Kuva
torstai 26. syyskuuta 2019
Reissu, asenne ja luottamus
perjantai 5. toukokuuta 2017
Muutakin kuin valohoitoa
torstai 27. huhtikuuta 2017
Enskesän syyssää (eli toinenkin hajonnut polvi)
Istun oikea jalka suoristettuna ison invataksin takana pyörätuolissa, tuoli kiinnitettynä remmeihin ja minä kiinnitettynä turvavyöhön ulos taksista katsellen. Hämärtyvässä huhtikuun lopun iltamaisemassa sataa lunta, sää on hirveä. Mietin mielessäni, että yhtä absurdi kuin tämä sääkin on, oikeastaanhan tämä sopii olotilaan aika hyvin. Eipä tässä omassa fiiliksessäkään ihan hirveästi hurraamista ole.
Olen matkalla ensiapuun. Oikeastaan mua hiukan jopa sarkastisesti hymyilyttää, sillä ei kai tästä reissusta paljon muutakaan voi todeta kuin että absurdia, aivan älytöntä. Paljon tulee keskussairaalalla pyörittyä pakostikin mutta ensiapu on jäänyt (onneksi) vielä kokematta... Mutta nyt on mentävä.
Mitä sitten tapahtui? No eipä oikein mitään. Ei oikeasti mitään ihmeellistä... Muutamaa tuntia aiemmin olin yrittänyt nousta sohvalta mutta enpä päässyt ylös: oikeassa, mun tähän saakka paremmassa ja suhtkoht kivuttomassa mutta löysääkin löysemmässä letkujalan polvessa nivelen takaosassa tuntui jokin omituinen muljahdus ja polvi jäi jumiin. Kun yritin saada jumia auki siinä samassa hetkessä, kuului todella, todella kovaääninen pamaus - ikään kuin joku järeä ase olisi lauennut - ja samalla polvinivelen takaosaa alkoi jomottaa voimakkaasti. Polvitaive myös alkoi turvota hiukan. En todellakaan tiedä, mitä tapahtui, mutta sen kyllä tiesin, että jotakin jopa mulle erikoista tapahtui. Koskaan mun nivelet eivät tuollaista meteliä pidä, vaikka paljon metelöivät ja muljahtelevatkin...
Muutaman tunnin katselin ja tuumailin tilannetta mutta jomotus jatkui. Lopulta mies ja pari vertaistukiystävää sanoivat, että mene käymään lääkärin näytillä, jotta saadaan tiedot ylös. Muuten ei olisi kenellekään mitään todisteita, jos nyt poksahtikin joku pahemmin rikki...
Siispä tilaan taksin ja lähden mietteliäänä matkaan, kunhan olen toivottanut lapsille hyvää yötä ja vakuuttanut, että mulla ei ole mitään hätää. On vaan nyt käytävä lääkärissä.
Ensiapuun saapuessani ei väkeä ole onneksi aivan valtavia määriä odottelemassa. Taksinkuljettaja nappaa mulle vuoronumeron ja kärrää mut aulaan odottelemaan ja kysyy, pärjäänkö nyt. No tottakai. Kohta pääsenkin triage-hoitajan alkuarvioon, joka kirjaa lomakkeelle ja järjestelmään mun tietoja ja pyytää mut tämän jälkeen käymään osastonsihteerin juttusilla, josta mut ohjataan takaisin aulaan. Pääsen kuulemma kohta jo lääkärillekin.
Tässä vaiheessa koko tilanne saa vielä absurdimpia ja koomisempiakin piirteitä, kun mun vertaisystäväkin saapuu ensiapuun... Eihän siinä voinut kuin nauraa, vaikka kukapa sitä ensiavussa haluaisikaan aikaa viettää! Mutta "EDSers got to do what EDSers got to do..."
Ystävä pyydetään sisään ja kohta muakin huhuillaan toisen nurkan takaa eri huoneeseen. Nuori lääkärimies sanoo, että voi mut kyllä työntää huoneeseen pyörätuolissa. Hän kyselee tilanteesta ja mitä mulle tapahtui vaikuttaen melko epävarmalta. Kerron tilanteesta ja pyydän myös katsomaan asioita kirurgian välilehdeltä. Polvi pitää sitten tietysti myös tutkia, joten ei kun riisumaan päällimmäiset housut pois... Takin lääkäri ottaa multa ystävällisesti kun sen kanssa temppuilen.
