Ennen ja jälkeen

Polikäynti lähestyy. Pari päivää enää ja sitten taas kerran ollaan ensin röntgenissä, sitten lääkärin vastaanotolla tärkeiden ja isojen asioiden äärellä.

On kumma juttu, miten elämä rytmittyy nykyään näiden erilaisten tutkimus-, kuvaus-, lääkäri-, fysioterapia- ym. käyntien lomaan. Tai oikeastaan, jos pelkästään sairauden kautta katsoo, on elämä jakautunut ja rytmittynyt erilaisiin ajanjaksoihin ja tapahtumiin jo aiemmin:

Elämä ennen diagnoosin saamista ja sen jälkeen.

Elämä ennen sairausloman alkua ja sen jälkeen.

Elämä ennen tekonivelleikkausta ja sen jälkeen.

Ja nyt, lähes vuosi leikkauksesta, elelen päivä kerrallaan tässä ihan tavallisessa omassa ja perheen arjessa - ja omaa arkea nuo mainitsemani tapaamiset ja muut rytmittävät. Tänään mietin, loppuukohan tämä tällainen rytmittyminen  jossakin vaiheessa. Onko edessä vielä sellainen aika, että voin Ihan Oikeasti ja Aidosti elää keskittyen elämään samassa rytmissä muun perheen kanssa eikä aina jotakin kummaa "väliaikaa" eri tutkimusten ja tapaamisten välillä? Siihenpä en osaa vastata ja tuskin kukaan muukaan osaa.

Ja kun tänään kirjoitin ortopedilleni puhtaaksi sekä omat että lähisuvun viat, vammat, sairaudet ja oireet (tekstiä tuli yksi paperi täyteen), näyttää aina vaan enemmän siltä, että tämä kaikki tähän mennessä tapahtunut on vain alkua, jonkun isomman lankakerän ensimmäisiä purkaantumisia. Aika näyttää, mitä tapahtuu ja mitä selviää. 

Onneksi elämä rytmittyy myös muihinkin ajanjaksoihin ja tapahtumiin kuin pelkkiin vikoihin, vammoihin ja niihin liittyviin asioihin.

Elämä ennen parisuhdetta/avioliittoa ja sen jälkeen. 

Elämä ennen lapsia ja lasten syntymän jälkeen - elämä ennen äitiyttä ja sen jälkeen.

Elämä oman navan ympärillä ja sen jälkeen.

Elämä "minä tiedän ja osaan itse kaiken, en tarvitse muita ihmisiä" -asenteella ja sen jälkeen.

Elämä suorittajana, henkisesti uupuneena, kovien arvojen kannattajana, urakeskittyneenä ja sen jälkeen.

Elämä ennen itselleni tärkeimpien arvojen ja asioiden selkiytymistä ja sen jälkeen.

Kun ajattelee näiden kokonaisuuksien "sen jälkeen" -elämää, osutaan suoraan sydämeen, sieluun, syviin omiin juuriin ja ajatuksiin. Kaikkein tärkeimpiin asioihin, joiden merkitystä ei koskaan voi korostaa liikaa. Ne vaan täytyy ymmärtää ja kokea itse.

Puhelu

Mistähän sitä taas alottaisi... Ajatukset ovat nyt pari tuntia jo pyörineet laidasta laitaan! 

Aloitetaan vaikka siitä, että mun käly tuli tänään jo aamusta meille. Höpistiin kaikenlaista ja kahviteltiin. Sittenpä soikin jo mun puhelin, ortopedi soitti. Hyvä että käly oli meillä, niin kuunteli myös taustalla, mitä mä sanoin, kyselin ja mihin tyyliin vastasin, vähän niinkuin "kakkoskorvina", jos oisinkin unohtanut jotakin.

Selän magneetin tulokset olivat sarjassamme "tää ei yllättänyt mua mitenkään", eli niissä ei ollut mitään ihmeellistä. Se on tietysti hyvä tieto. Kyselin sitten kaikenlaista... 13 kysymystä mulla oli paperilla, muttei niitä kaikkia kysymyksiä ollut tarpeen kyselläkään, kun sain jo vastauksia kysymättäkin.

Ihan ensiksi kysyin, miten lonkkien magneettikuvauksen lausunnossa mainittu iliopsoasjänteen (lonkankoukistaja) alainsertion (alakiinnityskohdan) ohuus vaikuttaa nykytilanteeseen. Ei kuulemma vaikuta, ja voi olla, että dysplasiasta johtuen tuo jänne on mulla aina ollut ohut, siis ennen leikkaustakin. Kyselin myös trochanter bursan (lonkan limapussi) nestekertymästä, joka oli lausunnossa myös mainittu, mutta sekään ei vaikuta mun tilanteeseen. Limapussissa on aina nestettä.

Kuten aimminkin on todettu, lonkankoukistaja ja ulkokiertäjät eivät nyt vaan toimi mulla jostakin syystä normaalisti - ehkä poikkeavasta anatomiasta johtuen, ehkä leikkaustekniikasta johtuen tai aivot eivät vaan jostakin syystä vie käskyjä lonkkaan siten kuin pitää. Tilanne on kuitenkin hankala ja pohdittuaan asiaa ja jatkoa ortopedini oli tullut siihen tulokseen, että seuraavaksi kokeillaan, auttaisiko laitoskuntoutus mua. Juttelee vielä ylilääkärin kanssa siitä, että saisin maksusitoumuksen laitoskuntoutukseen esim. Peurunkaan tai muuhun kuntoutuspaikkaan, mihin nyt sitten maksusitoumus olisi ylipäätään mahdollista saada. Itsekin oon sitä mieltä, että kuntoutuksen pitäisi olla intensiivisempää ja moniammatillista, sen kautta varmaan on tällä hetkellä ainoita reittejä kuntoutua siten kuin on ylipäätään mahdollista. On hyvä, että nyt on jotakin uutta konkreettista toimintaa tiedossa (sikäli mikäli saan tuon maksusitoumuksen), kun tähän asti kokeillut asiat eivät oo tuottaneet tulosta kaikesta ja kaikkien henkilöiden yrityksestä huolimatta. Ortopedini soittaa taas ensi viikolla mulle, jolloin on jutellut ylilääkärin kanssa mun tilanteesta.

Kyselin sitten vielä yleisestikin mun ennusteesta. Sitä on vaikea sanoa... Ei oo sitä kristallipalloa :) Kuntoutunen tästä vielä kuntoon x, mutta se vaatii paljon aikaa ja vaivaa. Tässä vaiheessa toipumista pitäis jalan toimivuus olla jo yleensä parempi. Keppien käyttöönkin kuulemma tottuu ja jos mahdollista, niiden käyttöä olisi hyvä vähentää. Toisaalta mun kivut menee niin pahaksi ja kävely on niin vaikeaa ja hirveän näköistä, että eihän se käytännössä onnistu (tai ainakaan vielä oo onnistunut). On kokeiltu ja siksi fyssarikin sanoi, että pidä kepit matkassa. Vasen lonkka on kohta muuten loppu myös ja jos niin kävisi, kävely loppuis kokonaan. Ei siis niinkään, eli joku kultainen keskitie näissä apuvälineissäkin pitäs olla :)

Kyselin tuosta vasemmasta lonkastakin, kun on oireillut, ja jep - se on myös dysplastinen, "vajaakatteinen", kuten ortopedi ilmaisi röntgenkuvasta katsottuaan. (Magneetin perusteella ei oo siis kai katsottu rustoja jne.) Ei niin paha tilanne mitä tuossa oikeassa oli, eli "tekoniveltarvetta siinä ei ole nyt" ja tilanne on lievempi mitä oikeassa lonkkanivelessä oli. Mutta hyvä tietää tuokin, ymmärrän paremmin, miksi vasenkin lonkka muljahtelee, napsuu ja kipuilee.

Mitähän vielä... Niin, kysyin, seurataanko mun tilannetta yhä ja jatkaako tämä nykyinen ortopedi hoitavana lääkärinä, niin kuulemma seurataan ja lisäksi hän naurahti, että "kyllä mä tähän saakka ainakin oon ollut potilaideni toipumisesta hyvinkin kiinnostunut" :D Ja jatkaa mun hoitavana lääkärinä. On myös tietty kiinnostunut siitä, mitä kuntoutusselostus kertoisi mun tilanteesta ja hyödytäänkö kuntoutuksesta ylipäänsä. Lisäksi totesi, että "mä en kyllä sitten siellä kuntoutuspaikassa mukana ole", johon naurahdin, että no heh, en olettanutkaan :D Ajattelikohan, että oon niin hysteerinen tapaus, että tarviin kädestä pitelijää :D Hahaa! (Mutta mähän olen hysteerinen! Ainakin hysteerinen nauraja välillä, kun sille päälle satun...)

