Kuva

Kuva
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ortopedi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ortopedi. Näytä kaikki tekstit

tiistai 23. syyskuuta 2014

"Mua viluttaa tää hyinen syys" ja muuta pohdintaa

Täällä kotoisasti taas puolittain makaan kotisohvan nurkassa jalat suorana, kuuntelen musiikkia ja ihmettelen tuota ikkunasta avautuvaa näkymää. Puut ovat kellastuneet tosi paljon viikon aikana ja lisäksi sataa räntää! Eipä tuo lumeksi ehkä vielä pääse muuttumaan eikä kyllä varmaan maahankaan jää. En muista, että näin aikaisin syksystä olisi ollut talven merkkejä ilmassa, mutta eipä tästä nykysäästä koskaan näemmä tiedä!

Reppanat kesäkukat pitäisi ehkä jo kipata kompostoitavaksi...




Muutenkin on saanut kaivella esille jo lämpimämpiä vaatteita ja sisälläkin pitää pitkähihaista paitaa päällä. Sukkiakin saa vängätä jalkoihin, mikä on ärsyttävää, mutta muuten palelee varpaita. "Mua viluttaa tää hyinen syys", kuten eräs ystävä totesi joskus 15 v sitten istuessaan näihin aikoihin vuodesta aamuyöllä Jyväskylän keskustan penkillä baari-illan jälkeen :D 

Mutta joo, on vähän kontrastia viime viikon meininkeihin. Silti on mukavaa. Nautin taas tästä kotoilusta ja polttelen sekä päivisin kotona itsekseni että myös iltaisinkin kynttilöitä ja tunnelmoin. Välillä oon kuuntelematta musiikkia ja nautin tästä hiljaisuudestakin päivällä - täällä ei kuulu liikenteen melu eikä ympäristöstä kantaudu ihmisten kovaäänistä puhetta tai keskustelua eikä muutakaan mölyä. Kreikassa oli koko ajan ääntä ympärillä, mikä pidemmän päälle alkaa kyllä ärsyttääkin. Mua ainakin. Tarvitsen hiljaisuutta sosiaalisuuden, musiikin ja muiden ympäristön äänien vastapainoksi. Tyypillinen suomalainen? (Onko sellaista edes...?)

Tuli mieleen, että oon nähnyt muutamia mielenkiintoisia unia viime aikoina. Yksi oli sellainen, että jollakin isolla porukalla järjestettiin isot ja hauskat syysbileet, johon pöydät koristeltiin kauniisti syksyn värisillä kynttilälyhdyillä, pihlajan oksilla sekä -marjoilla. Juhlat sijoittuivat Kreikkaan joillekin kallioille. Sitten yhtäkkiä juhlat muuttuivat ilmeisesti ortodoksijumalanpalvelukseksi tai joksikin ortodoksijuhlaksi - ja kummallisinta oli se, kuka olikaan ortodoksipappi tässä unessa... Se oli mun ortopedi Konsta Pamilo! Kumma juttu :) 

Ehkä jotenkin uni liittyi sekä Kreikan matkaan että siihen, että syksystäkin on löydettävä omat ilonsa myös kotiinpaluun jälkeen. Ortodoksisuus on jollakin lailla tuttua isän äidin eli mun mummin kautta, joka oli sukujuuriltaan Puolasta ja alkuperäiseltä uskoltaan ortodoksi, mutta noin muuten en kyllä ortodoksisuutta ole arjessani miettinyt. Henkisyyttä ja intuitiota kylläkin ja koen vahvasti, että tietyt asiat tapahtuvat kuten on sillä hetkellä tarkoitettu. Noin muuten mulla on kyllä hyvin kirjava, suvaitsevainen vaikkakin myös hyvin henkinen maailmankatsomus.

Ortopedi puolestaan seikkaili unessa varmaankin siksi, että alitajuisesti mietin tulevia tutkimuksia, vaikka ne eivät päivittäin mielessä ole olleetkaan, kun ajatukset sai tuolla reissussa ihan muihin juttuihin. Onneksi. 7.10. otetaan verikokeita, tehdään lantion alueen magneettitutkimus, jossa tutkitaan erityisesti lonkan alueen kudoksia ja lihaksia sekä otetaan ultraääniohjattu nivelpunktio mun lonkasta (yyh). En tutkimuksia ole ihmeemmin etukäteen miettinyt, eikä kannatakaan, eivät ne miettimällä miksikään tule. Mennään sitten tilanteen mukaan, vaikka mulle tyypillisesti ihan varmasti taas jännitän, paljonkin, tutkimuksia edeltävänä päivänä ja muutenkin myös juuri ennen tutkimuksia. Tuloksia en kuitenkaan kuule tuona samana päivänä, vaan ortopedin vastaanotolla sit myöhemmin lokakuussa. Vastaanottoaikaa en vielä oo saanut, hoitaja sanoi viime kerran polikäynnillä, että se lähetetään syyskuun lopussa, kun ortopedien syksyn "lukujärjestys" varmistuu. Odotellaan siis aikaa ja jos sitä ei ala kuulua, täytyy soitella polille vielä erikseen.

Kotisohvan nurkka kuittaa.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Paperinpyörittäjät

Tänään vietin puoli päivää työläppärin kanssa seurustellen. Oli käynnisteltävä kone pitkän tauon jälkeen taas, jotta sain päivitykset ajan tasalle ja laitettua pari kysymystä myös HR:ään. Olivat mm. maksaneet mulle vahingossa elokuun palkan, vaikka ei mulle töistä kuulu näin pitkän poissaolon jälkeen mitään tuloja tulla... Kiva rahahan se ois ollut, mutta ei se mulle nyt kuulu :) Muutakin kysyttävää heiltä oli, joten ei muutakun viestiä naputtelemaan. Istua ei siinä onneksi kauaa tarvinnut ja läppärin kanssa seurustelukin tarkoitti vaan lähinnä sitä, että kone käynnisteli itseään muutamia kertoja päivitysten jälkeen ja kävin välillä kirjautumassa koneelle ja verkkoon uudestaan, jotta uudet päivitykset pääsivät taas asentumaan.

