Äiti-poika -päivä (eli yskää ja yleistä lepäilyä)

Tänään on vietetty yhteistä kotipäivää poikasen kanssa. Poika yski ikävästi viime yönä ja koska hänellä oli aamulla lievää lämpöäkin, katsoimme järkeväksi, että poitsu jää mun kanssa päiväksi kotiin eikä mene hoitoon. Ulkona on muutenkin nyt niin märkää, että ihan varmasti olisi kastellut tuolla kaikki ulkovaatteensa (ellei sitten kuravaatteet olisi olleet päällä), eikä se ainakaan paranemista nopeuttaisi... Poika on ollut tänään reipas ja syönyt ja juonutkin ihan normaalisti, joten eiköhän hän huomenna taas hoitoon mene, jos vointi jatkuu iltaa kohti samana eikä ensi yönä enää yski samalla tavalla.

Hyvin rauhallinen päivä on ollut. Oon itse lepäillyt sohvalla, poika on touhunnut omia leikkejään, välillä loikoillut mun kainalossa, välillä pelannut iPadilla. 

Mä olen ollut aivan uupunut, ja varsin todennäköisesti siitä, että innostuin eilen imuroimaan ja lisäksi vielä leivoin sämpylöitä illalla. Ystävä kävi eilen päivällä kylässä pitkästä aikaa ja sain siitä niin hyvän fiiliksen, että innostuin tekemään nuo em. jutut.

Imurointi on itsestäänselvä arkiaskare kaikille normaalikuntoisille ihmisille, ehkä leivontakin, mutta ne ovat mulle ihan tarpeeksi isoja suorituksia nykyään. Kuvitelkaa kepin kanssa imurointia ja samanaikaista varomista, etten siinä saa tuota vasemman tukijalan polvea jostakin ihan mitättömästä liikahduksesta lukkoon/osittain pois paikaltaan, esimerkiksi. Sama homma leipomisen kanssa, kun seistään ilman tukea ja kädet ovat muussa työssä kuin vaikkapa pöydän reunaa vasten tukemassa. Silti on tärkeää oman päänupin kannalta, että edes joskus mä teen tällaisiakin kotihommia kun pystyn. 

Nivelet kuitenkin taas kerran tykkäsivät oikein huolella kyttyrää. Eivät ihan heti illalla, mutta jälkeenpäin kyllä. Viime yön unet olivat heikot ja levottomat, tuntui sellaista tylppää jomotusta/särkyä alaselkään ja lonkkiin, oikeassa reisiluussakin tuntui kipua. Mä näin myös jossakin vaiheessa ihmeellistä unta, että olin kosmetologilla kasvohoidossa, jossa myös mun molempia jalkoja venytettiin kohti kattoa! Ihan käsittämätön uni :D Sen verran vissiin tuli kipuärsytystä levottoman unen läpi. Joten eipä ihmekään tuollaisen "laatuyön" jälkeen, että tänään on tarvittu akkujen latausta ja tätä oleilua tai sellaista tekemistä, jota voi tehdä sohvalla röhnöttäen :)

Juuri nyt oon keskittynyt myös polvien ojentamisliikkeisiin, kun tässä sohvalla puolittain makaan ja jalat roikkuvat polvien kohdalta yli sohvanreunan. Sopiva määrä toistoja, liikkeen pitäisi olla hallittu ja suora, polvea ei saa yliojentaa, kipua ei mielellään saisi tulla, paljoa ainakaan. Yksinkertainen tuokin liike, mutta kummasti vaikuttaa mm. reisiin! 

