"En tiedä susta mitään, ainoastaan sen et oot harvinainen"

Pari päivää on nyt mennyt torstain tapahtumia sulatellessa. Vieläkin on aika ristiriitaiset tunnelmat. Läheisillä ja ystävillä oli myös aika tunteikkaita ja voimakkaita reaktioita, kun kerroin, mitä torstaina tapahtui. Reagoipa joku jopa suuttumuksella. Ymmärrän kyllä tuonkin reaktion - se menee juuri niin kuin miten vaikkapa eilisessä Inhimillisessä tekijässä TV1:ssa 

(http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/02/16/inhimillinen-tekija-liian-nuori-sairastumaan)

keskusteltiin kroonisista sairauksista: läheiset reagoivat asioihin viiveellä, kun itse on kuitenkin aavistellut tai sopeutunut jo hiljalleen vallitseviin olosuhteisiin ja toisaalta itse myös on ainut henkilö, joka täsmälleen tietää, mitä on kenenkin hoitavan henkilön kanssa juteltu. Tai mun tapauksessa vielä vain mä tiedän, mitä kuntoutuksessa tapahtui, mitä epikriiseihin ja muihin papereihin on kirjattu jne., sillä en nyt ihan kaikille näitä papereita todellakaan esittele. Ne ovat kuitenkin niin henkilökohtaisia asiakirjoja - en mä kaikkea blogissakaan kerro ja kirjoita, täällä on enemmän yleistä pohdintaa.

Välillä on joutunut tietyllä tavalla tukemaankin omia läheisiä mun tilanteen käsittelyssä. Kuten torstaina jutellessani erään henkilön kanssa polikäynnin lopputulemista, hän kiihtyi ja meuhkasi, ettei voi hyväksyä tätä lopputulemaa ja että hän ei voi ymmärtää, eikö muka mitään mun eteen voida tehdä... Kun lääketiede on huippua nykyään! Että onko nyt kaikki tehty mitä voidaan, onks tää nyt tässä, sä kävelet koko lopun elämäsi kepin/keppien kanssa tai olet lopulta pyörätuolissa? Ja että "Mä en käsitä miten sä voit ottaa tilanteen noin tyynesti! Täähän on tosi iso juttu..." Siinä sitten kuuntelin ja totesin lopulta, että no, tätä kaikkeahan mä olen jo 1,5 v käynyt läpi ja koittanut selittää teillekin. Että hiljalleen asioihin sopeutuu tai yrittää sopeutua. Nyt vasta kokonaiskuva ehkä alkaa muillekin hahmottua. Ja siitä kun nyt ei ole epäilystäkään, etteikö ortopedini olisi kaikkensa tehnyt, on konsultoitu muitakin ortopedeja jne. Ja kyllähän mun eteen koko ajan jotakin tehdään, on mm. tulossa se toinen kuntoutusjakso, tulee kutsu fysiatrian polille lisätutkimuksiin, ja sieltä sitten taas hommat etenevät. Asia kerrallaan... Kyllä mua autetaan, en mä mihinkään tyhjän päälle ole jäämässä. Ja pidän kyllä ihan varmasti itsekin siitä huolen, että vaadin hoitoa, jos on tarve! Ensi viikolla menen myös juttelemaan työterveyslääkärin kanssa ja lisäksi on fyssarikäynti tiedossa.

Kuten Inhimillisessä tekijässä keskusteltiin, olen ihan samaa mieltä siitäkin, että ehkä se isoin käsiteltävä asia koko sairastumisprosessissa on mun osaltakin se, että mun sairaus ei ollutkaan kokonaan leikkauksella parannettavissa. Silloin reilu vuosi sitten sitä vaan odotti, että pääsisi lonkkaleikkaukseen ja toipumaan siitä - ja sen jälkeen jatkamaan elämää lähestulkoon kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Mulla ja monilla muillakin oli ihan epärealistiset odotukset lopputulemasta, kun ei sitä ymmärtänyt kokonaiskuvaa. Ei ensinnäkään synnynnäisen lonkkavian merkitystä toipumiseen tai leikkauksen lopputulokseen mutta ei myöskään yliliikkuvuuden - tai tässä tapauksessa mahdollisen suvussa periytyvän sidekudossairauden, jolla ei ole vielä nimeä - merkitystä kaikkeen. 

Olenhan mä aina ollut "notkea" mutta silti hyvin epäliikunnallinen, on ollut muljahteluja nivelissä koko elämän ajan, varvas esim. on kääntynyt mitättömän tuolinjalkaan kolahduksen seurauksena sijoiltaan/murtunut Europen Final Countdownin tahtiin tanssiessa, olen lapsena kävellyt varpaillani varpaat jalkapohjiin päin kääntyneinä kun "se vaan oli mukavaa" ja ihmiset ihmettelivät tätä taitoani, kompuroinut ja kaatuillut koko ikäni (paitsi en lonkkaleikkauksen jälkeen, kun on pitänyt pakosti varoa) kun jalat eivät "ole totelleet kunnolla" ja olen jotenkin sotkeutunut niihin... Ja kaikenlaista vastaavaa. Pahasti allerginenkin olin ala-asteella niin, että huuletkin saattoivat turvota muodottomaksi, silmät muurautua umpeen. Olin usein kipeänä, oli keuhkoputkentulehduksia ja mahatauteja. Oli siis ongelmia immuniteetissa monellakin tavalla. Mutta ei näitä asioita kukaan ole yhdistänyt mihinkään sidekudossairauteen tai tarkempia tutkimuksia vaativaksi asiaksi. Mulla vaan oli todettuja allergioita (toki niihin lääkityksetkin) ja mä nyt vaan olin epäliikunnallinen. Ja vaikka lähisuvussa onkin ollut tiettyjä outoja sairauksia tai vikoja, ei näitä osattu minuun yhdistää - ja kuinka olisikaan osattu, enhän mä edes osannut ajatella, että mun oireet tai nivelten muljahtelut ja muut olisivat jotenkin liittyneet tähän kaikkeen. Vaan nytpä osataan tai ainakin hoitavat lääkärit osaavat epäillä! Ei mennytkään kuin 36 vuotta :D

Siitä olen eri mieltä kuin Inhimillisessä tekijässä haastateltu nainen, joka kertoi, että hänestä oli toisaalta jopa hienoakin, kun hän sai kerrankin olla "hoidettava" ja tuntea olevansa jotenkin avuton ja muiden huomion kohteena. Mulle on ollut aivan älyttömän hankalaa "nöyrtyä" siihen, että tarvitsen muiden apua, en vieläkään tätä avun tarvetta aina haluaisi muille myöntää enkä todellakaan tarvitsisi mitään ylimääräistä huomiota tai "höösäämistä." Mulla on tarve puhua asioista kyllä, mutta muuta huomiota en kyllä yhtään kaipaisi. Sairaalassa heti leikkauksen jälkeenkin - tai olisiko siitä ollut kolmisen päivää - yritin vaan hyvin heikkokuntoisena pukea omat vaatteet päälleni ja sitä kautta ehkäpä todistella itselleni ja muillekin, etten ole mikään potilas, huonokuntoinen, lonkkavikainen. Vaan minä, Hannastiina. Sama henkilö kuin leikkausta ennenkin, henkilö, joka on muutakin kuin potilas tai autettava.

Oli myös aluksi niin surkeaa ja nöyryyttävää, kun ei saanut jalkaa itse liikuteltua kunnolla vaan muiden piti nostella sitä sänkyyn ym. Ja sukkia tai housuja ei saanut itse puettua. Mä en voi olla näin avuton! mä mietin mielessäni. Ja toipumisen edetessä jotenkin kehitin ympärilleni sellaisen "hyvän ja pärjäävän potilaan" roolin. Sitä esitin erityisesti tietyille läheisilleni ja tunnistan, että se osaltaan on aiheuttanut sen, että he eivät ole pystyneet kunnolla käsittämään, mitä kaikkea tähän matkan varrelle onkaan kuulunut, mitä tämä arki on, mikä mun vointi ihan oikeasti onkaan. 

Eiväthän he ole nähneet huonoja hetkiä, koska huonot hetket koetaan suljettujen ovien ja seinien sisäpuolella, kaikki ylimääräiset roolit ympäriltä riisuttuina.

Mutta se vaan on ihan äyttömän hankala yhtälö, kun melko lyhyessä ajassa ahkerasta, toimeliaasta, organisoinnista pitävästä ja monien mielestä kai ihan hyvin elämässä pärjäävästä nuoresta ihmisestä tuleekin huonosti liikkuva ja apua tarvitseva. Sisimmältään se ihminen on kuitenkin yhä ihan samanlainen, jaksaa olla pääosin positiivinen ja tsemppaa yhä muitakin. Fyysinen vointi vaan on muuttunut. Nyt en sentään tarvitse missään pukemisessa tai liikkumisessa muiden apua (paitsi Peurungassa joskus treenin jälkeen), itse nostelen jalkaa jos tarvitsee... Joskus joku saattaa auttaa kenkiä jalkaan.

