Kotihoitosuunnitelmaa ja musiikillista verbaali-ilottelua

Viime keskiviikkona palauduin taas kotiin ja arkeen Peurungan kuntoutuspätkältä. Heh, palatakseni tänään taas takaisin allasterapiaan heti aamusta... :) Mutta kuitenkin, ehdin välissä olla taas pätkän kotosalla. 

Olin aivan valmis viime ke jo lähtemään kotiin, sen verran intensiivinen ja rankka kuntoutuspätkä nytkin oli. Hyvällä tavalla intensiivinen ja siltä sain ja saatiin muidenkin kuntoutuksen avainhenkilöiden mielestä se, mitä haettiin, mutta kyllähän tuollainen jakso aina vie mehut ja tuo tullessaan sitten kotiinpääsyn jälkeen taas intensiiviset kivut ja totaaliuupumuksen. Mulla menikin sitten koko torstaipäivä aivan kipuhorroksessa sekä nukkuen, ja perjantainakin vielä aamupäivä. Mutta eipä siinä mitään uutta eikä ihmeellistä. Perhe oli kuitenkin jo kaivannut äitiä ja puolisoa kotiin - on se niin ihana huomata aina tuollaisen pidemmän poissaolon jälkeen, että on tärkeä ja kaivattu, vaikka vain makaisi sängyssä tai sohvalla ❤️ Ja että on itsekin kaivannut omia rakkaita, vaikka kuntoutusjaksot itselle tärkeää aikaa ovatkin.

Arki palasi sitten siitä taas äkkiä ja heti tuon alun kipu-uupumuksen jälkeen päästiinkin heti asiaan eli viikonloppuna juhlimaan neidin 10-vuotissynttäreitä sekä lasten serkkutytön 7-v. synttäreitä :) Käytiinpä myös koko perhe sekä ukki ja mummi myös sunnuntaina Herra Heinämäen lato-orkesterin konsertissa. Eli ihan täysi meno heti viikonloppuna :D Mutta ihan kohtuuhyvin sitä kuitenkin nyt jaksoin, eli kun olin heti saanut levättyä ja toivuttua kuntoutuksesta sen muutaman päivän, niin palauduin taas ihmisten ilmoille kuitenkin. Istuminen konsertissa teki tiukkaa, kuten istuminen mulle muutenkin, nyt erityisesti kun tuo vasen lonkka on niin hankala ja kipeä, mutta konsertti oli kuitenkin hyvä. Kun vieläpä itse Herra Heinämäki, alias Heikki Hela, oli (ainakin meidän porukan) yllätykseksi paikalla konsertissa, niin olihan se aikuisistakin huippua! Huippuihmisiä, huippumuusikoita ja samalla sellaista mukavaa verbaalista ilottelua :) Lapset olivat ihan täysillä mukana koko Muurame-salissa ja aikuisia nauratti muuten vaan. Ai että. Kannatti mennä :D

Sinänsä tässä ei nyt mitään ihan ihmeellistä uutta ole tapahtunut tai tiedossa. Allasterapiat ja fysioterapiat pyörivät entiseen malliin, allasterapia erityisesti, ja muuten tässä jo hiljalleen henkisesti valmistautuu tulevaan olkaleikkaukseen. On tässä vielä jonkin aikaa armonaikaa, mutta mahdollisimman monelta kantilta koittaa kuitenkin olla leikkaukseen valmis - niiltä osin, miten nyt suinkin pystyy etukäteen valmistautumaan. Yhä edelleenkin mietityttää välillä, onko leikkauspäätös oikea vaiko ei ja muutenkin se leikkauksen jälkeinen toimintakyky mietityttää mutta oon saanut tukea kyllä tälle mun pohdinnalle mm. fyssarilta ja muiltakin Peurungan kuntoutushenkilökunnan edustajilta, että se pohdinta on täysin normaalia ja ymmärrettävää. Olisi kai erikoista, jos suhtautuisi noin isoon ja vieläpä pysyvän haitankin - vaikkakin toivottavasti myös samalla ison hyödyn - ja pitkän toipumisajan mukanaan tuovaan leikkaukseen ihan täysin tunteettomasti ja neutraalisti. 

Peurungassa sekä fyssari, sairaanhoitajat, toimintaterapeutti sekä kuntoutusohjaaja pyysivät selvittämään jo mahdollisimman pian kunnasta niitä apuja, joita leikkauksen jälkeen tarvitsen välttämättä kotona. Kirjoittipa kuntoutusohjaaja vielä lapulle mulle, että ”soita sossulle” :D Nooooh, ei mun soittaa tarvinnut, mutta meiliä laitoin kyllä leikkauspäivämäärästä ja kyselin, miten asia nyt sitten etenee. Nyt onkin sitten sovittu jo, että vammaispalveluohjaaja ja kotihoidon päällikkö tulevat käymään meillä kotona tässä parin viikon päästä, niin jutellaan asioista ja mietitään, missä kaikessa ehkä apua tarvitsen. Mahdollisesti joku avustajakin olisi, joka voisi tehdä vähän lisätunteja... ...hmm. Saapa nyt sitten nähdä. Mutta sen oon ymmärtänyt mm. vastikään samalla tavalla leikatulta eräältä toiselta EDS-tutulta, joka kuitenkin käsittääkseni liikkuu ja kävelee paremmin mitä minä, että apua tarvitsee monessa asiassa aluksi joka tapauksessa paljon... ...joten entäpä sitten minä, jolla jalkojenkin tilanne on huono? Tää on kysymys, johon on vaikea suoraan vastata. 

Kaikkeen ei tietysti osaa vielä nytkään varautua, kun ei mullakaan ole mistään isoista yläraajaleikkauksista kokemusta. Mutta on parempi varautua ja vaikka miettiä yläkanttiin sitä tarvittua avun määrää, että ei käy niin, että onkin liian vähäistä tuntimäärää tai avun tarvetta pohdittu ja sitten osoittautuisikin, että jotakin jäisi tekemättä enkä pärjäisi kotona päivisin yksin. Alkuun varmaankin on vielä intensiivisempää se kaikki avun tarve kuin mitä se sitten myöhemmin viikkojen kuluessa on, kun olkapää lähtee luutumaan eikä toivottavasti ole enää sitten yhtä kipeä ym. mitä alkuun.

Monenlaista pohdiskeltavaa siis piisaa. Mutta oon kuitenkin hyvillä fiiliksillä, mitään stressiä en näistä asioista kuitenkaan ota, vaikka pohdinkin näitä monelta kantilta. Jotakin harrastelua täytyy miettiä sitten niihin leikkauksen jälkeisiin viikkoihin, kun alkaa olla taas voimia tehdäkin jotakin... sellaista mukavaa puuhaa, jota pystyy tekemään ja joka ei ole liian rankkaa :) Ehkä ryhdyn taas maalaamaan tai tekemään lyijykynäpiirroksia esim. valokuvien pohjalta? Saas nähdä. Se kuitenkin on varmaa, että jotakin ajanvietettä täytyy olla muutakin kuin esim. telkkariohjelmat... ...muuten järki menee sen käsilastahäkkyrän kanssa! Sen tiedän jo nyt...

Like a king has his moon

A queen has her sun

To make the song go on

Once in a lifetime

On lauantai-ilta, kun minä ja kälyt saavumme taksilla Sibeliustalolle Lahteen. Toki jo aiemmin päivällä saavuimme kaupunkiin ja hotellille autolla, mutta nyt siis olemme siirtyneet jo hyvän matkaa hotellilta eteenpäin, illan näyttämölle. Olemme menossa suorana televisioitavaan SuomiLOVE-konserttiin, joka on "kälysten" toinen reissu yhdessä samaiseen konserttiin mutta mulle jo kolmas tällainen konsertti peräkkäisinä vuosina. Mahtavaa!

Järjestysmies kertoo meille narikan luona, että hän ilmoittaa meidän paikkamme eteenpäin sekä tiedon siitä, että mun apuvälineet saadaan talteen sivummalle konserttisalista lähetyksen ajaksi ja että meidän kannattaa mennä jo ajoissa konserttisalin ovien luokse, sillä meidät ohjataan jo ensimmäisenä yleisöstä sisään, jotta en jää pyörätuolini ja keppieni kanssa muun porukan jalkoihin.

Myöhemmin vielä toinenkin järjestysmies tulee juttusillemme meidän jo odotellessa oman sisäänkäyntimme lähistöllä ja kertoo, että permannolle onkin hissi ja meidän kannattaa siirtyä hiukan vielä eri puolelle, toisen sisäänkäynnin luokse. Täällä puolestaan odottelee kolmas järjestysmies, joka kertoo, että aikataulu on hiukan myöhässä, mutta kohta pääsemme sisään. Stratovariuksen "Hunting high and low" kuuluu ovien ulkopuolelle, soundcheck on menossa. Sitten käsky käykin, mä pääsen hissiin ja kälyt kipittävät portaat samalla alapermannon ovelle.