Perinteiset polvilumpion tutkimiset ja muut nivelen vääntelyt. Lääkärikin huomaa kyllä hyvin äkkiä, kuinka paljon tutkiminen sattuu ja varsinkin kun hän vielä erehtyy sörkkimään vasentakin, jo muutenkin tosi kivuliasta polvea, vertailupohjaksi... Hyvä etten häntä potkaise vahingossa! Joten kovinkaan paljoa hän ei nyt kuitenkaan vääntele, onneksi.
Eipä siinä sitten päästä oikein mihinkään johtopäätöksiin. Lääkäri miettii Bakerin kystan, nivelkierukkavamman tai ristisidevaurion mahdollisuutta. Itse en kyllä tuohon Bakeriin oikein luota, kun se pamahdusääni ja tuntemus polvessa olivat niin järjettömän isot eikä mulla ole mitään kovin suuria nesteilyongelmia polvissa ollut koskaan. Lääkäri tutkii polvea vielä hiukan lisää, kun nousen istumaan tutkimuspöydältä ja näytän myös, kuinka löysä/instabiili polvi on joka suuntaan nyt polvitaipeessa näkyvästä lievästä turvotuksesta huolimatta.
Lääkäri ehdottaa ensin, josko odotettaisiin ensin turvotuksen laskemista ja viikon päästä lähtisin selvittelemään asiaa terveyskeskuksen kautta mutta tähän totean heti, että mulla on ollut nyt koko ajan hoitokontaktit erikoissairaanhoitoon tilanteen vaikeuden ja epästabiiliuden vuoksi erityisesti tiettyihin ortopedeihin viime aikoina, joten ei se tk tässä tilanteessa olisi muu kuin ylimääräinen mutka ja eivät kuitenkaan saisi tehtyä sieltä mitään juuri nyt. Lääkäri sitten ehdottaa, josko hän laittaisi konsultaatiopyynnön lonkkaortopedille ja tämä käy mulle kyllä. "En kyllä sitten voi luvata mitään yhteydenottoa..." hän sanoo, johon mä naurahdan, että noh, mun tilanne on kyllä siellä kirurgialla hyvinkin tiedossa, joten jospa sieltä jotakin myöhemmin kuuluisi...
Kuntoutusosaston lähetettäkin lääkäri vielä katsoo, kun sanon että sellainenkin on tehty ja sitäkin kautta tietysti voisi kirurgian puolelle olla yhteydessä. Lähete on käsittelyssä kyllä mutta mitään tarkempaa ei näy. "Tällaista kankeaahan tää perusterveydenhuolto usein on... ...kyllähän sä tietysti yksityisellekin voisit mennä", naurahtaa lääkäri jo selkeästi rennompana (mietin samalla, että on huomannut varmaan, että kyllä mulla löytyy huumoriakin kuitenkin vaikeista asioista huolimatta). Totean että tottakai, ja varmaan menisinkin, mutta parhaat lääkärit vaan tuntuvat nyt mun tilanteessa olleen julkisella puolella ;) Joten ei muuta kuin odottelemaan jatkotoimenpiteitä, mitä ne ikinä ovatkaan.
Kun saan taas vaatteet päälleni, lääkäri taas kohteliaasti työntää mut pyörätuolissa huoneesta ulos. Jään vielä vähäksi aikaa jututtamaan omasta toimenpiteestään vapautunutta ystävääni ja tilaan taksin.
Sama taksinkuljettaja noutaa mut ensiavun aulasta isolla invataksilla. "No miten meni?" hän kysyy, kun yhä yltyneessä huhtikuun lopun lumisadeviimassa hän työntelee mut auton luo. "Ei kai tähän muuta voi todeta kuin että joopa, tulipahan käytyä...", vastaan. "Enskesän syyssää, täytyy todeta, ihan kaikkeen liittyen!"
keskiviikko 22. helmikuuta 2017
- Etkö näekin paljon lääkäreitä? - Haluan kerätä heidät kaikki!
keskiviikko 25. tammikuuta 2017
Jätekylmiö - tai sit ei
torstai 12. tammikuuta 2017
Narkoosimobilisaatiosta tähystykseen
Otsikkohan se kaiken kertoo. Tänään oli siis luvassa polven narkoosimobilisaatio, mutta päivästä muodostuikin eräänlainen yllätyksellinen seikkailu.