Voihan vialliset lonkat! Mutta tämmöset nyt on mulle suotu ja näillä mennään vaikka sit vähän hitaammin. Jokaisella jotakin. Oon kyllä tuosta laitoskuntoutusehdotuksestakin tosi tyytyväinen. Jotakin konkreettista, uutta toimintaa ja siellä olisi taas henkilökuntaa laidasta laitaan mua tsemppaamassa ja auttamassa. Onpahan tehty sitten ainakin kaikki mitä voitavissa on! Ironista: homma alkoi kuntoutuksesta ja nyt sitten ois uutta, erityyppistä kuntoutusta jatkossa.

Hyvä olo jäi tosta puhelusta. Ei jääty ihan epätietoisuuteen. 

Onneksi on myös tsemppaavia läheisiä, ystäviä sekä vertaistukea myös. Ootte kaikki korvaamattomia, ja siitä teille kaikille älyttömän iso kiitos. Ei voi varmaan liikaa ketään kiitellä.

"Ja nyt mä parhaani teen täällä

Hoidan toimet, hoidan työt

Siedän kaiken kun mä tiedän

et on toisenlainen totuus,

kun mä tiedän on ne yöt

Kun huoneessamme kokoontuivat,

vuoteellemme laskeutuivat

planeetat ja enkelit ja kuu

Ne ihmetellen katsoi meitä,

toisillemme löytyneitä

Ja kuiski: täs on onni, eikö juu..."

Jumittaa sohvan kanssa

Kävely tuntuu tänään siltä kuin raahaisin mukanani jotakin kiristävää ja kirvelevää, painavaa mutta samalla tosi epävakaata tukkia. Lonkka on vaihteeksi taas kipeämpi mitä muutamaan päivään on ollut, turvoksissakin on vähän ulkoreidestä, ja ihan suosiolla makaan sohvalla nyt, kunnes tilanne rauhoittuu. Kävelen kotona sisällä varmaan vähän liikaa ilman tukea, seinistä tukea ottaen ja kalusteita pitkin, ja se ei varmaankaan kauhean hyvää tee kun koko oikea jalka lonkasta polven alapuolelle on niin epävakaa. Mutta mä en vaan aina jaksa noita keppejä, kyllästyttää ja turhauttaa... Grrrrh. Mitenhän niistä saisi jotenkin "houkuttelevammat" käyttää? Hommaisin jotkut neonvihreät (hah) kepit, tai vielä värikkäämmät mitä nuo nykyiset viininpunaiset?! :)

Varmaan muutkin pitkään jotain apuvälineitä käyttävät käyvät läpi samoja fiiliksiä kuin mä. Ainakin silloin, jos tilanne on alkanut yhtäkkiä ja jos tavoitteena vielä on kuntoutuminen ja liikkumisen apuvälineistä luopuminen. En oo valmis tällä hetkellä hyväksymään sitä, että en kuntoutuisi ilman tukea liikkuvaksi. Se ei oo vaihtoehto, vaikka kestäisikin määräämättömän ajan. 

Viime perjantainakin mun ystävät olivat sitä mieltä, että täytyy mulle tehdä joku tarkempi suunnitelma hoitavan henkilökunnan (työterveyslääkäri, fyssari tai kirurgi tai nämä kaikki yhdessä?) toimesta, että miten tässä edetään, eikä pelkästään niin, että mulle tehdään aina vaan lisää poissulkevia tutkimuksia, joissa vikaa ei löydettäisi. Toki toivoisin, että löytyisi joku keino nopeuttaa toipumista tai parantaa tilanne ja se on hyvä, että kuitenkin tutkitaan. Mutta ei pitäisi voida olla niin, että 35-vuotias on huonommassa kunnossa leikkauksen jälkeen kuin mitä sitä ennen, liikkuminen on huonompaa, kipuja on, jalka ei nouse vaan sitä pitää käsillä nostella joka paikkaan, töihin ei kykene, ja sanottaisiin vaan että ei saa menettää toivoa. Onhan sekin tietty ensiarvoisen tärkeää, ettei toivoa menetä, mutta ei se ole mitään konkreettista apua tilanteeseen kuitenkaan. Kaikki kuntoutus- ja tutkimuskeinot on vaan etsittävä ja selvitettävä, koska muuten mä en välttämättä palaudu tästä työkykyiseksi, vaikka kuinka haluaisinkin. On tämä niin hidasta ja vaikeaa toipumista ollut, vaikka kaikkeni oon tehnyt ja yhä teen, että toipuisin.

Aamulla oli eskarilaisen lapsemme vasu-keskustelu päiväkodilla ja sain/koko perhe sai siellä henkilökunnalta sympatiaa, kyselivät kuinka jaksan ja että miten on mennyt muutenkin. Siellä piti vähän väliä nousta ylös, istuminen oli tosi vaikeaa eikä missään asennossa ollut hyvä olla. Ärsytti, kun en saanut itse kenkiäkään jalkaan lähtiessä. No mutta hienoa on se, että lapseen ei ole tämä mun vamma niin paljoa vaikuttanut varhaiskasvatuksen ammattilaistenkaan mielestä kuin mitä itse ajattelin, vaikka lapsi onkin kova miettimään ja pohtimaan asioita, herkkä murehtimaankin. Kaikki oli hyvin ja kuten pitää ja hienosti on kuulemma eskari sujunut! Tuli hyvä mieli. Kai me sitten kotona ollaan suhtauduttu mun tilanteeseen niin avoimesti ja luontevasti kuin mitä tässä tilanteessa on mahdollista...

Onneksi mun mieliala on kuitenkin taas parempi. Kivoja juttuja on tiedossa lähiaikoina, ja mun kaikkein lähimmillä ihmisillä on asiat kuitenkin hyvin verrattuna moneen. Jotenkin sitä jaksaa taas, kun muistaa suhteellisuudentajun ja sen, että aina voisi olla huonomminkin. Näin täytyy ainakin itselle välillä todistella, muuten vaan käpertyy omiin ajatuksiinsa, joista paisuu iso mörkö. Vaihtelevilla tuntemuksilla tässä kyllä mennään, sitä en kiellä...

*muoks* Pahoittelut, että tuo fontti pomppii tässä välillä erilaiseksi! En saa sitä muokatuksi kokonaan samaksi, vaikka kuinka säädän. Olkoon sit noin, en jaksa :)

Tutkimuspäivä

Makaan magneettitutkimusputkessa jalat tuettuina jämäkästi laveriin. Pää on juuri ja juuri putken ulkopuolella ja kädet ovat pään yläpuolella rennosti. Mulla on niin leveät hartiat, että käsien laittaminen putkeen alkoi ahdistaa liikaa henkisesti. Olisi kyllä onnistunut, mutta onneksi saan pitää kädet putkesta pois, jotta pystyn olemaan mahdollisimman rentona. Silti sydän hakkaa kovaa, vaikka eihän tässä tutkimuksessa pitäisi olla mitään ihmeellistä. Eihän tämä tutkimus edes satu. Alan panikoida, mutta rauhoittelen sitten itseäni ja yritän keskittyä silmät kiinni radioon, jota saan samalla kuunnella mulle annetuista luureista. Radio Nova on päällä.

"Ohi vuodet pyyhkäisee, ne ei tänne majaa tee,

tänään niihin muistoja voit kiinnittää
Jos mä joskus lähdenkin, meidät kaksi kuitenkin,
aika kultareunuksilla kehystää
Turha hartioilla huomista on kantaa,
nyt kun taivaanranta hehkuu purppuraa..." 

alkaa kuulua Suvi Teräsniskan kappale Pahalta piilossa. Mietin, kuinka sopivaan hetkeen tämä biisi soikaan.

"Nyt me ollaan pahalta piilossa

Ollaan hyvää ja kaunista
Ollaan tässä kun tuuli kuiskaa,
meitä kuljettaa
Ollaan pahalta piilossa
Ollaan yksi ja ainoa
Ollaan niinkuin ei mikään koskaan
voisi haavoittaa..."

Ajattelen, että tämä tutkimus tehdään mun lonkan hyväksi ja ei tässä ole mitään panikoimista. Ja koska tämä ei edes satu, mitä ihmettä mä tässä oikein jännitän? Varpaita alkaa vipattaa musiikin tahtiin, mutta saan pidettyä itseni aloillani.

Kone rouskuttaa, naksuttaa, tärisee ja kolisee. En mieti kuluvaa aikaa vaan keskityn ajattelemaan radiosta tulevia biisejä.

