Elämä on varjoa ja valoa

Mulla oli pitkästä aikaa taas mahdollisuus päästä laulamaan lauantaina. En saanut tällä kertaa "laulureissulle" mukaan ketään mun ystävistäni, mutta kohtasin erikoisen tapahtumasarjan kautta illan aikana pariskunnan, joka sitten lähti mukaani karaokea kuuntelemaan. Tuosta tapahtumasarjasta ei tällä erää enempää. Ainut, mitä mä voin salaperäisesti todeta, on se, että elämä on merkityksellisiä kohtaamisia täynnä ja joskus sitä vaan on oikeassa paikassa oikeaan aikaan :) Ihmeellistä.

Tulin äsken työterveydestä, kävin työterveyslääkärin luona sovitulla kontrollikäynnillä. Juttelimme kaikessa rauhassa ja kävimme läpi, missä mennään. Tilanne on sama mitä se oli viimeksikin - ei huonompi muttei parempikaan. Näin on menty jo aika pitkään, ei muutosta suuntaan jos toiseen. Jos lonkka ei toimi niin se ei vaan toimi, vaikka kuinka jumppailisi ja harjoittelisi altaassa jne., jos siinä on joku vika. Nyt odotellaan sitten tuloksia magneettikuvauksesta ja ultraäänitutkimuksesta ja muutaman viikon päästä olisi toinen työterveysneuvottelu myöskin. Hiukan mietimme sitä, tuleeko toi seuraava neuvottelu vähän liian aikaisin - muuttuuko tilanne miksikään muutamassa viikossa - mutta se pidetään kuitenkin ennalta sovitun aikataulun mukaan.

Kerroin myös olleeni "omalla lomalla" ja vähän oman jaksamisen testaamiseksikin osastopäivillä Helsingissä muutama viikko takaperin. Työterveyslääkäri oli tyytyväinen siitä, että mä lähdin mukaan tuonne osastopäivillekin ja sitä kautta myös kokeilin, miltä tuntui olla pari päivää töiden parissa ja istua/seistä pidempään. Se osoittaa kuulemma kaikille, että mulla todellakin on asenne kohdallaan ja siitä viimeistään pitäisi ihmisten nähdä ja ymmärtää, etten todellakaan vain "sluibaile kotona" (hehe, lääkärin osuva ilmaisu siitä, miten jotkut tekisivät, jos työnteko ei muuten vaan huvita). Vaan että mulla on motivaatiota töitä kohtaan ja intoa olisi palata takaisin, jos vaan fysiikka kestäisi. Mutta eipä se kestä, tuon reissun jälkeen mun lonkka oli todella kipeä jonkin aikaa kuten täällä blogissakin kirjoitin, vaikka henkisesti olikin tosi mukavaa nähdä työkavereita ja olla edes hetkellisesti osana sitä porukkaa.

Lääkäri mietiskeli sitten, että hän todella toivoo, että työnantajalta löytyy ymmärrystä tässä mun tapauksessa (kuten tähän saakka on löytynytkin), koska vika on sellainen, jolle mä en ole voinut itse mitään ja mulla kuitenkin oikeasti on motivaatiota palata töihin heti kun on mahdollista. Nykyään kun on niin paljon ihmisiä, joita ei syystä tai toisesta vaan työnteko huvita, ja sen varjolla ollaan sitten pois töistä. Mä olen kuulemma kuitenkin sillä tavalla positiivinen esimerkki sairauslomalla olijasta, että oon tehnyt koko ajan voitavani sekä oman henkisen että fyysisen vointini suhteen ja pidän itseni virkeänä tavalla tai toisella. Enkä eristäydy, oon avoin, kuljen ihmisten ilmoilla, pyrin toimimaan vertaistukena, tiedottamaan asioista jne. Mutta näinhän mä toimisin muutenkin, tällainen mä olen, eikä mua lonkkavika ole persoonana mihinkään muuttanut - tai jos on, niin voisin väittää, että vaan suvaitsevaisempaan, inhimillisempään ja syvällisempään suuntaan. Ei ole huonompi suunta ollenkaan :)

Nyt onkin tän viikon "käynnit käyty" eikä loppuviikolla tarvii mennä minnekään. Ensviikolla onkin sitten pitkästä aikaa fyssarikäynti ja sitten se tuomiopäivä... Siis ortopedin tapaaminen ja tutkimustulosten kuuleminen... Se käynti kyllä jännittää taas vaihteeksi sitten ihan älyttömän paljon. Ei ihan vielä, mutta kunhan ko. päivä lähenee, niin huhhuijaa. On isoista jutuista kyse.