Kun pääsemme konserttisalin sisäpuolelle, mun ensireaktio on "no wau!!" kun Kotipelto tykittää laulua ja muu bändi soittaa niin kovaa että hiukset ja ihokarvat nousevat pystyyn. Stratovarius on yksi mun suosikkibändejäni. Sali on muuten tyhjä, mutta paikalla on muusikoita ja muuta tuotannon väkeä. Joku tyyppi (äänimies tai roudariko tai joku muu tuotannon henkilö?) tulee kysymään multa, että "Sanottiinkos teille, että mihin te menette?" Tuumasin, että kymppirivin reunaan mennään toiselle puolelle... "Tää olikin nyt teille vähän tämmönen spesiaalimpi sisääntulo, once in a lifetime", hymyilee tyyppi ja mä kysyn, että no mistäs me mennään, tuosta kameramiehen perässäkö? "Joo, siitä vaan!" Eikun menoks, mä rullailen lavan ohi ja mietin, että no onpas siistiä!!

Meidän paikkojen kohdalla onkin jorailemassa musan tahtiin itse Mikko Leppilampi. Ollaan kai kaikki hiukan häkeltyneitä koko tilanteesta, mutta siinä hetken ihmetellessämme ja pohtiessani mun apuvälineiden paikkaa Mikkopa sanookin, että hei, hän voi viedä nuo säilytykseen. Totean että no jos vain viitsit! "No ilman muuta! Mä vien nää tuonne nurkan taakse..." Mikko lähtee kävelemään velmu ilme naamalla mun vehkeiden kanssa, kääntyy yhtä velmuna vielä taaksepäin katsomaan mua ja varmistaa: "...ootko ihan varma, ettet tarvii näitä?" Mulle tulee mieleen hänen roolihahmonsa Rönni TV-sarjasta Kimmo ja naureskelen hänelle, että no en ajatellut tarvita kyllä noita suorassa lähetyksessä ;)

Naurattaa. Kälyjen kanssa ehdimme juuri katsoa ja kuunnella Stratovariuksen biisin lopun ja mietimme siinä, että mitä ihmettä just tapahtui? Ja että olipa sisääntulo! Wouuu! Ohjaaja kertoilee bändiläisille, muille muusikoille ja tuotannolle ohjeita ja mainitsee, että 10 minuutin päästä alkaa yleisöä lipua saliin.

Yleisö saapuu paikalle ja pian alkaakin tiettyjen käytännön asioiden läpikäynti, ohjaaja kertoo myös ohjeita ja eipä aikaakaan, kun olemmekin jo suorassa lähetyksessä.

Yleisö elää aivan mielettömällä tavalla mukana ja mm. fiilistelee hyvin voimakkaasti kaikki esitykset, välillä hiirenhiljaa, välillä taputtaen, laulaen, kännykkälamput loistaen, välillä kokonaan spontaanisti seisten ja tanssien. Harvoin suomalaiset näin fiiliksissä ovat konserteissa mutta nyt tunnelma on aivan intensiivinen, maaginen.

Sibeliustalon tunnelma myös valaistuksen sekä koko äänimaailman, akustiikan ja koko aivan huikean SuomiLOVE-bändin kera Osmo Ikosen, Johanna Iivanaisen, Vantaan Viihdeorkesteri Ensemblen sekä kuoron ja eri artistien (mm. Samuli Putro, Stratovarius, Club for Five, Taiska, Juha Tapio, Anna Puu) suhteen on vertaansa vailla. Aivan upea. Ei ole suotta myöskään valittu tuota konserttisalia maailman parhaimmistoon ja kyllä tuo koko bändi-/orkesterikokoonpanokin oli aivan mieletön.

Jälkikäteen kotona vielä erikseenkin konserttia kuunnellessa ja katsellessa pystyi vain mykistyneenä toteamaan, miten huikea musiikkielämys kaiken kaikkiaan kyseessä olikaan. Ei siellä konsertin aikana todellakaan mietitty kipuja, ei sairauksia, ei valiteltu vaivoja. Siellä elettiin täysillä hetkessä - musiikista ja upeasta tunnelmasta, lämmöstä, välittämisestä ja rakkaudesta ja niihin liittyvistä tarinoista joka solulla täysillä nauttien. Aivan upeaa!

Muutenkin meillä oli kälyjen kanssa oikein onnistunut reissu. Kälynen reissu ;) Kyllä tällaisia tarvittaisiin paljon paljon enemmän - aina silloin tällöin mukavia tapahtumia ja siis hyvässä seurassa tapahtuvia pieniä reissujakin ehkä - katkaisemaan arkea. Kauaskaan ei välttämättä tarvitse lähteä, parin tunninkin ajollakin jo pääsee moneen hyvään paikkaan. Sellaisiin, että mäkin jaksan ja kykenen matkustaa autossa. Kunhan kuski vaan löytyy :D

Tässä vielä Yle Areenasta Stratovariuksen illan veto:

http://areena.yle.fi/1-3998550

"Kun romantiikan nälkää nään, Tom Jones stereoihini jää..."

Huippueilinen takana! Tai menihän se tämänkin päivän puolelle vielä ;) Oltiin siis illalla aiemmin hehkuttamaani Tom Jonesia sekä Paula Koivuniemeä katsomassa Jyväskylän satamassa äidin kanssa. Illasta muodostui todella mainio, sää suosi, oli pilvetön taivas, ihmisillä (meitä oli paikan päällä yli 5000 katsojaa!) oli hyvä, rento meininki. Selkeästi kesäfiilikset alkavat vallata tämän kansan ja sekös jos mikä on hieno juttu! 

Paula veti mainion keikan, joskin keikkasetti oli tuttu ja turvallinen eikä tuonut mitään erityisen ihmeellistä esille. Paulalla oli kuitenkin oma bändinsä vahvistettuna torvisektiolla ja onpa se vaan aina yhtä suuri ilo kuunnella noin huipputaitavaa, isoa orkesteria livenä, toki huippusolistilla varustettuna. Bändi soitti myös ilman Paulaa Stevie Wonderin Sir Duken ja kuulosti tooooodella hyvältä!

Tom Jones sitten... No, ei nämä edes ole ylisanoja, vaan voi todeta heti kättelyssä, että on siinä vaan kovakuntoinen, karismaattinen ja yhä samettiääninen ja lahjakas 75-vuotias taiteilija! Aivan huippumahtava konsertti, pitkän setin vetivät ja vanhat tutut biisitkin oli sovitettu uuteen tyyliin. Välistä löytyi myös rokkaavampaa menoa kuten myös balladityyppisiä, kantrityylin esityksiä sekä mm. hyvin vahvalla tunteella vedettyjä uudempia, erikoisempiakin vain parilla kitaralla säestettyjä biisejä. Huhhuh, oli kyllä hieno meininki! On tällaisten legendojen livenä näkeminen - varsinkin Jyväskylässä - ainutlaatuista, eikä niitä pidä missata! Alettiin jo puhua äidin kans että seuraavaa vastaavaa konserttia täytyy alkaa suunnitella... :D 

Lähdettiin sitten vielä konsertista jatkoille yökerhoon muutamaksi tunniksi. Se oli ihan sopiva aika olla, yhtään pidempään en ois jaksanut näillä jaloillani ja kropallani... Päästiin kuitenkin molemmat laulamaankin karaokessa useita kertoja, mikä oli hieno juttu. Oli tosi hauska törmätä myös niin moniin ystäviin ja vanhoihin tuttuihin pitkästä aikaa! Harvoin on noin paljon tuttuja liikkeellä samana iltana. Tosin harvoinhan mä muutenkaan nykyään oon missään käynyt, joten eipä sitä kehenkään edes voi silloin törmätäkään :D

Täytyy tosta Sataman yöstä vielä mainita se, että siellä oli kyllä jotenkin harvinaisen huonosti otettu liikuntarajoitteiset huomioon. Kyselin etukäteen järjestäjiltä meilitse, että löytyykö alueelta hyvin istumapaikkoja koska liikun huonosti enkä pysty seisomaankaan paljoa. Mulle vastattiin ihan asiallisesti, että varsinaisia invapaikkoja kuulemma ei ole, mutta alueella on kyllä hyvin istumapaikkoja. No, jos me ei oltais oltu ajoissa liikkeellä, ei oltais kyllä saatu minkäänlaisia istumapaikkoja, sillä niitä ei todellakaan mitenkään hirveitä määriä ollut. Eipä me sitten niiltä paikoilta mihinkään liikuttukaan... Ois voitu lähemmäs lavaa järjestää vaikka oma alueensa liikuntarajoitteisille...? Joku koroke pyörätuoleille kyllä oli, mutta sekin oli vain muutamalle ja ihan jotenkin hämärässä paikassa keskellä aluetta. Hämärää.