Olin sovitusti aamulla keskussairaalalla klo 7 jälkeen. Toisena oli mun vuoro. Tutkimuksen suorittava ortopedi kävi mua preoperatiivisen aulassa moikkaamassa, ja lopulta hän päätyikin tilannekatsaustani kuunnellessaan ja kysellessään siihen, että voitaisiinkin tehdä polven tähystysleikkaus, jotta nähdään, mitä polven sisällä on tapahtunut. Totesin, että no ei kun vaan, samalla vaan kaikki :) Ortopedi näytti peukkua että selvä homma, hänpä juttelee hoitajalle suunnitelman muutoksesta ja minä näytin peukkua takaisin. Kiireelliset labrat otettiin ja lopulta 12 jälkeen mut kärrättiin leikkuriin. Mulla on täällä oma pyörätuoli ja kepit matkassa.
Siellä sitten valmisteltiin, verenpainemittari, EKG-läpyskät, kanyyli tippaa varten laitettiin. Leikkaussalissa soi joku radiokanava, joka soitti 70- ja 80-lukujen discomusaa. Hoitajat naureskelivat, että nyt on kanava kyllä hiukan hämärä, ja mä totesin, että no tottakai se oli hämärä, EDS-kanava varmaan, kun tällainen hämärä EDS-potilaskin tänne saliin tuli :D Siinä höpöteltiin kaikkea. Ei kauheasti ehtinyt jännittää.
Sitten oli puhetta, että minkäslainen anestesia mulle nyt sitten tehdäänkään. Spinaalipuudutusta ehdotettiin, enkä ollut siitä kovinkaan innostunut aiemmat spinaalipuudutukset ja niiden laiton hankaluus tietäen, mutta suostuin. Ensin yksi anestesialääkäri yritti saada mun selkä pyöristettynä istuessa puudutusta laitettua mutta ei onnistunut. Sitten soitettiin toinen anestesialääkäri ja tunnistinkin, että hän puudutti mut silloin ennen lonkkaleikkausta. Silloinkaan ei meinannut onnistua, kunnes lopulta löytyi joku "outo väli", josta onnistui. Noh, nyt oli myös hilkulla, että onnistuuko puudutus vai ei, mutta lopulta se saatiin onnistumaan. "JES! Todella hieno homma!" hihkuivat lääkärit. "Oot sä kyllä melkoinen sissi kun kestit tämän", sanoi heistä toinen. Totesin, että no, tässä on tottunut ajan mittaan tähän sissinä olemiseen kyllä muutenkin, en pienistä säikähdä... ;)
Puudutuspa ei lähtenytkään tehoamaan heti kuten kuuluu. Se ei valunut leikattavaan jalkaan vaan päällimmäinen jalka puutui... "No on kyllä ihme juttu, todella harvinaista!" sanoivat anestesialääkärit ja mä mietin mielessäni, että niinpä niin... :) Joutuivat kääntelemään mua siinä leikkauspöydällä, ja lopulta puudutus valui leikattavaankin jalkaan ja se putsailtiin ja aseteltiin oikeaan asentoon ym.
Leikkaava ortopedi (parin erikoistuvan kera) saapui paikalle ja homma pääsi alkuun. Seurasin koko ajan itsekin ruudulta, mitä tehdään. Mielenkiintoista! Ja juteltiin siinä välillä myös kaikkea. Löytyi mm. ulkosivulta revennyttä kierukkaa, josta osa poistettiin ja osa kiinnitettiin paikalleen ankkureilla, ja lisäksi 2-asteen rustovauriota polvilumpion takapinnalta sekä "trochleasta sentraalisesti" ja näiden lisäksi polven takanivelpinnasta puuttui rusto luupinnalle saakka.
Operaation jälkeen sitten heräämössä vierähti tovi jos toinenkin, puudutus liukeni tosi hitaasti. Lopulta pääsin yrittämään ylösnousua ja vessareissua ja fyssari kävi myös mun luona, kun mietin, miten kykenen liikkeelle. No oli kyllä todella vaikeaa päästä edes seisomaan, polvi oli niin kipeä kun yritin painoa sille siirtää. Inhottavasti myös lonksui, eli ei lonkseeseen kyllä leikkaus auttanut... Tosin se nyt onkin selvä, että rustovauriot ovat mitä ovat ja polven yliliikkuvuus ei mihinkään tähystyksellä poistu. Mutta kun nuo polven liikuttamisesta aiheutuvat kivut vaan saataisiin kuriin... Ja että liikkuminen helpottuisi! Sitä mä toivon eniten. Ortopedi kävikin heräämössä moikkaamassa ja kertoi vielä tilanteesta ja että aika näyttää, miten menee. Tsemppiä toivotti ja 6 viikon päästä menen polille taas, niin tsekataan tilanne.