Ei sitä heti pysty käsittämään niin henkilö itse kuin läheisetkään ja tämän tilanteen ristiriita aiheuttaa monia hankaluuksia ainakin aluksi. Eiväthän muut ihmiset edes käsitä, miten se sairastunut henkilö pitäisi kohdata. Ehkä helpointa on, jos oikeastaan ei edes kohtaa ollenkaan tai ei ainakaan, vahingossakaan, puhu sairaudesta mitään... Vai onkohan sittenkään näin?!

Ehkä nyt, toivottavasti, vihdoin, kaikki tärkeimmät ihmiset alkavat käsittää asioiden tolan ja kokonaiskuvan ja ehkä minäkin pystyn jossakin vaiheessa riisumaan sen "hyvän, aina pärjäävän potilaan" roolin ja olla minä itse. Se on taas askel sitä kohti, että sairaus ei määritä minua, vaan se on vain yksi mun ominaisuuksistani. Henkisesti olen ihan sama rempseä, iloinen, huumorintajuinen tyyppi kuin ennenkin :) Lisättynä vaan tällä syväluotaavammalla, pohdiskelevammalla arvomaailmalla kuin mitä vaikkapa muutama vuosi sitten... Arvomaailman muuttuminen on vaan minusta todella hyvä juttu.

Ennen ja jälkeen

Polikäynti lähestyy. Pari päivää enää ja sitten taas kerran ollaan ensin röntgenissä, sitten lääkärin vastaanotolla tärkeiden ja isojen asioiden äärellä.

On kumma juttu, miten elämä rytmittyy nykyään näiden erilaisten tutkimus-, kuvaus-, lääkäri-, fysioterapia- ym. käyntien lomaan. Tai oikeastaan, jos pelkästään sairauden kautta katsoo, on elämä jakautunut ja rytmittynyt erilaisiin ajanjaksoihin ja tapahtumiin jo aiemmin:

Elämä ennen diagnoosin saamista ja sen jälkeen.

Elämä ennen sairausloman alkua ja sen jälkeen.

Elämä ennen tekonivelleikkausta ja sen jälkeen.

Ja nyt, lähes vuosi leikkauksesta, elelen päivä kerrallaan tässä ihan tavallisessa omassa ja perheen arjessa - ja omaa arkea nuo mainitsemani tapaamiset ja muut rytmittävät. Tänään mietin, loppuukohan tämä tällainen rytmittyminen  jossakin vaiheessa. Onko edessä vielä sellainen aika, että voin Ihan Oikeasti ja Aidosti elää keskittyen elämään samassa rytmissä muun perheen kanssa eikä aina jotakin kummaa "väliaikaa" eri tutkimusten ja tapaamisten välillä? Siihenpä en osaa vastata ja tuskin kukaan muukaan osaa.

Ja kun tänään kirjoitin ortopedilleni puhtaaksi sekä omat että lähisuvun viat, vammat, sairaudet ja oireet (tekstiä tuli yksi paperi täyteen), näyttää aina vaan enemmän siltä, että tämä kaikki tähän mennessä tapahtunut on vain alkua, jonkun isomman lankakerän ensimmäisiä purkaantumisia. Aika näyttää, mitä tapahtuu ja mitä selviää. 

Onneksi elämä rytmittyy myös muihinkin ajanjaksoihin ja tapahtumiin kuin pelkkiin vikoihin, vammoihin ja niihin liittyviin asioihin.

Elämä ennen parisuhdetta/avioliittoa ja sen jälkeen. 

Elämä ennen lapsia ja lasten syntymän jälkeen - elämä ennen äitiyttä ja sen jälkeen.

Elämä oman navan ympärillä ja sen jälkeen.

Elämä "minä tiedän ja osaan itse kaiken, en tarvitse muita ihmisiä" -asenteella ja sen jälkeen.

Elämä suorittajana, henkisesti uupuneena, kovien arvojen kannattajana, urakeskittyneenä ja sen jälkeen.

Elämä ennen itselleni tärkeimpien arvojen ja asioiden selkiytymistä ja sen jälkeen.

Kun ajattelee näiden kokonaisuuksien "sen jälkeen" -elämää, osutaan suoraan sydämeen, sieluun, syviin omiin juuriin ja ajatuksiin. Kaikkein tärkeimpiin asioihin, joiden merkitystä ei koskaan voi korostaa liikaa. Ne vaan täytyy ymmärtää ja kokea itse.

Uuden vuoden toiveita

Näin se on uusi vuosi taas alkanut! Vuosiluku 2015 vaatii harjoittelua, jotta sen kirjoittaa oikein päivämääriä kysyttäessä :) 

En tehnyt mitään lupauksia tälle vuodelle, mutta toiveita mulla kyllä on. Moniakin. 

Kaikkea en ääneen uskalla sanoa tai kirjoittaakaan. 

Soittelin eilen Peurunkaan ja kyselin, ovatko saaneet lähettämäni lausunnot ja muut paperit. Siellähän ne olivat jo käsittelyssä ja ilmeisesti riittävätkin tällä erää. Sanoin, että polilta saamani lausunto oli kyllä tosi lyhyt ja ytimekäs, eikä kerro koko mun tilannetta, johon sihteeri naurahti:  "Joo, usein nuo lausunnot ovat kyllä tosi suppeita, mutta meidän lääkärit kyllä aika hyvin pystyvät päättelemään rivien välistä, mikä tilanne on" :D Ja on myös hyvä, että lähetin mukaan liitteeksi vielä pari epikriisiäkin.

Oli kyllä kummallista, että keskussairaalalta oli lähetetty alun perin Peurunkaan pelkkä maksusitoumus kuntoutukseen mutta sen mukana ei ollut mitään lähetettä, lausuntoa eikä muutakaan kuvausta mun tilanteesta! Ei mitään. Nothing. Käsittämätöntä. Koko ajan saa olla kyselemässä asioiden perään! Eihän Peurungasta olisi pystytty suunnittelemaan mulle kuntoutusta ollenkaan, jos ei mitään tietoa mun tilanteesta ja edes koko diagnoosista olisi ja Peurungan henkilökunnan aika olisi sitten vielä mennyt kaiken tämän selvittelyyn. Ja jos, tai kuulemma kun, samaa tapahtuu hyvin usein muidenkin kuntoutukseen tulevien tai hakevien henkilöiden kohdalla, niin kyllähän tähän kaikkeen ylimääräiseen sähläykseen menee hirveästi ylimääräistä aikaa niin asiakkaalta/potilaalta kuin henkilökunnaltakin.

Kyllä olisi paljon kehitettävää tuossa papereiden käsittelyprosessissa ja muutenkin tiedonvälityksessä eri tahojen kesken. Olisi kaikkien etu, että ennen kuntoutusta kuntoutuspaikkaan lähetettäisiin mahdollisimman kattavat, selkeät ja kuvaavat esitiedot. Näköjään potilaan omaa aktiivisuutta tarvitaan todella paljon, ainakin mun tapauksessa näin on viime aikoina ollut. Mutta säilyvätpähän ainakin työpaikat papereiden käsittelijöillä/asioiden hoitajilla tällä epäselvällä meiningillä ja ylimalkaisella tietojenvaihdolla eri tahojen kesken... ;)

Kuntoutus alkanee mulla vielä tammikuussa, jos kaikki menee kuten kuntoutustoimiston sihteeri arveli ja jos ei vaadita enää uusia lausuntoja tai muuta tietoa. Mun pitää vielä soittaa polille huomenna ja kysyä, voidaanko mulle myönnetty 21 vrk:n kuntoutus jakaa vaikkapa kahteen osaan, 10 ja 11 vrk pätkiin, koska musta tuo 21 vrk putkeen (myös viikonloput lasketaan mukaan eli kotona ei yleensä silloin käydä) on liian pitkä aika pois perheen luota. Tämän sihteeri ymmärsi hyvin ja usein kuntoutusta jaksotetaankin muutamiin osiin. Toki ymmärrän myös senkin, että mitä intensiivisempi/pidempi kuntoutusjakso kerrallaan on, sen suuremmat hyödytkin todennäköisesti ovat. Mutta selvitän vielä tuon, luulisi, että se onnistuu kun maksusitoumus on kuitenkin voimassa marraskuuhun 2015.