"Isä olen täällä, maailman toisella puolen

Ja laulan: pappadaduda, pappapaduudadappa

Äiti älä pelkää, kyllä pidän itsestä huolen Ja laulan: pappadaduda, pappapaduudadappa..." kuuluu radiosta Haloo Helsingin biisi.

Silmät alkavat vuotaa. En tiedä, johtuuko se kuulemistani biiseistä ja niiden sanoituksista, alitajuisesta jännityksestä ja tulevaisuuden epävarmuudesta vaiko mistä. Havahdun ajatuksistani, kun mieshoitaja tulee huikkaamaan, että "otetaan vielä ainakin yksi pätkä varjoaineen kanssa." Varjoaineputki olikin jo laitettu kyynärtaipeen suoneen kuvausta ennen ja nyt aine ruiskutetaan verenkiertoon. "Saanko pyyhkiä mun silmiä?" kysyn häneltä ja toki saan luvan.

Tämän jälkeen ei mene kauaakaan, kun tutkimus on ohi. Mut vedetään laverilla putkesta ulos, jalkojen päältä otetaan kiinnitykset ja muut pois ja pääsen kömpimään ylös. "Piditkö sä silmät koko ajan auki vaiko kiinni? Se silmien vuotaminen saattaa johtua tosta voimakkaasta magneettikentästäkin", toteaa hoitaja mulle ja antaa mulle kepit oven takaa. "Niin..." mutisen vastaukseksi ja pääsen pukutilaan, jossa hoitaja ottaa vielä kanyylin kädestä pois. Jotenkin tuntuu kyllä siltä, että on hirveän herkkä fiilis mulla juuri tänään.

Kävelen kuvantamisen ilmoittautumispisteelle, jossa ystävällinen hoitaja lupasi aiemmin aamulla, että yrittää saada aikaistettua mun lonkan ultraäänitutkimusta, ettei tarvitsisi magneetin jälkeen odotella paria tuntia. Pääsenkin seuraavaan tutkimukseen samantien läheiseen toiseen tutkimuspisteeseen ja siellä tutkimushuoneeseen. Nuori miesröntgenlääkäri astelee rennonletkeästi huoneeseen ja esittelee itsensä samalla kun asetun taas kerran makaamaan tutkimuspöydälle. 

"Lähetteessä luki, että otettaisiin se nivelpunktio myöskin, mutta sen verran katoin noita sun magneettikuvia, että ei sulla oikein ole mitään nestettä, mistä näytettä ottaa... Mutta katsotaan sun molemmat lonkat ja vertailen vähän niistä tilannetta." "Musta tuntuu, että ei mulla kyllä mitään niveltulehdusta ole, vaan tossa oikeassa lonkassa on joku muu vika", arvelen lääkärille ja hän toteaa, että "no siksi sulla tuo magneetti otettiinkin että siitä nähtäisiin lisää. Toivotaan, että siitä nyt ainakin löytyisi ongelmiin syy..." 

Lääkäri tutkii aikansa molempia lonkkia. Oikean  lonkan nivusta anturilla painaessa tunnen inhottavaa kipua, mutta muuten tutkimus on hyvin simppelin oloinen potilaalle. Olen salaa tyytyväinen, ettei tarvitse ottaa sitä nivelpunktiota, se tuntuu ajatuksenakin inhottavalle. "No niin, tää oli nyt tässä... Voit nousta", sanoo lääkäri. "Toivotaan, että tilanne selviää", hän sanoo. Pyyhin tutkimusgeelit pois ja lääkäri toivottelee hyvät päivänjatkot. Hoitaja varmistelee, onhan mulla aika jo varattu omalle ortopedille kuulemaan tuloksista ja suunnittelemaan jatkoa ja on tyytyväinen, kun kerron, että on.

"Huh, tutkimukset ohi ainakin hetkeksi", mietin, ja soitan kyydin kotiin. Mielessä pyörivät vielä ihan ensimmäisenä tänään aamulla otetut verikokeet - tai lähinnä laboratoriohoitajan kommentit mulle. "Onko sulle jouduttu tekemään paljonkin tutkimuksia ja toimenpiteitä viime aikoina? Mä toivon sulle hirveästi tsemppiä ja jaksamista jatkoonkin!" 

Ihania, inhimillisiä ihmisiä oikeissa paikoissa, oikeaan aikaan.

Henkisesti virkeä

Oon tutkinut ja lueskellut tänään saamaani uusinta B-lausuntoa. Se on työterveyslääkärin lausunto ja ihan täyttä ja oikeaa, painavaa asiaa, mutta itse kun olen lukijana, tuntuu teksti vielä niin erilaiselta. En oikein osaa kuvata tunnetta, miltä tuntuu, kun sinua arvioidaan ja "luetaan kuin avointa kirjaa", paljaimmillaan. Ja samalla sellaiselta, että "tämähän on itsestäänselvää." Mutta tietysti lääkärit tekevät havainnointeja koko ajan, aulasta vastaanottokäyntiin, ja tekstikin on sitten näissä tarkemmissa lausunnoissa sen mukainen.

Ensin tuossa on kuvaus ortopedin ylimääräisen kontrollin lopputulemista, joista aiemmin blogissa kirjoitinkin, ja siitä, mitä tutkimuksia ortopedi määräsi. Sitten kerrotaan, etten pysty istumaan ja seisomaan yhtäjaksoisesti yli 30 min kerrallaan ja että kiputaso on pysynyt viimeiset pari kuukautta samana. Mutta sitten oli työterveyslääkärin omat havainnot, jotka mua huvittivat ja itse asiassa oikein kunnolla naurattivat, tarkkaan on mun "olemista" tarkkailtu, liekö jostain kameroistakin?! Tässä siis:

"Nykytila: Jo odotusaulassa nousee välillä seisomaan. Vastaanotolla pystyy istumaan 15 min. jonka jälkeen nousee ja hieroo reiden seutua. Tämän jälkeen istuu lyhyitä hetkiä ja alkaa liikehtiä kivuliaana, kunnes nousee taas seisomaan. Pitkästä ja vaikeasta sairaudesta huolimatta henkisesti virkeän oloinen. Halua olisi palata työhön."

Henkisesti virkeä :D Ihan kuin puhuttaisiin jostakin vanhuksesta, heh! Tuo reiden hierominen myös naurattaa, mutta niinhän mä teen usein kun nousen istumasta seisomaan, kun tuo arven alue on välillä niin älyttömän arka, yliherkkä ja kipeä. 

No sitten lausunto jatkuu mm. työkykyarviolla. Siinä mainitaan työterveysneuvottelusta ja siitä, että "tutkittava on vielä niin kivulias, että työhön keskittyminen ylipäänsä on vaikeaa. Lisäksi ainoa asento, jossa pystyy olemaan pidempään, on makuuasento. Tässä päätetyön tekeminen ei onnistu." No ei onnistu ei, kuvitelkaa nyt, mitä työn tehokkuus voisi olla tuossa asennossa :D Tai muutenkin se, pystyykö hektiseen projektityöhön noin toimien... Tuskinpa. En minä ainakaan. Ja työkavereitakin pitäisi silloin tällöin ainakin nähdä, kun toimimme tiiminä ja yhteistyössä keskenämme.

Tänään soitti myös yksikkömme henkilöstöpäällikkö, jonka kanssa oli puhetta sellaisesta paperista, jossa työnantaja todistaa, ettei korvaavaa työtä ei ole tarjolla. Liitto tarvitsisi ilmeisesti tällaisen (haen siis liiton rahaa lokakuun alusta lähtien siksi ajaksi, kun kuntoutustukihakemus on käsittelyssä). No, mainitsin tuosta yllä kirjoittamastani työkykylausunnosta ja totesimme hiukan huvittuneena, että no eiköhän tuossa ole kaikki oleellinen sanottu, selällään sängyssä maaten on hankala tehdä melko monia töitä :D

Tuli vielä mieleen, että Jyväskylän avoin yliopisto lähestyi mua mainoskirjeellä. Houkuttelevat mua ilmeisesti opiskelemaan. Pitäisköhän sinne mennä opiskelemaan henkistä terveyttä? Heh, no ei tarvii, kun mähän kerran olen henkisesti virkeä, haha :D

(Ja joo, mun tilanne on varmasti hankala, mutta välillä on vaan pakko heittää kaikki huumoriksi. Niinkuin tänään. Oon nauranut tänään enemmän kuin moneen päivään ja eikös se ole parasta terapiaa?! Kyllä!)