Että tämmöstä. Nyt mä oon kuitenkin vielä osastolla ainakin ensi yön, liikkuminen oli niin vaikeaa heräämössä, että katsottiin paremmaksi, että oon täällä vielä enkä mene kotiin. Kyselin jatkosuunnitelmista mm. liikkumisen, osastolla olon ja kuntoutuksen suhteen... Siitä ei vielä tiedetä, milloin pääsen kotiin. Jos vointi huomenna on parempi ja liikkuminen helpompaa, niin sitten tietysti kotiin mahdollisimman pian. Mutta katsotaan.
Loppuun vielä parit kuvat tästä päivästä.
tiistai 10. tammikuuta 2017
Toiveita
I could really use a wish right now, wish right now, wish right now
Can we pretend that airplanes in the night sky are like shootin' stars
I could really use a wish right now, wish right now, wish right now
Jotenkin sekava fiilis on tällä hetkellä. Nähtävästi alkaa jännitys ennen parin päivän päästä olevaa polven narkoositutkimusta työntyä pintaan. Väkisinkinhän tuota tutkimusta jännittää... Ei voi mitään. En jännitä itse tutkimusta sinänsä mutta eniten varmaankin sitä, mitä tutkimuksen tuloksena löytyy, sitä, miten tilanne tuon jälkeen etenee (eli leikataanko, miten, milloin?), millaiset kivut mulla on jälkikäteen ja sen ohella sitten sitä, miten kävely, liikkuminen, muu arjessa toimiminen onnistuu, jos polvea on syystä tai toisesta saatu vahingossa rikottua siinä tutkimuksen ohella. Ei nyt kukaan lääkäri tahallaan mun polvea riko tietenkään vaan tarkoitus on auttaa mua, mutta kun en ole yhtään tietoinen, miten sitä tutkitaan ja väännellään siinä mun ollessa taju kankaalla, niin kyllähän se mietityttää. Polvi on ihan tarpeeksi liikkumista ja koko mun arkea rajoittava asia tällä hetkellä muutenkin, mutta tokihan se on pakko tutkia, kun hereillä se ei kerran onnistu.
Mitään suurta draaman kaarta ei tähän tarvita eikä mitään koristeellisia kielikuvia tai asioiden värittämistä mutta voin todeta, että mun arki on pyörinyt reilun 1,5 kk tällä hetkellä lähinnä kotona ollessa. Jos nyt lasketaan vaikka niitä kertoja, kun olen poistunut joulukuun aikanakin kotoa, ne voi luetella alle 10 kertaan. Edes postilaatikolle en ole päässyt enkä uskaltautunut tai päässyt joko liukkauden tai muuten liikkumisen vaikeuden vuoksi. Voidaan ihan todellakin todeta, että tässä alkaa piiiikkuriikkisen jo tietynlainen mökkihöperyys vaivata... ;) Vaikkakin kyllä meillä on vieraita käynyt muutaman kerran kylässä mua tai koko perhettä moikkaamassa, mutta mulla tämä elo on nyt vaan ollut tällaista.
Mutta tällä hetkellä en pääse siis juuri kotoa minnekään - tai pääsen hyvin rajoitetusti ja harkitusti. Elämä pyörii nyt täysin yhden vaivaisen polven ympärillä, muun kehon kanssa jotenkin pärjää. Mutta polvi rajoittaa aivan kaikkea, ja mun on yksinkertaisesti helpointa vaan olla puolimakaavassa asennossa sohvalla tai yrittää sopivasti liikuskella tässä ihan kotosalla vaan. Mutta aika iso osa ajasta menee polven paikoilleen asetteluun tai lonksumisen ja kipujen sietämiseen, ja hyvinkin selväksi varmasti ortopedeillenikin tuli aiemmin heille lähettämäni meilin perusteella, että aletaan olla siinä pisteessä, että jotakin leikkaussuunnitelmaa lienee pakko alkaa jo tehdä... (Ja jos ei tehdä, mun täytyy varmaankin hakea jo seuraavaa mielipidettä yksityiseltä puolelta, joskin en nyt siihen vaihtoehtoon ala kovin äkkiä kallistumaan, koska mulla on kuitenkin erittäin osaavat ortopedit puikoissa. On vaan koko kuvio niin älyttömän pitkissä kantimissa.)