Koska alue oli aika iso ja väkisinkin sinne mennessä ja sieltä poistuessa piti kävellä jonkin verran, oli sekin ihan tarpeeksi suoritusta mulle. (Keskustaan mentiinkin taksilla ihan suosiolla, en lähtenyt edes yrittämään kävelyä sinne saakka, olisin hyytynyt matkalle...) Kovilla penkeillä istuminenkin oli epämukavaa ja hankalaa. Niinpä me tultiin siihen tulokseen, että tällaisiin tapahtumiin täytyy mun jatkossa varmaan lähteä ihan suosiolla pyörätuolilla. (Äiti ehdotti kyllä retkituolia ja istuinkoroketta, mutta niitäkö sitten joku koko ajan roudasi mun puolesta, eikä toisaalta sellaisia varmaan saa edes mukaan ottaa alueelle :D) Pääsen ensinnäkin paremmin kulkemaan, ei tarvii pelätä että voimat häipyy kesken kaiken ja on sitten se istumapaikkakin siinä samassa eikä tarvitse mun takia muiden seuralaisten nököttää jossakin syrjemmässä penkeillä - vaikkakin tuolta eilisiltä paikoilta lavalle ihan hyvä näkyvyys olikin. Voihan siitä tuolistakin sitten halutessaan ylös nousta ja vaikka kävelläkin niin, että pitää työntökahvoista kiinni...

Sit vähän muuta asiaa: oon tosi helpottunut siitä, että eilen tuli ihan viralliset paperitkin kuntoutustuen myöntämisestä loppuvuodeksi ja tänään näin Kelan sivuilta, että eläkettä saavan hoitotuki (se perustuki, mutta onpa sekin sentään edes jotain tässä vaiheessa kun tarkempi tilannekatsaus ja lausunnot mun tilanteesta vielä puuttuvat) oli myös myönnetty loppuvuodeksi. Jes! Ei tarvii näitä raha-asioita huolehtia niin paljoa kun on nyt puoleksi vuodeksi jatko selvillä... Tänä aikana muutenkin varmaan asiat sitten etenevät, kunhan tutkimuksia tehdään lisää ja tulee se kuntoutustutkimuskin. Taisteluvoitoilta tämmöset asiat tuntuvat, kun ei tämän maan byrokratia todellakaan ole sieltä helpoimmasta päästä! :)

Kattelin tuossa myös ensi viikon kalenteria... Siellä oiskin niin Respectassa käyntiä polvitukiasioiden tiimoilta, omalle fyssarilleni aika ja labrojakin otetaan. Mutta löytyypä myös aika kasvohoitoon sekä ripsien ja kulmien huoltoon. Ihanaa!

Etenee

Tänään pyöri ties mitä syvällistä ajatelmaa ja hajatelmaa päässä ja ajattelin kirjoitella jotakin käyttäytymismalleista ja niihin liittyvistä asioista. No, en mä nyt taidakaan tähän hätään. Kirjoitellaan vähän yleisluontoisempaa kuulumista ja sekalaista höpötystä, ei nyt kuitenkaan huvita alkaa hirveästi filosofoimaan :D

Koko tää viikko on kyllä mennyt aika lailla ajatuksissani ollessa. Se maanantain polikäynti oli niin älyttömän kokonaisvaltainen ja hyvä, yhtäkkiä monta asiaa nytkähtikin eteenpäin, fysiatrit yhdessä pohtivat mun tilannetta ja jatkoa... Aika hyvin kuvasi varmaan mun pöllämystyneisyyttä se, kun olin ihan suu auki hämmästyksestä heidän kysyessään, onko mulla jotakin kysyttävää. Hyvä etten änkyttänyt siinä kun totesin että no eipä ole, nyt etenee niin moni asia että ei tuu kyllä mitään mieleen!

Mutta kyllähän asiat ihan väkisin jäivät pitkäksi aikaa mieleen pyörimään, enkä mä oikein edes tiedä mitä kaikkea mä ajattelin ja pyörittelin/olen ajatellut ja pyöritellyt. Sitä prosessoi asioita, kävi tapahtumia läpi uudestaan. On niin isoista asioista kyse, mun terveydestä ja tulevaisuudesta monellakin tavalla... Sitten kun se maanantain polikäynnin alitajuinen jännitys laukesi, niin ihan hirveä uupumushan siitä tietysti iski, ja mä oonkin ollut taas aika heikossa hapessa viime päivinä enkä oo pystynyt ja jaksanut tehdä paljoakaan. Vähän oon ulkona käynyt kävelemässä, ja sitten tuolla terassilla takapihalla myös jonkin verran. Hyvin pieniä juttuja. Paljon oon vaan nukkunut, lepäillyt ja ollut sohvalla/sängyllä selälläni musaa kuunnellen ja somessa roikkuen aina välillä. Keskiviikkona kävivät taas siivoojatkin, ja senkin ajan mä lojuin sohvan uumenissa. Juurikaan mitään fyysistä, esim. fysioterapiajuttuja, en oo nyt tällä viikolla tehnyt vaan lähes totaalinen lepo (muutamat pienet harjoitukset huomioiden) on tullut tosi tarpeeseen.

Tänään tuli maanantailta epikriisikin, ja se on kyllä taas niin älyttömän hyvä kuvaus tilanteesta, että huh! Asiat on kirjattu huolella ja tarkasti ylös. Tuossa mainitaan kaikki niveloireetkin tosi hyvin. Esim. vas. lonkasta, polvista, käsistä (olkapäät, kyynärpäät, ranteet): "rutinaa/paukkumista, subluksaatioita, aamuisin joutuu nivelet 'paikalleen asettelemaan.' Vas. polvi useita kertoja päivässä voi mennä paikoiltaan/muljahtaa." Hyvin ilmaistu -kaikessa karuudessaan! 

On myös polvien tilanne maanantain kliinisten testien perusteella kerrottu. Sitten on kaikkea muuta tästä koko tilanteesta, on puhuttu perinnöllisyyslääkärille lähettämisen suosituksesta, siitä miten voimat on hävinneet erityisesti jaloista harjoittelusta huolimatta ym. 

Loppusuunnitelmassa mainitaan kuntoutustutkimuksen ja työkykyselvityksen tarve laaja-alaisten oireiden vuoksi + lähetteiden laittaminen niin kardiologille, neurologille kuin verikokeisiinkin. Sit tämä on hyvä maininta myös, onneksi on paperillakin nyt sitten: "polvissa rakenteellinen poikkeavuus femurin trochleassa, mutta tähän edellä 19.2. ortopedi ei puuttunut. Katsotaan ensin saako apua uudesta polvituesta, ja aloitetaan ensin muut tutkimukset, ja jos polvi hankaloituu, myöhemmin tarvittaessa konsultaatio ortopedille." Tuossa polven hankaloitumisessa on kyse siis juurikin tosta ylempänä mainitusta vasemmasta polvesta, mikä on ihan älytön ja ärsyttävä, kun jatkuvasti on jotenkin pois paikaltaan... Ollut ongelmallinen jo jostakin 90-luvulta saakka. (Ja täytyypä tähän mainita, että mähän vielä itse tutkin tässä keväällä eri lääketieteen materiaaleista, kun vertailin omia polvien rtg-kuvia muihin kuviin ja maailmalla tehtyihin tutkimuksiin, että noissa mun polvissa on joku rakennevika... Ja näinhän se näköjään piti paikkansa!) Koita kävellä ja liikkua tämmösten kinttujen kanssa, jotka on sekä nivelongelmaiset, kipeät että voimattomat. No mutta katotaan, miten kuviot nyt sitten etenee...

Huomenna pitäs kuitenkin "edetä" ja olla taas sen verran kuosissa, että voi lähteä kuuntelemaan äipän kanssa Paula Koivuniemeä ja Tom Jonesia Jyväskylän satamaan. Jee! Kyllä sitä aina sen verran pystyy, liput on tuonne ostettu jo aiemmin keväällä :) Harvinaista, että Tom Jones on Suomessa ja Jyväskylässä varsinkin! Puhuttiin, että ollaan sen verran ajoissa liikkeellä, että löytyy varmasti istumapaikat mahdollisimman läheltä lavaa. Varsinaisia invapaikkoja tuolla ei kuulemma ole, sen selvitin jo, mutta istumapaikkoja kyllä. Kipua varmasti istumisesta tulee mutta kunhan nyt ei seistä tarvii, se on nykyään niin hankalaa huojumista, kun ne voimat häviää jaloista ennemmin tai myöhemmin. Oishan tuonne voinut pyörätuolinkin lainata, mutta nyt mennään vielä näin. Testaan vähän samalla että miten tuollaisessa tapahtumassa nykykunnossa pärjään.

Sohvaselfie

Ai niin! Meinasin unohtaa, että kuntoutustuki loppuvuodeksi ollaan kuulemma hyväksymässä! Paperit vaan vielä pitää mulle lähettää. Helpotti tuo tieto mua todella paljon, saa jostakin edes jotakin rahaa... Tämä tietää samalla myös sitä, että todennäköisesti tänäkään vuonna mua ei töissä nähdä - ainakaan töitä tekemässä... Hullua, syksyllähän tulee jo 2 vuotta näiden terveysongelmien kanssa painimista, siis saikulla olemista :o

Lopuksi totaalisesti aiheen vierestä vielä muutamia kuvia tältä illalta terassilta. Tuossa näkyvät nyt ne tuijatkin, joista jossakin aiemmassa tekstissä mainitsin...

Hei Miljoonasade!