Tällainen on henkisesti virkeän oloinen ihminen :D

Varpaankynsistä vähäsen

Myöhään eilisiltana tuskailin jälleen erään hyvin tavanomaisen askareen parissa: varpaiden kynnet. On se sellaista kurottelua ja sohimista yrittää ylettyä oikean jalan varpaisiin niin, että saa leikatuksi kynnet edes suhteellisen siisteiksi - eikä mielellään ihoa siinä mukana - ja niin, ettei kumartuminen satu lonkkaan. Ja mielellään vieläpä se huomioiden, etten sohi kynsisaksilla muualle varpaisiin tai käsiini. (Kynsien lakkaaminen ei puolestaan ole ihan välttämättä niin tarkkaa, ylimääräiset, varpaita kohti sohiessa menneet lakat saa kyllä topsipuikolla kohtalaisesti putsattua...)

Anyway, en tiedä mistä tuo jalka taas kiukustui, mutta syytän tota kynsioperaatiota. Siinä on varmaan vähän liian iso kumartumiskulma tai jotakin? En tiedä. Aamulla en meinannut millään päästä ensinnäkään ylös sängystä kun olin niin tönkkö, rautakanki, ja kävely näytti siltä kuin pingviini olisi taapertanut eteenpäin hyvin vaivalloisesti irvistellen pienin hoippuvin askelin. (Keppi ei muuten ollut matkassa ensin, mutta olihan se pakko ottaa tueksi). Muu perhe oli jo lähtenyt kotoa ja mutisin ääneen, miten älytöntä tämä onkaan vaihteeksi. 

Söin aamupalaa, otin särkylääkettä ja sen jälkeen mietin, että en kyllä jää paikoillenikaan koko päiväksi, koska sitten mä oon illalla vielä enemmän kipeä ja jumissa mitä nyt. Niinpä laitoin musiikit taas kerran kaakkoon ja aloin etsiä ja pakkailla reissukamppeita. Siinä touhuillessani ja laulujen sanoituksiani kuunnellessa palasin jotenkin muistoissani 90-luvun loppupuolelle, jolloin myös kuuntelin erityisen paljon musiikkia ja mietin myös eri biisien sanoituksia peilaten niitä omaan elämääni. Se oli varmaan jotain siirtymäaikaa omaan, itsenäiseen elämään, jolloin oli suuria tunteita ja vapauden tunnetta. Ja kaikenlaisia tapahtumia erityisesti niihin aikoihin liittyen, kun v. 1999 muutin pois kotoa ekaan omaan asuntooni, 25 neliön vuokrayksiöön aika keskelle Jyväskylän keskustaa.

Pohdiskelin tuossa pakkaillessani tänään, että niin tuolloin 90-luvun lopussa kuin nytkin mä kirjoittelin/kirjoittelen paljon. Silloin päiväkirjaan erityisesti, nyt blogiin. Ja näköjään muuallekin - vertaistukiryhmiin ja kohta lehteenkin :) 90-luvun lopussa mulla oli myös tapana kirjoitella biisien sanoituksia paperille, ja annoin niitä sitten luettavaksi ystävilleni, joiden elämään sanoitukset erityisen hyvin sopivat. Välillä kyllä ne sopivat tietysti myös omaan elämääni paremmin kuin hyvin. En kyllä tiedä, ymmärsivätkö edes lähimmät ystäväni, miten valtavasti mietinkään sanoituksia, tekstejä ja musiikin merkitystä muutenkin... Tuskinpa :D Olin varmaan vähän outo. Mä olin ja olen yhäkin lähimmästä ystäväpiiristäni varmaan herkimmästä päästä, vaikka sitä en silloin aiemmin kovasti näyttänytkään, peitin ne syvimmät ja herkimmät tunteeni aika hyvin (paitsi joskus)...

Kuuntelin äsken monivuotista suosikkiani, Samuli Edelmannia, ja kun stereoista alkoi soida "Välillä", muistin, kuinka aikanaan kirjoitin tuosta sanoja ystävälleni onnittelukorttiin. Samoin kirjoitin erääseen korttiin sanoja "Enkelten tuli" -biisistä.

"Aamulla sulla on nälkä ja unta hiuksissa
Aamulla odotat jotain uutta ja suurempaa
Voit olla onnellinen, jos sul on jotain mistä sä haaveilet,

ja onnellinen voit olla, jos sä tahdot saada sen

Sä voit kiertää tätä maailmaa, sä voit lähtee ja tulla uudestaan

Sama tunne, samat äänet, samanlainen
Tuli polttaa sydämessä, tuli enkelten
Sama mies ja sama nainen, samanlainen
Tuli polttaa sydämessä, tuli enkelten..."

Hih, täytyy tällainenkin kuva liittää tekstiin, tämä on viime vuoden marraskuulta! Iih!

Tajusin yhtenä päivänä, että mulle on ollut aina todella luontaista kirjoittaa. Luontaisempaa kuin oon ajatellutkaan aiemmin. Lapsena kirjoitukset olivat tarinoita mutta välillä syvällisempiäkin pohdintoja. Biisien sanoitusten kautta olen myös päässyt jo silloin ja nykyäänkin omiin ajatuksiini vielä tarkemmin, syvemmin käsiksi, ja mulle ominaista on nykyäänkin kirjoitella esim. näitä blogitekstejäkin sanoitusten ja biisien tunnelmien ympärille. Jännä juttu, joka on toistunut läpi elämän, vaikken sitä niin valtavasti ole aina tiedostanutkaan.

Reissukamppeiden pakkailun ja musatunnelmoinnin lomassa en enää jaksanut keskittyä tuohon jalkaan eikä pystynytkään. Siinähän se roikkui mukana, mutten miettinyt sitä enää juurikaan vaan ihan muita asioita. Musa on mahtavaa :) Energiaa riitti lopulta myös vessan ja kylppärin pesuun ja olinkin tyytyväinen, että oon saanut jotain hyödyllistäkin aikaan tänään. Myös käsipyyhkeet vaihdoin ja heti oli oma mielikin taas vähän jäsennellympi ja ajatukset paremmin koossa, kun olin tehnyt edes vähän jotakin fyysistä olosuhteet huomioon ottaen. Sain siinä samalla myös omaa päätäni puhdistettua. Siivoaminen voi olla myös terapeuttista... Joo joo, ihan totta! :D Ainakin sitten, kun näkee työnsä jäljet ja on puhdasta ja siistiä (sen hetken aikaa edes) :)

Nyt mä makaan olohuoneen sohvalla, nyt saa taas vähän hellittää. Ja pitääkin, jotta pystyn tekemään tänään vielä fysioterapiaharjoituksia. Muuten puolestaan teen liikaa ja se kostautuu illalla ja huomenna lisäkipuina ja -jumeina, mikä ei ole tarkoitus... Imuroidakin kyllä pitäisi, mutta tänään en sitä kyllä tee vaan jonakin muuna päivänä. Opettelen olemaan itselleni armollinen!

"Kaikella on aikansa ja omat paikkansa
Liian kaukaa on turha hakea turhia haaveita
Se voi riittää, jos löydät kolikon yhden kerrallaan
Ja se riittää, jos otat lipun yhteen suuntaan vaan..."

Eläkeläinen?

Täyttelin tänään kuntoutustukihakemuspaperit loppuun. Olin jo kyllä suurimman osan perustiedoista jo täytellytkin, mutta en ollut vielä jaksanut raapustella tarkkaa, oikein yltiörealistista, karua ja kuvaavaa selostusta siitä, millaista mun arki tällä hetkellä on ja miksi en tällä hetkellä ole työkykyinen. On raastavaa ja henkisesti kuluttavaa käydä näitä asioita läpi lähes kuukaudesta toiseen, toimittaa papereita sinne ja tänne ja käydä melkein kuukausittain lääkärissä ja muualla kertomassa asioita ja olla tutkittavana ties missä, ja tuo paperibyrokratia on siinä oma lisäjuttunsa vielä. Kuntoutustuki on vähän kauniimpi nimitys määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle, mutta sitä haetaan kuitenkin samalla tavalla kuin työkyvyttömyyseläkettä haetaan. Hakupaperitkin ovat ihan työkyvyttömyyseläkkeen nimellä. 

Kyllähän noiden papereiden täyttäminen ja niiden liitteeksi tulleiden aiempien Kelan päätösten ja uusimman B-lausunnon tekstit aiheuttavat tosi ristiriitaisia fiiliksiä... Ihan suoraan mä voin myöntää, että ennen tätä nykytilannetta, vaikka nyt pari vuotta sitten, mä ihan rehellisesti sanoen säälin syvästi kaikkia nuoria aikuisia, jotka "roikkuvat" yhteiskunnan tukien varassa. Heistä oli jotenkin saamaton, laiska, huono mielikuva, vaikka varmasti siellä on taustalla isojakin ongelmia ja sairauksia, laidasta laitaan erilaisia elämäntilanteita ja tapauksia.

