Lapset, perhe ja mun vamma + työterveyskuulumiset

En mitenkään hirvittävän paljon ole perhe-elämästämme enkä myöskään lapsistamme blogissani kirjoitellut. Enkä muutenkaan kovin paljoa läheisistä varsinkaan niin, että heidät selkeästi tunnistaisi. Jos lukevat tekstejä, tunnistavat niistä kyllä itsensä. 

Pari vuotta sitten mun tarkoituksena oli kirjoitella omasta elämäntaparemontista ihan vaan omista näkökulmistani, enkä halunnut "sotkea" ketään muita läheisiä teksteihini. (Jos joku muuten on ihmetellyt blogini nimeä, viittasi se aluksi siis ihan puhtaasti painon pudottamiseen, treenaamiseen ja hyvinvointiin - siis siihen elämäntaparemonttiin ja sitä kautta myös kiinteytymiseen :)) Myöhemminkään en oo kovin paljoa halunnut läheisiäni teksteihin mukaan tuoda, vaan oon pitänyt kiinni jollakin tavalla jokaisen henkilön yksityisyydestä. Siihen heillä on oikeus.

Multa on kuitenkin toivottu, että kertoisin lisää siitä, miten arki ja perhe-elämä sujuu, kun niihin yhdistetään mun vamma. Olkoon tämä nyt sitten tämän blogitekstin aiheena, muutoin pyrin kirjoittamaan asioista sitten muissa teksteissä kaiken muun asian ohessa :)

Miten mun vamma sitten vaikuttaa meidän perheen arkeen vai vaikuttaako se? Ja jos vaikuttaa, miten ja miksi? Tähän voisi vastata oikeastaan tyhjentävästi yhdellä lauseella: oikeastaan se ei vaikuta arkeen yhtään mitenkään mutta samalla se vaikuttaa kaikella tavalla. Itse mä pyrin siihen, että me ollaan, eletään ja tehdään asioita niin, että toiminta ja elämä olisi koko ajan mahdollisimman tavallista. Toisin sanoen ettei asiasta tehtäisi liian suurta numeroa. Mulla on lonkkadysplasia ja se on valitettavan iso osa elämää juuri tällä hetkellä, mille ei voi mitään, mutta silti mä olen minä, Hst, ja mä olen myös lapsilleni äiti ja miehelleni vaimo. Myös muille läheisille ja ystäville se sama Hst kuin ennenkin, vioilla tai ilman.

Lapset ovat alusta alkaen olleet aika hyvin perillä mun tilanteesta ja nykyään voisin arvella, että ovat sopeutuneet ihan hienosti tähän meidän oman perheen kuvioihin. Isänsä kanssa ovat hitsautuneet aika tiiviiksi kolmikoksi, kun isä on se, joka heitä kuljettaa esim. hoitoon ja hoidosta kotiin. Ovat myös usein porukalla kauppareissuilla ja tekevät yhdessä myös muuta sellaista, mihin mä en välttämättä pysty. Mäkin tietty välillä olen mukana Hurjan Pitkillä markettien käytävillä tai muuten mukana menossa hiukan sivusta tilanteita katsellen :)

Eniten mua itseäni on harmittanut se, etten pysty kauheasti viettämään lasten kanssa yhteistä aikaa esim. ulkoillen. Nytkin talvella (jos nyt lunta ja pakkasta sopivasti edes tulisi) multa jää väliin niin pulkkamäet kuin kaikki muutkin talviurheilut luistelusta hiihtoon ja lasketteluun. Keppikävely taitaa olla mun ainut ulkoliikunta lähimmän tulevaisuuden aikana. Sekin on harmittanut, etten kunnolla voi viettää yksitellen molempien lasten kanssa äiti-lapsiaikaa. Siis sellaista, että kummankin lapsen kanssa vuorotellen kahdestaan mentäisiin jonnekin ja tehtäisiin jotakin spesiaalia. Yhteinen aika molempien lasten kanssa yksitellen olisi myös tosi tärkeää... Mutta kun se ei välttämättä onnistu esim. kulkemisen takia, mä koitan keksiä ihan tavallisia juttuja molempien lasten kanssa. Laittelen vaikka sohvannurkassa tytölle kivoja kampauksia, lakkaan kynsiä tai askartelen... Ja pojan kanssa katsellaan mm. legoista erilaisia rakennelmia ja muuten vaan sylitellään. Poika kaipaa hirveästi sylittelyä ja läheisyyttä ja sitä hän saakin toki.