Ja mä haluan päästä kuntouttamaan myös itseäni: kunnolla fysioterapiaan ja sinne allasterapiaankin, mihin en nyt ole päässyt ollenkaan enkä muutenkaan altaalle sitten viime kesäkuun. Tää on vaan aivan sietämätöntä ja voi kuvitella, millaiseksi fyysinen vointi menee, jos ei pääse liikkumaan juurikaan yhtään paitsi muutamia askeleita päivän mittaan. Niinpä.
Huomaan, että tässä alkaa olla kasassa tällainen valitusvirren omainen postaus... Sallittakoon se mullekin joskus. ;) Kyllä tässä henkisesti ollaan pinnalla, mutta on vaan niin älyttömän vaikeaa odotella aika lailla avuttomana tulossa olevia toimenpiteitä ja miettiä siinä ohessa kaikenlaisia juttuja, jännittää. Ja en ole ainut tällaisissa tilanteissa, meitä on monia tuttuja EDS-tyyppejä, joilla on yhtä hankalaa ja jopa paljon hankalampaakin, joillakin jopa aivan käsittämättömän hankalaa ja vaikeaa eikä niistä tilanteista ymmärrä terve ihminen yhtään mitään. Ei vaan ymmärrä, tai vaikka haluaisikin ymmärtää, monikaan ei vaan pysty ymmärtämään, miten kokonaisvaltaisesti heikko sidekudos ihmiskehoon vaikuttaa. Onneksi ei tarvitse olla yksin näiden juttujen kanssa, on onneksi puhelimet ja somekanavat, jotta voidaan yhteyttä pitää, vaikka ei nähdä pystyttäisikään!
Eipä mulla tällä kertaa tämän enempää. Tää oli tällainen avautuminen nyt... Seuraavan kerran kuulumisia varmaankin sitten narkoositutkimuksen jälkeen.
Yeah, yeah I could use a dream or a genie or a wish
To go back to a place much simpler than this
Cause after all the partying and smashing and crashing
And all the glitz and glam and the fashion
And all the pandemonium and all the madness
There comes a time when you fade to the blackness
And when you're staring at the phone in your lap
And you hoping but them people never call you back
But that's just how the story unfolds
You get another hand soon after you fold
And when your plans unravel in the sand
What would you wish for, if you had one chance?
maanantai 26. joulukuuta 2016
Tapsaa
Tapaninpäivän ilta on kääntynyt loppusuoralle, minä puoliksi makaan sohvalla tyylilleni ja voinnilleni uskollisena, mies tuli jokin aika sitten salilta, kuopus nukkuu ja isosiskonsa yökyläilee serkkujensa kera mummolassa. Toivottavasti sielläkin jo nukkuvat. Pyykinpesukone hurisee kylppärissä ja telkkarista näkyi tulevan joku futisdokkari äsken, jota en kylläkään edes katsonut. Mutta nyt on hyvä fiilis näin, suihkunraikkaana, kynttilöiden palaessa ja kirjoitellessa :)
Aika pitkä kirjoitustauko tuli nyt tämän blogin osalta. Tässä välissä on tullut mm. yskittyä keuhkoja pihalle (joku sitkeä pöpö on vaivannut), temppuiltua oman kropan kanssa muutenkin mutta myös vietettyä perinteisesti joulua sukulaisten kera. Saldo on kuitenkin plussan puolella, fiilis on ollut muuten ihan hyvä ja positiivinen erityisesti nyt joulun aikoihin, tykkään tästä juhlasta niin paljon itsekin joulun aikoihin syntyneenä ja joulutunnelma on aina oma erityinen lukunsa. Läheisten seura on myös tärkeää.
