Minä pystyn

Suihkun jälkeen pukuhuoneessa istuu leveällä pukemislavetilla kolme naista pukemassa. Yksi nostaa käsillään jalan housunlahkeeseen, laittaa sukat jalkaan lattiaa pitkin kurotellen, toinen jalka täytyy myös käsillä nostaa kenkään. Toisella on hankaluuksia eniten käden kanssa, sillä se ei toimi juuri ollenkaan eikä muu liikkuminenkaan ole helppoa. Kolmannella on myös koordinaation ja käsien kanssa ongelmia ja puheen hitautta. Pukeminen onnistuu kaikilta kuitenkin ihan itsenäisesti.

Kaikkia naurattaa. "Hyvin tähän mahdutaan istumaan", sanoo joku. Siinä jutustellessa yksi naisista toteaa, että "nythän se syksy sitten kai alkaa... ...ja tämä meidän työ jatkuu. Työ, jota tehdään koko loppuelämä. Mutta ei se haittaa, joka aamu kahvia keittäessä mietin, että on ihana herätä taas tähän loppuelämän seuraavaksi ensimmäiseen päivään!" "Se on just oikea asenne!" mä hihkaisen.

Kävin siis tänään taas Peurungassa altailla ja tämä edellä mainittu tapahtui myöhemmin pukuhuoneessa. Useinkaan invapukuhuoneessa ei väkeä paljoakaan ole, mutta nyt kaikki kaapit olivat käytössä ja meitä oli sitten jopa kolme henkilöä yhtäaikaa pukemassa. Jos sattuu yhtäaikaa muitakin pukuhuoneelle, on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että juttua löytyy ja pääsääntöisesti kaikilla tapaamillani ihmisillä on ollut varsin myönteinen ja valoisa suhtautumistapa elämään kuten tänäänkin noilla kahdella tapaamallani ennestään itselleni tuntemattomalla naisella. Asenne oli selvästi "minä pystyn ja voin", ei niin että "voi kun on vaikeaa." Käsitinkin heidän puheistaan, että olivat hyvinkin vammojensa kanssa sinut tai niihin hyvin sopeutuneet. Molemmilla oli ollut aivoverenvuoto vuosia sitten.

Jäin taas kerran Peurungasta tultuani ja myöhemmin kotona ulkona auringossa istuessani miettimään, että mihin kaikkeen itsekin pystyn. Usein kuntoutukseen ja ylipäätään sairauksien/vammojen käsittelyprosessiin nykyään liitetään mahdollistamisen käsite, eli olosuhteista huolimatta pyritään löytämään asiat ja tavat toimivaan arkeen niin, että jokainen pystyy ja voi tehdä asioita omalla tavallaan. Ei mietitä sitä, mihin ei enää ehkä pysty vaan päinvastoin. Minä pystyn, teen, osallistun ja elän!

Minäkin pystyn mm. käymään altailla vesijumppaamassa ja tekemässä muita vesiharjoitteita. Rakastan vesielementtiä ja se tuo fyysisestä rankkuudestaan huolimatta mulle valtavasti iloa ja hyvää mieltä. Rentoudun vedessä! Muita vastaavia asioita mulle ovat luovat asiat, mm. laulaminen, piirtäminen, maalaaminen, askartelu, sisustaminen ja kirjoittaminen.

Elämä on lahja, ei itsestäänselvyys. Mihin sinä pystyt juuri tänään?

- - -

Täytyy vielä kirjoittaa erikseen yksi asia... Näistä meneillään olevista tutkimuksista keskussairaalalla ei nyt tällä erää enempää, ne etenevät omalla painollaan, MUTTA: lokakuussa on nyt aika varattuna perinnöllisyyslääkärille, yksityiselle sellaiselle. Toivon ja uskon, että silloin viimeistään selviää, mikä mun ja suvun vammojen taustasyynä on. Peukut pystyyn! :)

Ektoplasmana

Nyt on neljäs kuntoutuspäivä jo takana ja mä makaan vaihteeksi selälläni sängyllä. Sekä kuuntelen Juha Tapiota :)

Eilen oli sen verran intensiivinen ja vauhdikas päivä, etten jaksanut kirjoitella. Tuolla vedessä ja muuallakin tulee huomaamatta liikuttua niin paljon, että iltaisin on kyllä aika sippi. Ja jalat kipeät. Mitään ylitsepääsemätöntä kipua ei oo ollut onneksi (syönkin koko ajan särkylääkkeitä, ettei kova kipu estä liikkumista), mutta huomaa kyllä että yhtäkkiä tulee paljon erilaista liikettä mitä arjessa, kävely muuttuu iltaa kohti hitaaksi ja voimattomaksi.