Liikunnasta vielä sen verran, että vedessä voin hyvin lastenkin kanssa olla. Se vaatii kuitenkin sen, että mukana on myös toinen aikuinen, joka ajaa autolla meidät uimapaikkaan (koska en voi autoa ajaa oikean lonkan heikkouden ja kipujen vuoksi) ja on myös siellä paikan päällä lisäksi "vahtimassa", että kukaan ei karkaa mihinkään jne. Pystyn kävelemään uimahallissa/kylpylässä kyllä jonkin verran ilman tukea tai "kaiteita pitkin", mutta siihen yhtälöön ei sovi jonnekin karkaavat tai vauhdikkaasti käyttäytyvät lapset... :) Mun täytyy keskittyä siihen, että pysyn pystyssä.

Lapset onneksi ovat jo sen verran isoja, 4- ja 6-vuotiaat, ettei heitä enää niin paljon tarvitse vahtia kuin pienempiä lapsia pitäisi. He ovat halutessaan myös tosi oma-alotteisia, mikä on hieno juttu. Kuskailevat tavaroita ja muuta sellaista. Meillä ei myöskään isoja lelu- tai muita lasten tavaroita voi lattioille jättää, koska mä kompuroin niihin muuten hyvin herkästi - siispä aika kärkkäästi siivoamaan meillä tuota pikkukaksikkoa pyydellään. Tai siis käsketään. Eri asia, totellaanko meitä sitten... ;)

Ihan tavalliseen arkeen meillä kuitenkin pyritään ja aika tavallista se arki lopulta onkin. Lapset ovat tottuneet siihen, että mä liikun miten liikun, mun tarvitsee välillä maata paikallaan ja tarvitsen apuja tietyissä jutuissa. Mutta nämä eivät ole ongelmia meistä kenellekään niin kauan kuin niistä ei tee ongelmia. Niistä ei myöskään tarvitse tai pidä mitään hirveitä numeroita tehdä.

***

Tänään tapasin työterveyslääkärin "tilannekatsauksen" merkeissä. Hän oli tosi tyytyväinen, että ortopedi kirjoittaa mulle maksusitoumuksen laitoskuntoutusjaksolle. On kuulemma aika harvinaista, että tällaisia maksusitoumuksia sairaanhoitopiiri tekee. Kuulemma työterveyslääkärini uralle ei vastaavaa ole aiemmin edes osunut, jos käsitin oikein. Toki mun vammakaan ei ole niitä aivan yleisempiä ja koko tää tilanne on ihan omanlaisensa muutenkin... Ilmeisesti mun tilanne on todellakin nähty tuolla erikoissairaanhoidossa tosi haastavaksi, tai sitten jopa niinkin, että on todettu (vaikka mulle sitä ei suoraan ole kerrottukaan), että nyt ei kaikki mennyt ihan kuin siellä Strömsössä, on mietitty komplikaatioiden mahdollisuutta ja siksi ollaan suotuisia kuntoutukseen pääsyn suhteen. Olipa miten tahansa, oon äärettömän onnellinen tuosta kuntoutusmahdollisuudesta ja niin oli siis työterveyslääkärikin.

Muuten käynti oli tavanomainen, juteltiin tilanteesta kattavasti ja lääkäri kirjoitti taas lausuntoja oikein kolmin kappalein niin töihin, mulle kuin meidän firman eläkesäätiöllekin lähetettäväksi. Myötäilee ortopedin näkemystä sairausloman kestosta, joka on nyt tammikuun loppuun 2015 asti. Luulisi, että olisin siihen mennessä jo kuntoutuksessakin ollut ja siitä menee lausunto myös ortopedille tutkittavaksi. Sitten katsotaan taas, mitä jatkossa tapahtuu...

Ai niin, täytyy kirjoittaa vielä tuosta mun vasemmasta lonkasta. Se on mennyt ihan selvästi nyt takapakkia, ärsyttää! Tänään säikähdin ihan kunnolla noustessani tuolilta keittiön pöydän äärestä ylös - lonkka lukkiutui ja nivusessa tuntui jokin pinne/painetuntemus. Onneksi lonksahti nopeasti paikalleen, mutta teki hiukan kipeää... Näillä lonksahteluillahan tuo oikeakin lonkka aloitti oireilunsa vuosia sitten, ja pikkuhiljaa lonksahtelut alkoivat tehdä aina vaan enemmän ja enemmän kipeää... Ja loppu onkin historiaa. Voidaankohan tuolle vasurille tehdä mitään ennaltaehkäisevästi? Lihaksia tietty pitäisi vaan vahvistaa parhaansa mukaan, mutta auttaako sekään pelkästään? Välttäisin mielellään kyllä toisen tekonivelen niin pitkään kuin mahdollista...