Mun kuntoutus on yksilöllistä mutta osittain myös ryhmämuotoista. Ryhmä, johon mut ilmeisesti sijoitetaan, tulee olemaan "kävelevien ryhmä" eli sellainen, jossa vammoja/diagnooseja on erilaisia, tarvitaan ehkä yksilöllisiä erityishuomioita, mutta henkilöt pystyvät itsenäisesti toimimaan. Sanoinkin että pärjään kyllä muuten, kunhan ei ihan hirveitä matkoja kävellä tarvitse :D

Tältä vuodelta toivon oman tilanteeni menevän parempaan suuntaan ja että kuntoutuksesta olisi mulle hyötyä niin, että toimintakyky vähintäänkin säilyy tällaisena tai paranisikin hiljalleen, ja että kivut hellittäisivät. Jos näin kävisi, se tietäisi myös monien muiden asioiden mahdollistumista ainakin osittain. Mutta koska tässä täytyy myös toiveikkuuden ohella yrittää pitää realismiakin yllä, en uskalla liikaakaan odottaa. Nähtiinhän se jo viime vuoden puolella, että mulla (ja muillakin) oli tekonivelleikkauksen lopputuloksesta ilmiselvästi liian suuret odotukset kun ei oikein ollut käsitystä, mitä kaikkea lonkkadysplasiaan ja leikkauksien lopputulemiin saattaa liittyäkään. Nyt tiedän ja tiedämme mun diagnoosista "hiukkasen" enemmän, joten asiat pystyy suhteuttamaan ja laittamaan oikeisiin mittasuhteisiin. Toivon myös itselleni pitkää pinnaa, sitkeyttä ja sitä, että mieli pysyy mahdollisimman positiivisena jatkossakin, tuli mitä tuli.

Perheen, läheisten ja ystävien osalta mä toivon, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla itsensä ja läheistensä kanssa, terveyttä riittäisi, olisi välillä mahdollisuus ihan omaan aikaan ja hemmotteluun. Jaksamista ja positiivista asennetta tarvitaan nykymaailman hektisyydessä mutta samalla myös kykyä ymmärtää ja hyväksyä jaksamisensa rajat. Että jos elämä käy liian rankaksi suorittamiseksi, pystyisi pyytämään apua muilta ja myöntämään, ettei aina jaksa, vaan tarvitaan myös muita ihmisiä ja heidän antamaansa energiaa ympärille. 

Toivon myös, että jokainen pystyisi näyttämään tunteensa ja ajatuksensa niin avoimesti kuin mahdollista ja että asioista voitaisiin aina, joka tilanteessa, puhua rehellisesti ja suoraan. Ja että jokainen pystyisi luottamaan, että lopulta elämä kantaa, tapahtui sen varrella mitä hyvänsä.

Puhelu

Mistähän sitä taas alottaisi... Ajatukset ovat nyt pari tuntia jo pyörineet laidasta laitaan! 

Aloitetaan vaikka siitä, että mun käly tuli tänään jo aamusta meille. Höpistiin kaikenlaista ja kahviteltiin. Sittenpä soikin jo mun puhelin, ortopedi soitti. Hyvä että käly oli meillä, niin kuunteli myös taustalla, mitä mä sanoin, kyselin ja mihin tyyliin vastasin, vähän niinkuin "kakkoskorvina", jos oisinkin unohtanut jotakin.

Selän magneetin tulokset olivat sarjassamme "tää ei yllättänyt mua mitenkään", eli niissä ei ollut mitään ihmeellistä. Se on tietysti hyvä tieto. Kyselin sitten kaikenlaista... 13 kysymystä mulla oli paperilla, muttei niitä kaikkia kysymyksiä ollut tarpeen kyselläkään, kun sain jo vastauksia kysymättäkin.

Ihan ensiksi kysyin, miten lonkkien magneettikuvauksen lausunnossa mainittu iliopsoasjänteen (lonkankoukistaja) alainsertion (alakiinnityskohdan) ohuus vaikuttaa nykytilanteeseen. Ei kuulemma vaikuta, ja voi olla, että dysplasiasta johtuen tuo jänne on mulla aina ollut ohut, siis ennen leikkaustakin. Kyselin myös trochanter bursan (lonkan limapussi) nestekertymästä, joka oli lausunnossa myös mainittu, mutta sekään ei vaikuta mun tilanteeseen. Limapussissa on aina nestettä.

Kuten aimminkin on todettu, lonkankoukistaja ja ulkokiertäjät eivät nyt vaan toimi mulla jostakin syystä normaalisti - ehkä poikkeavasta anatomiasta johtuen, ehkä leikkaustekniikasta johtuen tai aivot eivät vaan jostakin syystä vie käskyjä lonkkaan siten kuin pitää. Tilanne on kuitenkin hankala ja pohdittuaan asiaa ja jatkoa ortopedini oli tullut siihen tulokseen, että seuraavaksi kokeillaan, auttaisiko laitoskuntoutus mua. Juttelee vielä ylilääkärin kanssa siitä, että saisin maksusitoumuksen laitoskuntoutukseen esim. Peurunkaan tai muuhun kuntoutuspaikkaan, mihin nyt sitten maksusitoumus olisi ylipäätään mahdollista saada. Itsekin oon sitä mieltä, että kuntoutuksen pitäisi olla intensiivisempää ja moniammatillista, sen kautta varmaan on tällä hetkellä ainoita reittejä kuntoutua siten kuin on ylipäätään mahdollista. On hyvä, että nyt on jotakin uutta konkreettista toimintaa tiedossa (sikäli mikäli saan tuon maksusitoumuksen), kun tähän asti kokeillut asiat eivät oo tuottaneet tulosta kaikesta ja kaikkien henkilöiden yrityksestä huolimatta. Ortopedini soittaa taas ensi viikolla mulle, jolloin on jutellut ylilääkärin kanssa mun tilanteesta.

Kyselin sitten vielä yleisestikin mun ennusteesta. Sitä on vaikea sanoa... Ei oo sitä kristallipalloa :) Kuntoutunen tästä vielä kuntoon x, mutta se vaatii paljon aikaa ja vaivaa. Tässä vaiheessa toipumista pitäis jalan toimivuus olla jo yleensä parempi. Keppien käyttöönkin kuulemma tottuu ja jos mahdollista, niiden käyttöä olisi hyvä vähentää. Toisaalta mun kivut menee niin pahaksi ja kävely on niin vaikeaa ja hirveän näköistä, että eihän se käytännössä onnistu (tai ainakaan vielä oo onnistunut). On kokeiltu ja siksi fyssarikin sanoi, että pidä kepit matkassa. Vasen lonkka on kohta muuten loppu myös ja jos niin kävisi, kävely loppuis kokonaan. Ei siis niinkään, eli joku kultainen keskitie näissä apuvälineissäkin pitäs olla :)

Kyselin tuosta vasemmasta lonkastakin, kun on oireillut, ja jep - se on myös dysplastinen, "vajaakatteinen", kuten ortopedi ilmaisi röntgenkuvasta katsottuaan. (Magneetin perusteella ei oo siis kai katsottu rustoja jne.) Ei niin paha tilanne mitä tuossa oikeassa oli, eli "tekoniveltarvetta siinä ei ole nyt" ja tilanne on lievempi mitä oikeassa lonkkanivelessä oli. Mutta hyvä tietää tuokin, ymmärrän paremmin, miksi vasenkin lonkka muljahtelee, napsuu ja kipuilee.

Mitähän vielä... Niin, kysyin, seurataanko mun tilannetta yhä ja jatkaako tämä nykyinen ortopedi hoitavana lääkärinä, niin kuulemma seurataan ja lisäksi hän naurahti, että "kyllä mä tähän saakka ainakin oon ollut potilaideni toipumisesta hyvinkin kiinnostunut" :D Ja jatkaa mun hoitavana lääkärinä. On myös tietty kiinnostunut siitä, mitä kuntoutusselostus kertoisi mun tilanteesta ja hyödytäänkö kuntoutuksesta ylipäänsä. Lisäksi totesi, että "mä en kyllä sitten siellä kuntoutuspaikassa mukana ole", johon naurahdin, että no heh, en olettanutkaan :D Ajattelikohan, että oon niin hysteerinen tapaus, että tarviin kädestä pitelijää :D Hahaa! (Mutta mähän olen hysteerinen! Ainakin hysteerinen nauraja välillä, kun sille päälle satun...)

Voihan vialliset lonkat! Mutta tämmöset nyt on mulle suotu ja näillä mennään vaikka sit vähän hitaammin. Jokaisella jotakin. Oon kyllä tuosta laitoskuntoutusehdotuksestakin tosi tyytyväinen. Jotakin konkreettista, uutta toimintaa ja siellä olisi taas henkilökuntaa laidasta laitaan mua tsemppaamassa ja auttamassa. Onpahan tehty sitten ainakin kaikki mitä voitavissa on! Ironista: homma alkoi kuntoutuksesta ja nyt sitten ois uutta, erityyppistä kuntoutusta jatkossa.

Hyvä olo jäi tosta puhelusta. Ei jääty ihan epätietoisuuteen. 

