhemmin varmaan edes muistanut kaikkea, jos en olisi asioita ranskalaisilla viivoilla ylös kirjoittanut!

Puhuttiin mm. siitä, että on tosi hyvä, että olen näinkin "aikaisessa vaiheessa" ottanut yhteyttä kuntaan ja alkanut selvittää asioita ja apukeinoja, jotta tilanne ei perheessä ehdi kärjistyä kovin pahaksi eikä puoliso ja koko perheyhteisö uuvu kaiken keskellä. ("Aikaisessa vaiheessa" siis sillä tavalla, että vaikka olenkin tässä jo 1,5 v sairastanut, ollaan vasta nyt toteamassa, että tilanne vaikuttaa tietyllä tavalla pysyvältä ja etenevältäkin ja näiden asioiden ja kaikkien avuntarpeiden, hoitokeinojen ja yhteiskunnan tuen suhteen nämä selvittelyt ovat vasta alussa. Siksi tämä kaikki minustakin tuntuu tosi sekavalta vyyhdiltä, kun joka paikkaan pitää olla yhteydessä, lähettää papereita, hakea ja pyytää hoitoa jne...) 

No, meillä on onneksi henkisesti kohtuuhyvin jaksava perhe ja hyvä tukiverkkokin ympärillä, mutta silti - meneillään on iso elämäntilanne ja sopeutuminen kaikkeen ja ikävä kyllä Suomessa on paljonkin lapsiperheitä, joiden tilanne ehtii mennä liian pitkälle ja huonontua, ennen kuin apua annetaan ja saadaan. Eikä kaikilla ole edes jaksamista ja voimia hakea kaikkea saatavissa olevaa apua ja tukea. Ohjaaja sanoi mulle, että on hienoa, että jaksan pitää "kovaa meteliä ja ääntä" tästä tilanteesta ja vaatia apua niin itselleni kuin perheellekin, sillä moni ei sitä jaksa pitää ja seuraukset voidaan vain kuvitella... :( 

Vammaispalvelujen ohjaaja laatii nyt sitten kotikäynnin perusteella mulle/meille palvelusuunnitelman. Mitä muuta nyt sitten tapahtuu, on mm. se, että mun on pyydettävä tiettyjä lausuntoja hoitavalta/hoitavilta tahoilta (lähinnä erikoissairaanhoidosta), jotta voin niiden avulla hakea ja saada saada mm. lain mukaisia kuljetuksia niin hoitoihin kuin vapaa-ajallekin sekä jatkossa myös mahdollisesti tukea auton ajonhallintalaitteiden muuttamiseksi (ettei jalkoja tarvita ajamiseen). Näillä lausunnoilla voi hakea myös invapysäköintikorttia sekä tullilta ajoneuvoveron palautusta. 

Eläkettä saavan hoitotukea oonkin jo hakenut Kelalta monine liitteineen, ja jos - toivottavasti kun, koska selkeät perusteet ovat olemassa - se myönnetään, ollaan jo askel eteenpäin tässä koko hässäkässä ja sen kautta Kelallakin alkaa viimeistään jo olla ymmärrys siitä, että kyse on pitkäaikaisesta toimintakyvyn rajoittumisesta. Fysiatrian polilta jos vielä todetaan tilanne ja saan (tai siis aion VAATIA) kuntoutussuunnitelman, joka on jokaisen pitkäaikaissairaan etu ja ehdottoman tärkeä väline eri hoitavien tahojen väliseen selkeään viestintään ja suunnitteluun, on sekin taas yksi askel eteenpäin asioissa. Tällöin saisin taas enemmän mulle kuuluvaa kuntoutusta ja muita apuja. Kun nyt saataisiin myös oikea diagnoosi näille mun sidekudosten moninaisille ongelmille...