Paperinpyörittäjät

Tänään vietin puoli päivää työläppärin kanssa seurustellen. Oli käynnisteltävä kone pitkän tauon jälkeen taas, jotta sain päivitykset ajan tasalle ja laitettua pari kysymystä myös HR:ään. Olivat mm. maksaneet mulle vahingossa elokuun palkan, vaikka ei mulle töistä kuulu näin pitkän poissaolon jälkeen mitään tuloja tulla... Kiva rahahan se ois ollut, mutta ei se mulle nyt kuulu :) Muutakin kysyttävää heiltä oli, joten ei muutakun viestiä naputtelemaan. Istua ei siinä onneksi kauaa tarvinnut ja läppärin kanssa seurustelukin tarkoitti vaan lähinnä sitä, että kone käynnisteli itseään muutamia kertoja päivitysten jälkeen ja kävin välillä kirjautumassa koneelle ja verkkoon uudestaan, jotta uudet päivitykset pääsivät taas asentumaan.

Tänään tuli myös mun ortopedin kirjoittama B-lausunto polikäynnistä. Siinä kerrottiin hyvin tämän hetken tilanne ja tulevat tutkimukset. Jäin kyllä miettimään ja googletinkin tuossa jo jonkin verran, mitä ihmettä tarkoittaa sana "whiplas" tässä lauseessa: "Tehdään vielä magneettitutkimus, jossa tarkoituksena arvioida iliopsoas-jänne ja whiplas-lihaksen tilannetta ja sen lisäksi uä-ohjattu punktio, jolla infektio pyritään poissulkemaan." Onko tuo nyt sitten sanelun perusteella väärin kuultu sana vaiko pitäisikö sen olla "whiplash"? "Whiplash" tosin liittyy lähinnä niskan alueen retkahdusvammoihin, ja sellaista mulla ei kyllä tietääkseni ole tekonivelleikkauksessa tai sen jälkeenkään tullut :D Mikähän se sitten olisi? Osaako joku arvella tai keksiikö samantyyppisen toisen sanan, joka voisi väärin kuultuna tulla kirjoitetuksi tuossa muodossa? No, pääasia kai se on, että ortopedi tietää, mitä tutkimuksia halutaan tehdä ja miksi...

Tuon B-lausunnon perusteella selvisi myös mun sairausloman kesto. En muistanut sen loppumispäivää, meni ihan ohi siellä polikäynnillä, kun jännitin niin älyttömästi :) Ortopedi kirjoitti siis sairausloman 1.12. saakka. Työterveyslääkäri myötäilee ortopedia tässä asiassa, joten huomenna soitan työterveyteen ja pyydän työterveyslääkäriä kirjoittamaan A-todistuksen tuohon päivämäärään saakka, jotta saan kyseisen paperin lähetetyksi suoraan HR:ään. Ja näiden kaikkien papereiden lisäksi mä tarvitsen vielä myös työterveyslääkärin B-lausunnon ja arvion mun työkyvystä, jotta saan sen toimitetuksi Kelaan ja varmaankin myös liittoon, kun haen kuntoutustukihakemuksen käsittelyn ajaksi myös liiton rahaa. Huhhuh mitä paperisotaa... Onneksi jaksan henkisesti ihan kohtuuhyvin, olen sinnikäs, ei ole mielenterveysongelmia ja on kuitenkin vielä energiaa pyöritellä näitä moninaisia papereita tämän kaiken muun ohella... Ikävää on ajatella niitä ihmisiä, jotka joutuvat kaiken kärsimyksen ja muun jaksamisen rajoilla olemisen lisäksi myös monenlaiseen paperisotaan, jotta jostakin toimeentulonsa saisivat. 

Sitäpä työterveyslääkärikin on todennut mulle, viimeksi maanantaina, että onneksi mulla tilanne on kuitenkin selkeä. Että ongelmat selkeästi johtuvat lonkasta, vaikka haastava tilanne muuten onkin. Ei tarvitse todistella lääkäreillekään mitään kun on selkeä vamma/epämuodostuma kyseessä ja alkuperäinen diagnoosi myös selkeä ja nyt myös ortopedin yllmääräisen kontrollin lopputulemana todetut ongelmat.

Totesipa työterveyslääkäri myös, että on hieno juttu, että mun ortopedini on näin sitoutunut hoitamaan mut kuntoon ja etsimään syitä mun lonkan ja reiden kipu- ja lihasheikkousoireisiin - ei ole kuulemma mitenkään harvinaista, että potilas jätetään pärjäämään omin avuin ja selvittelemään vaikkapa yksityisen sektorin kautta kalliilla hinnalla leikkauksen jälkeisiä ongelmia. Se on kyllä hirveän surullista :( Vaikka tilanne nyt on mulla tämä mikä on, oon tyytyväinen että mut leikkasi juuri tämä ortopedi joka nyt myös tilannettani selvittää ja yrittää löytää syyn, hänellä on lääkärin etiikka ja moraali todella asianmukainen ja myös sydän paikallaan, ehdottomasti. Tokihan huono leikkaustulos tietyllä tavalla saattaisi hänen maineeseensakin vaikuttaa, joten kyllä lisätutkimuksia senkin puolesta on hyvä tehdä. Vaikka varmasti on tehnyt leikkauksessakin kaiken niin hyvin kuin mahdollista, mutta silti ongelmia voi jälkikäteen ilmetä.