Onneksi on myös tsemppaavia läheisiä, ystäviä sekä vertaistukea myös. Ootte kaikki korvaamattomia, ja siitä teille kaikille älyttömän iso kiitos. Ei voi varmaan liikaa ketään kiitellä.

"Ja nyt mä parhaani teen täällä

Hoidan toimet, hoidan työt

Siedän kaiken kun mä tiedän

et on toisenlainen totuus,

kun mä tiedän on ne yöt

Kun huoneessamme kokoontuivat,

vuoteellemme laskeutuivat

planeetat ja enkelit ja kuu

Ne ihmetellen katsoi meitä,

toisillemme löytyneitä

Ja kuiski: täs on onni, eikö juu..."

Taistelutahtoa

Aamulla oli työterveysneuvottelu 2 ja paikalla oli mun esimies, minä, työterveyslääkäri sekä -hoitaja. Käytiin juttuja läpi sekä työterveyshuollon, esimiehen että mun näkökulmasta ja juttelin mun tilanteesta, voinnista, aiempien polikäyntien ja magneettikuvauksen tuloksista ym. asioista tapani mukaan avoimella otteella. Ei oo syytä eikä tarvetta salailla mitään. 

Mitään uutta oikeastaan ei ollut agendalla. Mullahan oli kyllä aika hankala viime viikko; en pystynyt tekemään paljoakaan ja olin alavireinen muutenkin. Perjantaina sentään oli paremmat fiilikset siellä huikeassa illanvietossa ja henkinen puoli olikin taas ehdottomasti plussan puolella koko viikonlopun sen vuoksi, mutta fyysisesti on ollut vaikeeta. Tänäänkin olin niin kipeä aamulla siellä työterveydessä, että istumisesta ei meinannut tulla oikein mitään ja seisominenkin oli vaikeaa, kun mulla on ollut niin kipeä tuo vasenkin lonkka ja erityisesti jalkapöytä ja kantapää - tukijalka on tosi kovilla nyt kun tuon oikean puolen tilanne ei oikein edisty. Alaselkä myös kipuilee. Työterveyslääkäri yritti saada siinä samalla mun ortopediakin kiinni kyselläkseen, olisiko fysiatrian polia mahdollista konsultoida, josko saisin heidän kauttaan apua tai lisää tukea kuntoutukseen. Ei saanut kuitenkaan häntä puhelimen päähän, joten sanoin, että juttelen asiasta kun ortopedi soittaa ensi viikolla huomenna olevan alaselän magneettikuvauksen tuloksista...

Sarkastisesti totesimme jälleen kerran, että surkea lopputulos tää on Aslak-kuntoutukselle, jonne sama työterveyslääkäri mut lähetti silloin talvella 2013... :) Tai ei lopputulos, sillä kukaan ei sitä vielä tiedä tässä vaiheessa, mutta tän hetken tilanne kuitenkin. No siis ihan mustaa huumoriahan tuo "kuntoutuksen lopputulos" on, sillä tää mun vamma ois joka tapauksessa pahentunut hyvin nopeasti ihan ilman mitään Aslakejakin...  Mutta onhan tää koko homma ollut niin käsittämättömän ironista ja hullua, että pakko heittää huumoriksikin välillä ihan kokonaan! :)

Työkykyinen en kuitenkaan oo. Varsinkin, kun on muuallakin kropassa oireita kuin tuossa oikeassa jalassa/lonkassa, vaikka sen tilanne pahin onkin nyt. Toivotaan ja uskotaan kuitenkin, ettei tilanne tästä pahene, vaan että tuo viime viikon ja tän päivänkin isompi kipuilu olisi ohimenevää.

Menin sitten työterveysneuvottelun jälkeen myös fyssarini vastaanotolle, ja kerroin hänellekin kuulumisia tilanteesta. On mun tapaus haasteellinen hänellekin, ja kaikki harjoitukset mietitään aina hirveän tarkasti juuri mulle räätälöiden. Nyt koitetaan taas aivan muutamia juttuja reilun viikon ajan ja katsotaan, saadaanko niiden avulla yhtään oikean lonkan kirvelevää liikekipua ja koukistusta jne. paremmaksi ja kireyttä vähemmälle. Voimaa tuskin paljoa löytyy siinä ajassa, eikä ole tähänkään mennessä löytynyt... Sanoin, että ehdottomasti kokeillaan kuitenkin vaan kaikki mahdolliset asiat. Mitään hävittävääkään ei todella ole!

Kuvaesimerkki: tällä hetkellä oikea lonkka on tuossa asennossa niin kireä, ettei se sohvalla puolittain maatessa käänny ulkokiertoon yhtään tuosta kuvasta enempää, se jämähtää tuohon puoliväliin. Kuva hämää, reiden ulkosyrjä ei siis todellakaan osu sohvaan vaan jumittaa ilmassa. Tuntuu kuin joku ottais vastaan ja kiristää?

Sain fyssarilta myös kommenttia siitä, että ehdottomasti kannattaa nyt kävellä molempien keppien kanssa eikä miettiä yhtään sitä, että tällä hetkellä "pitäisi" muka pystyä normaaliin kävelyyn tai että mä vaan heivaisin kepit pois kun joku käskee, että kyllä nyt kävellään ilman tukea... (Kuten se toinen fyssari toitotti alkukesästä jo. Ei homma toimi niin.) Mun tilanne ei vaan oo sellainen, ja pitää toimia siten kuin mun tilanne yksilöllisesti vaatii eikä verrata kehenkään muuhun. Kotonakin mielellään kepit vaan käytössä, ei nyt ihan koko ajan välttämättä, mutta pääsääntöisesti kuitenkin. Muuten mä rasitan aivan liikaa mun selkää ja vasenta lonkkaa, kantapäätä ja jalkaterää ja se taas aiheuttaa lisää ongelmia enkä mä kohta pääse muuten liikkumaan enää mihinkään (paitsi jollain pyörätuolilla). Ihan tottahan se on. Nyt on vaan otettava hetki, päivä, asia kerrallaan. Sinnikkäästi vaan jatkaen ja uskoen siihen, että tilanne tästä paranee, vaikka se sitten kestäisi vaikka kuinka pitkään...

Myöhemmin tänään mä laitoin kuitenkin myös ortopedilleni meiliä. Kerroin taas asiallisessa hengessä, mikä mun tilanne juuri tänään on. Kyselin lähetettä fysiatrian polille ja toisaalta myös sitä, miten jatkossa edetään ja mitä hoitovaihtoehtoja vielä olisi. Lisäksi totesin ihan suoraan, että vaikka mulla onkin hyvät ja aktiiviset terveyden ammattilaiset mua auttamassa ja itsekin oon aktiivinen, on mun ikäväkseni todettava, että mä liikun ja kävelen nyt paljon huonommin mitä ennen leikkausta. Näin se vaan on. Tosin eiköhän ortopedikin sen jo oo huomannut.

Mutta: taistelun on jatkuttava, lannistua ei saa ja on vaan pidettävä mieli ja ajatukset kasassa ja suunta sitkeästi kohti tulevaa. Jossittelu, taaksepäin katselu tai murehtiminen ei auta yhtään mitään! Välillä on sallittua tuntea pettymystä, surua ja vihaa, mutta niihin ei saa jämähtää, vaan eteenpäin on jatkettava. Ja apua on etsittävä sekä omista hoitovaihtoehdoista aktiivisesti kyseltävä. Kukaan ei muuten pidä yksittäisen potilaan puolia tässä maassa, niin karua kuin se onkin.

Syksyistä terassi-ihmettelyä ja lakaisua

Tänä vuonna syksy on tullut jollakin tavalla tosi yhtäkkiä. Elämä sujuu mulla varsin hissukseen, omalla painollaan, mutta silti vasta tänään havahduin oikein huolella, niinku oikeasti, syystunnelmaan.

Aamulla makasin aika kipeänä sängyssä, myös selkä oli lonkan lisäksi jumissa. Kun olin aikani itseäni jumpannut ja pääsin vihdoin ylös, tuntui, että mun täytyy tehdä tänään vielä jotakin sellaista, mistä on hyötyä. Oli se sitten ihan mitä vaan... Kaikkein ärsyttävintä kun on tuntea itsensä ihan turhaksi, siis fyysisesti. Ettei kykene tekemään paljoa mitään (paitsi käsillä tietysti, onneksi!).

Iltapäivällä katselin ulos terassille. Lehtiä ja roskia joka paikka täyteen. Oli ihanan kuulas ja kirkas ilma ja ajattelin sitten, että no hei, mähän menen ja lakaisen terassin. Saa siinä vähän happeakin samalla... 

Näyttääkö tehokkaalta...