No nyt kun oon itse ihan samassa tilanteessa, joudun pakosti yhteiskunnan perustukien varaan - tai siis oon niiden varassa muutenkin ollut jo kohta vuoden ajan, on mun ajatusmaailma kyllä tuossa asiassa kääntynyt ihan päälaelleen. Elämässä voi tapahtua ihan mitä vaan ja ei tarvita kuin pieni hetki, jonka jälkeen joutuukin hakemaan ensinnäkin apua ja hoitoa ja sen jälkeen näitä erilaisia tukia toimeentulon löytämiseksi. Ja nämä haku-, sairaus- ja toipumisprosessit voivat olla pitkiäkin, kuten nyt mulla on käynyt. Elämää ei voi ennustaa.

Tiedän, että joillekin läheisille ottaa mun tilanne aivan äärimmäisen koville. Se, että joudun hakemaan osa-aikaista eläkettä, kuntoutustukea. He eivät asiasta välttämättä juurikaan edes puhu, kun asia on niin älyttömän vaikea. Vaikka tilanteelle ei kukaan oo voinut mitään, tuntevat he tästä tilanteesta sekä surua, pettymystä että häpeää. Nyt ollaan jo siinä vaiheessa onneksi, että kaikki läheiset alkavat hyväksyä sen, että mun lonkka on jotenkin viallinen ja toipuminen kestää (tähän auttoi se, että oma ortopedikin on asian todennut), mutta tämä "eläkeasia" on ihan varmasti kova pala purtavaksi... Työ ja menestyminen ovat tärkeitä arvoja lähipiirissäni. Terveyskin toki, ehdottomasti, onhan kyse kuitenkin rakkaista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan, mutta silti. Jos joku kysyy, mitä mulle kuuluu, en tiedä, mitä nämä läheiset vastaavat. Se on mulle kyllä sinänsä aivan sama, koska mä itse en salaile mitään - miksi salailisinkaan - mutta mä välillä kuitenkin yhä mietin, miten kovasti mun tilanteessa onkaan monelle ollut käsittelemistä...

Isoja asioita. Äärimmäisen isoja asioita. Kriisejä. Myös mulle tietysti, ja näiden kuntoutustukipapereiden pyörittely on aiheuttanut taas niitä ristiriitaisia fiiliksiä, sekä itseeni että muihin läheisiin ja heidän toiveisiin, odotuksiin, haaveisiin liittyen. Kukaan ei olisi ikipäivänä ajatellut, että tästä kaikesta tulee näin pitkä ja hankala prosessi.

Prosessi. Iso oppimisprosessi itse asiassa! Sekä itsestä, omista tunteista ja reaktioista että läheisten, ystävien ja tuttujen suhtautumisesta asiaan. Mikään ei ole ollut välttämättä sitä, miltä näyttää.

Mutta nyt on kuitenkin kuntoutustukihakemus täytetty, liitteet laitettu mukaan ja suljettu paperit Kelalle lähtevään kirjekuoreen. Saanpahan nuo paperit nyt hetkeksi pois käsittelystä ja mielestä ja pystyn hetkeksi taas keskittymään ihan muuhun - vaikkapa nyt pikku hiljaa pakkailuun ja reissun odotteluun. Kreikka on se paikka, johon viikonloppuna suunnataan! En vielä ees oikein tajua, että kohta ollaan uima-altaalla ja kuuman auringon alla, mutta niin se vaan on :) Ensin vaan täytyy selvitä automatkasta ja lentomatkasta... ja turvatarkastuksesta, jossa piippaan varmaan jo kaukaa! Sitä odotellen...

Try

"Where there is desire

There is gonna be a flame

Where there is a flame

Someone's bound to get burned

But just because it burns

Doesn't mean you're gonna die

You've gotta get up and try, try, try..."

laulaa Pink stereoissa. On loppukevät ja oon soittanut kyseistä biisiä varmaankin jo neljättä kertaa putkeen, mutta tähän mä vaan en kyllästy koskaan. Ihan mahtava kappale ja melkoisen osuva...

Istun sohvalla aamupäivällä ja yritän, jälleen kerran, kerta toisensa jälkeen kuten joka päivä, saada housunlahjetta oikeaan jalkaan. Vasempaan lahje sujahtaa kuten kuuluu: ei muuta kuin nostaa vaan jalan ilmaan ja pujottaa lahkeen jalkaan - niinkuin nyt normaalisti ihmiset pukevat sen enempää asiaa miettimättä. Oikea jalka ei suostu vieläkään yhteistyöhön. Yritän ja yritän nostaa jalkaterää lattiasta ilmaan, mutta se tottelee vain parin sentin verran, jos sitäkään.

Pink jatkaa laulamistaan:

"Gotta get up and try, try, try

You gotta get up and try, try, try..."

Ja minähän yritän. Kerta toisensa jälkeen. Valjastan kaikki voimani, mitä suinkin musta lähtee, siihen, että saisin jalan ja jalkaterän ylemmäs lattiasta ja käännetyksi sen sisäkiertoon niin, että saisin sen pujotetuksi siihen hemmetin housunlahkeeseen. 

Ei tuota tulosta yhä tälläkään kertaa. Lopulta mä nostan jalan käsillä niin, että saan sen pujotettua lahkeeseen. Samantyyppinen homma sukkien kanssa - vasemman jalan sukan saan hienosti jalkaan, mutta oikea pitää kurotella ja  keplotella hankalasti paikalleen lattiaa pitkin. "Miksi toi jalka ja sen voimat eivät vaan voisi lähteä toimimaan kuten kuuluu", mietin varmaan tuhannetta kertaa sitten maaliskuun lopun.

Ajattelen, että tuota taustalla soivaa biisiä mä joskus aion kyllä koittaa laulaa karaokessakin. Niin teenkin alkukesästä ja kyseisen kappaleen laulaminen tuntuu heti ensimmäisen yrittämisen jälkeen tosi hyvältä, mulle niin sopivalta. Sekä melodia että sanat pakottavat vaan jaksamaan - on pakko yrittää niin kauan kuin henki pihisee. Mä en todellakaan anna periksi!

Syyskuun alku. Viikko on ollut kai periaatteessa ihan hyvä, ei ihan hirveästi kipuja ja muutenkin ok, kivoja ja tärkeitä ihmisiä on nähty ja mahtavaa kannustusta saatu. Mutta mulla on ollut kurkku kipeänä, vähän puolikuntoinen olo ja oon ollut muutenkin loppuviikkoa kohti aika ärsyyntynyt ihan kaikkeen, kävelyn hankaluuteen erityisesti. Hermostuttaa kotinurkissa pyöriminen, samanlainen arki ja toimimaton jalka. Yritän ja yritän, harjoittelen ja harjoittelen, mutta tulosta ei vaan tule. Housunlahkeet ja sukat tuottavat yhä ihan samanlaisia haasteita kuin muutama kuukausi aiemminkin ja jalka on aina vaan kipeä.

Lauantaille tarjoutuu onneksi mahdollisuus lähteä karaokea laulamaan ja iltaa viettämään. Tartun tilaisuuteen heti, tottakai! Tiedossa on taas uutta voimaa ja energiaa laulamisen muodossa, jee!

Tuttu järjestysmies kyselee kuulumisia ravintolan narikassa. Jutellaan niitä näitä ja hän kyselee myös, oonko yrittänyt kävellä yhtään ilman keppejä ja miltä se kävely sitten tuntuu. Joo, kävelty on ja yritetty on, mutta ei tunnu hyvältä... Joo, jatkan yrittämistä, tietty, eihän tässä muutakaan voi, lisätutkimuksia odotellessa...

Ravintolan karaokepuoli puoli tuntia myöhemmin. Mut kuulutetaan lavalle. Oon toivonut monia kappaleita, enkä tiedä, mitä laulan ensimmäisenä. Robbie Williamsin biisiä ei löydy, joten otetaan joku muu biisi mun listasta. Nojaan keppiini ja näen monitorista, että eka laulamani biisi tulee olemaan Pinkin Try. Kylmät väreet kulkevat heti selkäpiitäni pitkin.

"Ever worry that it might be ruined

And does it make you wanna cry?

When you're out there doing what you're doing

Are you just getting by?

Tell me are you just getting by, by, by?

Where there is desire

There is gonna be a flame

Where there is a flame

Someone's bound to get burned

But just because it burns

Doesn't mean you're gonna die

You've gotta get up and try, try, try..."

