"Näytän sulle rannan"

Tänä aamuna miehen puhelimen herätys soi jo viiden aikoihin työreissulle lähtemisen merkiksi. Enpä sitten enää itse saanut unta, joten ehdin sängyssä makaillessani mietiskellä taas elämänmenoa. Lasten uninen tuhina kantautui huoneesta toiseen - ihme, etteivät heränneet herätyskelloon eivätkä siihen, kun mies lähti. Heräsivät vasta seitsemän jälkeen.

Kohta on kulunut kaksi vuotta lonkkadysplasiadiagnoosin kuulemisesta ja tästä ajasta myös suuri osa muidenkin nivelten ja koko kropan ongelmien kanssa eloon sopeutuen. Aamuhämärässä muistuivat mieleeni Summassaaren kokemukset parin vuoden takaa, ja erityisesti se, kun eräänä päivänä lähdin kovasta lonkkakivusta huolimatta kävelemään lähimaastoon ja Haikankärkeen. Oon varmaan kirjoittanut tästä ennenkin... 

Muu porukka oli lähtenyt samana päivänä Pyhä-Häkin kansallispuistoon vaeltamaan, mutta mä tiesin, etten pärjäisi siellä, vaan jäin itsekseni hotellille. Hyvä että kävelemään pääsin, mutta silti koin, että nyt on lähdettävä metsään omaan tahtiin samoilemaan, kun ei ole tietoa, milloin seuraavan kerran pääsee. Niinpä lähdinkin, musiikin soidessa korvanapeissani. 

Tämän kuvan ottaminen on erityisesti jäänyt mieleen...

Pääsin kuin pääsinkin kävelemään Haikankärkeen, vaikka oikea lonkka oli niin kipeä, että hyvä, että pystyin nostamaan edes jalkaa noiden monien juurien ja kivien yli. Jesse Kaikuranta lauloi korvanapeissani kappaletta Näytän sulle rannan:

"Näytän sulle rannan
Joka tuijottaa merta ilkkuvaa
Hiljaa varuillaan
Aallot jotka härnäten
Kerää voimiaan vain satuttaakseen taas

Näytän sulle arvet jotka kallioon ovat hakanneet
Vuodet jäätyneet
Muinoin kiven järkäleet
Ovat tanssineet kuin lumihiutaleet

Näytän sulle rannan
Joka tuulten piirtämä on
Joka jäiden veistämä on
Ja sä päättää voit mitä teet
Päätätkö jäädä mun viereen..."

(http://youtu.be/wZ553GGuo2w)

Tuohon saakka olin vuosikaudet hävennyt ja peitellyt sitä, että mulla oli lonkkaongelmia. Olin kyllä kesällä 2013 jo käynyt röntgenkuvissa lonkistani, koska sekä työterveyslääkäri että Summassaaren fysiatri olivat huomanneet lonkasta puuttuvan sisäkierron kokonaan, mutta enpä ollut edes kuvien tuloksia halunnut kuulla. Kuvat olin kuitenkin itse nähnyt ja maallikkokin näki niistä, ettei kaikki ollut hyvin.

Haikankärjessä syystuulen tuivertamalle järvelle katsellessani tiesin, että tilanne on pakko nyt kohdata. On myönnettävä, että näin ei voi jatkua ja että on väistämätöntä, että mun on puhuttava tilanteestani avoimesti eikä esittää enää kenellekään - erityisesti itselleni - että kaikki olisi kunnossa, kun ei kerran ole. Että on mentävä lääkäriin heti kuntoutusviikon jälkeen. (Niin meninkin, ja siitä lähtien on sairausloma jatkunut.)

Olihan tuo melkoinen tunneryöppy itselleni. Muistan, kun vaan itkin tuolla maastossa vaivalloisesti kulkiessani. Eipä myöskään ihme, että ystävät ja läheisetkin olivat tosi ihmeissään "yhtäkkiä" mulle ilmenneestä lonkkavaivasta, eivätkä oikein päässeet koko kuvioon mukaan kuin vasta paljon myöhemmin (jos sittenkään), kun en ollut koskaan kenellekään oireistani kertonut. Mutta sitä oli vaan sinnitellyt vuosikaudet oireidensa kanssa ja pärjäsi, puri hammasta yhteen, koska aina oli opetettu, ettei "turhista" valiteta ja että reipas, yritteliäs, vastuuntuntoinen ja kunnianhimoinen täytyy olla. Reipas tyttö.