Tänään tuli myös mun ortopedin kirjoittama B-lausunto polikäynnistä. Siinä kerrottiin hyvin tämän hetken tilanne ja tulevat tutkimukset. Jäin kyllä miettimään ja googletinkin tuossa jo jonkin verran, mitä ihmettä tarkoittaa sana "whiplas" tässä lauseessa: "Tehdään vielä magneettitutkimus, jossa tarkoituksena arvioida iliopsoas-jänne ja whiplas-lihaksen tilannetta ja sen lisäksi uä-ohjattu punktio, jolla infektio pyritään poissulkemaan." Onko tuo nyt sitten sanelun perusteella väärin kuultu sana vaiko pitäisikö sen olla "whiplash"? "Whiplash" tosin liittyy lähinnä niskan alueen retkahdusvammoihin, ja sellaista mulla ei kyllä tietääkseni ole tekonivelleikkauksessa tai sen jälkeenkään tullut :D Mikähän se sitten olisi? Osaako joku arvella tai keksiikö samantyyppisen toisen sanan, joka voisi väärin kuultuna tulla kirjoitetuksi tuossa muodossa? No, pääasia kai se on, että ortopedi tietää, mitä tutkimuksia halutaan tehdä ja miksi...

Tuon B-lausunnon perusteella selvisi myös mun sairausloman kesto. En muistanut sen loppumispäivää, meni ihan ohi siellä polikäynnillä, kun jännitin niin älyttömästi :) Ortopedi kirjoitti siis sairausloman 1.12. saakka. Työterveyslääkäri myötäilee ortopedia tässä asiassa, joten huomenna soitan työterveyteen ja pyydän työterveyslääkäriä kirjoittamaan A-todistuksen tuohon päivämäärään saakka, jotta saan kyseisen paperin lähetetyksi suoraan HR:ään. Ja näiden kaikkien papereiden lisäksi mä tarvitsen vielä myös työterveyslääkärin B-lausunnon ja arvion mun työkyvystä, jotta saan sen toimitetuksi Kelaan ja varmaankin myös liittoon, kun haen kuntoutustukihakemuksen käsittelyn ajaksi myös liiton rahaa. Huhhuh mitä paperisotaa... Onneksi jaksan henkisesti ihan kohtuuhyvin, olen sinnikäs, ei ole mielenterveysongelmia ja on kuitenkin vielä energiaa pyöritellä näitä moninaisia papereita tämän kaiken muun ohella... Ikävää on ajatella niitä ihmisiä, jotka joutuvat kaiken kärsimyksen ja muun jaksamisen rajoilla olemisen lisäksi myös monenlaiseen paperisotaan, jotta jostakin toimeentulonsa saisivat. 

Sitäpä työterveyslääkärikin on todennut mulle, viimeksi maanantaina, että onneksi mulla tilanne on kuitenkin selkeä. Että ongelmat selkeästi johtuvat lonkasta, vaikka haastava tilanne muuten onkin. Ei tarvitse todistella lääkäreillekään mitään kun on selkeä vamma/epämuodostuma kyseessä ja alkuperäinen diagnoosi myös selkeä ja nyt myös ortopedin yllmääräisen kontrollin lopputulemana todetut ongelmat.

Totesipa työterveyslääkäri myös, että on hieno juttu, että mun ortopedini on näin sitoutunut hoitamaan mut kuntoon ja etsimään syitä mun lonkan ja reiden kipu- ja lihasheikkousoireisiin - ei ole kuulemma mitenkään harvinaista, että potilas jätetään pärjäämään omin avuin ja selvittelemään vaikkapa yksityisen sektorin kautta kalliilla hinnalla leikkauksen jälkeisiä ongelmia. Se on kyllä hirveän surullista :( Vaikka tilanne nyt on mulla tämä mikä on, oon tyytyväinen että mut leikkasi juuri tämä ortopedi joka nyt myös tilannettani selvittää ja yrittää löytää syyn, hänellä on lääkärin etiikka ja moraali todella asianmukainen ja myös sydän paikallaan, ehdottomasti. Tokihan huono leikkaustulos tietyllä tavalla saattaisi hänen maineeseensakin vaikuttaa, joten kyllä lisätutkimuksia senkin puolesta on hyvä tehdä. Vaikka varmasti on tehnyt leikkauksessakin kaiken niin hyvin kuin mahdollista, mutta silti ongelmia voi jälkikäteen ilmetä.

lauantai 30. elokuuta 2014

Askeleita

Pitkään odottamani ja jännittämäni polikäynnin jälkeen nukuin sikeimmät ja parhaimmat yöunet koko viikkoon. Ensin 8 tuntia, kunnes muu perhe lähti aamulla töihin ja päivähoitoon, ja talon hiljenemisen jälkeen vielä 5 tuntia. Viime yönäkin nukutti hyvin, ihme ja kumma, vaikka uni ei ihan heti edellisen yön pitkistä unista johtuen tullutkaan.

Nyt vasta alan olla taas kohtalaisen rauhallinen. Vielä eilenkin polikäynti pyöri mielessäni ja olin aika levoton ja olo oli aika ristiriitainen, kun jännitys laukesi ja olin yhtä aikaa väsynyt, helpottunut mutta silti hiukan epävarma. En oikein jaksanut vastailla kyselyihin enkä viesteihin tai puheluihin.

Helpotti paljon, että on ihan oikeasti, asiantuntevan ortopedin toimesta nyt todettu, että oireita lonkassa on - ne eivät ole mitään kuviteltuja juttuja eivätkä minun tekemisistäni kiinni - ja tutkimuksia jatketaan, jotta syy selviäisi. Voin joksikin aikaa keskittyä elämään ja tähän hetkeen eikä koko ajan tarvitse jännittää ja pelätä, otetaanko oireet ja tilanteeni vakavasti. Eikä tarvitse selitellä, nyt varsinkaan.

Sen verran torstaipäivä mielessä vielä on, että nyt muistuu tiettyjä yksityiskohtiakin mieleen. Katselin polin aulassa lääkäriaikaa odotellessani ihmisiä ja heidän kävelyään... Oli monenlaista persoonaa ja yhtä monenlaisia askeleita. 

"Tärkeää on pienet, pienen pienet askeleet,
jos et astu askeltakaan, mitä sinä teet?"