Olin tänää töissä, en missää myymälöissä, vähä jäissä...

...vai olinko?

No töissä kyllä käväisin, mutta en siitä jäissä olemisesta tiedä :) Aamulla käväisin vaihteeksi työterveyslääkärin pakeilla kertomassa kuulumiset ortopedin kontrollista ja ihan yleisestikin. Mutta sitten hiukan myöhemmin oli kyllä hiukan absurdi ja outo fiilis, kun työterveysneuvottelu pidettiin siinä työterveyslääkärin vastaanottohuoneessa ja näin mun uuden esimiehen siinä tilanteessa ensimmäistä kertaa. Mutta nopeasti se tunnelma siitä rentoutui, mä en nyt koskaan mikään hiljainen hissukka ole muutenkaan ja kun ei kerran mulla mitään Maailman Hirveintä Salaisuutta eikä muutenkaan mitään häpeiltävää tässä omassa sairaushistoriassani ole, niin avoimesti siinä juteltiin ja käytiin hyvässä hengessä asioita läpi puolin ja toisin. Työterveyshoitaja tuli myös sitten siihen paikalle.

Neuvottelujen lopputulema oli yllätyksettömästi, että vielä en ole työkuntoinen, ja osa-aikatyökin on mahdollista työterveyslääkärin mukaan vasta sitten, kun pystyy istumaan tai seisomaan neljä tuntia kerrallaan (se lienee jokin lakimääritelmä tms? Ja varmaan käytännönkin kannalta hyvä, osa-aikatyö ei saa vaarantaa toipumista). No ei onnistu multa vielä, vaikka pää haluaisikin kovasti jo takaisin normaalien askareiden pariin. Jatketaan fysioterapiaharjoitteita ja odotellaan lokakuussa olevien lisätutkimusten tuloksia... Ja toivotaan, jos vaikka alkaisikin tilanne parantua tässä - vaikka liikaa en uskalla odottaa ja toivoa, kun tilanne on jo junnannut niin pitkään paikallaan. Mutta tehdään mitä tehtävissä on ja koitetaan vaan olla sinnikkäitä ja sitkeitä!

Käveltiin sitten esimiehen kanssa työterveydestä töihin (teki ihan hyvää mulle kun vaan hitaasti mentiin), sieltä napattiin työkavereita matkaan ja mentiin porukalla lounaalle. Sieltä takaisin työmaalle, jossa hiukan käytiin meneillään olevia asioita ja yleisiä juttuja läpi.

Ihan hyvin mä jaksoin tänään kuljeskella keppien kanssa ja istua/seisoa siellä sun täällä. Onhan nuo iänikuiset kivut koko ajan läsnä ja jalkaa liikuttaessa erityisesti, samoin istuminen on myrkkyä, mutta ne kivut pysyivät kohtuullisen hyvin tänään kuitenkin kurissa. Ihan hyvä niin ja olin muutenkin hyvällä tuulella. Alkuillasta kotona sitten kyllä tuntui, että on liikuskeltu, istuttu ja seisottu vähän mulle normaalia enemmän, ja loppuilta onkin mennyt aika lailla sohvalla selällään tai lähes selällään. Kipulääkkeitäkin on pitänyt ottaa lisää. Mutta silti tääkin päivä oli mukavaa vaihtelua ja kiva oli nähdä työkavereita, edes niitä muutamia. Uutta esimiestä myös. 

Moni kyseli tänään, miten jakselen ja joko mä kohta pääsen takaisin töihin. On kyllä kiva saada sellaista palautetta, tulee sellainen tunne, että välitetään ja että mua odotetaan takaisin :) Oli aika surkeita ilmeitäkin kyllä joillakin, kun kerroin, että no enpä ilmeisesti hetkeen pääse takaisin vielä, ainakin jos tilanne tällaisena jatkuu. Ei kyllä kovin moni ollut mua edes leikkauksen jälkeen nähnyt, viimeksi olin käynyt töissä kääntymässä tätä ennen maaliskuussa! Samana päivänä, kun mulle soitettiin sairaalalta, että olin saanut peruutusajan leikkaukseen...

Kohta alkaa myös sitten uusi paperisota. Ihan ensimmäisenä odottelen ortopedin kirjoittamaa B-lausuntoa ja polikäynnin selostusta, jotka tulevat kotiin toivottavasti jo lähipäivinä. Sitten toimitan paperit kopioitavaksi työterveyteen, jossa työterveyslääkäri kirjoittaa myös oman lausuntonsa tilanteesta. Sitten paperit lähtevät mun kuntoutustukihakemuksen liitteeksi... 