Työterveyslääkäri soitti sitten torstaina iltapäivällä. Kerroin näistä kaikista blogissakin kirjoittamistani ajatuksistani liittyen koko tähän kuvioon, asioiden selvittelyyn, paperibyrokratiaan ja työkokeiluun. Ylipäänsä siihen, että tässä on ollut tosi paljon nyt kaikkea, mikä on mietityttänyt, ahdistanut ja syönyt energiaa kaikesta muusta elämästä ja arjesta. Eipä työterveydessäkään tähän kaikkeen oikein ole mitään helppoa ratkaisumallia... Totesimme, että työkokeilun aika ei ole vielä, kun vointi on mikä on ja mun hoito/tutkimukset ja kuntoutuskin on vielä kesken. Eli edetään ortopedin ohjeiden mukaan...

Eilen sain postia keskussairaalalta, tilasin mm. varmuuden vuoksi kaikki viime elokuun jälkeen otetut röntgen- ym. kuvat  cd:llä, jos niitä tarvitsee jossakin jatkossa. Lisäksi sitten tuli kattava epikriisi viimekertaiselta polikäynniltä - yksi sivu täynnä tekstiä. Lausuntoa ei vielä tullut, se pitäisi pikimmiten kyllä saada, jotta sen saan toimitettua eteenpäin eläkeyhtiöön sekä myös työterveyteen... Täytyy soitella maanantaina taas kirurgian polille, että kiirehtisivät... huoh. 

Paperibyrokratia jatkuu muutenkin, asia kerrallaan... Täytin jo Kelalle hakemuksen eläkettä saavan hoitotuesta, saapa nähdä, myönnetäänkö se mulle. Perusteet ovat kyllä selkeät ja olemassa, mutta saattaa olla, että vaativat vielä kattavamman lääkärinlausunnon mun tilanteesta, en tiedä? Kattavampi lääkärinlausunto tarvitaan myös, jotta voin hakea vammaispalvelulain mukaisia kuljetuspalveluita ja muita vastaavia etuuksia. Mutta työterveydestä ei sellaista lausuntoa saa, se pitää olla mua hoitavan lääkärin kirjoittama, koska mun hoitovastuu on tällä hetkellä erikoissairaanhoidossa. Toinen vaihtoehto on, että lausunnon kirjoittasi kunnan omalääkäri. En kyllä tuonne meidän terveyskeskukseen ihan heti oo menossa mitään lausuntoa metsästämään, sillä ei siellä kukaan lääkäri tunne mun tilannetta kaikkine ongelmineen enkä jaksa alkaa heille koko tarinaa selostaakaan :) Kun eihän mua siellä ole hoidettu vaan koko ajan erikoissairaanhoidossa ja työterveydessä. Otan yhteyttä ortopediin, jos lisälausuntoja tarvitsen... Ja eiköhän niitä saa myös fysiatrian polilta. Aion myös ottaa yhteyttä täällä kunnassa vammaispalvelujen ohjaajaan, häneltäkin varmaan saa sitten lisävinkkejä kaikkeen byrokratiaan ja mulle/meidän perheelle kuuluviin tukiin ja apuihin liittyen.

Mutta sitten jotain ihan muuta! Eilen saatiin melko extempore lapset yökylään, joten niinpä tarjoutui kuin tilauksesta mahdollisuus lähteä vähän nollaamaan päätä ja kuuntelemaan Miljoonasadetta Himokselle. Aluksi istuttiin tässä meillä vähän iltaa parin ystävän kanssa ja sitten suuntasimme kohti Jämsää. Olipas aivan mahtava keikka! :) Yksi mun kaikkien aikojen suosikkibändejä... Pari karaokebiisiäkin tuli laulettua ennen keikan alkamista taas Himos Areenan viereisessä kuppilassa. Kylläpäs teki todella, todella hyvää tuo reissu henkisesti! Fyysisesti olo on tietysti tuollaisen seisoskelun jälkeen kuin jyrän alle jääneellä ja liikuntakykyä saa taas etsiä pari päivää sohvalla maaten, mutta nämä on niitä tietoisia valintoja, joita on tehtävä, jos ihmisten ilmoille halajaa. Pakkohan sitä on elääkin, muutenkin kuin kotona, ja nauttia niistä jutuista, jotka edes sitä positiivista henkistä virtaa tuovat! :)

Lehtijutusta SuomiLOVEen

Mietin mielessäni, että nyt sitä sitten ollaan Niin Julkkiksia että kyllä ;) Eilisen Niveltiedossa olleen jutun myötä siis. Blogiin tulvii satamäärin lukijoita, joista kaikki haluavat liittyä "Lonkalta"-Facebook-sivustolle ja -ryhmään omia vertaiskokemuksiaan jakamaan. Media parveilee meidän ulko-oven takana kytäten sopivaa saumaa haastattelulle. Sama varmasti niin meillä kuin Oulussakin Pauliinan kotona.

Ai jaa? Että ei se Hst juuri poistu kotoaan? "Sitten kun näette Hst:n lähtevän jonnekin, se suuntaa todennäköisesti karaokeen. Tai jos ei sinne, niin ei se ehdi kenellekään jutella, koska se menee kuitenkin fysioterapiaan tai lääkäriin", joku naapuri toteaa median edustajille. "Ai jaa, me ollaankin sitten varmaan ihan turhaan täällä. Hst taitaa olla ihan liian iso diiva, ei sitä näköjään kannata kytätä täällä. Meidän kai pitäis sittenkin olla siellä isolla kirkolla, kun siellä se eräs ihan tuntematon Tahdon-aloite meni läpi..."

No, eipäs sekoiteta faktaa ja fiktiota keskenään, kunhan taas kirjoittelen mitä kirjoittelen, puuta heinää jostakin ihan muusta todellisuudesta kuin täältä mun elämästä ;) 

Lehtijuttu tosiaan ilmestyi eilen ja pienen lukijamäärien kasvun huomaan kyllä täällä blogissakin. Ja mukavasti ollaan jo saatu tavoitettua lisää lonkkadysplaasikkoja, jotka eivät kaikki ilman tuota lehtijuttuamme olisi vertaistukiporukkaa välttämättä löytäneet. Mutta muuten meininki on ihan samaa mitä ennenkin ja niin pitikin ja pitääkin olla :) Pikkuhiljaa ehkäpä saamme vielä uusia jäseniä ja porukkaa ryhmäämme, kun lehtijuttu tavoittaa lukijoita ajan mittaan. Julkisuus ei ole pointtinamme edes ollut, vaan puhtaasti vertaistukena toimiminen ja lonkkadysplasiatietouden lisääminen. Joten media parveilkoon ihan muiden henkilöiden ovien takana, meillä on tää ihan oma lonkkavaivaisten alajaosto, jolla on omat pienet piirinsä :D

Katselin juuri tuossa tämän tekstin kirjoittamista ennen taas kerran aivan mahtavan SuomiLOVE-sarjan jakson. Aivan mielettömän hieno ohjelma, täynnä koskettavia, positiivisia, lämminhenkisiä ja aitoja rakkaus-, vertaistuki-, ystävyys- ja tsemppitarinoita Suomesta. Mä fiilistelin noita kaikkia tämän illan biisejä kaikilla soluillani. Tuon sarjan studiobändikin on aivan huikean hieno, täynnä huippumuusikoita. Mulla meni kylmät väreet nytkin mm. Baddingin Paratiisista tehdystä uusintasovituksesta. Ja Johanna Iivanaisen ääni on myös todella hieno, kuulas, pehmeä ja väreilevä. Huhhuh...

Ja minä kun oon itsekin tällainen musiikista elävä ja varmaan suurimman osan energiastani ammentava ihminen, en voi liikaa hehkuttaa sitä, miten mieletön voima musiikilla ja sen kautta avautuvilla "minä annan ja saan, sinä annat ja saat" -fiiliksillä onkaan. Sama juttu tapahtuu mullekin kun laulan, se jännä energian vaihtuminen ja väreileminen itseni ja muiden välillä. Siitä samasta fiiliksestä Sandhjakin tuossa jaksossa kertoi. 

Samantyyppisiä fiiliksiä, tosin eri lähtökohdista ja eri tavalla kuin musiikillisesti ilmaistuna, oon jotenkin aistinut myös tuon meidän tällä hetkellä pienen, mutta selkeästi sitäkin mahtavampia persoonia sisältävän Lonkalta-vertaistukiporukan kautta. Vaikka en ketään porukasta ole livenä vielä koskaan nähnytkään, tuntuu ryhmä jo nyt tosi samanhenkiseltä. Mulla on fiilis, että tämä porukka tulee vielä useasti näkemään livenä ja tekemään yhdessä jotakin erityisen mieleenpainuvaa. Voi kun tällekin väelle voisi jonkun yhtä mahtavan yllärin tai muun happeningin järkätä kuin tuossa SuomiLOVE-sarjassa!

Ja hei, se vielä pitää sanoa, että te kaikki mun blogini uudet lukijat: tervetuloa ja jättäkäähän merkkejä käynnistänne! :)

Lopuksi täytyy vielä liittää mahtava kuva, joka on kuvattu Kalajoella kesällä 2012! Ihan vaan tuossa SuomiLOVEssa vierailleen Lauri Tähkän kunniaksi! Ja vähän meidän kaikkien kuvassa olevien ilmeidenkin kunniaksi :D

Mahtava perjantai-ilta!

