Äiti-poika -päivä (eli yskää ja yleistä lepäilyä)

Tänään on vietetty yhteistä kotipäivää poikasen kanssa. Poika yski ikävästi viime yönä ja koska hänellä oli aamulla lievää lämpöäkin, katsoimme järkeväksi, että poitsu jää mun kanssa päiväksi kotiin eikä mene hoitoon. Ulkona on muutenkin nyt niin märkää, että ihan varmasti olisi kastellut tuolla kaikki ulkovaatteensa (ellei sitten kuravaatteet olisi olleet päällä), eikä se ainakaan paranemista nopeuttaisi... Poika on ollut tänään reipas ja syönyt ja juonutkin ihan normaalisti, joten eiköhän hän huomenna taas hoitoon mene, jos vointi jatkuu iltaa kohti samana eikä ensi yönä enää yski samalla tavalla.

Hyvin rauhallinen päivä on ollut. Oon itse lepäillyt sohvalla, poika on touhunnut omia leikkejään, välillä loikoillut mun kainalossa, välillä pelannut iPadilla. 

Mä olen ollut aivan uupunut, ja varsin todennäköisesti siitä, että innostuin eilen imuroimaan ja lisäksi vielä leivoin sämpylöitä illalla. Ystävä kävi eilen päivällä kylässä pitkästä aikaa ja sain siitä niin hyvän fiiliksen, että innostuin tekemään nuo em. jutut.

Imurointi on itsestäänselvä arkiaskare kaikille normaalikuntoisille ihmisille, ehkä leivontakin, mutta ne ovat mulle ihan tarpeeksi isoja suorituksia nykyään. Kuvitelkaa kepin kanssa imurointia ja samanaikaista varomista, etten siinä saa tuota vasemman tukijalan polvea jostakin ihan mitättömästä liikahduksesta lukkoon/osittain pois paikaltaan, esimerkiksi. Sama homma leipomisen kanssa, kun seistään ilman tukea ja kädet ovat muussa työssä kuin vaikkapa pöydän reunaa vasten tukemassa. Silti on tärkeää oman päänupin kannalta, että edes joskus mä teen tällaisiakin kotihommia kun pystyn. 

Nivelet kuitenkin taas kerran tykkäsivät oikein huolella kyttyrää. Eivät ihan heti illalla, mutta jälkeenpäin kyllä. Viime yön unet olivat heikot ja levottomat, tuntui sellaista tylppää jomotusta/särkyä alaselkään ja lonkkiin, oikeassa reisiluussakin tuntui kipua. Mä näin myös jossakin vaiheessa ihmeellistä unta, että olin kosmetologilla kasvohoidossa, jossa myös mun molempia jalkoja venytettiin kohti kattoa! Ihan käsittämätön uni :D Sen verran vissiin tuli kipuärsytystä levottoman unen läpi. Joten eipä ihmekään tuollaisen "laatuyön" jälkeen, että tänään on tarvittu akkujen latausta ja tätä oleilua tai sellaista tekemistä, jota voi tehdä sohvalla röhnöttäen :)

Juuri nyt oon keskittynyt myös polvien ojentamisliikkeisiin, kun tässä sohvalla puolittain makaan ja jalat roikkuvat polvien kohdalta yli sohvanreunan. Sopiva määrä toistoja, liikkeen pitäisi olla hallittu ja suora, polvea ei saa yliojentaa, kipua ei mielellään saisi tulla, paljoa ainakaan. Yksinkertainen tuokin liike, mutta kummasti vaikuttaa mm. reisiin! 

Lihasvoimassa ei todellakaan oo puutetta vasemmassa jalassa, mutta silti tuo ojennus on tärkeä liike, jotta polvi ym. pysyisi jotenkuten mukana menossa. Oikeassa jalassa on sitten ongelmia vaikka kuinka ja yksi näistä on se, että en pysty ojentamaan polvea suoraan eteenpäin silloin, kun istun vaikkapa tuolilla/sohvan reunalla. Jalka lähtee ojentumaan koilliseen päin. Tuon liikkeen kuuluisi lähteä mm. reidestä ja jos siinä sekä muissa läheisissä lihaksissa ei oo voimaa tai oikeanlaista toimivuutta, käy noin. Saan ihan tosissaan pinnistellä, että polven liikerata olisi tuossa liikkeessä edes vähän suorempi eikä tuollainen vinksahtanut!! 

Jalan/reiden nostaminen olisi hyvä liike puolestaan lonkan koukistajille, mutta sitä en pysty juuri yhtään tekemään kuivalla maalla oman jalankaan vastuksella kun jalka ei vaan nouse juuri yhtään ja kivut on ihan järkyttävät. Vyöllä avustettuna voi vähän yrittää jalkaa nostaa, mutta siinäkin tulee kipu sekä voimattomuus vastaan, ja jalkaa nostan lähinnä vaan käsillä auttaen. Vedessä mä pystyn nostamaan polvea paremmin ja vähemmällä kivulla - onneksi edes siellä. 