Tosi voimakkaat tunteet pyrkivät usein esiin tätä kappaletta laulaessani. Joskus olen pidätellyt kyyneleitäkin laulun aikana, mutta nyt, kuten useimmiten, valjastan tunteet hyvin voimakkaaseen heittäytymiseen. Laulan joka hetken aistien ja fiilistellen. Yleisöstäkin aistii, että sanat merkitsevät mulle jotakin. Kaikkien laulamieni kappaleiden sanat kyllä aina muutenkin merkitsevät mulle paljon, mutta erityisesti tämä kappale...

"Gotta get up and try, try, try

You gotta get up and try, try, try..."

Minä ja keppini. Viha-rakkaussuhde niihin jo kohta vuoden ajan - ilman ei yleensä pärjää, mutta harmittavat ne silti eikä tiedä, milloin niistä pystyy luopumaan.

Kävelen lavalta alas yleisön joukkoon. Pari henkilöä kiittelee tulkinnasta ja kylmistä väreistä.

Yritän ja tulen yrittämään jatkossakin.

Paperinpyörittäjät

Tänään vietin puoli päivää työläppärin kanssa seurustellen. Oli käynnisteltävä kone pitkän tauon jälkeen taas, jotta sain päivitykset ajan tasalle ja laitettua pari kysymystä myös HR:ään. Olivat mm. maksaneet mulle vahingossa elokuun palkan, vaikka ei mulle töistä kuulu näin pitkän poissaolon jälkeen mitään tuloja tulla... Kiva rahahan se ois ollut, mutta ei se mulle nyt kuulu :) Muutakin kysyttävää heiltä oli, joten ei muutakun viestiä naputtelemaan. Istua ei siinä onneksi kauaa tarvinnut ja läppärin kanssa seurustelukin tarkoitti vaan lähinnä sitä, että kone käynnisteli itseään muutamia kertoja päivitysten jälkeen ja kävin välillä kirjautumassa koneelle ja verkkoon uudestaan, jotta uudet päivitykset pääsivät taas asentumaan.

Tänään tuli myös mun ortopedin kirjoittama B-lausunto polikäynnistä. Siinä kerrottiin hyvin tämän hetken tilanne ja tulevat tutkimukset. Jäin kyllä miettimään ja googletinkin tuossa jo jonkin verran, mitä ihmettä tarkoittaa sana "whiplas" tässä lauseessa: "Tehdään vielä magneettitutkimus, jossa tarkoituksena arvioida iliopsoas-jänne ja whiplas-lihaksen tilannetta ja sen lisäksi uä-ohjattu punktio, jolla infektio pyritään poissulkemaan." Onko tuo nyt sitten sanelun perusteella väärin kuultu sana vaiko pitäisikö sen olla "whiplash"? "Whiplash" tosin liittyy lähinnä niskan alueen retkahdusvammoihin, ja sellaista mulla ei kyllä tietääkseni ole tekonivelleikkauksessa tai sen jälkeenkään tullut :D Mikähän se sitten olisi? Osaako joku arvella tai keksiikö samantyyppisen toisen sanan, joka voisi väärin kuultuna tulla kirjoitetuksi tuossa muodossa? No, pääasia kai se on, että ortopedi tietää, mitä tutkimuksia halutaan tehdä ja miksi...

Tuon B-lausunnon perusteella selvisi myös mun sairausloman kesto. En muistanut sen loppumispäivää, meni ihan ohi siellä polikäynnillä, kun jännitin niin älyttömästi :) Ortopedi kirjoitti siis sairausloman 1.12. saakka. Työterveyslääkäri myötäilee ortopedia tässä asiassa, joten huomenna soitan työterveyteen ja pyydän työterveyslääkäriä kirjoittamaan A-todistuksen tuohon päivämäärään saakka, jotta saan kyseisen paperin lähetetyksi suoraan HR:ään. Ja näiden kaikkien papereiden lisäksi mä tarvitsen vielä myös työterveyslääkärin B-lausunnon ja arvion mun työkyvystä, jotta saan sen toimitetuksi Kelaan ja varmaankin myös liittoon, kun haen kuntoutustukihakemuksen käsittelyn ajaksi myös liiton rahaa. Huhhuh mitä paperisotaa... Onneksi jaksan henkisesti ihan kohtuuhyvin, olen sinnikäs, ei ole mielenterveysongelmia ja on kuitenkin vielä energiaa pyöritellä näitä moninaisia papereita tämän kaiken muun ohella... Ikävää on ajatella niitä ihmisiä, jotka joutuvat kaiken kärsimyksen ja muun jaksamisen rajoilla olemisen lisäksi myös monenlaiseen paperisotaan, jotta jostakin toimeentulonsa saisivat. 

Sitäpä työterveyslääkärikin on todennut mulle, viimeksi maanantaina, että onneksi mulla tilanne on kuitenkin selkeä. Että ongelmat selkeästi johtuvat lonkasta, vaikka haastava tilanne muuten onkin. Ei tarvitse todistella lääkäreillekään mitään kun on selkeä vamma/epämuodostuma kyseessä ja alkuperäinen diagnoosi myös selkeä ja nyt myös ortopedin yllmääräisen kontrollin lopputulemana todetut ongelmat.

Totesipa työterveyslääkäri myös, että on hieno juttu, että mun ortopedini on näin sitoutunut hoitamaan mut kuntoon ja etsimään syitä mun lonkan ja reiden kipu- ja lihasheikkousoireisiin - ei ole kuulemma mitenkään harvinaista, että potilas jätetään pärjäämään omin avuin ja selvittelemään vaikkapa yksityisen sektorin kautta kalliilla hinnalla leikkauksen jälkeisiä ongelmia. Se on kyllä hirveän surullista :( Vaikka tilanne nyt on mulla tämä mikä on, oon tyytyväinen että mut leikkasi juuri tämä ortopedi joka nyt myös tilannettani selvittää ja yrittää löytää syyn, hänellä on lääkärin etiikka ja moraali todella asianmukainen ja myös sydän paikallaan, ehdottomasti. Tokihan huono leikkaustulos tietyllä tavalla saattaisi hänen maineeseensakin vaikuttaa, joten kyllä lisätutkimuksia senkin puolesta on hyvä tehdä. Vaikka varmasti on tehnyt leikkauksessakin kaiken niin hyvin kuin mahdollista, mutta silti ongelmia voi jälkikäteen ilmetä.

Olin tänää töissä, en missää myymälöissä, vähä jäissä...

...vai olinko?

No töissä kyllä käväisin, mutta en siitä jäissä olemisesta tiedä :) Aamulla käväisin vaihteeksi työterveyslääkärin pakeilla kertomassa kuulumiset ortopedin kontrollista ja ihan yleisestikin. Mutta sitten hiukan myöhemmin oli kyllä hiukan absurdi ja outo fiilis, kun työterveysneuvottelu pidettiin siinä työterveyslääkärin vastaanottohuoneessa ja näin mun uuden esimiehen siinä tilanteessa ensimmäistä kertaa. Mutta nopeasti se tunnelma siitä rentoutui, mä en nyt koskaan mikään hiljainen hissukka ole muutenkaan ja kun ei kerran mulla mitään Maailman Hirveintä Salaisuutta eikä muutenkaan mitään häpeiltävää tässä omassa sairaushistoriassani ole, niin avoimesti siinä juteltiin ja käytiin hyvässä hengessä asioita läpi puolin ja toisin. Työterveyshoitaja tuli myös sitten siihen paikalle.

Neuvottelujen lopputulema oli yllätyksettömästi, että vielä en ole työkuntoinen, ja osa-aikatyökin on mahdollista työterveyslääkärin mukaan vasta sitten, kun pystyy istumaan tai seisomaan neljä tuntia kerrallaan (se lienee jokin lakimääritelmä tms? Ja varmaan käytännönkin kannalta hyvä, osa-aikatyö ei saa vaarantaa toipumista). No ei onnistu multa vielä, vaikka pää haluaisikin kovasti jo takaisin normaalien askareiden pariin. Jatketaan fysioterapiaharjoitteita ja odotellaan lokakuussa olevien lisätutkimusten tuloksia... Ja toivotaan, jos vaikka alkaisikin tilanne parantua tässä - vaikka liikaa en uskalla odottaa ja toivoa, kun tilanne on jo junnannut niin pitkään paikallaan. Mutta tehdään mitä tehtävissä on ja koitetaan vaan olla sinnikkäitä ja sitkeitä!