Jep. Kuntoutustuki. Se on vaan kaunis nimi työkyvyttömyyseläkkeelle... Tosin määräaikaiselle sellaiselle, sillä enhän mä miksikään eläkeläiseksi jää enkä aio jäädä. Heti on töiden aika, kun vaan saan kinttuni sellaiseen kuntoon, että pystyn töissä olemaan.

Ihan hyvissä tunnelmissa kuitenkin tänään. Väsyttää ja tekee kipeetä mutta silti - kyllä asiat lopulta järjestyvät, tavalla tai toisella.

Sohvannurkkaselfie (as usual)

Sohvannurkkajalkalepuutusselfie (as usual, too!)

Askeleita

Pitkään odottamani ja jännittämäni polikäynnin jälkeen nukuin sikeimmät ja parhaimmat yöunet koko viikkoon. Ensin 8 tuntia, kunnes muu perhe lähti aamulla töihin ja päivähoitoon, ja talon hiljenemisen jälkeen vielä 5 tuntia. Viime yönäkin nukutti hyvin, ihme ja kumma, vaikka uni ei ihan heti edellisen yön pitkistä unista johtuen tullutkaan.

Nyt vasta alan olla taas kohtalaisen rauhallinen. Vielä eilenkin polikäynti pyöri mielessäni ja olin aika levoton ja olo oli aika ristiriitainen, kun jännitys laukesi ja olin yhtä aikaa väsynyt, helpottunut mutta silti hiukan epävarma. En oikein jaksanut vastailla kyselyihin enkä viesteihin tai puheluihin.

Helpotti paljon, että on ihan oikeasti, asiantuntevan ortopedin toimesta nyt todettu, että oireita lonkassa on - ne eivät ole mitään kuviteltuja juttuja eivätkä minun tekemisistäni kiinni - ja tutkimuksia jatketaan, jotta syy selviäisi. Voin joksikin aikaa keskittyä elämään ja tähän hetkeen eikä koko ajan tarvitse jännittää ja pelätä, otetaanko oireet ja tilanteeni vakavasti. Eikä tarvitse selitellä, nyt varsinkaan.

Sen verran torstaipäivä mielessä vielä on, että nyt muistuu tiettyjä yksityiskohtiakin mieleen. Katselin polin aulassa lääkäriaikaa odotellessani ihmisiä ja heidän kävelyään... Oli monenlaista persoonaa ja yhtä monenlaisia askeleita. 

"Tärkeää on pienet, pienen pienet askeleet,
jos et astu askeltakaan, mitä sinä teet?"

Jotkut kävelivät määrätietoisen rytmikkäästi harppoen, jotkut hitaasti laahustaen. Oli apeita kasvoja mutta myös iloisia ilmeitä. Myös "vanha tuttu", buutsit kopisten vauhdikkaasti kävelevä lähetti, käveli käytävillä edestakaisin - aina samaa kappaletta hyräillen. (Tajusin kappaleen muuten olevan Somewhere over the rainbow...) Hänet näkee aina sairaalalla, ja aina mua naurattaa, hyväntuulinen ilmestys. Polilla mun kanssa yhtäaikaa ollut tuttukin naurahti ja totesi myöhemmin lähetistä, että "ihme hiihtäjä..." :D

Ihmisten ilmeistä ja liikkumistyylistä voi päätellä sairaalaympäristössä yllättävän paljonkin, vaikka ei toki kaikkea. Kyllä monen kasvoilta näkyi tuska ja jännitys, kun he kävelivät vastaanotolle. Sieltä pois tullessaan puolestaan kasvoilta saattoi näkyä helpotus, pieni hymykin, tai sitten pettymys ja vielä isompi tuska. Kävelystäkin pystyi päättelemään kivun, mutta paljon muutakin. Vain he itse tietysti tiesivät, mitä lääkäri vastaanotollaan heille sanoi...

Mun lääkärini saneli koko mun stoorini siinä samalla kun olin vastaanotolla. Koko tarina on hyvä kuullakin itse, sitä voi siinä samalla tarvittaessa korjatakin ennen kuin joku kirjaa tiedot tietokoneelle. "...kävelymatka on ollut..." sanoi lääkäri, laittoi sanelunauhurin tauolle ja katsoi mua kysyvästi hymyillen. Mietin mielessäni vielä pitkiä ison marketin käytäviä, kun lääkäri jo arveli: "sata metriäkö...?" "No ehkä joo, yhden kepin kanssa..." totesin. "...sata metriä..." jatkoi lääkäri saneluaan. Mietin, miten vähän se onkaan. Säälittävää. Samalla kuitenkin mietin, että kyllähän sitä kahdella kepillä pidemmälle pääsee... mutta eihän sen näin pitäisi olla! Tavoitteena on normaali elämä ja normaalit kävelymatkat ilman apuvälineitä! Kyllä risteili päässä monenlaisia ajatuksia...