Siinäpä tätä jatkuvaa ja pitkäjänteistä duunia mulle muutaman esimerkin voimin. Ei tarvita edes kuin oman jalan paino ja silti on haastetta kerrakseen, monessakin liikkeessä :D

Muutenpa tähän eloon ei kummempia kuulukaan. Jos huomenna pikkumies on taas kunnossa, saan kahvitteluseuraa päivällä. Viikonloppuna puolestaan juhlitaan tytön kaverisynttäreitä. Odottelen lähipäivinä myös sitä, että helmikuun osalta kuntoutustukipäätös tulisi ja mielessä pyörii ihan väkisinkin välillä ensi viikon sairaalareissu. Eipä sitä päivää muuten tarvitse jännittää, mutta kyllähän se väkisinkin mietityttää, mitä röntgenkuvien ja tutkimusten (sekä kuntoutuspalautteen) perusteella ortopedi tästä nykytilanteesta tuumii. Toivottavasti on vähän pidempi aika mulle varattu kuin normi n. 20 min, kun kuitenkin pitää tutkia ja miettiä neljän eri nivelen tilannetta sekä tehdä kaikkien näiden osalta myös kliiniset tutkimukset. Muutenkin riittää vaikka minkälaista asiaa, mistä täytyy keskustella... Muistilista täytyy tuonne vastaanotolle kirjoittaa tässä pikkuhiljaa!

Laulusta, vammasta, lapsista ja kiitollisuudesta

Eilen tuli lähdettyä aika pikaisen pohdinnan jälkeen karaokeen, kun mulla oli pitkästä aikaa vähän jaksavampi vointi. Oon ollut aika kipeä ja liikkuminen ja koko "oleminen" hankalaa lähipäivinä, enkä ole kotoa päässyt oikein mihinkään, hyvä jos edes postilaatikolle saakka. Muutenkin oon ollut jotenkin alavireinen, joten ajattelin, että ehkäpä laulaminen ainakin piristäisi ja ihmisten ilmoille pääsy myös. Kyllähän se piristikin, neljä biisiä tuli illan aikana kaikkiaan laulettua. 

Mulle vaan tuli jossakin vaiheessa iltaa kummallinen olo. Jotenkin sitä joutui katsomaan itseään peiliin, kun näin myös muita huonosti liikkuvia, liikkumisen apuvälineitä tarvitsevia ihmisiä illan aikana. Jotenkin mulle on hirveän vaikeaa tajuta sitä, että mä itse olen ihan samanlainen, että mä liikun yhtä huonosti, että mulla on tämä vamma. En tiedä mikä se ajatus oikein mulla on. Ehkä se on joku luopumisprosessi tai kieltovaihe, joka mulla sitten kuitenkin on vielä meneillään, vaikka mä olen kävellyt ja liikkunut enemmän ja vähemmän huonosti jo melkein 1,5 vuotta. Ja tekonivelleikkauksen jälkeen oon liikkunut vielä huonommin mitä sitä ennen, vaikka leikkauksen oli tarkoitus parantaa mun kävelyä ja liikkumista... Niinpä niin.

Myöhemmin ajattelin itseni johonkin vuosien päähän ja mietin, minkälainen vointi ja liikuntakyky mulla on silloin. En oo näitä ajatuksia antanut itseni oikein miettiä tähän mennessä, en vaan oo halunnut... Lapset olivat yökylässä mummilassa ja mies haki mut kotiin karaokesta. Kotimatkalla autossa pohdin sitä, millainen mun liikunta- ja kävelykyky mahtaa tulevaisuudessa olla. Itkettää. Mies toteaa rauhallisesti, että älä nyt mieti liikaa...

Muistelin myös erästä keskustelua eilen baarissa. Juttelin jossakin vaiheessa erään naisen kanssa niitä näitä. Hän totesi mulle mun kepit nähtyään, että kyseessä on varmaan joku pitkäaikaisempi vamma, koska mulla ei ole ihan mitkään perinteisen väriset ja näköiset kepit ja ettei varmaan apuvälinelainaamosta noin hienoja saa. Totesin, että näin on, mutten sen kummemmin kertonut, miksi tarvitsen keppejä. 

Nainen toteaa sitten hiljaa huokaisten: "Kaikilla on omat taakkansa... Mä en ole tätä kenellekään vieraalle ihmiselle kertonut, mutta musta tuntuu, että ymmärrät elämää vähän syvällisemmin ja että sulle voi tämän kertoa. Me ei voida saada mun miehen kanssa lapsia... Se on ollut hirveän kipeä ja vaikea asia. Mä puran tunteita laulamalla." Totean, että mä laulan myös osittain siksi, että puran tunteitani ja että laulamisesta saan myös valtavasti energiaa jaksaa. Katsomme toisiamme silmiin ja ymmärrämme toisiamme hyvin, vaikka emme tunnekaan toisiamme. Välillämme on sanaton ymmärrys. "Oot mahtava persoona, älä koskaan kadota tuota sun asennetta, joka susta välittyy!" sanoo nainen.