En keksinyt tohon nyt mitään parempaakaan otsikkoa :) Mutta olipa hieno perjantai-ilta kaikin puolin!

Oltiin mun äidin kans ensin katsomassa Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin konserttia Jyväskylän Paviljongissa. Olipa mahtava konsertti, orkesteri on todella huoppusoittajia täynnä ja myös stemmalauluosuudet menevät just eikä melkein, tosi harmonisesti soivat bändiläisten äänet yhteen Tuuren äänen kanssa. Orkesteri oli tosi hyvässä vireessä ja soitto oli tosi puhdasta myös livenä, mitä nyt yhdessä uudessa biisissä (mun suosikki uudelta Käpälikkö-albumilta, "Kaikkihan me halutaan taivaaseen") huomasi vähän rytmin ja muunkin soiton olevan välillä vähän hakoteillä. Ehkä vaatii vielä vähän treenaamista, siinä on aika haasteellinen muutenkin se biisin pohjana toimiva "synakomppi" - siis sovittaa siihen ympärille sitten muut soittimet ja rytmit. Mutta siis kokonaisuus konsertissa oli kuitenkin todella upea, mentiin niin melankolisista ja pohdiskelevista, surullisistakin tunnelmista heittämällä myös riehakkuuteen ja yleisössä oli myös tosi hyvä fiilis ja energia! Ihan mahtava orkesteri ja hienoja tekstejä ja biisejä on Tuure ja muutkin bändin muusikot tehneet.

No sittenpä lähdettiinkin äipän kanssa kaupungille jatkoille. Ollaan ennenkin oltu porukassa karaokessa ym., kymmenisen vuotta sitten kohtuullisen useinkin, mutta sitten syntyivät mun lapset eikä sitä muutenkaan oo vaan tullut lähdettyä yhdessä mihinkään, vaikka monesti ollaan suunniteltu ja puhuttu. Nyt olikin tosi kiva todella pitkästä aikaa viettää tämmönen äiti-tytär -viihdeilta :) Käveltiin ensin Paviljongista keskustaan (kyllä, minäkin, keppien kanssa...) ja mentiin Hovin alakertaan istumaan iltaa joksikin aikaa. Siellä olisi ketjun toisessa ravintolassa myös esiintynyt Elastinen, mutta mä totesin sitten, että Elastisen ehtii kyllä nähdä muulloinkin - vaikka onkin aivan mahtava livenä - ja että mehän muuten suunnataan nyt karaokea laulamaan ja jatkoille sen kerran kun äipän kanssa liikkeellä ollaan. Niinpä mentiin sit mun kantayökerhoon. Sinne tuli myös mun ystäviä ja sielläpä sit loppuilta sujui riemukkaasti :) Äitikin pääsi laulamaan. Mä jäin ystävien kanssa vielä jatkamaan iltaa sen jälkeen kun äiti oli lähtenyt kotiin. Olipas paljon väkeä liikenteessä, vaikka olikin perjantai! Pikkujoulukausi on alkanut...

Mutta sellainen pe siis... Hyvää energiaa, positiivisuutta, naurua vedet silmissä eikä yhtään mitään synkistelyä, musiikkia, ystäviä ja tuttuja, kaikkee tämmöstä mikä nyt tekee sitten hyvän olon vielä jälkikäteenkin pitkäksi aikaa. Energiaa on taas vähän lisää varastossa :) Ja vaikka jälleen kerran tää päivä on ollut vaikee kun jalka/jalat ja alaselkä on aivan rikki tosta eilisestä kävelystä (rappusiakin tuli ihan kiitettävästi könyttyä illan aikana, kunnon treeniä mulle), kannatti silti ehdottomasti! Nää on kuitenkin sellasia juttuja, jotka ehdottomasti antaa energiaa enemmän kuin vie. Ja tämmösten kivojen tapahtumien ja sosiaalisen elämän kautta mä jaksan kaikkea paljon paremmin kuitenkin ja ehkä oon kotonakin vähän siedettävämpi ihminen kuin se alati kärttyinen muija :D (Uskokaa vaan, te ketkä mut tunnette, että sekin puoli musta todellakin nykyään löytyy...)

Täytyy tähän vielä lätkäistä omakuva eiliseltä. Piti ottaa tämmösiä teiniposeerauksia peilin kautta, kun oli kerrankin vähän tyylikkäämmät vaatteet päällä iltaa varten :) Tässä kuvassa yritin seisoa niin suorassa kuin pystyin (vaikka katsonkin alaspäin), vaikka paino onkin koko ajan vasemmalla jalalla kun seisoo ilman tukea. Tuo oikea polvi ei tässä näytä niin pahalta... Se taipuu älyttömästi taaksepäin, jos koitan seistä normaalisti, siis niin, että paino ois molemmilla jaloilla tasaisesti. Lonkka ja lihakset ei jaksa  tukea jalkaa ja polvea yhtään.

Putkiahdistusta ja magneettisia rytmejä

Tänään olin Terveystalolla magneettitutkimuksessa, alaselkää tutkittiin siinä. Tai musta tuntui kyllä, että ylempääkin selkää kuvattiin, kun sitä petiä liikuteltiin aika paljonkin välillä siinä putkessa... Voi apua mikä paniikki iski jo heti sinne kuvaushuoneeseen mennessä, kun sain kuulla, että nyt putkeen mennäänkin pää edellä - pää tuettuna sellaiseen kehikkoon - enkä pääse myöskään kuuntelemaan musiikkia, vaan mä saan pelkästään korvatulpat korviin sitä meteliä vähän ehkäisemään. En käsitä, mikä siinä putkessa niin ahdistaa, mutta varmaan joku ahtaan paikan kammo se on... Tulee vaan jostakin syystä hirveen voimakas tunne, että pitäisi päästä äkkiä pakoon! Naurattaa ajatuksena, koska en mä muutenkaan pääsisi äkkiä yhtään mihinkään, oli siinä sitten putkessa tai ei :D (Mites se yksi ortopedi sairaalassa sanoikaan pari päivää leikkauksesta... "Lähtee ku jänis makuulta!" No en todellakaan lähe nytkään, jos en kyllä silloinkaan :D)

Hartioista osuin taas putken seiniin, ja se tuntui vieläkin enemmän ahdistavalta kuin tietoisuus siitä, että mä makaan kapeassa putkessa. Niinpä tultiin taas siihen lopputulokseen, että mun kannattaa maata kädet pään "yläpuolella" rennosti. Niinpä sitten aloitettiin kuvaus... Olin ihan kokonaan siis siellä putken sisällä. Paniikki meinasi tulla päälle ihan väkisin, mutta sitten aloin miettiä kaikkia biisejä sen vekottimen pitämän kolinan, tärinän ja nakseen rytmiin :) Se helpotti vähän ja kuvaus saatiin tehtyä ihan hyvin. Tulokset kuulen ensi viikolla, kun ortopedi soittaa. 

Epäilyttää, löytyykö tämänkään tutkimuksen perusteella mitään (ainakaan lonkan oireita selittävää), mutta alaselässä voi tietty ollakin jotain, kun sekin on ollut kipeä ja "oudon tuntuinen." Toivon tietysti, että jokin selitys näihin kaikkiin eri kohtiin säteileviin kipuihin, huonoon liikkumiseen ja oikean lonkan alueen heikkouteen löytyisi. Täytyy sitten soittoajalla myös jutella lisää jatkosta sekä muusta kuntoutus- ja hoitosuunnitelmasta... Tutkimustuloksia tuskin kuitenkaan meilitse kukaan lääkäri kirjoittelee tietoturvan vuoksi, vaikka meiliin vastaisikin, vaan soittaa ne erikseen tai kertoo vastaanottokäynnillä.

Yritin tänään vähän olla aktiivisempi ja imuroin tän meidän huushollin "tyylikkäästi" kepin kanssa, kun ärsytti niin älyttömästi järkyttävä sotku ja lattialla pyörivät hiekkaläjät! Ehkä "se oli virhe" kuten Karjalan Kandalfi Putouksessa totesi... Tosta magneetista mä tulen todella kipeäksi jostain syystä, sama kävi edellisenkin magneettikuvauksen jälkeen, ja mua on särkenyt tänään sekä molemmista lonkista, lantiosta että selästä. Ja vasemmasta jalkaterästä + kantapäästä. Tämä magneetin jälkeinen kipu tuntuu levossakin, mikä on outoa, koska mulla yleensä ei ole kipuja paljon, jos makaan selälläni ihan paikallaan. Mutta magneetin jälkeen olo on tämmönen kumma? Onneksi varmaan huomenna jo helpottaa.