Mutta oli mulla kyllä myös niin valtava helpottuneisuus heti lääkärin vastaanottokäynniltä tullessani, että kun sen jälkeen vielä menin sairaanhoitajan luokse sopimaan tulevien tutkimusten ajankohdasta, lysähdin tuolille ja huokasin syvään. Hoitajakin huomasi tämän ja oli heti hyvin sympaattisesti kysymässä, mikä on olo... Ja kerroinkin heti, että aivan valtava jännitys laukeaa ja tilalle tulee helpottuneisuus, että tuntui jostakin syystä juuri ennen lääkärin vastaanottoa, että olisin menossa tuomiolle! Vaikka tiesinkin, että mun lääkäri on hyvä tyyppi.

Joku muukin potilas oli kuulemma todennut samantyylisesti. Kyllä nuo omaa terveyttä ja hoitoa koskevat asiat vaan ovat äärimmäisen isoja juttuja, varsinkin jos on epäselviä asioita tai kaikki ei ole mennyt ihan niin kuin pitää. Ei ole ihan niin yksinkertaista jättää tunteitaan ulkopuolelle ja olla vaan "ei tässä mitään" -asenteella. Kyllä monista raavaista miehistäkin sen jännityksen ja jopa pelon aisti. Ihmiset kun eivät ole tunteettomia robotteja - hyvä niin.

Kävelytyylinsä ja elämäntilanteensa kullakin.

"Somewhere over the rainbow
way up high
There's a land that I heard of
once in a lullaby

Somewhere over the rainbow
skies are blue
And the dreams that you dare to dream
really do come true

Someday I'll wish upon a star
and wake up where the clouds are far
behind me
Where troubles melt like lemon drops
away above the chimney tops
that's where you'll find me

Somewhere over the rainbow
bluebirds fly
Birds fly over the rainbow
why then, oh why can't I?

If happy little bluebirds fly
beyond the rainbow
Why, oh why can't I?"

Silmäniskuja

Jostakin syystä mulla on ollut tänään ihan kamala elohiiri vasemmassa silmässä. Siis sellainen, että kun katson itseäni peilistä, näyttää ihan siltä, että iskisin vähän väliä silmää! Onneksi olen ollut tänään vaan kotona, mutta...

...entä jos olisin ollut silmää iskevänä vaikka eilisessä hermoratatutkimuksessa? Olisin maannut siinä tutkimuspöydällä selälläni ja yhtä aikaa tahtomattani nykivän pohkeen, reisilihaksen tai varpaiden lisäksi olisi mun silmäkin nykinyt. Olisikohan lähetteen tehneelle lääkärilleni kirjoitettu muiden tulosten lisäksi myös se, että "Potilas iski koko tutkimuksen ajan silmää. Tämä saattaa olla oire jostain vakavammasta hermovauriosta. On myös mahdollista, että potilas huijaa koko ajan."

...tai entä jos menisin silmää iskevänä leikanneen lääkärin vastaanotolle? Mulla saattaisi olla uskottavuusongelmia sielläkin. Tai sitten mua pidettäisiin lievästi outona.

Lääkäri: "No miten on mennyt?"

Minä: (blinkblink)

Lääkäri: "Öhh... siis kuvailisitko millaisia oireita sulla on nyt ollut?"

Minä: (blinkblink) No tota onhan tässä ollut jos jonkinlaista oiretta... (ja tähän sitten kuvaisin nykytilanteen mahdollisimman hyvin.) (blinkblink)

Lääkäri: "Ööh... Jaahas..."

Saattaisi olla tohtori hiukan ihmeissään. "Potilaalla on ainakin pilkettä silmäkulmassa. Epäilen, onko tilanne ollenkaan niin vaikea, mitä hän silmäniskujen ohella kertoo", hän kirjoittaisi omiin papereihinsa.

Olisihan näitä muitakin kummallisia tilanteita, joihin voisi tällaisella silmäniskumeiningillä joutua. Kuvitelkaa vaikka... Baarissa, pankissa, kaupan kassalla... Missä vaan.

Toivon kuitenkin, että tämä tilanne on ohimenevä, sillä se on ollut huomattavasti ärsyttävämmän tuntuista kuin miltä mun lonkka ja jalka on päivittäin tuntunut. Uskomatonta mutta totta!

