Työstä, sairastumisesta ja ihmisarvosta

Meillä nykypäivän ihmisillä on käsityksiä (harhakuvia?) siitä, millainen Onnellisen, Menestyvän ja Täydellisen ihmisen tulisi olla. Tällä hetkellä yhteiskunta ja maailma on kovin suoritus-, yksilö- ja talouskeskeinen. Joka puolella toitotetaan ja suolletaan silmät ja korvat täyteen sanomaa rohkean, aikaansaavan, tehokkaan, verkostoituvan, sosiaalisen, kansainvälisen ja ulospäinsuuntautuneen yksilön täydellisyydestä. Että ilman näitä itsestäänselviä Jokaisen Kilpaa Tavoittelemia Hyveitä et yksinkertaisesti pärjää tässä maailmassa. (Hyvännäköinenkin pitää tietysti mielellään olla, mutta kunhan vaan muistaa tyylikkään pukeutumisen ja trendikkyyden, voivat nämä asiat kompensoida puuttuvaa ulkonäköä sopivasti!)

Tällainen talous- ja businesskeskeinen ajattelutapa on vuosien mittaan hyvin iskostunut meihin suomalaisiinkin, meihin, jotka kovalla sisulla ja työtä tekemällä (niin muistinhan mainita sisun ja työn tekemisen? Siis S-I-S-U-N ja T-Y-Ö-N) ovat jälleenrakentaneet maansa, viljelleet peltonsa, metsänsä ja kasvattaneet sekä kouluttaneet karjansa - anteeksi, siis myös kansansa ja lapsensa Parhaiksi Työntekijöiksi Ikinä. Meihin iskostetaan yhä tänäkin päivänä jo pienestä pitäen, kuinka tärkeää työ on ja vain työtä tekevä, ahkera ja nuo edellä mainitsemani Jokaisen Kilpaa Tavoittelemat Hyveet omaava ihminen voi pärjätä tässä maailmassa. Käydään koulut ja opiskellaan, jotta päästään Töihin Töitä Paiskimaan. 

Töitä ei siis kuulu vain tehdä, niitä paiskitaan. Laulaahan Kake Randelinkin, että "On pakko painaa pitkää päivää" ja Matti ja Teppo toitottavat, kuinka "Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen" (ja näitä vastaavia oodeja työlle on tämä kansa pullollaan)...

No hyvä niin. Onhan meillä maa, jossa on huipputasoinen koulutus ja kun koulut ja jatkokoulutuksen polut on taaperrettu läpi ja työt kutsuvat, me toki olemmekin tunnetusti työteliästä, rehellistä, työn vakavasti ottavaa kansaa. Mutta valitettavasti on myös niin, että työn kautta meistä moni määrittelee suuren osan minuuttaan ja samalla oman ihmisarvonsa. Jotkut elävät työlleen ja vain sille, jolloin muun elämän merkitys ja tärkeys hämärtyy.

On mahtavaa, jos työ voi olla yhtäaikaa sekä työtä että suurta intohimoa. Mutta miten käy tällaiselle vain työlleen omistautuneelle ihmispololle, jos yhtäkkiä työt loppuisivatkin vaikkapa YT-neuvottelujen ja irtisanomisten vuoksi? Millaisena tämä ihminen näkee oman ihmisarvonsa vastaavassa tilanteessa? Entä miten ympäristö reagoi? 

Suuri kriisihän siitä iskee. Ensin ihmiselle itselleen, joka ensimmäistä kertaa elämässään joutuukin kohtaamaan itsensä muuten kuin Taianomaisen TYÖ-sanan kautta. Määrittelemään oman ihmisarvonsa, itsensä, oikeutuksensa olla ja elää tässä yhteiskunnassa muutenkin kuin vain työnteon ja työn sekä ammatin kautta. Vaikeaa on, kun jo lapsesta saakka on mieleen iskostettu se, kuinka tärkeää on hankkia hyvä koulutus, ammatti, työ ja menestyä siinä. Ympäristö ehkä alkaa myös karsastaa tätä ihmistä. Ihmisellä itsellään ei olekaan enää niin suurta merkitystä, koska hän ei olekaan enää niin menestyvä kuin ennen vaan työtön. Eihän ketään enää kiinnosta, mitä se Kalevi päivät pitkät puuhaa, kun ei kerran enää kiidä niska limassa tärkeästä palaverista toiseen ja konferenssista edustamaan cocktail-tilaisuuteen. 