Käveltiin sitten esimiehen kanssa työterveydestä töihin (teki ihan hyvää mulle kun vaan hitaasti mentiin), sieltä napattiin työkavereita matkaan ja mentiin porukalla lounaalle. Sieltä takaisin työmaalle, jossa hiukan käytiin meneillään olevia asioita ja yleisiä juttuja läpi.

Ihan hyvin mä jaksoin tänään kuljeskella keppien kanssa ja istua/seisoa siellä sun täällä. Onhan nuo iänikuiset kivut koko ajan läsnä ja jalkaa liikuttaessa erityisesti, samoin istuminen on myrkkyä, mutta ne kivut pysyivät kohtuullisen hyvin tänään kuitenkin kurissa. Ihan hyvä niin ja olin muutenkin hyvällä tuulella. Alkuillasta kotona sitten kyllä tuntui, että on liikuskeltu, istuttu ja seisottu vähän mulle normaalia enemmän, ja loppuilta onkin mennyt aika lailla sohvalla selällään tai lähes selällään. Kipulääkkeitäkin on pitänyt ottaa lisää. Mutta silti tääkin päivä oli mukavaa vaihtelua ja kiva oli nähdä työkavereita, edes niitä muutamia. Uutta esimiestä myös. 

Moni kyseli tänään, miten jakselen ja joko mä kohta pääsen takaisin töihin. On kyllä kiva saada sellaista palautetta, tulee sellainen tunne, että välitetään ja että mua odotetaan takaisin :) Oli aika surkeita ilmeitäkin kyllä joillakin, kun kerroin, että no enpä ilmeisesti hetkeen pääse takaisin vielä, ainakin jos tilanne tällaisena jatkuu. Ei kyllä kovin moni ollut mua edes leikkauksen jälkeen nähnyt, viimeksi olin käynyt töissä kääntymässä tätä ennen maaliskuussa! Samana päivänä, kun mulle soitettiin sairaalalta, että olin saanut peruutusajan leikkaukseen...

Kohta alkaa myös sitten uusi paperisota. Ihan ensimmäisenä odottelen ortopedin kirjoittamaa B-lausuntoa ja polikäynnin selostusta, jotka tulevat kotiin toivottavasti jo lähipäivinä. Sitten toimitan paperit kopioitavaksi työterveyteen, jossa työterveyslääkäri kirjoittaa myös oman lausuntonsa tilanteesta. Sitten paperit lähtevät mun kuntoutustukihakemuksen liitteeksi... 

Jep. Kuntoutustuki. Se on vaan kaunis nimi työkyvyttömyyseläkkeelle... Tosin määräaikaiselle sellaiselle, sillä enhän mä miksikään eläkeläiseksi jää enkä aio jäädä. Heti on töiden aika, kun vaan saan kinttuni sellaiseen kuntoon, että pystyn töissä olemaan.

Ihan hyvissä tunnelmissa kuitenkin tänään. Väsyttää ja tekee kipeetä mutta silti - kyllä asiat lopulta järjestyvät, tavalla tai toisella.

Sohvannurkkaselfie (as usual)

Sohvannurkkajalkalepuutusselfie (as usual, too!)

Askeleita

Pitkään odottamani ja jännittämäni polikäynnin jälkeen nukuin sikeimmät ja parhaimmat yöunet koko viikkoon. Ensin 8 tuntia, kunnes muu perhe lähti aamulla töihin ja päivähoitoon, ja talon hiljenemisen jälkeen vielä 5 tuntia. Viime yönäkin nukutti hyvin, ihme ja kumma, vaikka uni ei ihan heti edellisen yön pitkistä unista johtuen tullutkaan.

Nyt vasta alan olla taas kohtalaisen rauhallinen. Vielä eilenkin polikäynti pyöri mielessäni ja olin aika levoton ja olo oli aika ristiriitainen, kun jännitys laukesi ja olin yhtä aikaa väsynyt, helpottunut mutta silti hiukan epävarma. En oikein jaksanut vastailla kyselyihin enkä viesteihin tai puheluihin.

Helpotti paljon, että on ihan oikeasti, asiantuntevan ortopedin toimesta nyt todettu, että oireita lonkassa on - ne eivät ole mitään kuviteltuja juttuja eivätkä minun tekemisistäni kiinni - ja tutkimuksia jatketaan, jotta syy selviäisi. Voin joksikin aikaa keskittyä elämään ja tähän hetkeen eikä koko ajan tarvitse jännittää ja pelätä, otetaanko oireet ja tilanteeni vakavasti. Eikä tarvitse selitellä, nyt varsinkaan.

Sen verran torstaipäivä mielessä vielä on, että nyt muistuu tiettyjä yksityiskohtiakin mieleen. Katselin polin aulassa lääkäriaikaa odotellessani ihmisiä ja heidän kävelyään... Oli monenlaista persoonaa ja yhtä monenlaisia askeleita. 

"Tärkeää on pienet, pienen pienet askeleet,
jos et astu askeltakaan, mitä sinä teet?"

Jotkut kävelivät määrätietoisen rytmikkäästi harppoen, jotkut hitaasti laahustaen. Oli apeita kasvoja mutta myös iloisia ilmeitä. Myös "vanha tuttu", buutsit kopisten vauhdikkaasti kävelevä lähetti, käveli käytävillä edestakaisin - aina samaa kappaletta hyräillen. (Tajusin kappaleen muuten olevan Somewhere over the rainbow...) Hänet näkee aina sairaalalla, ja aina mua naurattaa, hyväntuulinen ilmestys. Polilla mun kanssa yhtäaikaa ollut tuttukin naurahti ja totesi myöhemmin lähetistä, että "ihme hiihtäjä..." :D

Ihmisten ilmeistä ja liikkumistyylistä voi päätellä sairaalaympäristössä yllättävän paljonkin, vaikka ei toki kaikkea. Kyllä monen kasvoilta näkyi tuska ja jännitys, kun he kävelivät vastaanotolle. Sieltä pois tullessaan puolestaan kasvoilta saattoi näkyä helpotus, pieni hymykin, tai sitten pettymys ja vielä isompi tuska. Kävelystäkin pystyi päättelemään kivun, mutta paljon muutakin. Vain he itse tietysti tiesivät, mitä lääkäri vastaanotollaan heille sanoi...

Mun lääkärini saneli koko mun stoorini siinä samalla kun olin vastaanotolla. Koko tarina on hyvä kuullakin itse, sitä voi siinä samalla tarvittaessa korjatakin ennen kuin joku kirjaa tiedot tietokoneelle. "...kävelymatka on ollut..." sanoi lääkäri, laittoi sanelunauhurin tauolle ja katsoi mua kysyvästi hymyillen. Mietin mielessäni vielä pitkiä ison marketin käytäviä, kun lääkäri jo arveli: "sata metriäkö...?" "No ehkä joo, yhden kepin kanssa..." totesin. "...sata metriä..." jatkoi lääkäri saneluaan. Mietin, miten vähän se onkaan. Säälittävää. Samalla kuitenkin mietin, että kyllähän sitä kahdella kepillä pidemmälle pääsee... mutta eihän sen näin pitäisi olla! Tavoitteena on normaali elämä ja normaalit kävelymatkat ilman apuvälineitä! Kyllä risteili päässä monenlaisia ajatuksia...

Mutta oli mulla kyllä myös niin valtava helpottuneisuus heti lääkärin vastaanottokäynniltä tullessani, että kun sen jälkeen vielä menin sairaanhoitajan luokse sopimaan tulevien tutkimusten ajankohdasta, lysähdin tuolille ja huokasin syvään. Hoitajakin huomasi tämän ja oli heti hyvin sympaattisesti kysymässä, mikä on olo... Ja kerroinkin heti, että aivan valtava jännitys laukeaa ja tilalle tulee helpottuneisuus, että tuntui jostakin syystä juuri ennen lääkärin vastaanottoa, että olisin menossa tuomiolle! Vaikka tiesinkin, että mun lääkäri on hyvä tyyppi.

Joku muukin potilas oli kuulemma todennut samantyylisesti. Kyllä nuo omaa terveyttä ja hoitoa koskevat asiat vaan ovat äärimmäisen isoja juttuja, varsinkin jos on epäselviä asioita tai kaikki ei ole mennyt ihan niin kuin pitää. Ei ole ihan niin yksinkertaista jättää tunteitaan ulkopuolelle ja olla vaan "ei tässä mitään" -asenteella. Kyllä monista raavaista miehistäkin sen jännityksen ja jopa pelon aisti. Ihmiset kun eivät ole tunteettomia robotteja - hyvä niin.

Kävelytyylinsä ja elämäntilanteensa kullakin.