Jotkut kävelivät määrätietoisen rytmikkäästi harppoen, jotkut hitaasti laahustaen. Oli apeita kasvoja mutta myös iloisia ilmeitä. Myös "vanha tuttu", buutsit kopisten vauhdikkaasti kävelevä lähetti, käveli käytävillä edestakaisin - aina samaa kappaletta hyräillen. (Tajusin kappaleen muuten olevan Somewhere over the rainbow...) Hänet näkee aina sairaalalla, ja aina mua naurattaa, hyväntuulinen ilmestys. Polilla mun kanssa yhtäaikaa ollut tuttukin naurahti ja totesi myöhemmin lähetistä, että "ihme hiihtäjä..." :D

Ihmisten ilmeistä ja liikkumistyylistä voi päätellä sairaalaympäristössä yllättävän paljonkin, vaikka ei toki kaikkea. Kyllä monen kasvoilta näkyi tuska ja jännitys, kun he kävelivät vastaanotolle. Sieltä pois tullessaan puolestaan kasvoilta saattoi näkyä helpotus, pieni hymykin, tai sitten pettymys ja vielä isompi tuska. Kävelystäkin pystyi päättelemään kivun, mutta paljon muutakin. Vain he itse tietysti tiesivät, mitä lääkäri vastaanotollaan heille sanoi...

Mun lääkärini saneli koko mun stoorini siinä samalla kun olin vastaanotolla. Koko tarina on hyvä kuullakin itse, sitä voi siinä samalla tarvittaessa korjatakin ennen kuin joku kirjaa tiedot tietokoneelle. "...kävelymatka on ollut..." sanoi lääkäri, laittoi sanelunauhurin tauolle ja katsoi mua kysyvästi hymyillen. Mietin mielessäni vielä pitkiä ison marketin käytäviä, kun lääkäri jo arveli: "sata metriäkö...?" "No ehkä joo, yhden kepin kanssa..." totesin. "...sata metriä..." jatkoi lääkäri saneluaan. Mietin, miten vähän se onkaan. Säälittävää. Samalla kuitenkin mietin, että kyllähän sitä kahdella kepillä pidemmälle pääsee... mutta eihän sen näin pitäisi olla! Tavoitteena on normaali elämä ja normaalit kävelymatkat ilman apuvälineitä! Kyllä risteili päässä monenlaisia ajatuksia...



Mutta oli mulla kyllä myös niin valtava helpottuneisuus heti lääkärin vastaanottokäynniltä tullessani, että kun sen jälkeen vielä menin sairaanhoitajan luokse sopimaan tulevien tutkimusten ajankohdasta, lysähdin tuolille ja huokasin syvään. Hoitajakin huomasi tämän ja oli heti hyvin sympaattisesti kysymässä, mikä on olo... Ja kerroinkin heti, että aivan valtava jännitys laukeaa ja tilalle tulee helpottuneisuus, että tuntui jostakin syystä juuri ennen lääkärin vastaanottoa, että olisin menossa tuomiolle! Vaikka tiesinkin, että mun lääkäri on hyvä tyyppi.

Joku muukin potilas oli kuulemma todennut samantyylisesti. Kyllä nuo omaa terveyttä ja hoitoa koskevat asiat vaan ovat äärimmäisen isoja juttuja, varsinkin jos on epäselviä asioita tai kaikki ei ole mennyt ihan niin kuin pitää. Ei ole ihan niin yksinkertaista jättää tunteitaan ulkopuolelle ja olla vaan "ei tässä mitään" -asenteella. Kyllä monista raavaista miehistäkin sen jännityksen ja jopa pelon aisti. Ihmiset kun eivät ole tunteettomia robotteja - hyvä niin.

Kävelytyylinsä ja elämäntilanteensa kullakin.


"Somewhere over the rainbow
way up high
There's a land that I heard of
once in a lullaby

Somewhere over the rainbow
skies are blue
And the dreams that you dare to dream
really do come true

Someday I'll wish upon a star
and wake up where the clouds are far
behind me
Where troubles melt like lemon drops
away above the chimney tops
that's where you'll find me

Somewhere over the rainbow
bluebirds fly
Birds fly over the rainbow
why then, oh why can't I?

If happy little bluebirds fly
beyond the rainbow
Why, oh why can't I?"

tiistai 26. elokuuta 2014

Miten asiat voisivat olla eli polikäyntiä odotellessa

Tuuli oli vastassa ja Nasun korvat liehuivat päässä kuin liput kun hän ponnisteli eteenpäin. Ne nousivat taas pystyyn kuuntelemaan hieman hermostuneesti myrskyn ulvontaa puiden latvoissa.
"Ajatteles, jos joku puu kaatuisi kun me olemme sen alla!"
"Ajatteles, jos ei kaadu", sanoi Puh pitkään harkittuaan.
Tämä lohdutti Nasua ja jonkin ajan kuluttua he koputtivat ja soittivat iloisesti Pöllön ovella."




Viime yönä oli melkoinen myräkkä. Aluksi mä en meinannut saada edes nukutuksi, kun olin niin levoton, mutta lopulta nukahdin kuitenkin. Heräsin kuitenkin yön aikana monta kertaa, kun satoi ja tuuli niin kovaa, että tuntui, että sade tulee kohta jo ikkunoistakin läpi. Ei oo satanut noin kovaa moneen kuukauteen!

Mun levottomuudelle on muutenkin syynsä. Torstaina, siis ylihuomenna, on Se Polikäynti, jossa tapaan ortopedin ja otetaan sitä ennen röntgenkuvatkin lonkista. Oon nyt jo muutaman päivän ehtinyt tuota käyntiä jännittää ja olotila on aika kummallinen. En tiedä, huomaako tätä musta ulospäin, mutta saatan olla ehkä normaalia enemmän omissa ajatuksissani ja vähän poissaoleva... Yritänkin keskittyä nauttimaan pienistä jutuista, kuten vaikka kynttilöiden valosta.


On vaikeaa kuvailla, mitä mä jännitän ja mitä tunteita ja odotuksia tuohon torstaihin oikein liittyy.

Eniten mä jännitän varmaan sitä, tulenko kuulluksi - että ortopedi oikeasti ehtii ja haluaa huolella perehtyä tilanteeseen. Että saan rauhassa kertoa mun käsityksen tämän hetken tilanteesta ja näyttää, mikä ei onnistu ja miten tilanne hankaloittaa arkea tällä hetkellä. Että syntyy molemminpuolinen ymmärrys ja luottamus ja ettei mun tarvitsisi vääntämällä vääntää ja selittää sitä, mitä kaikkea kuntoutumiseni eteen olen tehnyt ja on tehty. Toki kerron tilanteen ja viime kuukausien tapahtumat, mutta toivon, ettei tule vähättelevää vastakaikua asioihin.