Lihasvoimassa ei todellakaan oo puutetta vasemmassa jalassa, mutta silti tuo ojennus on tärkeä liike, jotta polvi ym. pysyisi jotenkuten mukana menossa. Oikeassa jalassa on sitten ongelmia vaikka kuinka ja yksi näistä on se, että en pysty ojentamaan polvea suoraan eteenpäin silloin, kun istun vaikkapa tuolilla/sohvan reunalla. Jalka lähtee ojentumaan koilliseen päin. Tuon liikkeen kuuluisi lähteä mm. reidestä ja jos siinä sekä muissa läheisissä lihaksissa ei oo voimaa tai oikeanlaista toimivuutta, käy noin. Saan ihan tosissaan pinnistellä, että polven liikerata olisi tuossa liikkeessä edes vähän suorempi eikä tuollainen vinksahtanut!! 

Jalan/reiden nostaminen olisi hyvä liike puolestaan lonkan koukistajille, mutta sitä en pysty juuri yhtään tekemään kuivalla maalla oman jalankaan vastuksella kun jalka ei vaan nouse juuri yhtään ja kivut on ihan järkyttävät. Vyöllä avustettuna voi vähän yrittää jalkaa nostaa, mutta siinäkin tulee kipu sekä voimattomuus vastaan, ja jalkaa nostan lähinnä vaan käsillä auttaen. Vedessä mä pystyn nostamaan polvea paremmin ja vähemmällä kivulla - onneksi edes siellä. 

Siinäpä tätä jatkuvaa ja pitkäjänteistä duunia mulle muutaman esimerkin voimin. Ei tarvita edes kuin oman jalan paino ja silti on haastetta kerrakseen, monessakin liikkeessä :D

Muutenpa tähän eloon ei kummempia kuulukaan. Jos huomenna pikkumies on taas kunnossa, saan kahvitteluseuraa päivällä. Viikonloppuna puolestaan juhlitaan tytön kaverisynttäreitä. Odottelen lähipäivinä myös sitä, että helmikuun osalta kuntoutustukipäätös tulisi ja mielessä pyörii ihan väkisinkin välillä ensi viikon sairaalareissu. Eipä sitä päivää muuten tarvitse jännittää, mutta kyllähän se väkisinkin mietityttää, mitä röntgenkuvien ja tutkimusten (sekä kuntoutuspalautteen) perusteella ortopedi tästä nykytilanteesta tuumii. Toivottavasti on vähän pidempi aika mulle varattu kuin normi n. 20 min, kun kuitenkin pitää tutkia ja miettiä neljän eri nivelen tilannetta sekä tehdä kaikkien näiden osalta myös kliiniset tutkimukset. Muutenkin riittää vaikka minkälaista asiaa, mistä täytyy keskustella... Muistilista täytyy tuonne vastaanotolle kirjoittaa tässä pikkuhiljaa!

Juuret

Ympärilläni tuntuu olevan jonkinlainen levoton kuhina käynnissä. Tarkoitan tällä sitä, että monella tutulla, ystävällä tai läheisellä on menossa jonkinlainen itsetutkiskelun aika tai elämässä on tapahtunut isoja juttuja, ihan laidasta laitaan. Positiivisista asioista negatiivisiin. Musta on jotenkin jännästi tässä ajan mittaan tullut asioiden ja ihmisten tarkkailija ja mä aistin tällä hetkellä aika helposti, millainen tunnelma jostakin ihmisestä välittyy. Tai miten sen sanoisi... heti tulee fiilis jostakin tunteesta tai tunnelmasta: on levottomia, rauhallisia, äärimmäisen surullisia ja iloisia ihmisiä, katkeria, voimattomia, uupuneita, kiitollisia... Kaikkia voisin ihan välittömästi ihmisen näkemisen jälkeen kuvata jollakin adjektiivilla. Niin varmasti ihan jokaista elävää olentoa muutenkin voi kuvata :)  Mutta miten nyt sanoisi... Tuntuu, että tällä hetkellä katselen ympäröivää elämää täältä mun omasta "kotikuplastani", sivustakatsojana, ja tarkkailen ympäröivää elämää ikään kuin katsoisin jotakin leffaa tai TV-sarjaa ja analysoin asioita aika syvällisesti. Oon varmaan joskus aiemminkin kirjoittanut tästä, muistelisin...