"Somewhere over the rainbow
way up high
There's a land that I heard of
once in a lullaby

Somewhere over the rainbow
skies are blue
And the dreams that you dare to dream
really do come true

Someday I'll wish upon a star
and wake up where the clouds are far
behind me
Where troubles melt like lemon drops
away above the chimney tops
that's where you'll find me

Somewhere over the rainbow
bluebirds fly
Birds fly over the rainbow
why then, oh why can't I?

If happy little bluebirds fly
beyond the rainbow
Why, oh why can't I?"

Ylimääräinen ortopedin kontrolli

Huh, "tuomiolta" palattu... Nyt on kyllä todella uupunut olo, sellainen "kaikkensa antanut." Päätäkin särkee. Jännitys laukeaa...

En viime yönäkään saanut kunnolla unta kun pyörittelin kaikkia asioita mielessäni. Vettä satoi myös taas niin hurjasti, että oli ihan älytön meteli ja nuorimmainen lapsistakin heräsi siihen valtavaan ryminään... No, aivan sama, ei uni ois tullut kuitenkaan silmään.

Olin jo aamulla hyvissä ajoin keskussairaalalla, yhdeksän maissa. Mies heitti mut sairaalalle töihin mennessään. Arvelin, että joudun odottamaan röntgenaikaa - se olisi ollut klo

10.15, mutta koska olin paikalla jo ajoissa eikä muita kuvattavia juuri sillä hetkellä kyseiseen kuvaushuoneeseen ollut tulossa, pääsinkin kuvattavaksi melkein samantien. Otettiin perinteiset kuvat - ensin seisten ja sitten maaten, vasen jalka ylös telineelle nostettuna. Siinä pötkötellessäni mietin, että tämä on vuoden sisään jo kohtalaisen mones kuvaus... Hyvät säteilymäärät...?!

Sittenpä ei ollutkaan muuta kuin aikaa. Olin yhden kepin kanssa nyt liikenteessä, kun tiesin ettei tarvitse kävellä kuin sisätiloissa. Kävelin jonkin verran ala-aulassa, istuin vähäksi aikaa mukaan ottamaani Maalla-lehteä lukemaan (tai oikeasti en pystynyt edes lukemaan jännitykseltäni, kunhan selailin), odottelin. Sitten ilmoittauduin kirurgian polille ja siirryin odottelemaan sen aulaan. 

Ihmisiä oli taas mukava katsella. En pystynyt keskittymään mihinkään muuhun, en lukemiseen enkä edes nettisurffailuun. Oli myös hauska sattuma, että eräs tuttu sattui myös olemaan tulossa lähes samaan aikaan polikäynnille ja hänen kanssaan siinä sitten jutustelimmekin - sai vähän paremmin ylimääräiset ajatukset pois eikä ihan niin paljoa tarvinnut jännittää. Ensin odottelimme yhtä aikaa aulassa ja myöhemmin vielä siellä vastaanottohuoneiden edustalla olevalla käytävälläkin. Kyllä tätä tuttuakin jännitti, ja voin kuvitella hänelläkin olleet tuntemukset, kun kuuli, että on tulossa tekonivel... Olkapäähän tosin, mutta silti. Vaikka uutiseen varautuisikin etukäteen, on se silti sellainen käsittelemistä vaativa asia.

Mun poliaika olisi ollut alun perin tunnin myöhässä, mutta mua edellä ollut henkilö ei sitten ilmaantunutkaan jostain syystä paikalle, joten pääsin melko lailla oikeaan aikaan eli hiukan klo 11 jälkeen vastaanotolle. Jännitti aivan tolkuttomasti. Jos joku olisi mitannut mun pulssia, olisi se ollut varmasti 100 ellei enemmänkin.

Ortopedini onneksi osasi omalla olemuksellaan, hymyllään, rauhallisuudellaan ottaa tilanteen hyvin haltuun ja mullekin tuli siinä pikkuhiljaa tunne, että on turha jännittää - niin paljoa ainakaan. Olin hyvissä käsissä. Hän kyseli, onko tilanne yhtään parempi mitä kesällä oli ja antoi mun rauhassa kertoa, mikä tilanne on. Röntgenkuva näytti hyvältä, sen perusteella nivel pitäisi olla ok. Mutta tämä "oma" ortopedinipa totesi (toisin kuin toukokuussa 2 kk tutkimuksen tehnyt ortopedi), että pelkkä nivelen röntgenkuva ei ratkaise, vaan oireet ja potilaan kuvaama tilanne ratkaisee enemmän. (Näinpä! Tätä lähestymistapaa olen kaivannut...)

Sitten näytin, miten jalka toimii kun seison ja istun. Piti myös seistä yhdellä jalalla - ensin vasemmalla ja sitten oikealla leikatulla, joka ei siis onnistu kunnolla. Lopuksi hän tutki jalan voiman ja liikeradat niin, että makasin tutkimuspöydällä ensin selälläni, sitten kyljelläni. Sattui :( Haava-alueen hän myös katsoi ja tunnusteli, se myös sattui. Niin ja istuin lopuksi vielä tutkimuspöydän reunalla ja polven ojennusvoima testattiin.

Lopputulemana oli, että polven ojennusvoima on mulla hyvä, mutta sittenpä polven yläpuolen - siis reiden ja lonkan - tilanne ei kovin hyvä olekaan. (No ei ollut yllätys ;) ) Nyt on leikkauksesta 5 kk ja tässä vaiheessa lonkkadysplaasikoille tehdyistä tekonivelleikkauksista suurin osa on pääsääntöisesti ainakin kipua mitattaessa onnistuneita - useilla ei ole enää kipuja. Jalassa voi olla lihasheikkoutta ja sitä voi jäädäkin, samoin välttämättä ei koskaan pysty leikatulla kyljellä enää nukkumaan. Mutta näin paljon kipua ei pitäisi enää olla mitä mulla, eikä heikkouttakaan näin paljon. Yleensä kuulemma niin, ettei jalkaa välttämättä pysty kääntämään ulospäin, mutta mähän en saa jalkaterää käännettyä yhtään sisäänpäin enkä nostettua juuri yhtään jalkaa istuessa ja maatessa, ei vaan oo voimaa ja kivut myös estävät nuo. Jos joku nostaisi mun jalan ylös, se putoaisi kuin kivi heti alas. Tämän vuoksi mm. jalka täytyy pukiessa nostaa käsillä housunlahkeeseen. Ei ole normaalia... eikä sekään, että joudun nostamaan jalkaa sohvalle, sänkyyn, autoon jne.

Ortopedini pohti tilannetta pitkään kuin Dr. House ikään. Olenkin aika vaativa case näköjään... Sitten hän tuumasi, että "ei auta kuin tutkia lissee" - että "kiinnostaa mm. iliopsoas-jänteen tilanne, koska jalasta selkeästi puuttuu voimaa." Samoin niin kova liikekipu mitä mulla on + haava-alueen kipu/arkuus/yliherkkyys ei myöskään ole normaalia, se voi olla oire hitaasta infektiosta. Hän otti puhelun suoraan röntgenlääkärille, jonka kanssa siinä mun vastaanottokäynnin aikana vielä yhdessä tutkivat mun röntgenkuvaa sekä ennen että jälkeen leikkauksen ja miettivät, miten edetään.

Nyt sitten jatketaan niin, että lokakuun alussa multa otetaan tietyt verikokeet ja tehdään sekä lantion alueen magneettikuvaus että myös ultraääniohjattu lonkan alueen tutkimus sekä otetaan nivelnestenäyte. (Ei kuulosta kauheen kivuttomalta, huhhuijaa...) Haluavat huolella tutkia, ettei ole vaan mitään piilevää tulehdusta tuolla nivelessä. Näiden tutkimusten jälkeen tapaan taas ortopedin ja sitten pohditaan lisää...

On tämä yhdenlaista vuoristorataa kyllä. En minä eikä kukaan muukaan ois voinut kuvitella, että mulla on näin pitkä prosessi edessä tämän lonkan kanssa. Mutta eipä auta muuta kuin katsoa eteenpäin. Fysioterapiaa pitää myös jatkaa. Oon silti mielettömän tyytyväinen siitä, että lääkärini haluaa selvittää tilanteen näin hienosti, kattavasti ja empaattisesti. Saan myös laittaa hänelle meiliä, jos on tarvetta. Ja onneksi sain myös luvan lähteä miehen kanssa Välimerelle reissuun ("se tekee kyllä hyvää ihan varmasti ja uima-altaassahan sä voit sitten viettää paljon aikaa", tuumasi lääkäri). 

Niin ja työkykyasia... Yhä jatkuu sairausloma, en pääse töihin vaikka kuinka pää jo sinne haluaisikin... :/