Nyt viime päivinä mä olen tehnyt fysioterapiaharjoitteita vielä tavallisestakin intensiivisemmin ja oikein ajattelemalla ajatellut, mitä teen ja että kaikki varmasti on tehty täsmälleen kuten pitää. Lisäksi oon kävellyt (tai harjoitellut kävelyä) ihan tarkoituksella sisällä ilman mitään tukea ja apuvälineitä. Ihan väkisin. Oon koittanut keskittyä normaaliin kävelyyn ja ajattelemalla ajatellut, miten nostan jalkaa, miten lantio toimii, miten kantaiskun pitäisi tulla lattiaan. Että varmasti on kaikki tehtävissä oleva tehty ennen torstaita ja että voin silloin kertoa viimeisimmän tilanteen.

Mikä tilanne juuri nyt sitten on? No kerrotaanpa... Harjoitteet ja niiden yritykset eivät yhäkään oikein tuota tulosta - lonkan ja reiden lihasten (?) voimattomuus on ja pysyy. Tee siinä sitten harjoitteita, kun kaikkia ei vaan pysty tekemään pelkällä tahdonvoimalla, vaikka kuinka haluaisi! Pistävä ja kirvelevä/vihlova kipu nivusessa, jossakin "nivelen lähellä syvällä" ja etureiden yläosassa jatkuu, samoin viiltävät sähköiskumaiset piikit välillä arven alueella/reiden ulkosyrjässä. Kipu ei onneksi ole ihan jatkuvaa, se laimenee selällään maatessa tai lähes maatessa ja loppuukin kokonaan usein noin ollessa, mutta tuntuu heti 15 min normaalin istumisen tai seisomisen jälkeen, ylös noustessa ja kävellessä yleensä myös - asentoa saa siis vaihtaa jatkuvasti. Tämä kaikki siis särkylääkkeistä huolimatta. Harjoitteiden tekeminen sattuu enemmän tai vähemmän. Kävely ilman tukea/keppiä/keppejä on töksähtelevää hoippumista, se sekä sattuu jonkin verran että on vaan lähinnä muuten vaikeaa. Liike lähtee lantiosta eikä lonkasta ollenkaan... Polvi myös vääntyy kävellessä koko ajan taaksepäin jostakin syystä, en pysty pitämään sitä normaalissa asennossa. Niin ei varmaan ole suotavaa muutenkaan yrittää väkisin kävellä ilman tukea, kohta tässä on polvetkin muuten lopussa...

(Se täytyy mainita, että ulkopuoliset eivät mun kipuja välttämättä edes huomaa. Osaan ne peittää ja usein haluankin peittää, jotta tapaamiset olisivat mahdollisimman neutraaleja ja mukavia.)

Ortopedin tapaamisella on muutenkin iso merkitys lähikuukausien kannalta. Ensinnäkin työkykyasia on tapetilla, samoin se, miten tästä eteenpäin, mistä toimeentulo, mitä vielä on tehtävissä jalan kuntoutumisen eteen ja millä aikavälillä? Löytyykö tilanteelle selkeitä syitä? Jos löytyy, mitä tehdään, ja jos ei, mitä seuraavaksi? En suostu ajelehtimaan vain epätietoisuudessa - täytyy olla jotakin, jota voidaan tehdä, sillä nyt aletaan olla siinä pisteessä, ettei kaikki ole enää musta itsestäni ja aktiivisuudesta ja tahdosta kiinni. Tai ainakin haluan saada mahdollisimman selkeän kuvauksen siitä, onko nykytilanne se, mitä alun perinkin odotettiin ja mitkä muutenkin ovat toipumisodotukset, ihan rehellisesti ja avoimesti kerrottuna.

Jotenkin sitä toivoisi, että saisin myös mukaani sellaisen tilannekatsauksen, että se olisi selkeästi myös muille kerrottavissa ja vahvistaisi mun kokemuksen kaikesta. Tietynlaisen synninpäästön. Että "olet koko ajan kokenut ja tuntenut ihan oikein, selittelyjä ei tarvita", vaan ortopedikin toteaisi kertomani asiat todenmukaisina faktoina. Että mun ei tarvitsisi todistella tai yrittää todistella asioita yhtään kenellekään, vaan voisi vaikka näyttää kummastelijoille asiat mustaa valkoisella: "Katso tuosta äläkä ihmettele!"

Kerään siis tarvittavat paperit ja sen kaiken voiman ja rohkeuden mitä mussa on - ja lähden torstaina omaa tulevaisuuttani etsimään.


"Kuule Nasu", sanoi Puh innoissaan, "me varustamme Raparetken kaikki yhdessä ja ruokaakin on. Tarkoitus on löytää joku. 
"Löytää mikä?"
"Joku vain."
"Ei kai mitään Villiä?"
"Risto Reipas ei puhunut villeydestä mitään. Hän sanoi, että siinä olisi uu."
"Suu saa olla, kunhan hampaat eivät ole isot", sanoi Nasu vakavasti.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Pohjoista viljaa

"Tuulesta kuuluu, ei ole kaikki kohdallaan
yksi uupuu, eikä oikein jaksa toinenkaan
Kuuta vasten voi nähdä suden ulvovan
vaan ei aamukasteen nousevan lehtiin pihlajan

Näitä minä mietin, mietin kun katson etelään
ei ydintalvet siellä kalistele peitsiään
Eikä päivä paista, paista itseään häveten
voi matalista vesistä päästä kävellen, kävellen
- vaan mepä käydään tuulta kylväen

Pohjoista viljaa täällä taitetaan
Pohjoista viljaa
Pohjoista viljaa täällä taitetaan..."




Helteet hävisivät yhtäkkiä ympäriltä ja tänään on tuntunut jollakin tavalla jo kovin syksyiseltä. On kohtalaisen lämmintä, mutta taivas ja luonto näyttävät jo syksyn merkkejä. Tuulee, sataa ja tuoksuu syksyltä. Olen kuunnellut tänään vaihteeksi vähän raskaampaa musaa.

Ystävä kertoi eilen käyneensä pitkästä aikaa bodypumpissa. Tunsin melkein kateutta siitä. Kun kahdenkin eri ortopedin kanssa ennen leikkausta puhuttiin siitä, mitä mä leikkaukselta odotan, mainitsin tietysti ensin kivuttomuuden, kävelykyvyn palautumisen ja ihan normaalin arjen ja työhön paluun mahdollistumisen. Nämä kaikki yhtä tärkeinä asioina, mutta hyvänä kakkosena sanoin, että bodypumpiin toivon myös vielä joskus pääseväni...