Täähän siis kuulostaa ihan joltain kummalta hippihöpinältä, mutta ei se sitä oo todellakaan :D Kuitenkin tuntuu, että mä olen kaiken kokemani jälkeen ja elämällä juuri tätä elämää mitä juuri nyt tällaisena rampana elän, löytänyt omat juureni. En tarkoita mitään suku- tai perhetaustaa vaan sitä, että mä tunnen hirveän vahvasti seisovani "jalat maassa", olen (vihdoin!!) aika hyvin läsnä tässä hetkessä ja tunnelmassa ja mun on jotenkin helppo olla juuri minä. Oon jännittäjä, joo, ja tulevat tutkimukset ja vähän koko tulevaisuus jännittää ja huolestuttaa tietyllä tavalla, mutta samalla kuitenkin mun on nyt helppo olla itseni ja omien ajatusteni kanssa. Itsetuntemuksesta kyse? Juuri tänään eräälle henkilölle totesin, että musta tuntuu, ettei mun ei tarvitse todistaa kenellekään yhtään mitään eikä yrittää tehdä jotakin asiaa ollakseni jotenkin merkittävämpi tai tärkeämpi henkilö yhtään kenellekään. Ja voisinhan mä vaikka rypeä jossain syyllisyyden ja itsesäälin pyörteissä ja miettiä, että oonpa mä paska luuseri kun en pysty tekemään paljoa mitään enkä oo töissäkään, mutta en mä tee niin. Ei oo mitään tarvetta. Enkä tunne syyllisyyttä - juuri nyt ainakaan. 

Oonko mä siis vihdoin päässyt käsittelemään kaikkea vuoden aikana tapahtunutta niin, että mä oikeasti hyväksyn, että tilanne on nyt tämä ja että näillä mennään? Luulenpa, että näin on käynyt tai käymässä. En osaa sanoa miten just nyt tuntuu tältä, sillä vasta vähän aikaa sitten musta tuntui, että mulla on hirveesti käsittelemättömiä asioita itseni kanssa ja että koko sairastumiseen liittynyt prosessi ja hyväksyminen on ihan kesken...

Ehkä se työterveyslääkärin kommentti mun henkisestä virkeydestä kuvaa kuitenkin mun tämän hetken tunnelmia yllättävän hyvinkin, vaikka se kuulostaakin ilmaisuna vähän hassulta :) Tuntuu siltä, että mä olen myös voinut antaa oman esimerkkini kautta muille ihmisille jotakin. Osaan ja pystyn oman tilanteenkin ohella tsemppaamaan myös muitakin, olemaan vertaistukena, kuuntelemaan, olemaan läsnä ja empaattinen. Huomaan, että mun läsnäololla, tekemiselläni ja olemassaololla oikeasti on monelle merkitystä. En oo katkeroitunut, vaan koitan kuitenkin lopulta löytää asioista ne hyvät puolet ja oikeastaan tuntuu siltä, että niitä ei edes aina tarvii niin löytääkään, vaan ne ovat jo siinä sen kummemmin miettimättä. Musta tuntuu tällä hetkellä ihmeen hyvältä! Onks tää vähän outoa, paradoksaalista? :D Tietysti haluan toimivan jalan ja kävelykyvyn normaalin arjen kera takaisin, mutta muuten olo on hyvä. Siitä tutkimus- ja tulosjännityksestä huolimatta.

Noista tutkimuksista pitikin kirjoittaa vielä se, että soitin tänään kirurgian polille, kun ei sitä ortopedin aikaa postin mukana vaan syyskuun aikana kuulunut. Siinä olikin käynyt niin, että eivät olleet muistaneet mulle aikaa varata. Näitä sattuu :) Onneksi mulle löytyi aika n. parin viikon päähän ensi viikon tutkimuksista, niitä tuloksia on inhottavaa muutenkin odotella... Voi että kuinka paljon toivonkaan, että jotain saadaan selville! Ei mulla voi olla tämmönen jalka, mutta ei löydettäisi syitä, miksi. On vaan uskottava, että ennemmin tai myöhemmin syy selviää ja mut saadaan tavalla tai toisella parempaan kuntoon.