Entäpä, jos työnteko loppuukin pitkäksi aikaa tai jopa kokonaan vaikkapa sairastumisen vuoksi? Samantyyliset kriisit tämä sairastunut ihminenkin joutuu kohtaamaan kuin työttömäksi jäänyt - ensin itsensä kanssa, sitten ympäristön. On pitkä prosessi määritellä itsensä ja oma ihmisarvonsa uudelleen. Ei pelkästään se, että työt loppuvat sairastumisen vuoksi ja työn loppumisen tai tauolle jäämisen ajatus täytyy käsitellä ja hyväksyä, vaan lisäksi täytyy käsitellä myös sairastumisen aiheuttamia tunteita ja ajatuksia niin itsessään kuin ympäristössäkin. Miten minun ihmisarvoni nyt määrittyy ja määritellään, kuka minä oikein olen? Jos työ ja terveys ovat menneet, olenko arvokas tällaisena kuin olen, minuna itsenäni, persoonana?

Entäpä, jos koko ympäristö ei näekään työttömäksi jäänyttä tai sairastunutta ihmistä enää arvokkaana ja yhtä tärkeänä tai merkityksellisenä, jos hänellä ei ole työtä tai hän ei enää pystykään työhön? Katoaako työttömäksi jääneen tai sairastuneen ihmisen syvin persoona, luonne, osaaminen, pohjakoulutus tai aiempi ammatti työttömäksi jäämisen tai sairastumisen myötä? Onko niin, että ihminen on arvokas, tärkeä ja hänellä on ihmisarvoa tässä maassa vain silloin, jos hänellä on paljon töitä, hän on rohkea, aikaansaava, tehokas, verkostoituva, sosiaalinen, kansainvälinen, ulospäinsuuntautunut, täysin terve ja mielellään hyvännäköinenkin?

Mitäpä, jos unohdettaisiin joka paikasta edes hetkeksi tuo maaginen sana TYÖ ja siihen liittyvät käyttäytymismallit ja otettaisiin sen tilalle keskisuomalaisille - ainakin jyvässeutulaisille - tuttu ilmaisu MYÖ. "Myö" on murresana ja tarkoittaa sanaa "me." Me kaikki yhdessä ottaisimme yhdessä toinen toisemme huomioon yksilöinä, persoonina, ihmisinä. Riisuisimme ylimääräiset roolit, asenteet ja vanhat käyttäytymismallit itseltämme ja kohtaisimme kaikki ihmiset ennakkoluulottomasti, ajan kanssa juuri sellaisina kuin he ovat. Työllä tai ilman, terveinä, sairaina, kaikenlaisina. Lopulta kun vain ihminen itsessään, paljaimmillaan, ylimääräisistä rooleista, asenteista ja ennakkoluuloista riisuttuna on se, jolla on oikeasti merkitystä.

Töistä moi!

Terveisiä vaan töistä. Siellä tuli tänään käväistyä (leikkimässä sohvamaskottia) muutaman tunnin ajan kun esimieskin oli siellä käymässä. Monen kanssa tuli juteltua ja kuulumisia vaihdettua, joskin en jaksanut kaikille kertoa, missä mennään, vaan totesin "miten menee?" -kyselyihin hyvinkin tyhjentävästi että "vaihtelevasti..." Niinpä se on. Osa kyllä lukee mun kuulumisia täältä blogistakin, joten tietävät kyllä käänteet. 