Onneksi noista jääräpäisyyksistä ja omien aitojen tuntemusten ja oireiden vähättelystä on päästy tässä ajan mittaan, parin vuoden aikana, iso harppaus eteenpäin. Oon oppinut todella paljon itsestäni ja tunteistani. Melkoista myllerrystä on ollut, täytyy sanoa. Varsinkin kun on käynyt ilmi, että kyse on multisysteemisestä, mulla eniten tällä hetkellä kaikkiin isoihin niveliin mutta myös muualle kehoon vaikuttavasta sairaudesta. 

Jotenkin havahduin tähän koko laajuuteen ja asian suuruuteen nyt tänä aamuna siinä hämärässä asioita miettiessäni. En ehkä itsekään sitä tajua tai ole vielä kunnolla sisäistänyt, mutta onhan tää pari vuotta opettanut mulle monellakin tavalla ehkä enemmän kuin koskaan mikään - hyvässä ja pahassa. Ja koko tilanteen käsittelyprosessi on muutenkin vasta aika alkuvaiheessa... Askeleita on otettu eteenpäin polulla, mutta matka on vielä pitkä ja pääsen kunnolla eteenpäin vasta kun on käsitys siitä, mikä tätä mun kroppaa oikein vaivaa.

Ymmärrys muitakin ihmisiä kohtaan on samalla kasvanut, ja huomaan, kuinka moni muukin kipuilee tai on kipuillut oman minuutensa kanssa eri tavoin. Tämä liittyy elämänkaaren aikana ihan luonnollisestikin eteen tuleviin elämänvaiheisiin, ikään ja kriiseihin, mutta myös siihen, että isot ja raskaat kokemukset usein opettavat aina jotakin jokaiselle. Vaikkapa sitten sitä armollisuutta itseään ja samalla myös muita kohtaan. Asioihin löytyy väistämättä syvyyttä, mitättömiltä tuntuvat asiat jäävät toissijaisiksi. Kallisarvoista elämän energiaa ei myöskään viitsi tuhlata enää  ihmissuhteisiin, jotka pelkästään kuluttavat mutteivät anna mitään. Ymmärryksen, huumorin ja empatian täytyy olla ihmissuhteissa molemminpuolista. Tervettä itsekkyyttä täytyy myös olla.

Olen myös oppinut, että ihmiset käsittelevät vaikkapa nyt tällaisia pitkäaikaisiin sairauksiin liittyviä asioita ja tilanteita hyvin eri tavoin. Jotkut pyrkivät ajattelemaan, että asioita ei pidä yhtään jäädä miettimään, vaan elämää jatketaan niin pian eteenpäin kuin mahdollista.

Ei  "etsitä diagnooseja", koska uudet diagnoosit vain lannistaisivat. Toiset taas nimenomaan miettivät ja pohtivat paljonkin asioita, käsittelevät niitä paljon ja etsivät aktiivisesti syitä oireisiinsa ja vointiinsa. Mä kuulun näistä varmasti jälkimmäisiin ihmisiin, sillä en vaan pysty elämään loputtomassa epätietoisuudessa ihmetellen vaikkapa nyt jatkuvasti heikentyviä alaraajojen proksimaalisia lihaksia ja mitä moninaisempia niveloireita, koska se ei nyt vaan ole normaalia - eikä ole lääkäreistäkään. Jos joku sanoo, että "älä pohdi asiaa ja etsi diagnoosia ja hoitoa vaan jatka elämää", mietin, että sanoisiko joku vaikkapa jotakin tuntematonta syöpää sairastavalle samalla tavalla? Ei varmasti sanoisi. 

Miten voi jatkaa elämää epätietoisuudessa? Kitkutellen, huonosti, hatarasti kiinni sekä menneessä että tulevassa. Riippusillalla, josta ei ole pääsyä eteen eikä taakse, vaarana, että koko silta pettää.

Mä koen, että on äärimmäisen tärkeää löytää syy tähän kaikkeen, mitä mun kropassa tapahtuu. Vasta oikean diagnoosin jälkeen pääsen eteenpäin asioiden käsittelemisessä ja hyväksymisessä ja vasta sen jälkeen mua osataan hoitaa ja kuntouttaa kokonaisvaltaisemmin ja oikeilla tavoilla. Tieto ei todellakaan mulle lisää tuskaa vaan se ehdottomasti auttaa asioiden jäsentelemisessä ja ymmärtämisessä - mutta kuten todettu, me kaikki olemme tässäkin asiassa hyvin erilaisia. Kunpa vain ymmärtäisimme tätä erilaisuutta paremmin.

Millainen tyyppi sua peilistä katsoo?