Fysiatrian polilta tulikin eilen nivaska paperia. Mukana oli myös kattava esitietokysely, varmaankin jotain 10 sivua tai vastaavaa. Monenlaista asiaa täytettäväksi siinä riittikin. Polille täytyy myös viedä kaikki mun lausunnot, mitä oon viime aikoina saanut sekä muut tutkimustulokset, kuvat, kuntoutusselosteet ja muut... Sitäkin naurettiin eilen veljen tyttöystävän kanssa puhelimessa, että kohta mulla täytyy olla noilla tutkimuskäynneillä joku saattaja mukana kantamassa kaikkia niitä kansioita, jotka mun mitä moninaisimmat paperit matkan varrelta sisältävät :D Kotonakin kun alkaa yksi lipaston laatikko jo olla täynnä kaikkia mun papereita viimeisen parin vuoden ajalta :D

Tämmöistä se kroonisesti sairaan elämä on. Laiffii.

Kyllä aika kuluu nopeasti... Enää yksi päivä jäljellä!

Hirmuista vauhtia on kyllä aika kulunut täällä kuntoutuksessa. Kuvittelin että olisin joka päivä täältä kirjoitellut kuulumisia, mutta ei oo ehtinyt kun on tullut sinkoiltua paikasta toiseen niin innokkaasti :D Nyt on sopiva pikkutauko tässä ennen seuraavaa ohjelmaa, joka on peräti ruokailu, joten käytän tämän välin "raapusteluun."

Päivällä olin mm. fyssarin vastaanotolla, käytiin vähän tämän ekan kuntoutusjakson yhteenvetoa läpi ja muutenkin tän hetken tilannetta ja kuulumisia viime päiviltä. Eilen mulla oli 6 minuutin kävelytesti, hurjat 300 m pystyin yhden kepin kanssa kävelemään. Tiukkaa teki, kun piti tietty kävellä niin kovaa kuin pääsee. Kipu ei ollut kävellessä vielä kauhean paha (tosin yhden kepin kanssa kävelen aika vinossa, kun nojaan paljon vasempaan käteen, joten selkä ja vasen lonkkakin väsyvät) mutta illalla oli kyllä tosi inhottavaa kävellä ja ihan vaan ollakin. Hirveä sähköiskumainen kipu alaselkään aina istuessa ja kun vähänkin pyöristi selkää, ja kävellessä vihloi ja kirveli oikeaan lonkkaan. Piti ottaa kunnon kipulääkkeet ja siltikään olo ei meinannut helpottua, ei ollut mitään hyvää asentoa olla. Onneksi se siitä sitten vähän tasottui. 

Samantyyppinen kovempi kipu oli myös silloin viime viikolla, kun oli aika kova allastreeni. Sinnikkäästi mä täälläkin olen harjoitellut niin vedessä kuin maallakin... Mutta esim. tänään oli ihan älyttömän hankalaa ja kipeää yrittää esim. edes pikkusen siirtää painoa oikean jalan varaan, roikottaa oikeaa jalkaa steppipenkin päällä ilmassa... Tai roikottaa oikeaa jalkaa hierontapöydän ulkopuolella polven kohdalta. Järkyttävä kiristys ja kipu nivusessa ja jossakin lonkan sisällä, tuli ihan kylmä hiki ja kädet meni mulla aivan märäksi. Mun piti mm. myös yrittää nousta molemmilla jaloilla steppipenkin päälle ja yrittää seistä oikeankin jalan varassa niin, että vasen ois roikkunut siitä steppipenkin yli... Toki korkealle nostetusta hierontapöydästä tukea ottaen. No eihän siitä yrityksestäkään mitään tullut, oikea jalka vaan petti alta jo aivan alkuvaiheessa. Kipua ja heikkoutta. Mutta lonkan lähentäjille ja loitontajille löydettiin uusi hyvä kikka, jolla mä pystyn kontrolloimaan suht hyvin liikettä: polvet "köytetään" yhteen selällä maatessa polvet koukussa kuminauhalla. Siitä voi yrittää paremmin lähennystä ja loitonnusta ilman, että pitää pelätä, että polvi "läjähtää" siitä alas holtittomasti. Niin kun käy, jos ei joku tue mun toisella puolella polvea ja reittä tai jos en pidä itse kädellä reidestä kiinni.