Jotenkin oli aluksi jännä olo olla työpaikalla, vähän sellainen että "miten täällä pitää oikein käyttäytyä" :D En edes muista, milloin viimeksi olen töissä käynyt... On työmoodi kyllä niin kaukana, että oli kyllä vähän hakemista. Varsinkin kun lojuin lopulta siellä sohvalla ja myöhemmin aika rennosti neukkarissakin parilla eri tuolilla jalat ylhäällä...

Työpaikkamaskottina

Eilen naurattikin, kun eräs tuttu ehdotti, että mähän voisin vaikka kaatua ensimmäisenä sinne johonkin ovelle :D Siitä ois saanut ainakin näyttävän sisääntulon ja hyvää puheenaihetta vähäksi aikaa, ei porukka ois ehtinyt edes ihmetellä mun nykyistä vointia sen enempää... Voi luoja :D

Olin aistivinani, että vähän varauksella tuolla kuulosteltiin, millä mielellä mä oon, mutta porukka rentoutui sitten, kun huomasi, että ihan sama rempseä itseni oon kuin ennenkin vaikka kuinka tilanne olisi mikä on. En usko, että musta huumoria ja rempseyttä saa pois kytkettyä, vaikka tilanne ois mikä - huumori vaan saattaa muuttua entistä mustemmaksi ja rajummaksi :) Mutta sitä sitten puhuttiinkin, että kyllähän tämä tilanne musta paljon syvällisemmän myös on tehnyt, ja arvomaailma on muuttunut ihan erilaiseksi mitä se muutama vuosi sitten vaikkapa oli. Se on ehdottomasti hyvä asia ja kaiken takaa löytyy myös vahva kiitollisuus niistä asioista, jotka nyt kuitenkin ovat hyvin. Mutta silti, hullua huumoria ja tilannekomiikkaa täytyy myös ympärillä olla, aivan ehdottomasti!

Palataanpa sitten vielä hetkeksi eiliseen... Kunnan vammaispalvelujen työntekijä siis kävi meillä silloin ja pari tuntia juteltiin tästä mun ja perheen tilanteesta sekä kaikista niistä asioista, jotka nyt ensimmäisenä on hyvä tietää ja mitä kaikkea apua onkaan lain mukaan saatavilla. Olipas kaikenlaista infoa enkä edes olisi myöhemmin varmaan edes muistanut kaikkea, jos en olisi asioita ranskalaisilla viivoilla ylös kirjoittanut!

Puhuttiin mm. siitä, että on tosi hyvä, että olen näinkin "aikaisessa vaiheessa" ottanut yhteyttä kuntaan ja alkanut selvittää asioita ja apukeinoja, jotta tilanne ei perheessä ehdi kärjistyä kovin pahaksi eikä puoliso ja koko perheyhteisö uuvu kaiken keskellä. ("Aikaisessa vaiheessa" siis sillä tavalla, että vaikka olenkin tässä jo 1,5 v sairastanut, ollaan vasta nyt toteamassa, että tilanne vaikuttaa tietyllä tavalla pysyvältä ja etenevältäkin ja näiden asioiden ja kaikkien avuntarpeiden, hoitokeinojen ja yhteiskunnan tuen suhteen nämä selvittelyt ovat vasta alussa. Siksi tämä kaikki minustakin tuntuu tosi sekavalta vyyhdiltä, kun joka paikkaan pitää olla yhteydessä, lähettää papereita, hakea ja pyytää hoitoa jne...) 

No, meillä on onneksi henkisesti kohtuuhyvin jaksava perhe ja hyvä tukiverkkokin ympärillä, mutta silti - meneillään on iso elämäntilanne ja sopeutuminen kaikkeen ja ikävä kyllä Suomessa on paljonkin lapsiperheitä, joiden tilanne ehtii mennä liian pitkälle ja huonontua, ennen kuin apua annetaan ja saadaan. Eikä kaikilla ole edes jaksamista ja voimia hakea kaikkea saatavissa olevaa apua ja tukea. Ohjaaja sanoi mulle, että on hienoa, että jaksan pitää "kovaa meteliä ja ääntä" tästä tilanteesta ja vaatia apua niin itselleni kuin perheellekin, sillä moni ei sitä jaksa pitää ja seuraukset voidaan vain kuvitella... :( 