Työterveyskuulumisista mummon mökille ja takaisin kotiin

Aamulla kävin työterveydessä. Mulla oli aamun ensimmäinen aika omalle lääkärille. Oli melkoinen härdelli siellä kun astelin sisälle; Elisalla oli iso vika, joka käytännössä laittoi myös työterveydenkin kaikki yhteydet ja ohjelmat toimimattomaan moodiin. No, mun lääkäri kirjoitteli juttuja perinteiseen tyyliin, kynällä paperille muistiin ja hyvin pärjättiin :) 

Lääkäri kertoi, että hän onneksi oli eilen lukenut jo mun viime käyntikerran kuulumiset järjestelmästä (oli itse silloin vielä lomalla ja toinen lääkäri kirjoitti kontrollikäynnin asiat ylös). Oli kuulemma hyvä ja kattava statuskatsaus. Vein myös eilen fyssarilta saamani palautteet/statuskatsauksen mukanani. 

Keskustelimme tilanteesta oikein hyvissä tunnelmissa. Tykkään paljon tästä lääkäristämme, vaikka edellinenkin omalääkäri oli oikein mukava. Mutta tämä nykyinenkin omalääkäri ottaa kokonaistilanteen erittäin hyvin huomioon ja kohtaa hienosti ihmisen ihmisenä, positiivisella, huumorintajuisella, avoimella asenteella. No mut kuitenkii... Kerroin siis missä mennään ja lääkäri toki näki muutenkin mikä on tilanne, kun jalka on reidestä ja polvesta turvonnut ja aika arka + eilisen fyssarikäynninkin "hurjan saliharjoittelun" kyllä on tuntenut tänään kipuna, jäykkyytenä ja inhottavina reidessä menevinä sähköiskuina. Pohdiskelimme yhdessä osa-aikaisen töihinpaluun aikataulua, mutta ei siihen oikein mitään varmaa vastausta tai päätöstä pystynyt vielä tässä vaiheessa sanomaan. 

Kerroin, että haluaisin kyllä jo kovasti normaaliin arkeen kiinni, mm. töihin. Että on rankkaa, kun ei pysty yhtään sanomaan toipumisaikataulusta mitään, ihmiset kommentoivat kaikenlaista eivätkä välttämättä ymmärrä tilannetta ja mikä mun vointi oikeasti on, kun kipu ei aina näy päällepäin. Enkä jatkuvasti siitä jaksa ja viitsi valittaa enkä puhuakaan, kun tuntuu, etteivät ihmiset ketään "turhanpäiväisiä valittajia" jaksa kuunnella ja ihan tarpeeksi tätä lonkka-asiaa on muutenkin vuoden mittaan vatvottu ja tullaan vatvomaankin. Joka tapauksessa ainut asento, jossa ei tunnu juurikaan kipua, on maata liikkumatta selällään sängyssä. Siinäkö sitten töitä tekisin... :) Kädet ylhäällä, läppäri jostakin katosta roikkuen? No ei nähnyt lääkäri siinäkään järkeä :) Se ei edistäisi toipumista ollenkaan. Olkoonkin, että etätöitä voisikin tehdä varmaan pari päivää viikossa, luulenpa sen olevan sovittavissa.

"En todellakaan sua töihin tuputa yhtään ennemmin kuin on järkevää, mutta on hyvä ajoissa jo miettiä näitä asioita..." mietti lääkäri. Samaa mieltä olin tästä, varsinkin kun osa-aikainen töihinpaluu/sairauslomakin vaatii oman paperirumbansa Kelan ja työnantajan kesken. "Mä uskon kyllä että ihan varmasti tuut palaamaan töihin tavalla tai toisella, mutta nyt ei ole oikea hetki, et selkeästi ole vielä työkuntoinen. Kuntoutetaan sua rauhassa ja katsotaan, mitä leikannut ortopedi tuumaa elokuussa ja katsotaan sen jälkeen taas tilannetta uudestaan." Lääkäri oli tyytyväinen, että olin oma-aloitteisesti ottanut yhteyttä ortopediin ja että elokuun jatkotutkimusajat onnistuivat noinkin hienosti ilman lähetteitä. Oli samaa mieltä, että nyt olisi työterveydestäkin käynnistetty jatkotutkimuksia jalan osalta.

Elokuussa olis myös tarkoitus järkätä työterveysneuvottelu, jossa jutellaan mun työkyvystä. Sinne olisi tarkoitus osallistua ainakin mun, mun esimiehen, työterveyshoitajan ja -lääkärin. Kela "vaatii" nykyään tällaisen keskustelun kun on pitkä töistä poissaolo takana (yleensä jo 90 sairauslomapäivän jälkeen, mutta mun tilanne oli niin selkeä silloin kun leikkausta odottelin, ettei sitä tarvittu silloin), mutta se on muutenkin hyvä kun avoimesti asioista keskustellaan ja kaikki ovat tietoisia tilanteesta. Ja yhdessä on helpompi myös miettiä mahdollisia töihinpaluuta helpottavia toimenpiteitä/sopivaa työnkuvaa/muita järjestelyjä jne. 