Huomattavasti parempi päivä takana kuin mitä eilinen oli. Kivut olivat paljon vähemmät ja muutenkin oli mukavaa, sain ripset ja kulmat kuntoon (ah pieniä naisellisia iloja!) ja ystävän kanssa oli myös antoisa, vaikkakin rankka keskusteluhetki. Mutta kuitenkin, parempi olo oli tänään ihan kokonaisvaltaisesti. Viime yönäkin nukuin kuin tukki, kun edellisenä yönä unet jäivät vähäisiksi tutkimusjännityksen vuoksi.

Bloggaamisesta ja tästä mun blogista täytyy kirjoitella muutama sana... Ootte varmaan huomanneet, että oon päivittänyt tuon oikeassa alareunassa näkyvän fb-linkin osoittamaan Lonkalta-sivustoa? Siitä löytävät vertaistukea tai lonkkadysplasiatietoutta kaipaavat paremmin tuonne meidän sivustolle. Mun oma Kiinteyttävä vaikutus -sivusto ei juuri tällä hetkellä tuo erityistä lisäarvoa tälle mun blogille tai muutenkaan, katsotaan, miten jatkossa. Käykäähän tykkäämässä siis tuosta Lonkalta-sivustosta ja tutkimassa, mitä sieltäkin löytyy :)

Oon ollut viime aikoina hiukan huvittunut siitä, millä hakusanoilla tätä mun blogia on päädytty lukemaan. Parhaat haut ovat viime aikoina olleet "Tapani Kansa" (josta oon maininnut täällä varmaan kerran vain!) sekä "lumettoman talven vaikutukset" :D Hehe, hyvin liippaa näitä mun tekstien aiheita... Not. :D

Toinen juttu, josta en oo varma olenko joskus kertonut, on se, millaiset tekstit ovat blogissani kaikkein suosituimpia. Tällä hetkellä suosituimmat jutut ovat joko mun lonkan tutkimuksiin ja hoitoihin tai lääkärikäynteihin liittyviä (mikä on hyvä, saadaan samalla tietouttakin eteenpäin asioista) tai sitten mun syvällisempiä, kuvailevia tarinoita jostakin tietystä päivästä tai hetkestä. Oon tyytyväinen siitä, että juuri tällaiset tekstit kiinnostavat eniten, sillä näissä yhdistyvät sekä lonkkadysplasiatietouden lisääminen, minkä koen tosi tärkeäksi, että myös vähän syvällisempien, henkisten ja pohdiskelevien elämänarvojen käsittely. Mä toivon, että saan myös teksteilläni ihmiset edes hetkeksi pysähtymään kaikesta elämän hektisyydestä ja kiireestä (joka on muuten usein täysin itse aiheutettua ja siitä on turhaa syyttää muita!) ja miettimään, mikä oikeasti on itse kullekin elämässä tärkeää. Mikään saarnaaja, paasaaja tai "minä olen oikeassa, kuunnelkaa mua!" -tyyppinen ihminen en oo tai ainakaan en halua olla, mutta tiedän, että muutama henkilö on ymmärtänytkin asioita tekstieni kautta hiukan eri tavalla ja pysähtynytkin. Se on parasta palautetta, jota tällaisen blogin kirjoittaja voi mun mielestä saada.

Voi kun vaan saisinkin ihan kaikki läheiset ihmiset välillä pysähtymään ja tajuamaan erilaisia asioita. Oon huolestunut siitä, kuinka huonosti ihmiset itseään hoitavat tai kuinka huonosti he voivat henkisesti. Monella on muka niin näennäinen kiire, että ei ole aikaa edes omille ajatuksille, puhumattakaan ystävistä ja perheestä. On huolia, murheita, isoja asioita meneillään tai stressiä, paineita ja muita isoja kriisin paikkoja. YT-neuvottelut ahdistavat ja töissä tai muussa tärkeässä yhteisössä on rankkaa. Ihan puhtaalla maalaisjärjellä ajattelen, että jos keskustelujen sisällöt ovat pelkkää ahdistusta, kiirettä tai huolia, eikä mistään löydy enää mitään hyvää, aletaan olla jo kyynisyyden ja katkeruuden puolella ja jotain tarttis tehdä. Pian.

Ehkä hyvä aloitus voi olla katsoa peiliin ja miettiä, mitä voisi tehdä, että se peilistä takaisin katsova ihminen vaikka hymyilisi takaisin. Että sillä olisi edes orastava tyytyväisyyden, rauhallisuuden ja onnellisuuden pilke silmissä ja se tietäisi, että asiat järjestyvät lopulta kyllä, kun se oppisi välittämään ja pitämään huolta ihan ensiksi itsestään ja omista tarpeistaan. Kenellekään muulle ei tarvitse todistella olemassaolonsa tarpeellisuudesta tai osaamisestaan yhtään mitään.