Vammaispalvelujen ohjaaja laatii nyt sitten kotikäynnin perusteella mulle/meille palvelusuunnitelman. Mitä muuta nyt sitten tapahtuu, on mm. se, että mun on pyydettävä tiettyjä lausuntoja hoitavalta/hoitavilta tahoilta (lähinnä erikoissairaanhoidosta), jotta voin niiden avulla hakea ja saada saada mm. lain mukaisia kuljetuksia niin hoitoihin kuin vapaa-ajallekin sekä jatkossa myös mahdollisesti tukea auton ajonhallintalaitteiden muuttamiseksi (ettei jalkoja tarvita ajamiseen). Näillä lausunnoilla voi hakea myös invapysäköintikorttia sekä tullilta ajoneuvoveron palautusta. 

Eläkettä saavan hoitotukea oonkin jo hakenut Kelalta monine liitteineen, ja jos - toivottavasti kun, koska selkeät perusteet ovat olemassa - se myönnetään, ollaan jo askel eteenpäin tässä koko hässäkässä ja sen kautta Kelallakin alkaa viimeistään jo olla ymmärrys siitä, että kyse on pitkäaikaisesta toimintakyvyn rajoittumisesta. Fysiatrian polilta jos vielä todetaan tilanne ja saan (tai siis aion VAATIA) kuntoutussuunnitelman, joka on jokaisen pitkäaikaissairaan etu ja ehdottoman tärkeä väline eri hoitavien tahojen väliseen selkeään viestintään ja suunnitteluun, on sekin taas yksi askel eteenpäin asioissa. Tällöin saisin taas enemmän mulle kuuluvaa kuntoutusta ja muita apuja. Kun nyt saataisiin myös oikea diagnoosi näille mun sidekudosten moninaisille ongelmille...

Fysiatrian polilta tulikin eilen nivaska paperia. Mukana oli myös kattava esitietokysely, varmaankin jotain 10 sivua tai vastaavaa. Monenlaista asiaa täytettäväksi siinä riittikin. Polille täytyy myös viedä kaikki mun lausunnot, mitä oon viime aikoina saanut sekä muut tutkimustulokset, kuvat, kuntoutusselosteet ja muut... Sitäkin naurettiin eilen veljen tyttöystävän kanssa puhelimessa, että kohta mulla täytyy olla noilla tutkimuskäynneillä joku saattaja mukana kantamassa kaikkia niitä kansioita, jotka mun mitä moninaisimmat paperit matkan varrelta sisältävät :D Kotonakin kun alkaa yksi lipaston laatikko jo olla täynnä kaikkia mun papereita viimeisen parin vuoden ajalta :D

Tämmöistä se kroonisesti sairaan elämä on. Laiffii.

Olin tänää töissä, en missää myymälöissä, vähä jäissä...

...vai olinko?

No töissä kyllä käväisin, mutta en siitä jäissä olemisesta tiedä :) Aamulla käväisin vaihteeksi työterveyslääkärin pakeilla kertomassa kuulumiset ortopedin kontrollista ja ihan yleisestikin. Mutta sitten hiukan myöhemmin oli kyllä hiukan absurdi ja outo fiilis, kun työterveysneuvottelu pidettiin siinä työterveyslääkärin vastaanottohuoneessa ja näin mun uuden esimiehen siinä tilanteessa ensimmäistä kertaa. Mutta nopeasti se tunnelma siitä rentoutui, mä en nyt koskaan mikään hiljainen hissukka ole muutenkaan ja kun ei kerran mulla mitään Maailman Hirveintä Salaisuutta eikä muutenkaan mitään häpeiltävää tässä omassa sairaushistoriassani ole, niin avoimesti siinä juteltiin ja käytiin hyvässä hengessä asioita läpi puolin ja toisin. Työterveyshoitaja tuli myös sitten siihen paikalle.