On kyllä ihmeellinen jalka, ei voi muuta sanoa. Vähän täällä Peurungassakin mun "pääfyssari" tätä mun tilannetta ihmettelee... Selkä, vasen lonkka ja polvet ovat sitten ihan oma juttunsa, mutta kun ei kukaan keksi oikein selkeää syytä tuohon oikean lonkan heikkouteen ja kipuihin, jotka aina vaan jatkuvat vaihtelevasti. Vastaavanlaiseen tilanteeseen ja diagnoosiin ei oo aiemmin törmännyt... Sitähän tuo fyssari myös tuumaili, että toivottavasti vasenta lonkkaa ei tarvitse leikata vielä hetkeen, sillä muuten mun liikuntakyky romahtaa. Ja myöskin sitä hän mietti ääneen, että ei ole kyllä leikkaus onnistunut silloin, vaikka pahimmat leposäryt on saatu pois, jos liikuntakyky muuten heikentyy. Näinhän mulla on käynyt; ei mulla tällaisia lihasheikkouksia ja voimattomuutta lonkassa ollut ennen leikkausta, silloin kävelin paljon paremmin.

Ai niin, työterveyslääkäri soitti eilen. Oli puhetta myös kuntoutuskuulumisista ja mm. kuntoutustuen jatkosta. Hän ei ollut saanut vielä mun ortopedia kiinni, mutta huomenna yrittää vielä kerran ja sen jälkeen soitellaan pe uudelleen. Nyt alustavasti oli puhetta, että kuntoutustukea haettaisiin pidemmälle pätkälle, ainakin 4 kk, kun tää mun tilanne on niin pitkissä kantimissa. Mutta se jäi vielä vähän auki, pe tuumitaan asiaa vielä. En mä kuitenkaan töihin lähikuukausina ole menossa, se on selvä juttu.

Mutta kuten eräs kustavilainen nainen tänään mulle täällä totesi, kun höpöteltiin niitä näitä tuolla käytävillä: "niil korteil mennää jotk' o annett", ja näinhän se on. Tässä koko kuntoutusporukassa on kyllä huomattu se, että kaikesta selviää, kun vaan on oikeanlaisia ihmisiä, vertaisia ja ymmärtäviä ihmisiä ympärillä, avoimuutta, älytöntä huumoria ja sitten sitä taitoa osata kuunnella itseään ja muiden tarinoita myöskin. Rentoutumista myös tarvitaan sekä sitä, että on itselleen armollinen. Voi myöntää reilusti, että aina ei vaan jaksa olla positiivinen ja myös alakuloisuus ja muut negatiiviset tunteetkin ovat sallittuja. Niistä vaan pitää sitten päästä ylös ja eteenpäin, päivä kerrallaan, omien voimaannuttavien asioiden kautta. Mulle ne ovat läheiset ihmiset, musiikki, maalaaminen ja muu luova toiminta... Sekä vesi rauhoittavana mutta myös tehokkaana treenielementtinä.

Kyllä tästä Peurungan ekasta kuntoutusjaksosta jää kaikin puolin todella hyvät muistot ja tunnelmat. Mahtavaa porukkaa, niin meissä kuntoutujissa kuin henkilökunnassakin ja paikkakin on oikein hyvä. Seuraava kuntoutusjaksokin sovittiin eilen: tuun tänne uudelleen huhtikuun loppupuolella. Saas nähdä mitä porukkaa täällä silloin on :)

Eilen oltiin Janne Tulkkia illalla kuuntelemassa...

Tässä mun jalkojen lihasvoimatestin tuloksia. On hieman eroa jalkojen välillä!

Peurungan päärakennuksen edustalta muutama päivä sitten

Tärkeimmästäkin tärkeämpiä vaiko säälittäviä reppanoita?