Polven kanssa on kyllä ollut viime viikkoina todella vaikeaa, sitä ei pääse mitenkään pakoon. (Onneksi sentään nyt ihan joulun pyhinä polvi on ollut edes hiukan rauhallisempi, eikä ihan koko ajan ole ollut pois paikoiltaan...) Tuossa reilu viikko sitten oli sellaista selviytymistaistelua tämä elo, että mun ortopedeillekin kirjoitin melko lailla suoran mutta asiallisen meilin mun tilanteesta. Tuli ainakin varmasti selväksi, miten hankalaa on. Mulla kun on usein vastaanotolla kuitenkin taipumusta peitellä jotenkin sitä mun tilannetta, kätkeydyn usein huumorin taakse... Ja jos vastaanotolla mulla on tuollainen fiilis, ei varmasti välity kunnolla, ihan sataprosenttisen autenttisesti, se tilanteen haasteellisuus. Mutta huumori on yksi mun tärkeimmistä selviytymiskeinoista. Jos sitä ei olisi, mä varmaan vaan herkkänä ihmisenä alkaisin vastaanotolla itkeä ihan holtittomasti tilannetta, eikä sitä kyllä kestä kukaan katsella. Vähiten minä. Joskus oon kyllä itkenytkin ortopedeille mutta useammin en. Anyway, nyt on kuitenkin siis meilitse varmasti välitetty mun fiilikset aika kuvaavasti. En tiedä sitten, vaikuttiko meili mihinkään, mutta hyvä heidän oli kuitenkin saada tietää, missä mennään.
Polven narkoositutkimus tehdään reilun parin viikon päästä. Se on mielenkiintoinen päivä, joka toivottavasti tuo lisäselvyyttä tilanteeseen, vaikka pelkään sitäkin, että mun polvi rikotaan vahingossa ihan kokonaan, kun itse olen tiedottomassa tilanteessa. Heti aamusta meen silloin jo keskussairaalalle, vaikka joudunkin siellä muutaman tunnin odottelemaan, ennen kuin pääsen saliin. Täytynee kysyä, onko silloin mahdollista päästä johonkin makaamaan, sillä niillä odotustilan penkeillä en kyllä pysty montaa tuntia mitenkään olemaan. Mietin myös, pitäiskö mun ottaa oma pyörätuoli sinä päivänä mukaan sairaalalle... En yhtään tiedä, millaisessa kunnossa sen tutkimuksen ja vääntelyn jälkeen mun polvi ja koko jalka on, varmasti ainakin melkoisen kipeä, joten kävely voi olla mahdotonta, vähintäänkin erittäin vaikeaa. Voisi olla fiksu veto ottaa se pyörätuolikin keppien lisäksi mukaan. Toki sairaalassakin tuoleja on, mutta oma on aina oma.
Pyörätuolista puheenollen: mulla on nyt kotona testattavana Ottobock Avantgarde -merkkinen kevyt ristikkorunkoinen aktiivituoli. Kävin viime viikolla sitä fysioterapiassa testaamassa, mukana oli myös apuvälinefirman edustaja. On vaikuttanut tuo tuoli kyllä hyvältä ja ihan kivan näköinenkin tuo on pyörätuoliksi... Jos tuoli tuntuu hyvältä, se jää mulle itselleni :) Se on siis ihan tuliterä.
Tuoliin saadaan vielä myös mustat renkaat (harmaat ovat hirveät!!) ja lisäksi siihen tulisi myös vaakatasoon nouseva jalkalauta vasenta polvea varten, sillä polvi on pakko saada usein suoraksi ja jatkossa myös, jos leikkaus tulee. Mun fyssari soittelee mulle nyt loppuviikosta ja kyselee, miltä tuntuu ja ottaisinko tuolin vaiko en. Kyllä mä luulen, että tuo jää mulle, on se kuitenkin ihan fiksun oloinen, näköinen ja kevyt (vaikka siinäkin saan kädet vapisemaan ja tärisemään hyvin äkkiä, mutta tämä tuoli tuleekin lähinnä vain tasaiselle lattialle sisäkäyttöön ja ulkona mulla on aina kuitenkin työntöapua tai sit oon liikenteessä mopolla tai ihan lyhyet matkat keppien kanssa). Yksi tuoli ois vielä mahdollista kokeilla uudestaan, mutta kun vertasin sen tuolin ulkonäköä tähän nykyiseen, niin kyllä tää jotenkin on vaan parempi ja jotenkin hmm... ...linjavamman näköinen selkeästi!
torstai 17. marraskuuta 2016
Fysioterapiaa(aargh)
Kävin parin viikon tauon jälkeen tänään fysioterapiassa. Ei oo vaan pystynyt tässä välissä käymään kun on ollut niin hankalaa polven kanssa ja lisäksi odoteltiin myös ortopedin vastaanotolta kuulumisia.