Tänään aloitettiin aamupäivä boccian pelaamisella ja siitä sitten homma jatkui mulla pienryhmäkeskustelulla ja yksilöllisellä allastreenillä. Tuo allastreeni tapahtui tällä kertaa "akvaarioaltaassa" eli altaassa, jossa on osittain läpinäkyvät seinät, jolloin fyssari näkee hyvin liikkeet. Nyt oli oma fyssari ohjaamassa. 

Mulla oli niin vaivalloista kävellä altaalle (oon ilman keppejä tuolla kylpylän puolella), että fyssari käski mun ottaa tukea hänen olkapäästä :) No sit onnistui helpommin. Allastreeni oli tosi tehokas, vaikka sitä ei vedessä niin huomaakaan. Ihmeteltiin treenaamisen ohessa myös mm. sitä, että mulla ei oo oikein mitään elämää leikatun puolen pakaralihaksessa - tai on aivan pikkiriikkisen, mutta mä en huomaa sitä itse. Samoin jotain muitakin ihmeellisiä lihasepätasapainoja mulla on. Sellaisia, että ei oo fyssarikaan niihin ennen törmännyt. Mun oikea jalka on kyllä todella kummallinen. Se on positiivista, että pienen pientä eloa on kuitenkin eli kannattaa vaan yrittää kuntouttaa...

Treenin jälkeen mä en puolestaan meinannut päästä altaasta pois! Mulla oli jalat aivan veltot ja oikea lonkka myös vihoitteli. Lähinnä käsien varassa pääsin kaiteita pitkin pois altaasta... Niinpä fyssarin piti taas saattaa mut ihan naisten kylppärin ovelle saakka. "Nyt sitten tosi varovasti suihkuun, sä et saa kaatua!" mua ohjeistettiin. Pystyin kyllä sitten suihkuille kävelemään. "Vetääkö sulla suonta?" kysyi joku mummo, kun raahauduin hitaasti suihkuun. "Ei kun mulla on muutenkin vähän vaikeeta tää liikkuminen", mutisin vastaukseksi. Suihkun jälkeen pukuhuoneessa piti pukea tosi hitaasti. En muista milloin oisin viimeksi ollut näin sippi ja kipeä minkään vesitreeninkään jälkeen! Kyllä siitä sitten vointi pikkuhiljaa parani, kun lepuutin itseäni ja join paljon vettä. Pääsin sit kuitenkin keppien kans ihan kohtalaisesti liikkeelle... Ja nyt kun täällä taas lepuuttaa itseään "ektoplasmana" sängyllä, kyllä tää taas tästä. Mut on kyllä tehokasta treeniä ym. :) Tai ainakin lihakset hyvin väsyttävää!

Päivä 2

Tänään mulla oli ohjelmassa mun eka yksilöllinen treeni vedessä, yleistä kuntoutusinfoa, toimintaterapeutin vetämä ryhmäkeskustelu, jalkojen lihasvoimatesti sekä ryhmäliikuntaa - joka meillä tosin nyt oli lähinnä paikallaan istuen (tosin mä nyt venkoilin joka suuntaan ja välillä seisoin).

Vesitreenaus oli mahtavaa, mulla oli itselläni koko Peurungan hemmotteluallas ja fyssari ohjeistamassa. Treeni meni ihan hyvin, tosin jotain oikean lonkan liikkeitä piti jättää kivun ja voimattomuuden takia tekemättä. Mutta pääpiirteittäin oli hyvä setti. Vesi on kyllä huippu elementti, moni sellainen juttu on siellä mahdollista, joka on kuivalla maalla mulle täysin mahdotonta. Sen kyllä huomasi jälkikäteen... Pelkästään altaasta ylös pääseminen oli hankalahkoa ja myöhemmin kun tulin mun huoneelle, oli otettava särkylääkettä kun oikeaa lonkkaa juili niin inhottavasti. (Kipua on ollut myöhemminkin...) Se ei oo ollut mitään tervettä lihasten rasittamisesta tulevaa kipua, vaan sellaista inhottavaa kirvelyä ja jomotusta lonkan "sisällä." Lepäilinkin selälläni ihan rauhassa musaa kuunnellen. Mietin, tuliko tehtyä liikaa, mutta toisaalta tuli myös testattuakin itseä samalla. Ehkä vähempi intensiteettikin riittää, luulen. Vesi on petollistakin ja kun mä olen aina vedessä niin innoissani... No, en ainakaan laiskottele, todellakaan :D 