Mun äiti tuo iltapäivällä lapset kotiin yökylästä. Lapset hyörivät ja pyörivät isänsä ja mun ympärillä, halailevat ja kiehnäävät. Mä olen sohvalla puoliksi makaamassa, jalat kipeänä eilisillasta mutta kuitenkin kiitollisin mielin ja lauluenergiaa ladanneena. Pyydän molemmat lapset syliini vuorotellen, halaan, rutistan ja suukotan heitä. Nelivuotias pikkumies kertoo, että äitiä olikin ollut jo ikävä. 

Kyynel silmäkulmassa mietin, mikä onni on ollut saada nämä lapset. Ja varsinkin ennen kun tiesin mulla mitään vammaa ja vikaa olevankaan, sillä tällä voinnilla raskaus olisi täysin mahdoton ajatus ja vaihtoehto.

Lonkka ja lapset

"Miksi joskus ennen kuin sulla on ollut lonkka kipee niin... niin... sulla ei ollut lonkka kipee?"

"Ai että miksi se ei ensin ollut kipee ja sitten se tuli kipeeksi?"

"Niin... Miksi?"

"No mä en tiennyt että mulla oli mitään vikaa lonkassa... Sitten se vaan tuli yhtäkkiä kipeeksi."

"Miksi?"

"En tiiä, se vaan tuli kipeeksi ja sitten sitä tutkittiin ja se piti leikata."

"Ai sairaalassako?"

"Joo..."

Mm. tällaista pohdiskelevaa keskustelua kävimme tänä aamuna herra nelivuotiaan kanssa. Hetkeä aiemmin hän oli leikkiessään kompuroinut sohvalle nojaavaan keppiini.

Nykyään lapsista ei ole mitenkään ihmeellistä, että äiti kävelee vähän hassusti ja sillä on keppi tai kepit usein apuna ainakin ulkona. Se makailee aika usein sohvalla selällään tai vähintäänkin lähes makaa eikä pysty kunnolla keräilemään tavaroita lattioilta. Se on vähän kömpelö, jäykkä ja hidas, mutta äiti se on kuitenkin ja ihan tavallinen sellainen.

Vallitsevaa tilannetta osaavat neli- ja kuusivuotiaat vaivihkaa käyttää hyväksi: on hienoa leikkiä ja levitellä lelut ja tavarat joka puolelle kotia ja jättää ne levälleen - leikkien siivoamisella kun ei välttämättä ole niin kiire, jos äiti käskee tai kauniisti pyytää. Testataan myös muutenkin omaa käytöstä ja kielenkäyttöä ja katsotaan, missä vaiheessa alkaa äidillä hermo kiristyä...

Äidin käyttämällä äänensävyllä ei ole niin väliä. Ennen se ihan toimivakin "laitan suosikkilelun yläkaappiin jäähylle" -taktiikka huonosta käytöksestä kun ei välttämättä tepsikään. Sehän on vain sanahelinää, jota äiti ei kuitenkaan pystyisi toteuttamaan, kun se ei pysty ylös edes kiipeämään, vaikka niin uhkaisikin. Hahaa, lapsivallankumous!

Edellä mainittu pätee usein silloin kun isi tai äidin lisäksi joku muu aikuinen ei ole paikalla. Toisen aikuisen läsnäollessa käyttäydytään keskimääräisesti paremmin, sillä lapset tietävät, että tällöin on paikalla henkilö, joka sen suosikkilelun oikeasti voikin sinne ylös jäähylle laittaa... :)

Turvallinen koti on lapsille paikka, jossa voi, saa ja pitää koetella omia rajojaan, oli tilanne tai perhekokoonpano millainen tahansa. Erilaiset elämäntilanteet vaikuttavat kaikkiin osapuoliin eri tavoin. Usein pienemmät lapset vielä reagoivat asioihin luontaisella tavalla, ilman ylimääräisiä, opittuja kaavoja tai malleja.

Lasten päivähoidon alkamisesta kesän jälkeen on nyt kolmisen viikkoa aikaa. Yhden kerran olen jopa minäkin tämän jälkeen päässyt mukaan viemään lapsia hoitoon. Yksi pojan hoitotädeistä antoi tällöin palautetta, että pojasta on kesän aikana tullut todella reipas. Hän on kuulemma nyt usein oma-aloitteisesti kerännyt lelut paikalleen leikkien loputtua ilman erillisiä kehotuksia ja ollut muutenkin auttavainen. Hän kuuntelee tarkkaavaisesti, osallistuu, juttelee ja ihmettelee asioita koko nelivuotiaan valloittavalla persoonallaan.

Olin ylpeä pienestä leijonamiehestäni! Ehkä osittain äidinkin tilanteen kautta ovat lapset oppineet ymmärtämään ja arvostamaan mm. oma-aloitteisuutta ja auttavaisuutta.