Nyt on tullut muutaman päivän aikana lueskeltua oikein urakalla erilaisia aikakaus- ja naistenlehtiä sekä talous- ja IT-elämän julkaisuja. Kirjoitin jossakin vaiheessa, että mulla ei ole ollut yhtään energiaa lukea pitkään aikaan oikein mitään, mutta eilen iski lukuinnostus.

Muutamat lukemieni juttujen aiheet ja kirjoitustyylit aiheuttivat mussa välittömät ärsytysreaktiot, ja vasta äsken tuossa kahvikupposen äärellä ulos ikkunasta kaikessa rauhassa katseltuani yhtäkkiä välähti, "nythän mä hokasin", mikä näissä jutuissa ärsytti. Listaanpa näin lyhyesti ärsytyksieni aiheet:

- Itsensä jollakin tavalla jalustalle nostaminen ja oman statuksen korostaminen jollakin asialla, vaikkapa merkkivaatteilla, -esineillä tai automerkeillä

- Ulkonäön korostaminen "huomatkaa minut ulkonäöstä, ei niinkään ammattitaidosta ja osaamisesta" -tyylisesti

- "Paiskii töitä" -ilmaisu, erityisesti naisena miehisellä alalla työskentelyn suhteen

Musta nämä kaikki stereotyyppiset ilmaisut ja eleet ovat menneen maailman juttuja. Ihmettelen, miksi tuollaisia kirjoituksia lehtiin yhä tehdään? Onko niissä sisältöä niin paljon, että ihmisiä kiinnostaa lukea juttuja vain noiden asioiden vuoksi? Väitän, että ei ole. Aidosti kiinnostavat lehtijutut syntyvät aidoista aiheista ja ihmisistä. Oikeasta elämästä, ihmisiä koskettavista ja ajattelemaan laittavista, jopa omia pinttyneitä toimintatapoja ja -malleja kyseenalaistavista aiheista. Ei pinnallisista asioista. Pintaa, koreutta, kauneutta ja statuksen pönkittämistä on maailma pullollaan ja ollut jo iät ja ajat, mutta on ihan toinen juttu, mitä niiden alta löytyy, kun vähän tonkii. Löytyykö sieltä onnellisuutta ja tyytyväisyyttä vaiko jotakin ihan muuta? 

Osaavien ja aitojen ihmisten ei sitä paitsi edes tarvitse nostaa itseään jalustalle tai korostaa jollakin tavalla itseään. He tietävät mitä tekevät, ovat omia itsejään ja tuntevat arvonsa. Heillä on hyvä, terve itsetunto.

Ja täytyy vielä mainita, että omaan tuttava-, ystävä- ja perhepiiriin kuuluu ihmisiä ihan jokaisesta yhteiskuntaluokasta, duunarista johtajiin ja kaikkea siltä väliltä. On yhtä monta taustaa, kulttuuria, ulkonäköä ja muuta kuin on ihmisiä yleensäkin. Se on valtava rikkaus! Ihmiset ovat kuitenkin aitoja, oikeita ja voin ihan surutta todeta, että näillä ihmisillä on arvot kohdallaan, eikä kenenkään toivottavasti tarvitse pönkittää tai korostaa asemaansa tai elämäänsä millään tavalla. Jokainen saa olla just sellainen kun on, ilman statuksia, titteleitä tai muita. Ihmisinä ihmisten seurassa. 

Tulipa sitten vielä mieleeni eräskin tuttu henkilö, joka on olevinaan niin korostetun tärkeä ja tärkeässä asemassa, ettei edes tervehdi, kun kadulla kulkee vastaan. Ei minua kuin ei monia muitakaan. No, on näitä muutamiakin tuttuja henkilöitä, jotka vastaavasti käyttäytyvät. Mummini käytti tällaisista henkilöistä ilmaisua "kirkosta tulevinaan, huussiin menevinään." Ihminen, joka on olevinaan jotakin, mutta on lopulta muiden silmissä vain säälittävä reppana. 

Ja ehkä tiukan paikan tullen tai vastoinkäymisten yllättäessä aika yksin sitten lopulta kuitenkin.