Lonkka ja lapset

"Miksi joskus ennen kuin sulla on ollut lonkka kipee niin... niin... sulla ei ollut lonkka kipee?"

"Ai että miksi se ei ensin ollut kipee ja sitten se tuli kipeeksi?"

"Niin... Miksi?"

"No mä en tiennyt että mulla oli mitään vikaa lonkassa... Sitten se vaan tuli yhtäkkiä kipeeksi."

"Miksi?"

"En tiiä, se vaan tuli kipeeksi ja sitten sitä tutkittiin ja se piti leikata."

"Ai sairaalassako?"

"Joo..."

Mm. tällaista pohdiskelevaa keskustelua kävimme tänä aamuna herra nelivuotiaan kanssa. Hetkeä aiemmin hän oli leikkiessään kompuroinut sohvalle nojaavaan keppiini.

Nykyään lapsista ei ole mitenkään ihmeellistä, että äiti kävelee vähän hassusti ja sillä on keppi tai kepit usein apuna ainakin ulkona. Se makailee aika usein sohvalla selällään tai vähintäänkin lähes makaa eikä pysty kunnolla keräilemään tavaroita lattioilta. Se on vähän kömpelö, jäykkä ja hidas, mutta äiti se on kuitenkin ja ihan tavallinen sellainen.

Vallitsevaa tilannetta osaavat neli- ja kuusivuotiaat vaivihkaa käyttää hyväksi: on hienoa leikkiä ja levitellä lelut ja tavarat joka puolelle kotia ja jättää ne levälleen - leikkien siivoamisella kun ei välttämättä ole niin kiire, jos äiti käskee tai kauniisti pyytää. Testataan myös muutenkin omaa käytöstä ja kielenkäyttöä ja katsotaan, missä vaiheessa alkaa äidillä hermo kiristyä...

Äidin käyttämällä äänensävyllä ei ole niin väliä. Ennen se ihan toimivakin "laitan suosikkilelun yläkaappiin jäähylle" -taktiikka huonosta käytöksestä kun ei välttämättä tepsikään. Sehän on vain sanahelinää, jota äiti ei kuitenkaan pystyisi toteuttamaan, kun se ei pysty ylös edes kiipeämään, vaikka niin uhkaisikin. Hahaa, lapsivallankumous!

Edellä mainittu pätee usein silloin kun isi tai äidin lisäksi joku muu aikuinen ei ole paikalla. Toisen aikuisen läsnäollessa käyttäydytään keskimääräisesti paremmin, sillä lapset tietävät, että tällöin on paikalla henkilö, joka sen suosikkilelun oikeasti voikin sinne ylös jäähylle laittaa... :)

Turvallinen koti on lapsille paikka, jossa voi, saa ja pitää koetella omia rajojaan, oli tilanne tai perhekokoonpano millainen tahansa. Erilaiset elämäntilanteet vaikuttavat kaikkiin osapuoliin eri tavoin. Usein pienemmät lapset vielä reagoivat asioihin luontaisella tavalla, ilman ylimääräisiä, opittuja kaavoja tai malleja.

Lasten päivähoidon alkamisesta kesän jälkeen on nyt kolmisen viikkoa aikaa. Yhden kerran olen jopa minäkin tämän jälkeen päässyt mukaan viemään lapsia hoitoon. Yksi pojan hoitotädeistä antoi tällöin palautetta, että pojasta on kesän aikana tullut todella reipas. Hän on kuulemma nyt usein oma-aloitteisesti kerännyt lelut paikalleen leikkien loputtua ilman erillisiä kehotuksia ja ollut muutenkin auttavainen. Hän kuuntelee tarkkaavaisesti, osallistuu, juttelee ja ihmettelee asioita koko nelivuotiaan valloittavalla persoonallaan.

Olin ylpeä pienestä leijonamiehestäni! Ehkä osittain äidinkin tilanteen kautta ovat lapset oppineet ymmärtämään ja arvostamaan mm. oma-aloitteisuutta ja auttavaisuutta.