Toki laki normaalisti määrää, että kenenkään terveydentilasta ei voi puhua noin vain, mutta mulla on ollut tämä avoin linja asiasta koko ajan ja nytkin sanoin, että kyllä töissä mun tilanne tiedetään niin lähimpien ja kaukaistenkin työkavereiden kuin esimiestenkin osalta. Ei mulla ole ollut syytä salailla mitään "ja onhan mulla blogikin, jota avoimesti kirjoitan ja jonka kaikki näkee, jos haluaa", sanoin. Lääkäri totesi: "Ai niinhän olikin! On kyllä tosi hieno juttu, että oot avoin tässä asiassa, se helpottaa sua itseäsi ja vertaistuki ja avoimesti asioista kertominen auttaa myös muita, joilla on ihan sama diagnoosi..." No meitähän ei nyt kauheasti täältä Suomesta ole eteeni sattunut, mutta onneksi edes yksi :)

Olin kyllä aika reipas, kun kävelin työterveydestä sitten vielä fysioterapian salille :) Tein siellä kaikista tuntemuksista ja kivusta huolimatta, tosin kipua koko ajan kuunnellen, tosi varovasti mulle eilen opastettuja liikkeitä. On se aika älytöntä tässä kunnossa koittaa jotain jalkaliikkeitä ährätä lähes tuloksetta (ja vastuksetta) huippuluokan salilla, ja vielä älyttömämpää raahustaa siellä keppien kanssa. Mutta kun siellä käy muitakin "vajaakuntoisia" vaikeavammaisista lätkäpelaajien ja urheilijoiden kautta meihin kiinteytyjiin ja tavallisiin tallaajiin moninaisten apuvälineiden kanssa, on siellä kuitenkin ihan vertaistensa joukossa. Kuka kuntouttaa mitäkin kropan osaa...

*Huokaus* 

Se tosta lonkasta tällä erää. Nyt on vielä laitettava loppuun muutamia kuvia mummoni mökiltä ja tämänpäiväiseltä autoreissulta, veimme nimittäin lapset mummon mökin rantaan, josta mun äiti ja iskä tulivat lapset hakemaan veneellä meidän omalle mökille saareen.

Huhhuh kun oli kuumaa ja kosteaa (alin kuva autosta), samat kelit kuin lähes 4 v sitten, jolloin meidän poikamme syntyi! Mutta nyt on ihan mahtavat mökkeilykelit, kyllä lapset nauttivat, kun pääsevät mummin ja ukin kanssa mökille, kalaan, uimaan jne moneksi päiväksi... :) Ois kyllä itsekin tehnyt mieli omalle mökille jonnekin uimapatjalle keskelle järveä kellumaan, mutta ei voi mitään, ei vaan pysty. Nautitaan nyt sitten muutamia päiviä "hiljaisuudesta ja omasta rauhasta." (Hah, volumet vaan kaakkoon :D)

Oi ihmisiä ja ortopedeja

Viikonlopun jälkeen, juteltuani ystävien ja muiden kanssa, rohkaistuin. Eilen vielä erään henkilön rohkaistua mua vielä erikseen, päätin, että nyt ollaan siinä pisteessä, että lähetän leikkaavalle lääkärille sähköpostia. Aikani jahkasin tätä "hurjaa päätöstä" mutta sitten mietin, että mitä haittaakaan siitä voi olla? Täytyy sitä oman terveytensä eteen olla kiinnostunut ja pitää siitä huolta! Kukaan muukaan sitä ei loppujen lopuksi tee.

Oikeastaan meilin lähettäminen leikkaavalle lääkärille oli monenkin tekijän summa. Oon ensinnäkin itse ollut ärsyyntynyt tästä hitaanpuoleisesta toipumisesta, se on ihan fakta ja se tunne ei vaan häviä niin helposti. Kukaan muu kuin viime kädessä mä itse ei voi tietää, miltä tämä tilanne näin pitkään jatkuttuaan tuntuu ja millaista tämmösen kunnolla toimimattoman jalan kanssa on elää. (Ihan p...eestä jos suoraan sanotaan!)

Toisekseen, mieleen jäi pyörimään työterveyslääkärin kommentti siitä, että nyt olisi muka saatu leikkauksesta kaikki se hyöty irti, mitä saatavissa on - ja fyssarin seuraavan päivän kommentti tähän työterveyslääkärin kommenttiin, että no ei se tilanne tuollaiseksikaan voi jäädä, leikkauksen lopputuloshan on silloin todella huono. Että jos esim. hermotuksessa on vikaa tai lihasten kiinnittymisessä, pitää niihin puuttua hyvissä ajoin, jottei seuraa loppuelämän ongelmia jos tilanteen vaan antaa olla. 