Neuvottelujen lopputulema oli yllätyksettömästi, että vielä en ole työkuntoinen, ja osa-aikatyökin on mahdollista työterveyslääkärin mukaan vasta sitten, kun pystyy istumaan tai seisomaan neljä tuntia kerrallaan (se lienee jokin lakimääritelmä tms? Ja varmaan käytännönkin kannalta hyvä, osa-aikatyö ei saa vaarantaa toipumista). No ei onnistu multa vielä, vaikka pää haluaisikin kovasti jo takaisin normaalien askareiden pariin. Jatketaan fysioterapiaharjoitteita ja odotellaan lokakuussa olevien lisätutkimusten tuloksia... Ja toivotaan, jos vaikka alkaisikin tilanne parantua tässä - vaikka liikaa en uskalla odottaa ja toivoa, kun tilanne on jo junnannut niin pitkään paikallaan. Mutta tehdään mitä tehtävissä on ja koitetaan vaan olla sinnikkäitä ja sitkeitä!

Käveltiin sitten esimiehen kanssa työterveydestä töihin (teki ihan hyvää mulle kun vaan hitaasti mentiin), sieltä napattiin työkavereita matkaan ja mentiin porukalla lounaalle. Sieltä takaisin työmaalle, jossa hiukan käytiin meneillään olevia asioita ja yleisiä juttuja läpi.

Ihan hyvin mä jaksoin tänään kuljeskella keppien kanssa ja istua/seisoa siellä sun täällä. Onhan nuo iänikuiset kivut koko ajan läsnä ja jalkaa liikuttaessa erityisesti, samoin istuminen on myrkkyä, mutta ne kivut pysyivät kohtuullisen hyvin tänään kuitenkin kurissa. Ihan hyvä niin ja olin muutenkin hyvällä tuulella. Alkuillasta kotona sitten kyllä tuntui, että on liikuskeltu, istuttu ja seisottu vähän mulle normaalia enemmän, ja loppuilta onkin mennyt aika lailla sohvalla selällään tai lähes selällään. Kipulääkkeitäkin on pitänyt ottaa lisää. Mutta silti tääkin päivä oli mukavaa vaihtelua ja kiva oli nähdä työkavereita, edes niitä muutamia. Uutta esimiestä myös. 

Moni kyseli tänään, miten jakselen ja joko mä kohta pääsen takaisin töihin. On kyllä kiva saada sellaista palautetta, tulee sellainen tunne, että välitetään ja että mua odotetaan takaisin :) Oli aika surkeita ilmeitäkin kyllä joillakin, kun kerroin, että no enpä ilmeisesti hetkeen pääse takaisin vielä, ainakin jos tilanne tällaisena jatkuu. Ei kyllä kovin moni ollut mua edes leikkauksen jälkeen nähnyt, viimeksi olin käynyt töissä kääntymässä tätä ennen maaliskuussa! Samana päivänä, kun mulle soitettiin sairaalalta, että olin saanut peruutusajan leikkaukseen...

Kohta alkaa myös sitten uusi paperisota. Ihan ensimmäisenä odottelen ortopedin kirjoittamaa B-lausuntoa ja polikäynnin selostusta, jotka tulevat kotiin toivottavasti jo lähipäivinä. Sitten toimitan paperit kopioitavaksi työterveyteen, jossa työterveyslääkäri kirjoittaa myös oman lausuntonsa tilanteesta. Sitten paperit lähtevät mun kuntoutustukihakemuksen liitteeksi... 

Jep. Kuntoutustuki. Se on vaan kaunis nimi työkyvyttömyyseläkkeelle... Tosin määräaikaiselle sellaiselle, sillä enhän mä miksikään eläkeläiseksi jää enkä aio jäädä. Heti on töiden aika, kun vaan saan kinttuni sellaiseen kuntoon, että pystyn töissä olemaan.

Ihan hyvissä tunnelmissa kuitenkin tänään. Väsyttää ja tekee kipeetä mutta silti - kyllä asiat lopulta järjestyvät, tavalla tai toisella.

Sohvannurkkaselfie (as usual)

Sohvannurkkajalkalepuutusselfie (as usual, too!)