Oli aika hirveä viime yö. Poika heräili pitkin yötä moneen kertaan ties mistä syystä herättäen vanhempansa ja monta kertaa sitten just nukahtamisen jälkeen heräsin polven kivuliaaseen rusahdukseen tai luksaatioon. Voin kertoa, ettei ole kovinkaan miellyttävä tapa säpsähtää hereille.
Aamulla peilistä katsoikin zombie tai mikä lie yöpöllö hiukset pystyssä, silmät lähes ummessa, iho harmaana ja silmänaluset mustina. Toooosi freesi näky. Niinpä päätin jo heti tuolloin, että ei kun vähän normaalia arkimeikkiä enemmän pakkelia ja silmämeikkiä naamaan - ja jo näytti vähän pirteämmältä. Aika usein vaatii sen, että panostaa vaikka sitten ulkonäköön, jos mahdollista - se kuitenkin piristää, jos muuten fyysinen vointi on mitä on. Sitten vähän aamupalaa ja paljon kahvia...
Fysioterapiassa meni nyt alkuun oma aikansa siinä, että jouduin vääntämään ja lonksuttelemaan polvea paikalleen, kun se päätti aulan penkiltä ylös noustessani heittäytyä - surpriseeeee! - hankalaksi ja lonksahti pahasti pois paikoiltaan. Ei tällä kertaa lumpio niinkään vaan jotakin nivelen sisältä. Fyssarikin tämän tunsi, kun tunnusteli varovasti polvea siinä mun koittaessa saada tilannetta haltuun. Polvi piti myös tuttua, kovaa lonksumisääntä. Alkoi olla lopulta mulla jo hyvin tukala ja huono olo, ja menin ihan kylmähikiseksi.
Onneksi polvi sitten palautui paremmin kohdilleen, vaikka vapisinkin pitkään tämän jälkeen ja fyssari pyysi mua hengittämään hetken aikaa syvään ja "nollaamaan" juuri tapahtuneen. Pystyttiin tekemään sitten mm. käsillä lämmittelyt MotoMedilla ja sen jälkeen polvien ja lonkkien varovaisia harjoituksia petillä niin, että fyssari koko ajan avusti. Oikean jalan hallinta on kokonaisuudessaan niin huonoa ja sitten taas vasemman polven kanssa sai olla tarkkana, ettei se vaan lähde taas omille reiteilleen. Kokeiltiin myös lopuksi hyvin varovaisesti jalkaprässiä niin, että oikeaa jalkaa fyssari tuki käsillään (muuten ei pysy jalka hallinnassa) ja vasemmalla jalalla tein todella, todella varovasti muutaman kerran liikkeitä hyvin pienellä liikeradalla niin, että sekä minä että fyssari pidimme polvesta kiinni. Tuo harjoitus piti kuitenkin lopettaa äkkiä, kun polvi taas lonksahti pois paikoiltaan kivuliaasti.
Mutta jotakin pientä pystyin kuitenkin nyt jaloillakin tekemään, ja siitä tuli ihan hyvä fiilis kuitenkin, vaikka jalat menivätkin letkuiksi äkkiä ja polvi temppuilee pahasti. Nyt kuitenkin päätettiin, että jatkan viikottain joulukuun puolivälin paikkeille fysioterapiassa ja teen siten ja sellaisia liikkeitä, mitä pystyn - kehoa tarkasti kuunnellen. Tsemppiä multa löytyy kyllä ja mulla on sellainen fiilis nyt, että mähän muuten näytän ortopedeille, mistä mut on tehty ja pudotan nyt sitten taas lisää painoakin (mähän pudotin vuoden mittaan n. 15 kg, mutta niistä tuli kesällä muutama kilo takaisin, mutta nyt ollaan taas laskusuunnassa), oli sitten tän kuntoutuksen hyöty lihasten hallinnan/voiman kannalta vaikka muutoin plusmiinusnolla... Mutta onpahan todistusaineistoa taas lisää, että mulla kyllä piisaa motivaatiota, eikä kukaan pääse sen puutteesta syyttämään! :)
Puhuttiin muuten fyssarin kanssa myös vasemman polven polvituesta. Oon menossa altaalle sopivan polvituen arvioimiseksi fysiatrian polin fyssaria tapaamaan nyt tulevana maanantaina. Mietittiin nyt siis tämän mun "oman" fyssarin kanssa, että nyt kun polvi on näin hankala mitä on ja kun mä oon aiemminkin jo kokeillut ties mitä polvitukia eikä mikään niistä ole estänyt polven lonksumista ja luksaatioita, olisikohan nyt järkevää, jos mulle pystyisikin keskussairaalan kipsimestari tekemään altaalle sopivan kipsityyppisen keskeltä aukeavan ortoosin, jolla saataisiin koko jalka suoraksi? Polvea tuskin pystyy millään muulla perinteisellä polvituellakaan kuntouttamaan altaalla niin, että polvea pystyisi taivuttamaan, koska se lonksuu ja käy pois paikoiltaan kaikista tuista huolimatta. Tämä on nähty ja huomattu jo.