Mulla on nähtävästi ihan liikaa aikaa ajatella. Ei ajatteleminen huono juttu ole, mutta liika on liikaa... Viime yönäkin mietin kaikenlaista, kun ei tullut uni. Ja sitä edellisenä yönä. Kipuja ei ollut onneksi mitenkään pahasti, mutta jos ajatukset lähtevät kiertämään, niille ei tuu loppua! Viime yönä mietin mm. sitä, onko mun koko loppuelämä lonkan/lonkkien ongelmien kanssa kärvistelyä vai tuleeko vielä aika, että mä pystyn elämään lähes normaalisti enkä koko ajan tiedosta ja tunne, että alaruumista on koottu kasaan varaosista vähän huterasti.

Ennen hyvä keino nollata ajatukset esim. töistä tai mistä vaan, mikä mieltä vaivasi, oli lähteä pumpiin, combatiin tai muuten vaan salille tekemään oikein kunnon hikitreeni. Tämän hetken treenaaminen on kuitenkin niin totaalisen erityyppistä - hidasta ja hermotusta, syviä lihaksia ja kudoksia varovasti herättelevää - että sillä ei saa samaa nollausefektiä aikaan. Eikä vedessäkään, kun siellä ei voi kunnolla uida, vaan se on sellaista räpiköintiä vielä ainakin. Mä olen huomannut tulleeni kärsimättömämmäksi... Pää haluaisi rankkaa treenausta, mutta kroppa ei siihen pysty. Ihan varmasti mulla nykyisen unen laatuun vaikuttaa myös se, etten ole pystynyt olemaan fyysisesti tarpeeksi aktiivinen. 

Täytyy muuten muistaessani mainita, että vasen lonkka on myös ollut jo jonkin aikaa kipeänä ja nyt lähiviikkoina se on myös alkanut napsua. Tai ei se edes napsu, vaan se paukahtaa kovaa... Selälläni maatessani saatan pitää vasemman jalan sivulla patjaa vasten polvi koukussa, se tuntuu lantiolle hyvältä asennolta kun oikea jalka mulla on aina suorana. Tästä kun sitten suoristaa vasemman jalan toisen jalan viereen, kuuluu nyt oikeastaan aina tuo pamahdus ja lonkassa tuntuu tosi iso muljahdus samalla. Tosi epämukava tunne. Sit toisinpäin kun koitan jalan taas koukistaa polvesta ja kääntää sivulle patjaa vasten, nivusessa tuntuu usein siltä, että joku kiristää/kinnaa tosi paljon ja lonkassa naksahtaa, ennen kuin jalan saa rennosti. Näin päin ei onneksi muljahda niin paljon mitä toisin päin liikettä tehdessä. Mietityttää kuitenkin, mikä tuon vasemman lonkan tilanne on, oikeassakin lonkassa kun oli aikoinaan tuollaista tuntemusta joskus 2000-luvun alussa. Nyt tiedän, osaan ja haluan kuitenkin reagoida näihin mahdollisiin oireisiin ajoissa, jos on tarvetta, enkä ala häpeissäni odotella tilanteen pahentumista vuosikausien ajan... Täytyy kysyä tuostakin ortopedilta elokuun lopussa.

Mutta negatiivisille ajatuksille ei pidä yhtään antaa sijaa, se on loputon suo eikä asioita loputtomasti miettimällä mikään parane, tiedän kyllä ihan täysin sen. Se vie vaan taaksepäin. Käsitellä asiat täytyy mutta ei niin, että jää kiertämään samaa ympyrää. Jokaisella on omat taakkansa, mulla on tällainen tilanne. Mutta itseni tuntien tämä olotila menee kyllä taas ohi, sisuunnun ja mietin, että en kyllä anna periksi, en nyt enkä ikinä! Kuntouttaminen jatkuu. Tavoitteet on selkeät ja niitä kohti mennään! Niin kauan kuin ei muuta mulle ole sanottu, on toivoa ja tahtoa. Vielä mä joskus sinne bodypumpiinkin pääsen!


Ja sillä välin, kun ei kovaan treeniin vielä pysty, mä koitan jäsennellä ajatuksiani muulla tavalla. Erityisesti kirjoittamisen ja musiikin avulla, mahtavia asioita molemmat!

"Kirkuvat linnut, kiertävät Kaata jäätyvää
kevään silmut, ne meillä silmuiksi myös jää
Huutamalla voi saada kiven itkemään
vaan ei puhumalla toista anteeksi pyytämään, pyytämään
- ja niinpä meillä tuulta kylvetään

Pohjoista viljaa täällä taitetaan
Pohjoista viljaa
Pohjoista viljaa täällä taitetaan
Pohjoista viljaa aina vaan

Vaan saavat vielä uuden pohjoisen ikuisuuden
Haaskalinnut saalistaa

Pohjoista viljaa täällä taitetaan
Pohjoista viljaa
Pohjoista viljaa aina vaan..."

(Viikate: Pohjoista viljaa)


keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

26.3.2014 - P.S.

Mies jättää minut keskussairaalan pihaan tavaroineni ja keppeineni. Pikainen lähtöpusu, ei mitään tunteiluja ja itkuja, siitähän sovittiinkin etukäteen, että päivä sujuu mahdollisimman neutraalisti. "Mä laitan viestiä sitten kun saan puhelimen." Olen jännittynyt, mutten liikaa. Mietin mielessäni toiveikkaana, että tästä kun selviän, selviän ihan mistä vaan ja pääsen näistä kivuista eroon. Ilmoittaudun aulassa ja joku ohjaa minut preoperatiivisen yksikön pukuhuonetta kohti. Hoitaja tervehtii ja antaa mulle ne vaatteet jotka päälleni puen - pelkkä avaruuspukua muistuttava fleecesisäpintainen paksuhko vihreä haalari, joka on täynnä vetoketjuja ympäriinsä. En saa haalaria itse päälleni monista vetoketjuista johtuen, hoitaja auttaa. Alle ei muuta vaatetta, jalkoihin sairaalasukat ja kengät. Omat tavarat jäävät pukuhuoneen kaappiin. Nauran peilikuvalleni... "Katso että toi takana oleva luukku pysyy kiinni tolla vyöllä, muuten sun pylly vilahtelee."