Naapuri oli myös ulkohommissa takapihalla. Hänellä oli kuorma roskakatokseen menevää tavaraa kottikärryissä, ja hihkaisi mulle, että voi samalla viedä meidänkin roskia, jos on tarve :) Sanoin sitten, että no jos oikeasti viitsit vaan viedä, niin vie noi meidän surkeat, kuolleet kesäkukat. Hän kippasi rohjakkeet kottikärryihinsä ja niinpä saatiin nekin vihdoin terassin kulmalta pois. Kiitos vain avusta! 

Olihan se mulla vähän älytöntä yksikätistä ja -jalkaista lakaisua, mutta terassin sain jotakuinkin puhtaaksi lehdistä ja roskista.

Samalla otin myös muutamia kuvia, luonnossa on nyt ihan huikeat värit!

Oon muutamia kertoja blogissa kirjoitellut (muistaakseni? :D) kuinka nopeasti aika kuluu. Tai aikaa oon muuten ihmetellyt... Tänään pysähdyin taas saman ajatuksen äärelle. Vuoden verran oon ollut pois nyt töistä, vuosi sitten elämä muuttui kertalaakista, vaikka en silloin asian suuruutta ymmärtänytkään... Vuosi tuntuu pitkältä ajalta, mutta loppujen lopuksi se on kyllä mennyt ihmeen nopeasti. Leikkauksen jälkeinen puoli vuottakin on mennyt lopulta nopeasti, vaikka on ollut päiviä, että kaiken haluaisi ohittaa vaan turbonopeudella ja jopa unohtaa kokonaan. Tai vaihtaa aikaan ilman mitään synnynnäisiä vikoja (tai ilman oireilua ainakin). Mutta samalla kun sitä toivoo asioiden edistyvän nopeammin tai muutenkin tilanteiden etenevän vauhdikkaasti, menevät ne kaikki muutkin elämässä tapahtuvat hyvätkin asiat ohi tosi nopeasti. 

Siksi mäkin pysähdyin nuuskimaan, fiilistelemään ja ottamaan kuvia syksyisestä takapihalta avautuvasta maisemasta. Jotkut eivät pääse ollenkaan nauttimaan vastaavista upeista luonnon värien vaihtelusta, syksyisistä tuulista, kirpeästä ulkoilmasta. Joillakin eivät jalat kanna enää ollenkaan tai muista syistä elämän värit, valot ja varjot jäävät huomaamatta.

Niinpä on fiilisteltävä silloin kun voi ja ottaa hetkestä kiinni, sillä kohta se on jo ohi.

Sumuiset fiilikset

Päätä särki aamulla herätessä. Ei se onneksi mitään migreeniä ollut, huh. Tajusin sitten, että enpä ollut juonut eilen kahvia ollenkaan! Miten saatoinkaan erehtyä näin?! :D Sanottiin kahvin terveellisyys- tai epäterveellisyysvaikutuksista sitten mitä vaan, niin kyllä mun ainakin ne aamu- ja päiväkahvit pitää saada. Joten nyt nautiskelen kaikessa rauhassa aamutunnelmasta olkkarissa...

... ja Seppo kuljetuksineen tarjoilee mulle kahvia!

Viime yö ei ollut parhaiden unien yö. Erehdyin illalla ajattelemaan tulevia polikäyntejä ja vaikka nukahdinkin melko hyvin, heräilin pitkin yötä ja asiat tuntuivat jotenkin vaivaavan. Liekö siinä syy, että illalla vielä tein fysioterapiaharjoituksia, testailin jalan toimintaa ja lihasvoimaa. Kiroilin mielessäni. Niin onneton toimivuus tossa lonkassa on, kaikki jalan nostamiseen, sivuttaiseen liikuttamiseen ja lonkan koukistamiseen liittyvät liikkeet sattuvat ja myös voimattomuuden takia jalkaa pitää aina vaan nostella käsillä sohvalle, sänkyyn jne. Onneksi sentään polvi ja sen alapuolinen osa jalasta toimii normaalisti. Jos ei toimisi, en pystyisi kävelemään näinkään enkä ottamaan välillä muutamia askeleita kotona jopa ilman tukea, vaan menisi keppihyppelyksi ihan kokonaan. Täytyy siis olla kiitollinen, että mä pääsen liikkeelle kuitenkin. Mutta kuten on moneen otteeseen todettu, ei tämä ollut eikä ole toivottu lopputulos eikä Konsta-tohtorikaan tätä hakenut, leikkauksella kun piti aikaansaada kivuttomampi olotila ja normaali kävely. Mutta we'll see mitä tapahtuu...

Toinen juttu, mikä ehkä yöuniin vaikutti, oli ehkäpä eilen saamani KELA-päätös, tuli hylky heidän osaltaan mun laittamastani eläkehakemuksesta (siis en todellakaan ole jäämässä millekään kokoaikaeläkkeelle, mutta eläkkeestä nyt kuitenkin puhutaan yleistasolla, vaikka kyseessä toivottavasti onkin vain lyhyt pätkä ja mulla todellakin on tarkoitus päästä takaisin töihin heti kun se vaan onnistuu voinnin puolesta). Päätöksen mukaan mun vuositulot ovat 1.10. alkaen liian suuret, jotta olisin oikeutettu KELAn rahoihin. Mutta lopussa lukee: "xxxxxxxxxx myöntämä eläke on otettu huomioon... ...määrää laskettaessa." Xxxxxxxxx tarkoittaa tuossa meidän firman eläkeyhtiötä ja tuosta jotenkin tuli sellainen kuva, että olisiko eläkeyhtiöltä siis tulossa mulle puoltava päätös loka-marraskuulta? Ei kai muuten puhuttaisi myönnetystä eläkkeestä? Toivottavasti tuo toinen päätös nyt kuitenkin tulisi ennen kuin pitäisi liiton päivärahaa hakea, niin säästyttäisiin yhdeltä lisäselvittelyltä.

Sekavaa. Toisaalta, opinpahan tämänkin systeemin ja käsittelyprosessin eri kiemuroita tässä sivussa, sillä on varma juttu, että näihin saa ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa mun elämän varrella tutustua. Tämä kun ei jää viimeiseksi leikkauksesta toipumisajaksi vaan tiedossa on jossakin vaiheessa uusiakin leikkauksia, vaikka en niitä nyt mietikään. Nyt keskityn tähän hetkeen. Huominen on huomenna...

Jännityksestä ja kepinpääkumeista

"Jumimpi" päivä tänään takana. Tää nyt oli taas näitä vaihtelevia päiviä kuten koko tilanne tällä hetkellä... Koko oikea jalka oli tosi jäykkä ja kireä ja makasinkin varmaan puolet päivästä koittaen saada lonkkaan ja reiteen vähän parempaa ja kivuttomampaa olotilaa jalan jumppaliikkeillä. Iltapäivää kohti tilanne kuitenkin rauhoittui ja pystyin kävelemäänkin, otin jopa askeleita ilman keppejä vähän itseäni testatakseni. Ei hyvän tuntuista yhäkään, mutta koitettava on aina välillä, sanoipa siitä kuka mitä tahansa... :)

Tänään on tullut välillä mietiskeltyä ensi tiistain tutkimuksia. Mä kun jännitän kaikkea noihin tutkimuksiin ja kaikkea sairaalaympäristöön liittyvää ainakin vähän, jännittää tietysti tuo magneettikuvauskin ja sitten se nivelpunktio myös, varsinkaan, kun niitä ei koskaan ennen ole mulle tehty. Ei tässä vaiheessa mitenkään hirveästi, mutta välillä ajatukset ovat noissa kuitenkin. Osaisikin ottaa kaikki asiat asenteella "menee miten menee" ja "turha näitä on etukäteen miettiä", mutta en vaan ole tyyppinä sellainen. Mutta tarviiko kaikkien ollakaan? On inhimillistä jännittää.

Vielä tutkimuksia enemmän mua mietityttää, löytyykö niistä jotakin ja jos löytyy, mitä. Siitä on taas kiinni niin moni asia - onko tulossa vielä lisää leikkauksia tai muita toimenpiteitä ja jos, millaisia. Tai mitä jos ei syitä löytyisikään - mitä sitten tapahtuu? Löytyykö keinoja mun auttamiseksi? Ei vaan pitäisi miettiä näitä asioita, mutta väkisinkin sitä miettii, ainakin välillä, kun on oma terveys ja tulevaisuus kyseessä enkä ole mikään tunteeton robottikaan. Tutkimustuloksetkin kuulen vasta lokakuun loppupuolella. Poliaikaa ei vieläkään posti tuonut, joten täytyy soitella huomenna polille ja kysellä, onko mulle laitettu jo joku aika lokakuun loppupuolelle. Olisi inhottava odotella tutkimusten tuloksia vasta johonkin marraskuulle vaikkapa! Muutenkin kaikki on jotenkin niin epävarmaa juuri nyt, kukaan ei vielä tarkemmin tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Elelen vähän niinkuin aallokon mukana, päivä kerrallaan.