Kolmanneksi oon ollut pettynyt siitä, miten tietyt ihmiset mun tilanteeseen ovat jälleen kerran suhtautuneet. On hirvittävän helppo kommentoida täysin terveellä kropalla vierestä, kehottaa ajattelemaan jotain ihan muuta kuin lonkkaa. Tätä samaa puheensorinaa, jota on kuulunut ympäriltä ennenkin, plaadiplaa ja diipadaapaduu. Oon tullut siihen tulokseen, että kaikki samantyyppisiä asioita kokeneetkaan eivät pääse jyvälle - nyt eivätkä välttämättä koskaan - miten mä tätä asiaa käsittelen ja asian kanssa elän. Ja vaikka kuinka kertoisin asiasta ja selittäisin tilannetta, eivät he siltikään ymmärtäisi tai haluaisi ymmärtää. Eikä tarvitsekaan. Mutta jos ajattelen sitä, miten ystävänä itse suhtaudun minulle kerrottuihin ongelmiin, reagoin mä empaattisesti: pyrin kuuntelemaan, tsemppaamaan, aidosti auttamaan. Nyt on tuntunut, että mulle on suollettu ympäröiviä ongelmia ja hankalia tilanteita tosi paljon mutta mun kuulumisia ei ole kyselty kaiken muun takaa -  "no mutta se omista ongelmista, kuinka sä Hst voit?" 

Voihan se olla, ja todennäköisesti onkin niin, että ihmisiä kyllästyttää tämä mun tilanne kun aina siihen jollakin tavalla mun kanssa tekemisissä ollessa joudutaan palaamaan. Tai että ihmiset vaan ovat niin äärimmäisen väsyneitä ennen kesälomia, etteivät jaksa muitakaan tsempata. Kyllästyneitä ei-kesäiseen kesäsäähän. 

Ehkä mun pitäisi olla puhumatta tilanteesta joillekin ihmisille kokonaan. Mutta eihän se olisi aitoa ystävyyttä: aito ystävyys on sekä hyvien että huonojen juttujen jakamista, kuuntelemista, molemminpuolista kunnioitusta...

No mutta, laitoin siis eilen meiliä mut leikanneelle ortopedille. 

Kirjoitin hyvässä, positiivisessa hengessä, kerroin miten toinen ortopedi oli kehunut leikkaustulosta jne. Sitten kirjoitin tämän hetken tilanteestani kattavasti mutta tiivistetysti, kerroin tuntemuksistani ja myös siitä, että fyssari on ollut hiukan huolissaan. Mainitsin kuitenkin, kuinka oli hienoa, että tämä ortopedi kävi mua osastolla parikin kertaa katsomassa, että osaston työntekijöillä vaikutti olevan hyvä meininki ja että toivottavasti hänellä (siis ortopedillä) olisi mahdollisuus vastata mulle vaikka työnsä onkin kiireistä ja vaativaa.

Olin puulla päähän lyöty, kun tänään sain ortopediltä sähköpostiini vastauksen, näin nopeasti! Hän oli katsonut viimeisimmät röntgenkuvat, jotka vaikuttivat "ihan hyviltä", mutta oli kovin pahoillaan, että mun toipuminen on ollut näin haasteellista. Hän kirjoitti, että jalan voimaan tulee vastaavanlaisessa leikkauksessa 40 % heikennys mutta sen pitäisi palautua ajan myötä - kuitenkin niin, että tässä vaiheessa, 3 kk leikkauksesta, mun pitäisi jo pystyä ilman käsillä auttamista nostamaan jalka mm. sänkyyn, sohvalle, autoon jne. Tilanne ei siis liene ihan normaali, MUTTA: ortopedi lupasi varata mulle hermoratatutkimuksen ja myös poliajan hänelle itselleen. Aika tulee olemaan elokuun lopussa johtuen mm. kesäajasta. Lisäksi hän kirjoitti, että jos hermovaurio olisi kyseessä, seurantalinja alkuun kuitenkin eli käsitin tästä, että ainakaan ihan ekaksi ei mitään uusia leikkauksia tms. tehdä.

Olin - ja olen yhä - kuitenkin ihan mielettömän fiiliksissä ja tyytyväinen, että on näin inhimillisiä ja potilaitaan hienosti kuuntelevia lääkäreitä ja että ottavat mahdolliset komplikaatio-oireet tosissaan. Ja että hän itse varaa nuo tutkimukset mulle etten tarvitse jostain kunnalliselta tai työterveyden puolelta ensin lähetettä - siitäkin menisi pitkä aika polikäyntiin jos normiprotokollaa noudatetaan. On syytä siis olla todella tyytyväinen! Hieno lääkäri mulla! :)

Jepjep, ei muuta kuin huomista ja kaiken kaikkiaan muutenkin parempia fiiliksiä taas kohti...! Tulipa vähän taas avauduttua, ugh.