Onnun odottamaan preoperatiivisen yksikön odotusaulaan, johon kaikki samana päivänä leikattavat tulevat odottamaan kutsua sairaanhoitajan luokse ja sen jälkeen leikkausta. Minun kummallista pukuani katsotaan, muilla on normaalit sairaalavaatteet. Istun seinän viereen vapaana olevalle tuolille ja katselen ympärilleni. Paljon väkeä, eri-ikäistä, naisia ja miehiä, ei lapsia ainakaan juuri nyt. Sektiosynnytykseen menossa oleva tuleva äiti itkee ja jännittää tulevaa, hänen miehensä lohduttaa. Muistan omat sektiosynnytykseni ja ymmärrän hetken ajan, mitä he tuntevat. Joku mies puhuu kovaan ääneen puhelimeen lähellä minua, selostaa tulevaa leikkaustaan ja jotain muuta, hevosurheiluasiaa. En voi olla kuulematta. "Tuo kyllä häiritsee kaikkia", mietin. Hänen vieressään istuu nainen mustassa samettihameessaan ja pitsipaidassaan. Huomaan, ettei heidän läheisillä tuoleillaan istu kukaan.

"Tämähän on kuin yhteiskunta pienoiskoossa", huomaan ajattelevani. Monenlaisia ihmisiä, eri ikäisiä, erilaisista yhteiskuntaluokista, eri elämäntilanteista. Kaikki odottamassa jotakin sellaista, johon ei itse voi vaikuttaa. Jännittyneenä, toiveikkaana uudelleen alkavasta elämästä, toipumisesta, tervehtymisestä. Ihmisten kasvoilta voi nähdä tunteiden kirjon ja epävarmuuden. Monenlaiset ajatukset risteilevät myös omassa päässäni, mutta olen ihmeen rauhallinen. 

Minut kutsutaan hoitajan huoneeseen, jossa ihon kunto tarkistetaan huolella ja saan esilääkkeet. "Täällä lukee, että jos sua kovasti jännittää, voit saada vähän vahvemmankin esilääkkeen, joka poistaa jännitystä, mutta mitä arvelet?" Vastaan, että olen ihmeen rauhallinen, joten en varmaan tarvitse mitään ekstrarauhoittavaa. "Sut noudetaan kohta odottamaan tuonne leikkurin aulaan, siellä laitetaan tippa ja antibiootit tippumaan vähän ennen leikkausta."

Menen käymään vielä vessassa ja naureskelen "lappuhaalarilleni", tämähän on kuin vauvojen puku! Muistan hoitajan kommentit pyllyn vilahtamisesta, joten suljen takana olevan luukun huolellisesti vyötärölle kiinnitettävillä tarroilla. Istun eri paikalle mitä aiemmin ja vieressä istuva vanhempi rouva alkaa jutella minulle. Kertoo olevansa entinen sairaanhoitaja ja olleensa tällä osastolla ennen töissä, kunnes se muutettiin preoperatiiviseksi yksiköksi. Juttelemme niitä näitä. Rouva odottaa vatsaleikkaukseen pääsyä. Juttu jää kesken, kun mun nimi sanotaan ja lähden jonkun hoitajan kanssa kävelemään kohti leikkuria. Toivotan vanhemmalle rouvalle tsemppiä päivään. Mietin köpötellessäni, että se on menoa nyt ja tilalle toivottavasti saadaan oikein hyvä nivel ja toimiva jalka...

Leikkurin odotusaulassa odottavat vanhempi sairaanhoitaja ja nuorempi harjoitteleva sairaanhoitaja. Mulle on tuotu myös osastolle tuleva sänky, jonka reunalle istahdan. Jännittää. Nuorempi hoitaja yrittää laittaa mulle kanyylia käteen kaksikin kertaa, muttei onnistu siinä vaan veri tuntuu pakkautuvan ihon alle ihan väärään kohtaan kahdenkin eri verisuonen osalta. Neula oli aavistuksen väärässä kohdassa. Se ei haittaa mua kuitenkaan, mietin mielessäni että tämähän on pientä itse leikkaukseen nähden... Vanhempi hoitaja onnistuu kanyylin laitossa, tosin eri käteen. Nyt saadaan kuitenkin antibiootti ja muu nesteytys tippumaan. "Ai sä oot xxx:n käly! Hän ohjasi mua vähän aikaa sitten leikkaussalissa..." (Kälyni on myös leikkurissa töissä.) Juttelemme kaikenlaista.

Leikkaava lääkäri kävelee odotustilan ohi ja vilkuttaa mulle hymyillen. Moikkaan takaisin ja mietin, että olen onneksi hyvissä käsissä. Ei mene kauaakaan kun taas eri leikkaussalihoitaja tulee paikalle, esittelee itsensä ja kysyy, jännittääkö ja että lähdetäänkö. Vastaan että joo, mutta lähdetään... "Menepä kyytiin, mä vien sut sängyllä." 

Leikkaussalissa on paljon henkilökuntaa, kymmenisen henkilöä ainakin. Siirryn leikkauspöydälle selälleni makaamaan ja moni henkilö esittäytyy mulle. Hetkessä unohdan kaikkien nimet. Katson kirkasta valoa katossa ja mietin, että uskomatonta, tässä sitä taas ollaan. Sektiot muistuvat mieleen. Jännitän jo valmiiksi selkäydinpuudutusta, en niinkään itse leikkausta. Joku hoitaja tarkistaa vielä kerran mun ihon kunnon ja muitakin valmisteluja tehdään, ekg-tarrat, verenpainemittari, happinaamari ja muut laitetaan paikalleen. Letkuja ja johtoja tuntuu tulevan joka puolelta.

Anestesialääkäri tulee paikalle, esittäytyy ja samantien tajuan, että mä tiedän hänet: on käynyt usein samoilla pump- ja combat-tunneilla samassa liikuntakeskuksessa kuin minäkin aikanaan. Mut pyydetään istumaan leikkauspöydän laidalle, haalari avataan selästä ja mua pyydetään vetämään ilmaa keuhkoihin, pyöristämään kovasti selkää ja painamaan leuka hyvin alas kohti rintaa. Miesvahtimestari ja leikkaushoitaja pitävät mut hyvässä asennossa. Sydän hakkaa ja kädet hikoavat läpimäriksi.