Työterveyskuulumisista mummon mökille ja takaisin kotiin

Aamulla kävin työterveydessä. Mulla oli aamun ensimmäinen aika omalle lääkärille. Oli melkoinen härdelli siellä kun astelin sisälle; Elisalla oli iso vika, joka käytännössä laittoi myös työterveydenkin kaikki yhteydet ja ohjelmat toimimattomaan moodiin. No, mun lääkäri kirjoitteli juttuja perinteiseen tyyliin, kynällä paperille muistiin ja hyvin pärjättiin :) 

Lääkäri kertoi, että hän onneksi oli eilen lukenut jo mun viime käyntikerran kuulumiset järjestelmästä (oli itse silloin vielä lomalla ja toinen lääkäri kirjoitti kontrollikäynnin asiat ylös). Oli kuulemma hyvä ja kattava statuskatsaus. Vein myös eilen fyssarilta saamani palautteet/statuskatsauksen mukanani. 

Keskustelimme tilanteesta oikein hyvissä tunnelmissa. Tykkään paljon tästä lääkäristämme, vaikka edellinenkin omalääkäri oli oikein mukava. Mutta tämä nykyinenkin omalääkäri ottaa kokonaistilanteen erittäin hyvin huomioon ja kohtaa hienosti ihmisen ihmisenä, positiivisella, huumorintajuisella, avoimella asenteella. No mut kuitenkii... Kerroin siis missä mennään ja lääkäri toki näki muutenkin mikä on tilanne, kun jalka on reidestä ja polvesta turvonnut ja aika arka + eilisen fyssarikäynninkin "hurjan saliharjoittelun" kyllä on tuntenut tänään kipuna, jäykkyytenä ja inhottavina reidessä menevinä sähköiskuina. Pohdiskelimme yhdessä osa-aikaisen töihinpaluun aikataulua, mutta ei siihen oikein mitään varmaa vastausta tai päätöstä pystynyt vielä tässä vaiheessa sanomaan. 

Kerroin, että haluaisin kyllä jo kovasti normaaliin arkeen kiinni, mm. töihin. Että on rankkaa, kun ei pysty yhtään sanomaan toipumisaikataulusta mitään, ihmiset kommentoivat kaikenlaista eivätkä välttämättä ymmärrä tilannetta ja mikä mun vointi oikeasti on, kun kipu ei aina näy päällepäin. Enkä jatkuvasti siitä jaksa ja viitsi valittaa enkä puhuakaan, kun tuntuu, etteivät ihmiset ketään "turhanpäiväisiä valittajia" jaksa kuunnella ja ihan tarpeeksi tätä lonkka-asiaa on muutenkin vuoden mittaan vatvottu ja tullaan vatvomaankin. Joka tapauksessa ainut asento, jossa ei tunnu juurikaan kipua, on maata liikkumatta selällään sängyssä. Siinäkö sitten töitä tekisin... :) Kädet ylhäällä, läppäri jostakin katosta roikkuen? No ei nähnyt lääkäri siinäkään järkeä :) Se ei edistäisi toipumista ollenkaan. Olkoonkin, että etätöitä voisikin tehdä varmaan pari päivää viikossa, luulenpa sen olevan sovittavissa.

"En todellakaan sua töihin tuputa yhtään ennemmin kuin on järkevää, mutta on hyvä ajoissa jo miettiä näitä asioita..." mietti lääkäri. Samaa mieltä olin tästä, varsinkin kun osa-aikainen töihinpaluu/sairauslomakin vaatii oman paperirumbansa Kelan ja työnantajan kesken. "Mä uskon kyllä että ihan varmasti tuut palaamaan töihin tavalla tai toisella, mutta nyt ei ole oikea hetki, et selkeästi ole vielä työkuntoinen. Kuntoutetaan sua rauhassa ja katsotaan, mitä leikannut ortopedi tuumaa elokuussa ja katsotaan sen jälkeen taas tilannetta uudestaan." Lääkäri oli tyytyväinen, että olin oma-aloitteisesti ottanut yhteyttä ortopediin ja että elokuun jatkotutkimusajat onnistuivat noinkin hienosti ilman lähetteitä. Oli samaa mieltä, että nyt olisi työterveydestäkin käynnistetty jatkotutkimuksia jalan osalta.