Mutta siis tuolla kipsillä mahdollistettaisiin ehkä edes se, että ylipäätään pääsisin altaalle muuta kroppaa harjoituttamaan, mikä tekisi hyvää sekä aerobiselle kunnolle että painonhallinnallekin. Ja lisäksi tällaisessa vaihtoehdossa tulisi myös samalla testattua se, että miltä ylipäätään tuntuisi toimia/liikkua jäykän ja suoran jalan kanssa (jos polvi jäykistettäisiin, sitä koekipsausta kokeillaan joka tapauksessa ennen mahdollista leikkausta, jotta potilas saa tuntumaa suoran jalan kanssa toimimisesta). Otan tämän maanantaina puheeksi sitten... Ja mun fyssari olikin kirjannut hyvät tekstit Kantaankin jo, mitkä ovat myös näkyvissä keskussairaalallekin.
On nämä todella isoja asioita mietittäväksi. On vaan vaihtoehtoja, joista mikään ei ole hyvä ja täytyy valita monen huonon vaihtoehdon välillä... Onneksi mulla on tätä terveydenhuollon porukkaa kuitenkin ympärillä, jotka ymmärtävät tilanteen ja miettivät asioita mun kanssa yhdessä.
Välillä sitä kuitenkin miettii, että jotenkin sitä vaan jää aika yksin silloin, kun oikeasti täytyy miettiä tällaisia isoja terveyteen ja toiminta- ja liikuntakykyyn liittyviä asioita monelta eri kantilta ja ottaa asioista itse aivan valtavasti selvää... On tosi hämmentävää, kun on niin erilaisia hoitovaihtoehtoja tai vähintäänkin erilaisia hoitolinjauksia ja leikkaussuunnitelmia, mitkä sitten lennossa muuttuvatkin muuksi. Tästä puhuttiin vertaistukiporukassakin. Mua myös mietityttää se, että miten käy, jos mun tapauksessakin odotettaisiin liian pitkään? Vaikeuttaisiko se esim. mahdollista leikkausta ja siitä toipumista, jos fyysinen kunto pääsisi sitä ennen jo tosi huonoksi (vaikka paino putoaakin), kun en voi liikkua nyt edes siten miten ennen oon liikkunut tuon polven ongelmien takia? Tai jos sitten olisikin enää liian vähän hoito- ja leikkausvaihtoehtoja? Näistäkin on esimerkkejä tiedossa. Ja jotenkin tuntuu, että mullekaan ei ole kuitenkaan tarpeeksi tarkkaan ja rauhassa kerrottu eri polven leikkauksien riskeistä, hyödyistä, haitoista ja toipumisennusteesta...
Ymmärrän tietysti sen, että ortopedeillekin nämä tällaiset nivelten tilanteet ja koko EDS ovat vaikeita ja päätösten tekemiset todella vastuullisia asioita, mutta kuitenkin. Tuntuu vaan niin isolta tämä kokonaisuus yhden ihmisen, minun, viime kädessä mietittäväksi. Mutta onneksi mulla on EDS:ää sairastavat ystävät täällä lähellä, jotka tasan tarkkaan tietävät, missä mennään. Meistä on tosi paljon toisillemme apua ja tsemppausta. ❤