Puudutusta yritetään laittaa aika pitkään, mutta vihdoin se saadaan kohdilleen: tunnen varpaissa sähköiskumaisen nipistyksen. "Nyt ollaan oikeassa paikassa." Pian lämpö alkaa tuntua jaloissani ja anestesialääkäri kertoo, että voin rauhassa kääntyä kyljelleni, tämä puudutus tehoaa hitaammin kuin sektioissa käytetty puudutus. Käännyn kyljelleni, minut tuetaan tyynyillä hyvään asentoon, lantiotukia aletaan kiinnittää ja totean ääneen, että huh, nyt olen tosi helpottunut, nyt ei tarvitse enää jännittää. "Katsokaa miten märät mun kädet on!" Nyt voin vaan olla ja antaa osaavien ihmisten tehdä työnsä. Kun puudutus on vaikuttanut kunnolla, lantiotuet laitetaan myös erittäin tiukasti paikalleen ja tunnen olevani kiinni leikkauspöydällä niin kuin mua puristettaisiin hohtimilla kireästi kasaan. Se ei varsinaisesti satu, mutta tuntuu inhottavalta lantiossa, joten saan vielä lisää jotakin lääkettä, jotta en tuntisi inhottavaa kiristystä.

Leikkauksen aikana olen enemmän ja vähemmän tajuissani. Saan humautusainetta aika paljon suoneen jotten kuulisi ja tuntisi poraamista, kalketta ja pauketta, mutta tunnen ja tajuan nuo äänet silti. Näen humautusaineputkilon edessäni, kun olen kyljelläni. Valkoista ainetta, jota on jo aika paljon kulunut. Höpöttelen hoitajalle kaikenlaista, en edes muista kaikkea, mitä. "Onko kaikki näin tajuissaan leikkauksissa kuin mitä mä olen?" "No aika paljon tota ainetta olet saanut, moni olisi ollut jo kauan sitten ihan kanttuvei..." Naurahtaa hoitaja. 

Yhtäkkiä muistan, että halusin nähdä rikkinäisen reisiluun nupin ja kysyn, joko se otettiin pois, saisiko sen nähdä? "Missäs vaiheessa ollaan, potilas kysyy saisiko nähdä reisiluun nupin", sanoo leikkaushoitaja leikkaavalle lääkärille. "No se otettiin jo pois... Se oli tosi huonokuntoinen ja epämuodostunut", totesi leikkaava lääkäri. "En kyllä nyt ehdi sitä näyttää..." Selvä, ehkä ihan hyvä niin, ajattelen. 

Lopun leikkauksesta olen huuruissa, sisäinen jukeboksini soittaa mulle päässäni Robinin Puuttuvaa palasta. Kuinka absurdia! Välillä tajuan, kuinka joku sanoo, että verenhukka on ollut tosi kova ja joku puhuu plasmasta. Mietin, mitähän tämäkin tilanne aiheuttaa. Leikkauksen lopussa lantiotuki tuntuu jo tosi pahalta ja alan tuntea myös haavan olemassaolon. Vielä saan jotakin lääkettä, joka vie pahimmat tuntemukset pois.

Itse leikkaus kestää pari tuntia. Ajantaju häviää kokonaan. Yhtäkkiä tajuan, että mua ollaan kuljettamassa heräämöön. Olo on sekava ja tosi kipeä. En osaa kuvailla jalasta tulevaa kipua, se jäytää koko jalassa ja lantiossa. Heräämössä huomaan olevani samalla paikalla kuin nuorimmaisen syntymän jälkeen. Saan vielä lisää kipulääkettä. Muistoja tulvii mieleeni... kunnes yhtäkkiä oloni on niin huono, että ehdin vain sanoa jollekin kuinka voin huonosti ja samassa mun ympärillä häärää monta ihmistä, sängynpääty lasketaan alemmas kuin muu kroppa, saan jotakin ainetta suoneen joka saa sydämen tykyttämään kovaa. "Älä säikähdä, sun verenpaine laski vaarallisen alas, mutta kyllä se tästä tasoittuu. Sulla oli niin kova verenhukka leikkauksessa." Jaahas...

Heräämössä vierähtää pari tuntia. Kun vihdoin pääsen osastolle ja olen pikaisesti saanut happiviikset ja juomista, huomataan, että mun kaikki tavarat ovat jääneet preoperatiivisen yksikön pukuhuoneen kaappiin. Nuori mieshoitaja sanoo hakevansa tavarat heti ja mietin, kuinka hädissään lähisuku onkaan kun olin sanonut laittavani viestiä arviolta jo paria tuntia aiemmin. Nyt kello lähenee jo viittä alkuillasta... Lopulta saan tavarat huoneeseen ja saan laitetuksi viestit. "Hengissä ollaan, kaikki meni hyvin, mutta aika kipeetä tekee ja verenpaineet on alhaset. Mut kyl se tästä :)" Vastaukseksi saan äärimmäisen huojentuneita ja helpottuneita viestejä.

Saan pinaattikeittoa, jota läikytän vihreälle avaruuspuvulleni. Ei ole helppo syödä maaten - edes päätä en voi kunnolla kohottaa, kun heti vintissä pimenee. "Ei se mitään, toi keiton värihän sopii hyvin haalarin väriin", toteaa huonekaveri. Naurattaa.

***

Miksi tämä leikkauspäivän tarkempi muistelo monta kuukautta leikkauksen jälkeen? Viime yönä mä näin unta, jossa selostin leikkausta jollekin. Koko päivän ajatukset ovat pyörineet päässä ja mä haluan ne jo päästäni pois :) Olkoon tämä myös päiväkirjaa itselleni ja tiedoksi muille, joita kiinnostaa, mitä leikkauspäivänä mahdollisesti tapahtuu, vähän tarkemmalla tasolla.

Toivon, että minäkin vielä jossain vaiheessa voin huudahtaa tästä lonkkaoperaatiostani: "Tulipa tehtyä sekin juttu, mutta onneksi niin!" Ja nauraa päälle. Nyt vielä odotan vähän parempia aikoja, kunnes voin niin täydestä sydämestäni tehdä. Eiköhän sekin aika vielä joskus koita!