Elokuussa olis myös tarkoitus järkätä työterveysneuvottelu, jossa jutellaan mun työkyvystä. Sinne olisi tarkoitus osallistua ainakin mun, mun esimiehen, työterveyshoitajan ja -lääkärin. Kela "vaatii" nykyään tällaisen keskustelun kun on pitkä töistä poissaolo takana (yleensä jo 90 sairauslomapäivän jälkeen, mutta mun tilanne oli niin selkeä silloin kun leikkausta odottelin, ettei sitä tarvittu silloin), mutta se on muutenkin hyvä kun avoimesti asioista keskustellaan ja kaikki ovat tietoisia tilanteesta. Ja yhdessä on helpompi myös miettiä mahdollisia töihinpaluuta helpottavia toimenpiteitä/sopivaa työnkuvaa/muita järjestelyjä jne. 

Toki laki normaalisti määrää, että kenenkään terveydentilasta ei voi puhua noin vain, mutta mulla on ollut tämä avoin linja asiasta koko ajan ja nytkin sanoin, että kyllä töissä mun tilanne tiedetään niin lähimpien ja kaukaistenkin työkavereiden kuin esimiestenkin osalta. Ei mulla ole ollut syytä salailla mitään "ja onhan mulla blogikin, jota avoimesti kirjoitan ja jonka kaikki näkee, jos haluaa", sanoin. Lääkäri totesi: "Ai niinhän olikin! On kyllä tosi hieno juttu, että oot avoin tässä asiassa, se helpottaa sua itseäsi ja vertaistuki ja avoimesti asioista kertominen auttaa myös muita, joilla on ihan sama diagnoosi..." No meitähän ei nyt kauheasti täältä Suomesta ole eteeni sattunut, mutta onneksi edes yksi :)

Olin kyllä aika reipas, kun kävelin työterveydestä sitten vielä fysioterapian salille :) Tein siellä kaikista tuntemuksista ja kivusta huolimatta, tosin kipua koko ajan kuunnellen, tosi varovasti mulle eilen opastettuja liikkeitä. On se aika älytöntä tässä kunnossa koittaa jotain jalkaliikkeitä ährätä lähes tuloksetta (ja vastuksetta) huippuluokan salilla, ja vielä älyttömämpää raahustaa siellä keppien kanssa. Mutta kun siellä käy muitakin "vajaakuntoisia" vaikeavammaisista lätkäpelaajien ja urheilijoiden kautta meihin kiinteytyjiin ja tavallisiin tallaajiin moninaisten apuvälineiden kanssa, on siellä kuitenkin ihan vertaistensa joukossa. Kuka kuntouttaa mitäkin kropan osaa...

*Huokaus* 

Se tosta lonkasta tällä erää. Nyt on vielä laitettava loppuun muutamia kuvia mummoni mökiltä ja tämänpäiväiseltä autoreissulta, veimme nimittäin lapset mummon mökin rantaan, josta mun äiti ja iskä tulivat lapset hakemaan veneellä meidän omalle mökille saareen.

Huhhuh kun oli kuumaa ja kosteaa (alin kuva autosta), samat kelit kuin lähes 4 v sitten, jolloin meidän poikamme syntyi! Mutta nyt on ihan mahtavat mökkeilykelit, kyllä lapset nauttivat, kun pääsevät mummin ja ukin kanssa mökille, kalaan, uimaan jne moneksi päiväksi... :) Ois kyllä itsekin tehnyt mieli omalle mökille jonnekin uimapatjalle keskelle järveä kellumaan, mutta ei voi mitään, ei vaan pysty. Nautitaan nyt sitten muutamia päiviä "hiljaisuudesta ja omasta rauhasta." (Hah, volumet vaan kaakkoon :D)