Jalkojen lihasvoimatesti mietitytti mua etukäteen, pelkäsin vähän, mitä siellä pitäisi tehdä ja kuinka paljon sattuu vai sattuuko. Mutta ei ollut paha juttu, parilla laitteella katsottiin isometrisesti mun polvien ja lonkkien voimat. Tulos oli karu mutta odotettu: oikeassa jalassa on aivan mitättömät voimat, lonkassa erityisesti. Kipua ja voimattomuutta. Vasemmassa jalassa mulla on sen sijaan huippuhyvät voimat! Ei ihme, sillä se jalka on tukijalka. Mutta kuulemma näkyy myös tuloksista, että oon treenannut aiemmin salilla ym., ei tule vastaavia tuloksia kuulemma pelkästään "tukijalkana olosta." Kumma kyllä mulla on siinä jalassa sellaiset voimat lonkan ja polven ongelmista huolimatta, että jos oikeassakin jalassa olisi sama tilanne, mun jalkojen yhteenlaskettu lihasvoima olisi testaajan mukaan huipputasoa. "Ei täällä moni henkilökunnastakaan saa samaa voimaa yhden jalan testistä", sanoi testaaja. Olin aika ihmeissäni! Toisaalta oli kiva kyllä kuulla, että voimaakin löytyy - edes sitten toisesta jalasta :D Jollain konstilla pitäis vaan saada tuon oikean jalankin tilanne etenemään. Mutta siksipä täällä ollaankin, harjoitellaan ja ihmetellään, mitä voidaan tehdä.

Jos jalat mulla onkin eri paria, on mulla muuten ollut välillä täällä sellainen "en tiedä mihin kuulun, oon välimallia" -tunne. Mä saan istua avustettavien pöydissä ruokailuissa, eli jos haluaisin, mulle voitaisiin tuoda ruuat ja juomat pöytään eikä niitä tarvitsisi itse hakea. En oo kuitenkaan tätä apua halunnut kuin joskus juomien osalta (koska joutuisin ne hakemaan yksi juomalasi kerrallaan ym., tarjotinta en saa kannettua ja kävelyä tulee muutenkin niin paljon täällä, että "ylimääräiset" askeleet kyllä tuntee), oon halunnut valita ruokani itse. No silti kuitenkin välillä on tunne, että mä en ole "tarpeeksi vammainen" voidakseni istua noissa pöydissä. Välillä mä myös tunnen häpeää, että mä istun "tässä vammaisten pöydässä." Sitten taas kun oon välillä istunut tuolla "normaaleillakin paikoilla", tuntuu siltä, etten kuulu siihenkään porukkaan ja mua ja keppejä tuijotetaan. Se on todella ärsyttävää! Tunnetta on vaikea selittää... Ja kai se on taas tätä vamma-asian prosessointia, mitä mä täälläkin teen. Ja juuri sitä, että silmästä silmään mä täällä kohtaan itseni ja rajoitteeni ja se ei ole mikään helppo juttu. No, nyt on noihin meidän ryhmäläisiinkin jo alkanut tutustua vähän paremmin ja siellä on sellaista porukkaa (tänään tuli väkeä lisääkin!), että he onneksi osaavat vähän "kouluttaa" tällaista aloittelijaa näissä apu- ym. asioissa ja antavat muutenkin vähän perspektiiviä noviisille :D

Huvitti muuten yks juttu... Mulla on siis täällä oma fyssari, mutta myös toinenkin fyssari, joka tiettyjä juttuja mulle ohjaa. Kun näistä oma fyssari kuuli, kuka fyssari mua ohjaa Jyväskylässä, otti hän mun harjoitusohjelman ja fysioterapiapalautteen itselleen luettavaksi ja tutustuttavaksi ja sanoi, että jos mulle vaan käy, hän tutkii nuo paperit ja palauttaa ne mulle parin päivän päästä. Tänään sitten altaalla tuli puhetta toisen fyssarin kanssa, että oon käynyt kesästä saakka fysioterapiassa ja kerroin mulle räätälöidyistä liikkeistä ym. No kun taas tuli ilmi, kuka mulla on ollut ohjaavana henkilönä, fyssari oli että "no ilmankos xxxx (siis täällä tämä toinen fyssarini) ottikin ne sun palautepaperit ja ohjeet tutustuttavaksi kun kerran tämä kyseinen henkilö sua Jyväskylässä ohjaa! Tiedänkin hänet hyvin, ollaan oltu samoissa tapahtumissa ja oon ollut hänen luennoillaan..." Puhesävy oli hyvin arvostava ja sellainen, että mulle tuli TAAS olo, että oon kyllä todella hyvässä ohjauksessa. Niin Jyväskylässä kuin Peurungassakin kyllä. Ammattitaitoa ja osaamista löytyy.

Huomisaamu muuten alkaa... H:lla! Siis hieronnalla! Ai että :)

Tällaisessa huoneessa majoitun.