Fyssariaika pitäisi myös taas soittaa ja varata. Ensi viikolla on myös "välitapaaminen" työterveyslääkärin kanssa, käyn juttusilla ja käydään vähän läpi, missä mennään. Ei ole kyllä mitään edellistä käyntiä kummempaa kerrottavaa... :/

Tuossa joku aika sitten ulkona kävellessä alkoi tuntua, että toinen kepeistä osuu maahan jotenkin oudon tuntuisesti. On sellainen löysä, ei ota tukevasti alustaan. Nyt kun otin asiakseni tutkailla tarkemmin asiaa, huomasin, että erityisesti toisen kepin (sen, jota on tullut enemmän käytettyä yksinäänkin) kepinpääkumi (kauhea sana, eikö! :D) on ihan rispaantunut yhdestä reunasta. Pitäisi varmaan vaikka Respectasta, josta kepit on ostettu, hommata noihin uudet kumit ihan kokonaan. Eipä tullut noita omia viininpunaisia keppejä hommatessa mieleen, että niitä joutuukin käyttämään niin paljon, että kumitkin kuluvat loppuun :D  Mutta onhan nekin niinkuin auton renkaat, käytössä kuluvia osasia...

Mutta näin se menee. Syksy tulee ja tunteet kuihtuu... Eikun lehdet ja puut kuihtuu... Ja kepinpääkumit kuluu ;)

...mutta onneksi aina jostakin pilkistää myös aurinko!

Työtäpä työtä, työtä, työööötä, hakemaan, hakemaan, hakemaan!

"Vastaanottoilmoitus. Työnhakusi on alkanut 29.9.2014 klo 13.21 ja on voimassa toistaiseksi..."

Näin kertoi TE-toimiston, kotoisasti työkkärin, järjestelmä, kun olin tänään täytellyt tietoni siihen. Nyt sitä viimeistään ollaan kuuluisissa "byrokratian rattaissa", mitä ne sitten kenellekin tarkoittavatkaan. Mulle ne tarkoittavat epävarmuutta, asioiden selvittelyä, papereiden ja tietojen täyttelyä järjestelmiin, odottelua...

Ensimmäistä kertaa koskaan jouduin nyt siis täyttämään tietoni tuonne työkkärin järjestelmään ja ilmoittautumaan työnhakijaksi. Kyllä, virallisesti mä haen nyt töitä, vaikka mulla onkin työpaikka, josta olen sairauslomalla! Mutta näin on meneteltävä, jotta jostakin saisin rahaa sillä välin, kun mun kuntoutustukihakemusta käsitellään. Eli ohjeistuksena yleensä on ilmoittautua työkkäriin heti sen jälkeen, kun kuntoutustukihakemus on laitettu vireille ja viimeistään sitten, kun KELAn 300 sairauspäivärahapäivää täyttyvät (mulla huomenna). Tällä varmistetaan, että saan (tai pystyn hakemaan vielä erikseen) nyt sillä välin päivärahaa, kun kuntoutustukihakemus on käsittelyssä.  Kuntoutustukihakemuksen käsittely kun voi kestää useita kuukausia..,

Soitin ensiksi tänään työkkäriin, josta ohjeistettiin aloittamaan työnhaku tuolla nettipalvelussa. Lisätiedoiksi sitten kirjailin, että olen sairauslomalla, mulla on työpaikka jne. Täyttelin sitten tietoni systeemiin... sepä olikin raivostuttavan tarkkaa! Jokaiseen kohtaan piti kirjoittaa tarkasti jotakin ja ikään kuin esiintyä koko ajan työnhakijana. Siis työkokemukset, erityisosaamiset, kielitaito, koulutus... Ihan kaikki piti kirjata ylös. Samoin se, millaista työtä haen. Ihan outoa, eikö se riittäisi, että tietoihin voisi kirjata vain sen, että ilmoittaudun työkkäriin päivärahan hakemisen vuoksi, koska KELAn sairausrahapäivät ovat täynnä, sairausloma jatkuu, mutta työpaikka mulla jo on.

Toisaalta ymmärrän sen, että erilaiset toimistot, "asioidenhoitopisteet" ja muut laitokset saavat ja tarvitsevat mahdollisimman tarkat tiedot henkilöistä ja heidän taustoistaan, jotta asioiden käsittely helpottuu ja tieto on helposti ja nopeasti saatavilla. Ihmettelen kuitenkin sitä, eikö tätäkin palvelua ja toimintamallia voisi yksinkertaistaa edes niin, että ne, jotka eivät varsinaisesti hae työtä, kirjaisivat tuolla järjestelmässä vähän eri tavalla tietonsa kuin he, jotka oikeasti ovat työttömänä?

Toinen juttu, mikä pistää mulla silmään aika räikeästi näissä kaikissa sairastamisiin liittyvissä paperi-, selvittely- ja hakurumbissa ja -samboissa, on se, kuinka vaikeasti sairaat ja sairautensa vuoksi esim. hyvin uupuneet ja huonosti jaksavat ihmiset ylipäätään jaksavat tätä kaikkea asioiden selvittelyä ja monimutkaisen byrokratiaviidakon eri kiemuroita... Kuinka heillä riittää voimia ottaa asioista selvää? Muakin välillä ahdistaa ja tänään suorastaan - sanotaanko kauniisti - ketutti tuon työkkärin palvelun käyttäminen kaikkine pilkunviilauksineen. Ja muutenkin on papereita ja hakemuksia lähetetty aikamoinen määrä tässä vuoden aikana. 

Tähän kaikkeen kun lisätään koko oman tilanteen ja tulevaisuuden epävarmuus, on välillä menty aivan oman jaksamisen äärirajoilla. Tyyppinä ja ihmisenä oon kyllä sitkeä ja tsemppihenkinen, joten löydän aina kyllä ne asioiden positiivisetkin puolet lopulta. Ja kuten mua kuvailtiin, oon "henkisesti virkeä", hehe :D Ja muutenkin tällä hetkellä jaksan henkisesti ihan kohtuuhyvin, oli fysiikka sitten mitä tahansa. 

Mutta muiden, mua sairaampien - henkisesti ja fyysisesti todella sairaiden ja huonosti voivien ihmisten - osalta mua surettaa. Miten he jaksavat ja pystyvät selvittämään asioita, pitämään omia puoliaan ja ylipäänsä olemaan yhteiskunnan arvokkaita jäseniä, ihmisiä? Kuka heitä auttaa? Kuka heiltä kysyy, kuinka he jaksavat ja tarvitsevatko he apua kaikkien papereiden ja hakemusten täyttelyssä sekä järjestelmien käytössä?

Voin vannoa, että jos näiltä henkilöiltä kysyttäisiin heidän tilanteestaan, olisivat he sata kertaa mieluummin työkykyisiä kuin joutuisivat byrokratian pyörteisiin. Niin minäkin olisin. Pitäisi varmaan ottaa yhteyttä vanhan sketsin mukaisesti Veikko Kilkenbladiin... Hoitaisikohan hän mun ja meidän muidenkin asiat kuntoon vanhassa kunnon asioidenhoitotoimistossaan teemalla "hoida asiasi täällä." :)

Työ(loma)matka!

Terveisiä Helsingistä! Meillä oli siellä osastopäivät nyt torstain ja perjantain ajan. Työkaverit houkuttelivat mut lähtemään mukaan, jos vointi vaan sallii, ja kyllähän mä sitten mukaan lähdinkin. Tuo reissu oli mulle "omaa lomaa", vaikka osallistuinkin myös työasioihin liittyviin tekemisiin ja kuuntelin tietysti muutenkin mielenkiinnolla tämän hetken työkuulumisia. Tosi kiva oli myös nähdä uusia työkavereita, joita on porukkaan tullut nyt syksyllä. Jos en nyt olisi mukaan lähtenyt, en tiedä, milloin mulla seuraavan kerran olisi ollut mahdollista tätä koko porukkaa nähdä kerralla samassa paikassa. Varsinkaan kun ei yhtään tiedä, mitä jatkossa seuraa ja onko mulla vielä edessä operaatioita tms., sitten ei ainakaan mihinkään reissuille pääsisi... Eilen ja tänään meillä oli ihan kunnon työasiaa, mutta eilisiltana käytiin myös Virgin Oilissa syömässä ja sen jälkeen lisäksi sain osan porukasta vielä houkuteltua karaokeakin laulamaan. Kas kummaa ;) Tai siis mä lauloin, muut kuuntelivat :D