"Jonakin päivänä olen puu, ja tuuli laulaa oksissani ja aurinko tanssii lehdilläni, ja olen vahva ja kaunis kaikkina vuodenaikoina."

- Kahlil Gibran -

Miten asiat voisivat olla eli polikäyntiä odotellessa

Tuuli oli vastassa ja Nasun korvat liehuivat päässä kuin liput kun hän ponnisteli eteenpäin. Ne nousivat taas pystyyn kuuntelemaan hieman hermostuneesti myrskyn ulvontaa puiden latvoissa.

"Ajatteles, jos joku puu kaatuisi kun me olemme sen alla!"

"Ajatteles, jos ei kaadu", sanoi Puh pitkään harkittuaan.

Tämä lohdutti Nasua ja jonkin ajan kuluttua he koputtivat ja soittivat iloisesti Pöllön ovella."

Viime yönä oli melkoinen myräkkä. Aluksi mä en meinannut saada edes nukutuksi, kun olin niin levoton, mutta lopulta nukahdin kuitenkin. Heräsin kuitenkin yön aikana monta kertaa, kun satoi ja tuuli niin kovaa, että tuntui, että sade tulee kohta jo ikkunoistakin läpi. Ei oo satanut noin kovaa moneen kuukauteen!

Mun levottomuudelle on muutenkin syynsä. Torstaina, siis ylihuomenna, on Se Polikäynti, jossa tapaan ortopedin ja otetaan sitä ennen röntgenkuvatkin lonkista. Oon nyt jo muutaman päivän ehtinyt tuota käyntiä jännittää ja olotila on aika kummallinen. En tiedä, huomaako tätä musta ulospäin, mutta saatan olla ehkä normaalia enemmän omissa ajatuksissani ja vähän poissaoleva... Yritänkin keskittyä nauttimaan pienistä jutuista, kuten vaikka kynttilöiden valosta.

On vaikeaa kuvailla, mitä mä jännitän ja mitä tunteita ja odotuksia tuohon torstaihin oikein liittyy.

Eniten mä jännitän varmaan sitä, tulenko kuulluksi - että ortopedi oikeasti ehtii ja haluaa huolella perehtyä tilanteeseen. Että saan rauhassa kertoa mun käsityksen tämän hetken tilanteesta ja näyttää, mikä ei onnistu ja miten tilanne hankaloittaa arkea tällä hetkellä. Että syntyy molemminpuolinen ymmärrys ja luottamus ja ettei mun tarvitsisi vääntämällä vääntää ja selittää sitä, mitä kaikkea kuntoutumiseni eteen olen tehnyt ja on tehty. Toki kerron tilanteen ja viime kuukausien tapahtumat, mutta toivon, ettei tule vähättelevää vastakaikua asioihin.

Nyt viime päivinä mä olen tehnyt fysioterapiaharjoitteita vielä tavallisestakin intensiivisemmin ja oikein ajattelemalla ajatellut, mitä teen ja että kaikki varmasti on tehty täsmälleen kuten pitää. Lisäksi oon kävellyt (tai harjoitellut kävelyä) ihan tarkoituksella sisällä ilman mitään tukea ja apuvälineitä. Ihan väkisin. Oon koittanut keskittyä normaaliin kävelyyn ja ajattelemalla ajatellut, miten nostan jalkaa, miten lantio toimii, miten kantaiskun pitäisi tulla lattiaan. Että varmasti on kaikki tehtävissä oleva tehty ennen torstaita ja että voin silloin kertoa viimeisimmän tilanteen.