En tiiä, näiden kaikenlaisten kipujen kanssa alkaa tuntea välillä ittensä ihan friikiksi, mutta minkäs teet. Pakko kuitenkin aina yrittää edes vähän liikkua, muuten ei pääse enää ylös ollenkaan sohvalta makaamasta, jos antaa niiden kipujen tulla täysillä päälle... Monelle kroonistuneen kivun ja tuki- ja liikuntaelinsairauksien kanssa kamppaileville varmaan suht tuttua asiaa. Pitää vaan yrittää olla ja tehdä juttuja sen mukaan, ettei ihan jämähdä. Ja nauttia pimeistä syysilloista! :)

Raja

Viime yönä heräsin keskellä aamuyötä yhtäkkiä. Olin kyllä nukkunut ihan kohtuuhyvin, mutta liekö sitten talviaikaan siirtymisellä ollut vaikutusta tai sähköillä, jotka räpsyivät mun hereillä olemisen jälkeenkin päälle ja pois muutamia kertoja. Nyt oon sohvalla selälläni ja kirjoitan kynttilöiden valossa.

Yöllä mä olen aina suurten kysymysten äärellä ja niin nytkin, kun uni ei tullut enää. Pohdiskelin mm. sitä, missä menee ihmisen sietokyvyn raja. Kuinka paljon ja millaisia asioita me täällä keskellä arkielämää pystymme sietämään ja jaksamaan, ja missä vaiheessa aletaan mennä niillä rajoilla, että ollaan vaarassa mennä yli? Missä vaiheessa kuppi täyttyy ja kaatuu? Ja jos se kaatuu, miten se nostetaan taas ylös?

Kuten olen todennut täällä blogissakin, mun lähipiirissä on tapahtunut monenlaisia asioita viime aikoina. Moni käy läpi isoja juttuja, olivatpa ne sitten jokaisen joskus kohtaamia isompia kriisejä koko elämänkaaren aikana tai pienempiä mutta kuitenkin merkittäviä elämänmuutoksia. Kai se on ikäkysymyskin - ystäväpiiri on n. kolme-nelikymppistä, eletään ruuhkavuosia ja siihen liittyvää aikaa. Toisaalta moni pysähtyy ekan kerran vasta nyt miettimään, kuka sitä oikein onkaan, miksi, ja onko elämä mennyt niin kuin on odottanut ja toivonut. Ketä varten elämäänsä elää ja onko omilla valinnoillaan mahdollista vielä vaikuttaa omaan ja lähipiirinsä hyvinvointiin?

Sitten mä oon miettinyt sitä, kuinka paljon keskimäärin ihmisen "kuuluu" vaikkapa itkeä tai nauraa, että se lasketaan henkisesti hyvinvoivaksi. No, tottakai henkiseen hyvinvointiin liittyy paljon muutakin kuin pelkkä itku ja nauru, mutta ne nyt ovat tietyllä tavalla tunteiden ääripäätä. Vähän kuin viha ja anteeksiantokin. Mun käsitys on ollut aina, että henkisesti hyvinvoiva ihminen tuntee laidasta laitaan eri tunteita, mutta se osaa käsitellä realistisesti, mistä tunteet johtuvat eikä välttämättä siltikään lähde mukaan tunteidensa vietäväksi. Surun ei tarvitse tuottaa välttämättä itkua, ilon ja onnen naurua eikä vihan myöskään ylimääräisiä vihan purkauksia. Tunteet tulevat ja menevät, mutta ihminen ymmärtää niiden syyt ja seuraukset, käsittelee asioita omalla tavallaan, mutta hallitsee koko ajan tilanteen ja ymmärtää, miksi tuntee niin kuin tuntee. Kiihkoilematta, ilman hysteriaa, osaa käsitellä asiat realistisesti.

Mutta entä jos se realistisuus onkin vain kuori? Entä jos ihminen näyttää ulospäin tosi vahvalta ja hyvävointiselta, jaksaa pitää itsestään huolta niin hyvin kuin olosuhteisiin nähden pystyy, kuuntelee myös muiden murheita, jaksaa tsempata, mutta on jäänyt itsestään ja omista tuntemuksistaan ulkopuoliseksi? Huijaa ehkä itseään ja uskottelee, että jaksaa kyllä, mutta on sisimmältään aivan lopussa?

En tiedä, onko mun kohdalla noin. Mutta oon miettinyt sitä, kun moni on sanonut ja ihmetellyt sitä, miten mä olen jaksanut tätä koko kulunutta aikaa yhtäkkiä todetun lonkkavian kanssa leikkaus ja tämä nykytilanne siihen vielä päälle. Ensin oon ihmetellyt kysyjille, että no kyllä sitä jaksaa, ei mulla oo mitään hätää. Että pärjään ihan hyvin. Välillä olin sitä mieltä, että en oo käsitellyt itseni kanssa tätä asiaa ollenkaan ja siten en oo vielä asian kanssa edes sinut. Sitten olin sitä mieltä, että alan jo hyväksyä, että tilanne on nyt tämä, mutta näillä mennään. Enkä häpeä tai vaivu synkkyyteen.

Mutta jos mä ihan rehellinen olen, niin itselleni kuin muillekin, kyllä mua tämä tilanne ahdistaa. En tiedä, onko se häpeää, mutta en mä ole sen kanssa sinut, että mun liikuntakyky on mitä on tällä hetkellä. Yritän näyttää urheasti kaikille, että hyvin tässä menee, erityisesti niille läheisille, joita asian tiedän vaivaavan eniten. Joillekin tietyille ihmisille oon pystynyt myös näyttämään tunteeni vähän paremmin. Mitään isoa romahdusta ei oo tullut, pari isompaa itkukohtausta kyllä, mutta niistäkin on nyt aikaa. Oon vahva mutta herkkä, ja esim. heti jos päästän tunteitani yhtään enempää ulos kuoreni alta, itken herkästi. Siksipä se kuori mun ympärillä on hyvinkin lujasti kiinni välillä. Mutta kuten tässä nyt pohdin, tuleeko jossakin vaiheessa raja vastaan...

Eilen kuulin ekaa kertaa Mary J. Bligen uuden biisin "Whole damn year." Se löytyy vaikkapa täältä sanoitusten kera:

http://youtu.be/T3oN20GI8xA

En edes tiedä, mitä mä tunsin kun tuon kuuntelin, kylmät väreet meni pitkin ja poikin. Kannattaa kuunnella...

Elämä on varjoa ja valoa

Mulla oli pitkästä aikaa taas mahdollisuus päästä laulamaan lauantaina. En saanut tällä kertaa "laulureissulle" mukaan ketään mun ystävistäni, mutta kohtasin erikoisen tapahtumasarjan kautta illan aikana pariskunnan, joka sitten lähti mukaani karaokea kuuntelemaan. Tuosta tapahtumasarjasta ei tällä erää enempää. Ainut, mitä mä voin salaperäisesti todeta, on se, että elämä on merkityksellisiä kohtaamisia täynnä ja joskus sitä vaan on oikeassa paikassa oikeaan aikaan :) Ihmeellistä.

Tulin äsken työterveydestä, kävin työterveyslääkärin luona sovitulla kontrollikäynnillä. Juttelimme kaikessa rauhassa ja kävimme läpi, missä mennään. Tilanne on sama mitä se oli viimeksikin - ei huonompi muttei parempikaan. Näin on menty jo aika pitkään, ei muutosta suuntaan jos toiseen. Jos lonkka ei toimi niin se ei vaan toimi, vaikka kuinka jumppailisi ja harjoittelisi altaassa jne., jos siinä on joku vika. Nyt odotellaan sitten tuloksia magneettikuvauksesta ja ultraäänitutkimuksesta ja muutaman viikon päästä olisi toinen työterveysneuvottelu myöskin. Hiukan mietimme sitä, tuleeko toi seuraava neuvottelu vähän liian aikaisin - muuttuuko tilanne miksikään muutamassa viikossa - mutta se pidetään kuitenkin ennalta sovitun aikataulun mukaan.

Kerroin myös olleeni "omalla lomalla" ja vähän oman jaksamisen testaamiseksikin osastopäivillä Helsingissä muutama viikko takaperin. Työterveyslääkäri oli tyytyväinen siitä, että mä lähdin mukaan tuonne osastopäivillekin ja sitä kautta myös kokeilin, miltä tuntui olla pari päivää töiden parissa ja istua/seistä pidempään. Se osoittaa kuulemma kaikille, että mulla todellakin on asenne kohdallaan ja siitä viimeistään pitäisi ihmisten nähdä ja ymmärtää, etten todellakaan vain "sluibaile kotona" (hehe, lääkärin osuva ilmaisu siitä, miten jotkut tekisivät, jos työnteko ei muuten vaan huvita). Vaan että mulla on motivaatiota töitä kohtaan ja intoa olisi palata takaisin, jos vaan fysiikka kestäisi. Mutta eipä se kestä, tuon reissun jälkeen mun lonkka oli todella kipeä jonkin aikaa kuten täällä blogissakin kirjoitin, vaikka henkisesti olikin tosi mukavaa nähdä työkavereita ja olla edes hetkellisesti osana sitä porukkaa.