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Oi ihmisiä ja ortopedeja

Viikonlopun jälkeen, juteltuani ystävien ja muiden kanssa, rohkaistuin. Eilen vielä erään henkilön rohkaistua mua vielä erikseen, päätin, että nyt ollaan siinä pisteessä, että lähetän leikkaavalle lääkärille sähköpostia. Aikani jahkasin tätä "hurjaa päätöstä" mutta sitten mietin, että mitä haittaakaan siitä voi olla? Täytyy sitä oman terveytensä eteen olla kiinnostunut ja pitää siitä huolta! Kukaan muukaan sitä ei loppujen lopuksi tee.

Oikeastaan meilin lähettäminen leikkaavalle lääkärille oli monenkin tekijän summa. Oon ensinnäkin itse ollut ärsyyntynyt tästä hitaanpuoleisesta toipumisesta, se on ihan fakta ja se tunne ei vaan häviä niin helposti. Kukaan muu kuin viime kädessä mä itse ei voi tietää, miltä tämä tilanne näin pitkään jatkuttuaan tuntuu ja millaista tämmösen kunnolla toimimattoman jalan kanssa on elää. (Ihan p...eestä jos suoraan sanotaan!)

Toisekseen, mieleen jäi pyörimään työterveyslääkärin kommentti siitä, että nyt olisi muka saatu leikkauksesta kaikki se hyöty irti, mitä saatavissa on - ja fyssarin seuraavan päivän kommentti tähän työterveyslääkärin kommenttiin, että no ei se tilanne tuollaiseksikaan voi jäädä, leikkauksen lopputuloshan on silloin todella huono. Että jos esim. hermotuksessa on vikaa tai lihasten kiinnittymisessä, pitää niihin puuttua hyvissä ajoin, jottei seuraa loppuelämän ongelmia jos tilanteen vaan antaa olla. 

Kolmanneksi oon ollut pettynyt siitä, miten tietyt ihmiset mun tilanteeseen ovat jälleen kerran suhtautuneet. On hirvittävän helppo kommentoida täysin terveellä kropalla vierestä, kehottaa ajattelemaan jotain ihan muuta kuin lonkkaa. Tätä samaa puheensorinaa, jota on kuulunut ympäriltä ennenkin, plaadiplaa ja diipadaapaduu. Oon tullut siihen tulokseen, että kaikki samantyyppisiä asioita kokeneetkaan eivät pääse jyvälle - nyt eivätkä välttämättä koskaan - miten mä tätä asiaa käsittelen ja asian kanssa elän. Ja vaikka kuinka kertoisin asiasta ja selittäisin tilannetta, eivät he siltikään ymmärtäisi tai haluaisi ymmärtää. Eikä tarvitsekaan. Mutta jos ajattelen sitä, miten ystävänä itse suhtaudun minulle kerrottuihin ongelmiin, reagoin mä empaattisesti: pyrin kuuntelemaan, tsemppaamaan, aidosti auttamaan. Nyt on tuntunut, että mulle on suollettu ympäröiviä ongelmia ja hankalia tilanteita tosi paljon mutta mun kuulumisia ei ole kyselty kaiken muun takaa -  "no mutta se omista ongelmista, kuinka sä Hst voit?" 

Voihan se olla, ja todennäköisesti onkin niin, että ihmisiä kyllästyttää tämä mun tilanne kun aina siihen jollakin tavalla mun kanssa tekemisissä ollessa joudutaan palaamaan. Tai että ihmiset vaan ovat niin äärimmäisen väsyneitä ennen kesälomia, etteivät jaksa muitakaan tsempata. Kyllästyneitä ei-kesäiseen kesäsäähän. 

Ehkä mun pitäisi olla puhumatta tilanteesta joillekin ihmisille kokonaan. Mutta eihän se olisi aitoa ystävyyttä: aito ystävyys on sekä hyvien että huonojen juttujen jakamista, kuuntelemista, molemminpuolista kunnioitusta...

No mutta, laitoin siis eilen meiliä mut leikanneelle ortopedille. 


Kirjoitin hyvässä, positiivisessa hengessä, kerroin miten toinen ortopedi oli kehunut leikkaustulosta jne. Sitten kirjoitin tämän hetken tilanteestani kattavasti mutta tiivistetysti, kerroin tuntemuksistani ja myös siitä, että fyssari on ollut hiukan huolissaan. Mainitsin kuitenkin, kuinka oli hienoa, että tämä ortopedi kävi mua osastolla parikin kertaa katsomassa, että osaston työntekijöillä vaikutti olevan hyvä meininki ja että toivottavasti hänellä (siis ortopedillä) olisi mahdollisuus vastata mulle vaikka työnsä onkin kiireistä ja vaativaa.

Olin puulla päähän lyöty, kun tänään sain ortopediltä sähköpostiini vastauksen, näin nopeasti! Hän oli katsonut viimeisimmät röntgenkuvat, jotka vaikuttivat "ihan hyviltä", mutta oli kovin pahoillaan, että mun toipuminen on ollut näin haasteellista. Hän kirjoitti, että jalan voimaan tulee vastaavanlaisessa leikkauksessa 40 % heikennys mutta sen pitäisi palautua ajan myötä - kuitenkin niin, että tässä vaiheessa, 3 kk leikkauksesta, mun pitäisi jo pystyä ilman käsillä auttamista nostamaan jalka mm. sänkyyn, sohvalle, autoon jne. Tilanne ei siis liene ihan normaali, MUTTA: ortopedi lupasi varata mulle hermoratatutkimuksen ja myös poliajan hänelle itselleen. Aika tulee olemaan elokuun lopussa johtuen mm. kesäajasta. Lisäksi hän kirjoitti, että jos hermovaurio olisi kyseessä, seurantalinja alkuun kuitenkin eli käsitin tästä, että ainakaan ihan ekaksi ei mitään uusia leikkauksia tms. tehdä.

Olin - ja olen yhä - kuitenkin ihan mielettömän fiiliksissä ja tyytyväinen, että on näin inhimillisiä ja potilaitaan hienosti kuuntelevia lääkäreitä ja että ottavat mahdolliset komplikaatio-oireet tosissaan. Ja että hän itse varaa nuo tutkimukset mulle etten tarvitse jostain kunnalliselta tai työterveyden puolelta ensin lähetettä - siitäkin menisi pitkä aika polikäyntiin jos normiprotokollaa noudatetaan. On syytä siis olla todella tyytyväinen! Hieno lääkäri mulla! :)

Jepjep, ei muuta kuin huomista ja kaiken kaikkiaan muutenkin parempia fiiliksiä taas kohti...! Tulipa vähän taas avauduttua, ugh.