Mikä tilanne juuri nyt sitten on? No kerrotaanpa... Harjoitteet ja niiden yritykset eivät yhäkään oikein tuota tulosta - lonkan ja reiden lihasten (?) voimattomuus on ja pysyy. Tee siinä sitten harjoitteita, kun kaikkia ei vaan pysty tekemään pelkällä tahdonvoimalla, vaikka kuinka haluaisi! Pistävä ja kirvelevä/vihlova kipu nivusessa, jossakin "nivelen lähellä syvällä" ja etureiden yläosassa jatkuu, samoin viiltävät sähköiskumaiset piikit välillä arven alueella/reiden ulkosyrjässä. Kipu ei onneksi ole ihan jatkuvaa, se laimenee selällään maatessa tai lähes maatessa ja loppuukin kokonaan usein noin ollessa, mutta tuntuu heti 15 min normaalin istumisen tai seisomisen jälkeen, ylös noustessa ja kävellessä yleensä myös - asentoa saa siis vaihtaa jatkuvasti. Tämä kaikki siis särkylääkkeistä huolimatta. Harjoitteiden tekeminen sattuu enemmän tai vähemmän. Kävely ilman tukea/keppiä/keppejä on töksähtelevää hoippumista, se sekä sattuu jonkin verran että on vaan lähinnä muuten vaikeaa. Liike lähtee lantiosta eikä lonkasta ollenkaan... Polvi myös vääntyy kävellessä koko ajan taaksepäin jostakin syystä, en pysty pitämään sitä normaalissa asennossa. Niin ei varmaan ole suotavaa muutenkaan yrittää väkisin kävellä ilman tukea, kohta tässä on polvetkin muuten lopussa...

(Se täytyy mainita, että ulkopuoliset eivät mun kipuja välttämättä edes huomaa. Osaan ne peittää ja usein haluankin peittää, jotta tapaamiset olisivat mahdollisimman neutraaleja ja mukavia.)

Ortopedin tapaamisella on muutenkin iso merkitys lähikuukausien kannalta. Ensinnäkin työkykyasia on tapetilla, samoin se, miten tästä eteenpäin, mistä toimeentulo, mitä vielä on tehtävissä jalan kuntoutumisen eteen ja millä aikavälillä? Löytyykö tilanteelle selkeitä syitä? Jos löytyy, mitä tehdään, ja jos ei, mitä seuraavaksi? En suostu ajelehtimaan vain epätietoisuudessa - täytyy olla jotakin, jota voidaan tehdä, sillä nyt aletaan olla siinä pisteessä, ettei kaikki ole enää musta itsestäni ja aktiivisuudesta ja tahdosta kiinni. Tai ainakin haluan saada mahdollisimman selkeän kuvauksen siitä, onko nykytilanne se, mitä alun perinkin odotettiin ja mitkä muutenkin ovat toipumisodotukset, ihan rehellisesti ja avoimesti kerrottuna.

Jotenkin sitä toivoisi, että saisin myös mukaani sellaisen tilannekatsauksen, että se olisi selkeästi myös muille kerrottavissa ja vahvistaisi mun kokemuksen kaikesta. Tietynlaisen synninpäästön. Että "olet koko ajan kokenut ja tuntenut ihan oikein, selittelyjä ei tarvita", vaan ortopedikin toteaisi kertomani asiat todenmukaisina faktoina. Että mun ei tarvitsisi todistella tai yrittää todistella asioita yhtään kenellekään, vaan voisi vaikka näyttää kummastelijoille asiat mustaa valkoisella: "Katso tuosta äläkä ihmettele!"

Kerään siis tarvittavat paperit ja sen kaiken voiman ja rohkeuden mitä mussa on - ja lähden torstaina omaa tulevaisuuttani etsimään.

"Kuule Nasu", sanoi Puh innoissaan, "me varustamme Raparetken kaikki yhdessä ja ruokaakin on. Tarkoitus on löytää joku. 

"Löytää mikä?"

"Joku vain."

"Ei kai mitään Villiä?"

"Risto Reipas ei puhunut villeydestä mitään. Hän sanoi, että siinä olisi uu."

"Suu saa olla, kunhan hampaat eivät ole isot", sanoi Nasu vakavasti.