Tulin työkaverin kyydillä kotiin tuossa puoli seiskan aikoihin illalla. Nyt oon aika rikki, lonkka on kipeä ja oon ottanut särkylääkkeitä. Niin otin kyllä aamullakin. Tiesin hyvin ennen reissuun lähtöäkin, että sekä matkustaminen että kaikki istuminen, seisominen ja kävely kyllä kipeyttää mut, joten tähän on varauduttu... Nyt vaan pitää ottaa ihan rauhassa, makailla selällään, jolloin kipuja ei juurikaan oo, ja nostaa jalat ylös. Huomenna on varmasti myös tiedossa vielä pahempi jumipäivä mitä tänään, mutta siihenkin oon varautunut enkä mieti sitä sen enempää... Näihin kipuihin varmaan saattaa Rodoksen reissukin vielä jonkin verran vaikuttaa, luulen? Silti oon kuitenkin tosi tyytyväinen, että lähdin tuonne "työreissulle", se virkisti kyllä ja uskon, että muutkin arvostivat sitä, että mä tulin mukaan, vaikka pois töistä nyt olenkin. Samalla mä sain myös tilaisuuden näyttää uusille työkavereille, että oon positiivinen ja aktiivinen persoona lonkkaviastani huolimatta :) Tietty sekin oli hyvä juttu, että sain tilaisuuden kertoa mun tilanteesta kaikille niille uusille työkavereille, jotka eivät ehkä tienneet, miksi mä olen pitkällä sairauslomalla. Eipähän tarvitse kenenkään ihmetellä ja miettiä.

Kipujen lisäksi oon tosi väsynyt, nuo täydet "työpäivät" (mulle lainausmerkeissä, muille ne olivatkin tietty ihan oikeita työpäiviä) veivät multa kyllä kaikki mehut, vaikka tosi mukavaa ja mielenkiintoista olikin. Samalla piti keskittyä työasioihin, kestää epämukavaa tunnetta ja kipuja lonkassa ja reidessä. Yritin myös käyttäytyä mahdollisimman normaalisti, siis istua normaalia kipukynnystä pidempään, etten häiritsisi muita koko ajan liikehtimällä ja koko ajan nousemalla ylös ja istumalla taas alas... 

Näistä kaikista asioista huomaa, ettei työkykyä vielä ole tarpeeksi. Ihan aiheesta olen todellakin pois töistä ja kyllä lääkärit tietävät, miksi mulla sairausloma jatkuu. Toisaalta nämä pari päivää edes jollakin tavalla töiden parissa olivat myös hyvä testi mulle siitä, miten mä reagoin sekä fyysisesti lonkan ja jalan osalta että henkisestikin. Henkisesti tuntui selkeästi hyvältä kuulla työasioista, nähdä työkavereita ja päästä taas jollakin tavalla edes pariksi päivää osaksi sitä työporukan sosiaalista yhteisöä, mutta samalla työasioiden miettiminen ja käsittely (vaikkakin melko pintapuolisesti) nähtävästi myös uuvuttaa vielä tällä hetkellä todella paljon, kun siihen yhdistetään rinnalle epämukava olo kropassa. Siis kivut sekä huono jalan toimivuus ja hankala liikkuminen. Vaikka melko ketteräksi oon kyllä keppeineni jo tässä ajan mittaan tullutkin :D 

Mut joo, noiden työjuttujen päälle vielä matkustukset, kävelyt kaupungilla ja eilinen myöhään valvominen... Huh. Taidan suunnata seuraavaksi suihkuun ja unten maille. Hyvää yötä!

"Mua viluttaa tää hyinen syys" ja muuta pohdintaa

Täällä kotoisasti taas puolittain makaan kotisohvan nurkassa jalat suorana, kuuntelen musiikkia ja ihmettelen tuota ikkunasta avautuvaa näkymää. Puut ovat kellastuneet tosi paljon viikon aikana ja lisäksi sataa räntää! Eipä tuo lumeksi ehkä vielä pääse muuttumaan eikä kyllä varmaan maahankaan jää. En muista, että näin aikaisin syksystä olisi ollut talven merkkejä ilmassa, mutta eipä tästä nykysäästä koskaan näemmä tiedä!

Reppanat kesäkukat pitäisi ehkä jo kipata kompostoitavaksi...

Muutenkin on saanut kaivella esille jo lämpimämpiä vaatteita ja sisälläkin pitää pitkähihaista paitaa päällä. Sukkiakin saa vängätä jalkoihin, mikä on ärsyttävää, mutta muuten palelee varpaita. "Mua viluttaa tää hyinen syys", kuten eräs ystävä totesi joskus 15 v sitten istuessaan näihin aikoihin vuodesta aamuyöllä Jyväskylän keskustan penkillä baari-illan jälkeen :D 

Mutta joo, on vähän kontrastia viime viikon meininkeihin. Silti on mukavaa. Nautin taas tästä kotoilusta ja polttelen sekä päivisin kotona itsekseni että myös iltaisinkin kynttilöitä ja tunnelmoin. Välillä oon kuuntelematta musiikkia ja nautin tästä hiljaisuudestakin päivällä - täällä ei kuulu liikenteen melu eikä ympäristöstä kantaudu ihmisten kovaäänistä puhetta tai keskustelua eikä muutakaan mölyä. Kreikassa oli koko ajan ääntä ympärillä, mikä pidemmän päälle alkaa kyllä ärsyttääkin. Mua ainakin. Tarvitsen hiljaisuutta sosiaalisuuden, musiikin ja muiden ympäristön äänien vastapainoksi. Tyypillinen suomalainen? (Onko sellaista edes...?)

Tuli mieleen, että oon nähnyt muutamia mielenkiintoisia unia viime aikoina. Yksi oli sellainen, että jollakin isolla porukalla järjestettiin isot ja hauskat syysbileet, johon pöydät koristeltiin kauniisti syksyn värisillä kynttilälyhdyillä, pihlajan oksilla sekä -marjoilla. Juhlat sijoittuivat Kreikkaan joillekin kallioille. Sitten yhtäkkiä juhlat muuttuivat ilmeisesti ortodoksijumalanpalvelukseksi tai joksikin ortodoksijuhlaksi - ja kummallisinta oli se, kuka olikaan ortodoksipappi tässä unessa... Se oli mun ortopedi Konsta Pamilo! Kumma juttu :) 

Ehkä jotenkin uni liittyi sekä Kreikan matkaan että siihen, että syksystäkin on löydettävä omat ilonsa myös kotiinpaluun jälkeen. Ortodoksisuus on jollakin lailla tuttua isän äidin eli mun mummin kautta, joka oli sukujuuriltaan Puolasta ja alkuperäiseltä uskoltaan ortodoksi, mutta noin muuten en kyllä ortodoksisuutta ole arjessani miettinyt. Henkisyyttä ja intuitiota kylläkin ja koen vahvasti, että tietyt asiat tapahtuvat kuten on sillä hetkellä tarkoitettu. Noin muuten mulla on kyllä hyvin kirjava, suvaitsevainen vaikkakin myös hyvin henkinen maailmankatsomus.

Ortopedi puolestaan seikkaili unessa varmaankin siksi, että alitajuisesti mietin tulevia tutkimuksia, vaikka ne eivät päivittäin mielessä ole olleetkaan, kun ajatukset sai tuolla reissussa ihan muihin juttuihin. Onneksi. 7.10. otetaan verikokeita, tehdään lantion alueen magneettitutkimus, jossa tutkitaan erityisesti lonkan alueen kudoksia ja lihaksia sekä otetaan ultraääniohjattu nivelpunktio mun lonkasta (yyh). En tutkimuksia ole ihmeemmin etukäteen miettinyt, eikä kannatakaan, eivät ne miettimällä miksikään tule. Mennään sitten tilanteen mukaan, vaikka mulle tyypillisesti ihan varmasti taas jännitän, paljonkin, tutkimuksia edeltävänä päivänä ja muutenkin myös juuri ennen tutkimuksia. Tuloksia en kuitenkaan kuule tuona samana päivänä, vaan ortopedin vastaanotolla sit myöhemmin lokakuussa. Vastaanottoaikaa en vielä oo saanut, hoitaja sanoi viime kerran polikäynnillä, että se lähetetään syyskuun lopussa, kun ortopedien syksyn "lukujärjestys" varmistuu. Odotellaan siis aikaa ja jos sitä ei ala kuulua, täytyy soitella polille vielä erikseen.

Kotisohvan nurkka kuittaa.

David Copperfield ja turvonneet jalat

Loma jatkuu mainioissa merkeissä. Mitään ihmeellistä ei ole tullut tehtyä, ollaan vaan oleskeltu ja kuljeskeltu hotellialueella ja rannassa. Ja mä olen ollut altaassa. Mitään muuta ei oo tarkoitus tehdäkään, retkillekään ei ole tarkoitus osallistua. Oikein lepoloma (ja mulle myös vesijumppaloma)!