Lääkäri mietiskeli sitten, että hän todella toivoo, että työnantajalta löytyy ymmärrystä tässä mun tapauksessa (kuten tähän saakka on löytynytkin), koska vika on sellainen, jolle mä en ole voinut itse mitään ja mulla kuitenkin oikeasti on motivaatiota palata töihin heti kun on mahdollista. Nykyään kun on niin paljon ihmisiä, joita ei syystä tai toisesta vaan työnteko huvita, ja sen varjolla ollaan sitten pois töistä. Mä olen kuulemma kuitenkin sillä tavalla positiivinen esimerkki sairauslomalla olijasta, että oon tehnyt koko ajan voitavani sekä oman henkisen että fyysisen vointini suhteen ja pidän itseni virkeänä tavalla tai toisella. Enkä eristäydy, oon avoin, kuljen ihmisten ilmoilla, pyrin toimimaan vertaistukena, tiedottamaan asioista jne. Mutta näinhän mä toimisin muutenkin, tällainen mä olen, eikä mua lonkkavika ole persoonana mihinkään muuttanut - tai jos on, niin voisin väittää, että vaan suvaitsevaisempaan, inhimillisempään ja syvällisempään suuntaan. Ei ole huonompi suunta ollenkaan :)

Nyt onkin tän viikon "käynnit käyty" eikä loppuviikolla tarvii mennä minnekään. Ensviikolla onkin sitten pitkästä aikaa fyssarikäynti ja sitten se tuomiopäivä... Siis ortopedin tapaaminen ja tutkimustulosten kuuleminen... Se käynti kyllä jännittää taas vaihteeksi sitten ihan älyttömän paljon. Ei ihan vielä, mutta kunhan ko. päivä lähenee, niin huhhuijaa. On isoista jutuista kyse.

Musiikkijuttuja

Kaikki, jotka mut tuntee, tietää, että musiikki on yksi tärkeimmistä asioista mulle arjen ja koko elämän voimavarana. Kuuntelun, laulamisen, soittamisen muodossa (tosin soittaminen on kyllä jäänyt harmittavan vähälle viime aikoina). Nyt oon kuunnellut jo toista päivää Tuure Kilpeläisen ja Kaihon karavaanin uutta albumia ja kyllä muuten kolahtaa! Todella hienoja sanoituksia, sävellyksiä ja sovituksia. Ykköseksi nousee kyllä "Kaikkihan me halutaan taivaaseen" tai sitten "Irrallaan." Nämä aiheuttivat mulle hyvin maagisen olotilan jo ensikuulemalta, kyyneleitäkin.

Tuure orkestereineen tulee Jyväskylään konsertoimaan marraskuussa ja eilen jo melkein ostin konserttiin liput... :) Pitäisi vaan ensin saada joku kaveri mukaan, joka hakisi mut kotoa. No, todennäköisesti mä ostan liput kuitenkin ja vasta myöhemmin katsotaan, kuka lähtee kaveriksi :D Näin on ennenkin tehty...

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani Jyväskylän Paviljongissa v. 2013

Äitikin soitti yhtenä päivänä ja ilmoitti, että oli ostanut mulle ja itselleen liput Matin ja Tepon (tai Matti ja Töppö, kuten me ollaan kutsuttu) juhlakonserttiin tän kuun loppupuolella. Mua sekä huvitti että olin myös ihan tyytyväinen samalla kertaa. En oo koskaan nähnyt tätä parivaljakkoa livenä ja fakta on kuitenkin se, että ovat iso osa suomalaista musiikkihistoriaa. Hienoja biisejäkin heillä on monia, vaikka osa menee myös tahattoman tai tahallisen komiikan puolella. Siksikin mua huvittaa, että "Vauhti kiihtyy" -ralli muodostui Aslak-porukassa kohtalaiseksi komiikan aiheeksi... Varsinkin kun siihen yhdistettiin minä ja kohtalaisen hidas liikkuminen mäkisessä maastossa, hahhaa! Tosin kai sitä alamäkeen pitää kiihdyttää?!

Äidin kanssa muutenkin on tietynlaiseksi perinteeksi, oikein kivaksi sellaiseksi, muodostunut viihdekonserteissa käynti. Käyn tietty ystävienkin kanssa katsomassa esiintyjiä ja bändejä laidasta laitaan, mutta äidin kanssa ollaan vuosien varrella käyty mm. Katri Helenan, Paula Koivuniemen, Jari Sillanpään, Kirkan ja Finnhits-kokoonpanon (Frederik, Eini, Virve Rosti, Tapani Kansa, Danny) konserteissa. J. Karjalainen, Zen Café ja Dave Lindholmkin nähtiin vuosituhannen alussa. Unohdan varmasti tästä monta esiintyjää! Painottuvat kyllä nämä konsertit eniten iskelmägenreen. Paitsi ai niin, Blues Brothers -konsertissa oltiin koko lapsuudenperheen kera aikanaan, vuosituhannen alkupuolella. Se olikin huikee! Taisin vielä ostaa liput koko porukalle. Mutta hienoja ovat kaikki erityyppiset konsertit olleet kyllä.

J. Karjalainen Lutakossa huhtikuussa 2013 (täällä olin mun veljen kanssa...)

Mulla ajatukset keskeytyvät nyt koko ajan, kun kirjoittelen tätä taas kerran olkkarin sohvannurkassa lähes maaten ja telkkarista tulee samalla mahtava Retrolissun ysärit -sarja :D Koomista katsoa tuota ysärimeininkiä, uskomatonta, että noissakin kaikissa tekemisissä on oltu joskus ihan tosissaan (tai sitten ei)... Voi apua! No, ehkä tää juttu oli tällä kertaa tässä. "'Til next time, ta-ta!"

Varpaankynsistä vähäsen

Myöhään eilisiltana tuskailin jälleen erään hyvin tavanomaisen askareen parissa: varpaiden kynnet. On se sellaista kurottelua ja sohimista yrittää ylettyä oikean jalan varpaisiin niin, että saa leikatuksi kynnet edes suhteellisen siisteiksi - eikä mielellään ihoa siinä mukana - ja niin, ettei kumartuminen satu lonkkaan. Ja mielellään vieläpä se huomioiden, etten sohi kynsisaksilla muualle varpaisiin tai käsiini. (Kynsien lakkaaminen ei puolestaan ole ihan välttämättä niin tarkkaa, ylimääräiset, varpaita kohti sohiessa menneet lakat saa kyllä topsipuikolla kohtalaisesti putsattua...)

Anyway, en tiedä mistä tuo jalka taas kiukustui, mutta syytän tota kynsioperaatiota. Siinä on varmaan vähän liian iso kumartumiskulma tai jotakin? En tiedä. Aamulla en meinannut millään päästä ensinnäkään ylös sängystä kun olin niin tönkkö, rautakanki, ja kävely näytti siltä kuin pingviini olisi taapertanut eteenpäin hyvin vaivalloisesti irvistellen pienin hoippuvin askelin. (Keppi ei muuten ollut matkassa ensin, mutta olihan se pakko ottaa tueksi). Muu perhe oli jo lähtenyt kotoa ja mutisin ääneen, miten älytöntä tämä onkaan vaihteeksi. 

Söin aamupalaa, otin särkylääkettä ja sen jälkeen mietin, että en kyllä jää paikoillenikaan koko päiväksi, koska sitten mä oon illalla vielä enemmän kipeä ja jumissa mitä nyt. Niinpä laitoin musiikit taas kerran kaakkoon ja aloin etsiä ja pakkailla reissukamppeita. Siinä touhuillessani ja laulujen sanoituksiani kuunnellessa palasin jotenkin muistoissani 90-luvun loppupuolelle, jolloin myös kuuntelin erityisen paljon musiikkia ja mietin myös eri biisien sanoituksia peilaten niitä omaan elämääni. Se oli varmaan jotain siirtymäaikaa omaan, itsenäiseen elämään, jolloin oli suuria tunteita ja vapauden tunnetta. Ja kaikenlaisia tapahtumia erityisesti niihin aikoihin liittyen, kun v. 1999 muutin pois kotoa ekaan omaan asuntooni, 25 neliön vuokrayksiöön aika keskelle Jyväskylän keskustaa.

Pohdiskelin tuossa pakkaillessani tänään, että niin tuolloin 90-luvun lopussa kuin nytkin mä kirjoittelin/kirjoittelen paljon. Silloin päiväkirjaan erityisesti, nyt blogiin. Ja näköjään muuallekin - vertaistukiryhmiin ja kohta lehteenkin :) 90-luvun lopussa mulla oli myös tapana kirjoitella biisien sanoituksia paperille, ja annoin niitä sitten luettavaksi ystävilleni, joiden elämään sanoitukset erityisen hyvin sopivat. Välillä kyllä ne sopivat tietysti myös omaan elämääni paremmin kuin hyvin. En kyllä tiedä, ymmärsivätkö edes lähimmät ystäväni, miten valtavasti mietinkään sanoituksia, tekstejä ja musiikin merkitystä muutenkin... Tuskinpa :D Olin varmaan vähän outo. Mä olin ja olen yhäkin lähimmästä ystäväpiiristäni varmaan herkimmästä päästä, vaikka sitä en silloin aiemmin kovasti näyttänytkään, peitin ne syvimmät ja herkimmät tunteeni aika hyvin (paitsi joskus)...

Kuuntelin äsken monivuotista suosikkiani, Samuli Edelmannia, ja kun stereoista alkoi soida "Välillä", muistin, kuinka aikanaan kirjoitin tuosta sanoja ystävälleni onnittelukorttiin. Samoin kirjoitin erääseen korttiin sanoja "Enkelten tuli" -biisistä.

"Aamulla sulla on nälkä ja unta hiuksissa
Aamulla odotat jotain uutta ja suurempaa
Voit olla onnellinen, jos sul on jotain mistä sä haaveilet,

ja onnellinen voit olla, jos sä tahdot saada sen

Sä voit kiertää tätä maailmaa, sä voit lähtee ja tulla uudestaan

Sama tunne, samat äänet, samanlainen
Tuli polttaa sydämessä, tuli enkelten
Sama mies ja sama nainen, samanlainen
Tuli polttaa sydämessä, tuli enkelten..."

Hih, täytyy tällainenkin kuva liittää tekstiin, tämä on viime vuoden marraskuulta! Iih!

Tajusin yhtenä päivänä, että mulle on ollut aina todella luontaista kirjoittaa. Luontaisempaa kuin oon ajatellutkaan aiemmin. Lapsena kirjoitukset olivat tarinoita mutta välillä syvällisempiäkin pohdintoja. Biisien sanoitusten kautta olen myös päässyt jo silloin ja nykyäänkin omiin ajatuksiini vielä tarkemmin, syvemmin käsiksi, ja mulle ominaista on nykyäänkin kirjoitella esim. näitä blogitekstejäkin sanoitusten ja biisien tunnelmien ympärille. Jännä juttu, joka on toistunut läpi elämän, vaikken sitä niin valtavasti ole aina tiedostanutkaan.

Reissukamppeiden pakkailun ja musatunnelmoinnin lomassa en enää jaksanut keskittyä tuohon jalkaan eikä pystynytkään. Siinähän se roikkui mukana, mutten miettinyt sitä enää juurikaan vaan ihan muita asioita. Musa on mahtavaa :) Energiaa riitti lopulta myös vessan ja kylppärin pesuun ja olinkin tyytyväinen, että oon saanut jotain hyödyllistäkin aikaan tänään. Myös käsipyyhkeet vaihdoin ja heti oli oma mielikin taas vähän jäsennellympi ja ajatukset paremmin koossa, kun olin tehnyt edes vähän jotakin fyysistä olosuhteet huomioon ottaen. Sain siinä samalla myös omaa päätäni puhdistettua. Siivoaminen voi olla myös terapeuttista... Joo joo, ihan totta! :D Ainakin sitten, kun näkee työnsä jäljet ja on puhdasta ja siistiä (sen hetken aikaa edes) :)

Nyt mä makaan olohuoneen sohvalla, nyt saa taas vähän hellittää. Ja pitääkin, jotta pystyn tekemään tänään vielä fysioterapiaharjoituksia. Muuten puolestaan teen liikaa ja se kostautuu illalla ja huomenna lisäkipuina ja -jumeina, mikä ei ole tarkoitus... Imuroidakin kyllä pitäisi, mutta tänään en sitä kyllä tee vaan jonakin muuna päivänä. Opettelen olemaan itselleni armollinen!

"Kaikella on aikansa ja omat paikkansa
Liian kaukaa on turha hakea turhia haaveita
Se voi riittää, jos löydät kolikon yhden kerrallaan
Ja se riittää, jos otat lipun yhteen suuntaan vaan..."

Try

"Where there is desire

There is gonna be a flame

Where there is a flame

Someone's bound to get burned

But just because it burns

Doesn't mean you're gonna die

You've gotta get up and try, try, try..."

laulaa Pink stereoissa. On loppukevät ja oon soittanut kyseistä biisiä varmaankin jo neljättä kertaa putkeen, mutta tähän mä vaan en kyllästy koskaan. Ihan mahtava kappale ja melkoisen osuva...

Istun sohvalla aamupäivällä ja yritän, jälleen kerran, kerta toisensa jälkeen kuten joka päivä, saada housunlahjetta oikeaan jalkaan. Vasempaan lahje sujahtaa kuten kuuluu: ei muuta kuin nostaa vaan jalan ilmaan ja pujottaa lahkeen jalkaan - niinkuin nyt normaalisti ihmiset pukevat sen enempää asiaa miettimättä. Oikea jalka ei suostu vieläkään yhteistyöhön. Yritän ja yritän nostaa jalkaterää lattiasta ilmaan, mutta se tottelee vain parin sentin verran, jos sitäkään.

Pink jatkaa laulamistaan:

"Gotta get up and try, try, try

You gotta get up and try, try, try..."

Ja minähän yritän. Kerta toisensa jälkeen. Valjastan kaikki voimani, mitä suinkin musta lähtee, siihen, että saisin jalan ja jalkaterän ylemmäs lattiasta ja käännetyksi sen sisäkiertoon niin, että saisin sen pujotetuksi siihen hemmetin housunlahkeeseen. 

Ei tuota tulosta yhä tälläkään kertaa. Lopulta mä nostan jalan käsillä niin, että saan sen pujotettua lahkeeseen. Samantyyppinen homma sukkien kanssa - vasemman jalan sukan saan hienosti jalkaan, mutta oikea pitää kurotella ja  keplotella hankalasti paikalleen lattiaa pitkin. "Miksi toi jalka ja sen voimat eivät vaan voisi lähteä toimimaan kuten kuuluu", mietin varmaan tuhannetta kertaa sitten maaliskuun lopun.

Ajattelen, että tuota taustalla soivaa biisiä mä joskus aion kyllä koittaa laulaa karaokessakin. Niin teenkin alkukesästä ja kyseisen kappaleen laulaminen tuntuu heti ensimmäisen yrittämisen jälkeen tosi hyvältä, mulle niin sopivalta. Sekä melodia että sanat pakottavat vaan jaksamaan - on pakko yrittää niin kauan kuin henki pihisee. Mä en todellakaan anna periksi!

Syyskuun alku. Viikko on ollut kai periaatteessa ihan hyvä, ei ihan hirveästi kipuja ja muutenkin ok, kivoja ja tärkeitä ihmisiä on nähty ja mahtavaa kannustusta saatu. Mutta mulla on ollut kurkku kipeänä, vähän puolikuntoinen olo ja oon ollut muutenkin loppuviikkoa kohti aika ärsyyntynyt ihan kaikkeen, kävelyn hankaluuteen erityisesti. Hermostuttaa kotinurkissa pyöriminen, samanlainen arki ja toimimaton jalka. Yritän ja yritän, harjoittelen ja harjoittelen, mutta tulosta ei vaan tule. Housunlahkeet ja sukat tuottavat yhä ihan samanlaisia haasteita kuin muutama kuukausi aiemminkin ja jalka on aina vaan kipeä.

Lauantaille tarjoutuu onneksi mahdollisuus lähteä karaokea laulamaan ja iltaa viettämään. Tartun tilaisuuteen heti, tottakai! Tiedossa on taas uutta voimaa ja energiaa laulamisen muodossa, jee!

Tuttu järjestysmies kyselee kuulumisia ravintolan narikassa. Jutellaan niitä näitä ja hän kyselee myös, oonko yrittänyt kävellä yhtään ilman keppejä ja miltä se kävely sitten tuntuu. Joo, kävelty on ja yritetty on, mutta ei tunnu hyvältä... Joo, jatkan yrittämistä, tietty, eihän tässä muutakaan voi, lisätutkimuksia odotellessa...

Ravintolan karaokepuoli puoli tuntia myöhemmin. Mut kuulutetaan lavalle. Oon toivonut monia kappaleita, enkä tiedä, mitä laulan ensimmäisenä. Robbie Williamsin biisiä ei löydy, joten otetaan joku muu biisi mun listasta. Nojaan keppiini ja näen monitorista, että eka laulamani biisi tulee olemaan Pinkin Try. Kylmät väreet kulkevat heti selkäpiitäni pitkin.

"Ever worry that it might be ruined

And does it make you wanna cry?

When you're out there doing what you're doing

Are you just getting by?

Tell me are you just getting by, by, by?

Where there is desire

There is gonna be a flame

Where there is a flame

Someone's bound to get burned

But just because it burns

Doesn't mean you're gonna die

You've gotta get up and try, try, try..."

Tosi voimakkaat tunteet pyrkivät usein esiin tätä kappaletta laulaessani. Joskus olen pidätellyt kyyneleitäkin laulun aikana, mutta nyt, kuten useimmiten, valjastan tunteet hyvin voimakkaaseen heittäytymiseen. Laulan joka hetken aistien ja fiilistellen. Yleisöstäkin aistii, että sanat merkitsevät mulle jotakin. Kaikkien laulamieni kappaleiden sanat kyllä aina muutenkin merkitsevät mulle paljon, mutta erityisesti tämä kappale...

"Gotta get up and try, try, try

You gotta get up and try, try, try..."

Minä ja keppini. Viha-rakkaussuhde niihin jo kohta vuoden ajan - ilman ei yleensä pärjää, mutta harmittavat ne silti eikä tiedä, milloin niistä pystyy luopumaan.

Kävelen lavalta alas yleisön joukkoon. Pari henkilöä kiittelee tulkinnasta ja kylmistä väreistä.

Yritän ja tulen yrittämään jatkossakin.