Jalat tykkäävät vähän huonoa tästä kuumuudesta täällä ja varmaan tosta "paljosta" (= mulle paljosta) kävelystäkin - on turvotusta. Vedessä olo tuskin tällaista aiheuttaa vaan lähinnä tämä kävely maalla ja rappuset tänne huoneelle... Rappusissa koitin välillä kävellä ilman tukeakin (tulee välillä hinku testata!) mutta ei siitä tule mitään. Sain myös kommentteja: "Kohta saat sen sun nivelen pois paikaltaan ja joudutaan olemaan täällä vähän pidempäänkin kuin viikko... Harjoittele vaikka kotona, mut älä täällä..." Tottahan se on, ei täällä ollessa kannata riskeerata mitään.

Mulla on turvotusta erityisesti tossa oikeassa jalassa mutta vasemmassakin, sen tuntee inhottavana kiristyksenä. Oon juonut varmaan liian vähän, vaikka nesteytyksestä on koko ajan huolehdittukin. Suolaa ja kivennäisaineita kyllä tulee ruuan mukana varmasti riittävästi, täällä tulee syötyä niin monipuolisesti. Täytyy myös muistaa nostaa jalat välillä ylös ihan reilusti. Sitä ei vaan malttaisi tehdä, kun pitää olla koko ajan altaalla ja auringossa! :D

Täällä on tällä hetkellä paljon tuttuja kasvoja (tai ainakin kaksoisolentoja). Ensin nähtiin eräs nuori sukulaismies, sitten Daniel Sedin. Tänään meitä vastaan kävelivät sekä David Copperfield että David Coulthard - ja Kreikan entinen pääministeri nähtiin puistelemassa pyyhettä parvekkeella hyvin tärkeän oloisena. Hehe, näille ollaan kyllä naureskeltu, kovin on saman näköistä ja oloista väkeä kuin mitä oikeat tyypit olisivat :D

Tämmöstä tänään! Ja tässä vielä muutamia kuvasia...

Rodoksella

Ekaa kokonaista lomapäivää Kreikassa vietetään. Eilen saavuttiin Rodokselle joskus kahden aikoihin ja siitä vielä paljon myöhemmin tänne hotellialueelle Kolymbian kylään. Mahtava paikka - siisti hotelli sekä koko hotellialue, meri vieressä, isot uima-altaat, hyväntuulisia ihmisiä, musiikkia, hyvää ruokaa ja juomaa. All inclusive vieläpä!

Lento oli yli pari tuntia myöhässä. Oltiin kyllä lähdössä aikataulun mukaan ja lomalaiset istuivat kaikki jo koneessa, kunnes just ennen kiitoradalle pääsyä kapteeni kuulutti, että jäänestolaitteistossa on jotakin vikaa. No ei muuta kuin lentomekaanikko paikalle. Väki joutui odottelemaan koneessa sen aikaa, kun korjausta tehtiin. Ensin puhuttiin, että korjaus kestää max puoli tuntia, mutta aika venyi lopulta pariin tuntiin. Itse viallinen (väärässä asennossa ollut) vipu oli jonkun luukun takana, jota ei kymmeneen vuoteen ollut avattu, joten... :D No, ruuvit olivat varmaan ruosteessa tai jotain, ja mekaanikko Marko ähelsi tuskissaan luukun parissa 1,5 tuntia ennen kuin pääsi sen vivun oikeaan asentoon vääntämään. Hyvä oli seurata tilanteen edistymistä, kun luukku sijaitsi ohjaamossa ja me istuttiin ekalla penkkirivillä. Marko sai lopulta huikeat suosionosoitukset, kun vihdoin ilmoitettiin, että nyt päästään lähtemään!

Hauskaa henkilökuntaa oli cabin crew:ssa, erityisesti pari stuerttia. Tilanne oli ns. hallussa, kuittailivat mullekin, että eihän täällä kukaan eturiviläinen ainakaan mitään leffoja matkan ajaksi tarvii, kun tässä on jo ihan tarpeeksi viihdettä ennen lentoakin ;) Teki mieli kuitata näille kavereille, että oottakaapa vaan kun mä pääsen vauhtiin - siis seisomaan, istumaan ja reittä hieromaan, mutta jätin välistä, ettei ihan villiksi olisi meininki mennyt. Stuertit kun olivat muutenkin aika vauhdikkaita puheissaan, kun kuulin mitä keskenään höpöttelivät siinä henkilökunnan tiloissa ollessaan :D

No, lento siis meni sitten ihan normaalisti kun vika oli korjattu ja päästiin matkaan. Mulla oli kyllä hankalaa se istuminen, onneksi jalat sai siinä edessä, isommassa jalkatilassa suoraksi välillä ja helppoa oli nousta seisomaankin. Istuin keskirivin vasemmassa reunassa ja oikeanpuoleinen käsinoja osui koko ajan just arven kohdalle. Tuntui inhottavalta, mutta selvisin onneksi kun pääsi ylös niin usein. Totesin vaan, että oli ihan maksimimatka mulle tuo n. neljän tunnin lento. Tuskin aiemmin olisin edes pystynyt reissaamaan näin pitkälle. Päälle vielä jonkin verran matkustamista bussissa tänne hotellille. Mutta nyt kun ollaan perillä, on tää kyllä kaiken arvoista, ehdottomasti!

Tulee aika paljon täällä käveltyä, ja meidän huone on 3. kerroksessa, joten niitä portaita saa vähintään kuljeskella monta kertaa päivässä. Mutta ihan hyvin pärjää kun vaan kulkee rauhassa ja molemmat kepit on matkassa (paitsi ravintolassa ruokaa hakiessa ja aurinkotuolilta uima-altaalle köpötellessä). Tosta uimisesta - tai siis uima-altaassa jumppaamisesta ja kävelystä - pitää sanoa, että on mahtavaa, että altaalle pääsee niin usein nyt, monta kertaa päivässä! Täällä on ensinnäkin ihan mahtava sää ja toisekseen se vaan on huikee tunne, että mä pystyn liikkumaan siellä vedessä niinkuin melkein normaalisti. Vesi kannattelee, tukee ja keventää ja pohjassa kävelykin on kävelynomaista eikä mitään hoippumista. Se kontrasti, kun nousee vedestä maalle, on kyllä hirveen iso. Musta tulee samantien ihan suoraan sanottuna vammainen ja se tuntuu ärsyttävältä. Mutta vielä on monta päivää aikaa, ehkä mä saan tota jalkaa edes hiukan toimivammaksi täällä kun intensiivisesti oon altaassa... Toivotaan että auttaisi edes vähän, vaikka liikoja en odota, kun tähänastiset "saavutuksetkin" on sen verran heikohkot. Mutta voihan sitä yllättyä positiivisestikin...?

Hotellihenkilökunnasta täytyy jo nyt sanoa, että tosi huomaavia ovat olleet mun liikkumisen suhteen. Respassa eilen ilmoittautuessamme esim. olivat huolissaan siitä, pääsenkö kulkemaan portaissa, kun tarjosivat tätä huonettamme. Sanoin kyllä, että varmasti pärjään, mutta vielä mainitsivat että maan tasossakin löytyy huoneita, jos yhtään tuntuu että on hankala kulkea. Täältä ylempää on kyllä paremmat näköalat meren suuntaan, joten mieluummin sitä täällä ollaan senkin vuoksi kuin alempana! Ravintolassakin koittavat sijoittaa meidät aina niin, että on avaraa kulkea eikä tarvitse puikkelehtia mistään pöytien keskeltä tai hankalista paikoista.

Tänään kuulin, kun joku ruotsalainen kaveriporukka puhui heidän ohi kävellessäni, että mikähän mua vaivaa kun ei ole mitään näkyvää vammaa jaloissa, mutta silti tarviin kepin/kepit. Hymyilin vienosti vaan ja olin niinkuin en ois tajunnut puheesta mitään. Luulivat etten ymmärrä, hahaa :D Myöhemmin sama porukka oli altaalla, aika lähellä altaalle meneviä rappusia. Höpöttivät niitä näitä, kunnes näkivät että kävelin siihen ilman keppiä (olin menossa altaaseen) ja hyvin loppui puhe siihen paikkaan, kun näkivät mun lonkan kohdalla olevan arven. Ja varmaan näkivät mun kävelynkin... Muutama porukasta jäi oikein tuijottamaan arpea. Hymyilytti tuokin reaktio, nyt ainakin näkivät, että jotakin ilmeisesti on leikattu. Jos oisin oikein inhottavan ärsyttävä, oisin sanonut heille ruotsiksi jotain... Vaikkapa että ettekö ole arpia nähneet tai että minä oon kuulkaa titaania, mutta en sitten viitsinyt. Siinäpähän arvailevat ja miettivät, jos heillä ei muka muuta tekemistä etelänreissulla ole! Voi elämä! :D