Tulevaisuuden taikapeili

"Oo reipas tyttö."

Isän usein nykyäänkin mulle toisinaan sanoma lause pyörii päässä, kun yritän yöllä nukahtaa. Ajatukset vellovat päässä, sydän lyö ylimääräisiä kertoja välillä muljahdellen ja tehden välillä nopeita pyrähdyksiä. Oon levoton enkä saa rauhaa ajatuksiltani. Aamulla ortopedin vastaanotolle, tuntuu melkein, että tuomiolle.

Jossakin vaiheessa havahdun ja tajuan, että oon nukahtanutkin lopulta ja on aamu. Muistan nähneeni jotakin surullista unta, jotkut hyvästit siinä olivat. Lapset ovat myös jo heränneet ja heidän leikkinsä ja höpötyksensä kuuluu olohuoneesta. Mies tekee heille aamupalaa keittiössä.

Myrskyä ei yöllä ollutkaan, ei mun päässäni eikä myöskään ulkona. Ainoat myrskyn jäljet löytyvät, kun katson kylpyhuoneen ovesta ulos: lasten leikkitraktori on valunut terassin reunalle ja traktorin peräkärry on kaatunut. Tuulenpuuska tarraa oveen ja pamauttaa sen kohti mua mutta saan laitettua oven kiinni ennen sitä. Olohuoneesta kuuluu tömähdys. "Mikäs se oli?" ihmettelee mies, ja totean räkättirastaan lentäneen ikkunaan. Lintu makaa terassilla ja sitä kohti syöksähtää iso mustavalkoinen harakka. "Se harakka kiusaa tota pienempää lintua!" huudahtaa poika ja mä mietin samalla, että onkohan tämä joku enne: kokonaisvaltaisesti mun kehoa jäytävä EDS (harakka) yrittää saada musta yhä enemmän otetta, ja mä (räkättirastas) lannistun sen alle. Kas, rastas onneksi virkoaa ja pääsee vielä terassilta lentoon.

Ehkä mäkin vielä saan siivet, en lannistu vielä.

Preoperatiivisen yksikön kakkosaulassa on tunkua, ei meinaa edes itselleen istumapaikkaa löytää. Tuttu EDS:ää myöskin sairastava ihminen käy moikkaamassa mua ja sovimme, että näemme vielä myöhemmin. Ortopedin huoneeseen kävelee vielä joku muu potilas - mun aika on myöhässä.

Sydän hakkaa, kädet hikoavat ja mua jännittää ihan hirveästi! Toinen potilas kävelee ortopedin huoneesta ulos. Kohta onkin mun vuoro ja mut kutsutaan nimeltä sisään huoneeseen. "Mua jännittää aivan hirveästi", sanon heti ensimmäisenä lääkärilleni. "Siis en mä sua jännitä mutta nämä asiat jännittää...!" Hän pyytää mua kertomaan kuulumisia ja että mikä mulla on nyt tilanne vasemman polven ja lonkan kanssa. Kerron, missä mennään. Sitten on rääkkäyksen vuoro eli nivelten testejä tutkimuspöydällä. Jalkojen nostot selällään maaten suorana ylös pöydältä... Vasen nousee juuri 30 astetta, oikea ei yhtään (mikä ei yllätäkään koska tilanne on tuo ollut oikean jalan osalta kauan jo). Mutta vasempaan jalkaan keskitytään nyt.

Polven testaus monin eri tavoin - niin nivelen liikkeet joka suuntaan kuin polvilumpionkin erilaiset liikutustestit ja painelutestit - sattuvat niin mielettömän paljon, että säpsähtelen kivusta ja kyyneleet valuvat silmistä. Polvi paukahtelee monessa liiketestissä. Vasemman lonkan testaus ei puolestaan ole niin kivuliasta, tosin siinäkin tulee nyt kohtalainen kipu nivuseen. "No niin, voit nousta ylös", sanoo ortopedi ja mä koitan siinä koota itseäni sekä henkisesti että fyysisesti, että pääsen siitä yhtään mihinkään.

Tilanne on selkeästi vaikea kliinisesti tuon vasemman polven osalta mutta myös koko mun molempien jalkojen tilanne yhteensä muutenkin. Yli vuosi sitten otetuissa röntgenkuvissa muutokset vasemmassa polvessa eivät ole vielä kovin isot, mutta ne eivät kerro mitään nykytilanteesta eivätkä myöskään näytä pehmytkudosten tilannetta eivätkä myöskään lonkan nykyistä tilannetta. Ortopedi kertoo, että on jutellut mun tilanteesta polvispesialistiortopedin kanssa jo etukäteen ja ovat miettineet, että mulla todellakin on hankala tämä tilanne ja Ehlers-Danlosin oireyhtymän takia on leikkausten hyödyt ja haitat mietittävä tarkkaan, ylimääräisiä riskejä ei voi ottaa ja leikkausvaihtoehtoja on tarkasti mietittävä, koska niitä mun tapauksessa ei ole montaa. Yksi vaihtoehto olisi polven jäykistys mutta jos jäykistys tehtäisiin, se aiheuttaisi puolestaan isoja ongelmia ja kerrannaisvaikutuksia mun vasempaan lonkkaan ja nilkkaan, mitkä sitten kuormittuisivat taas oikean letkujalan vuoksi väärin ja niihin tulisi vaurioita. Monimutkainen on tilanne... On vain huonoja vaihtoehtoja. 

Totean ääneen, että näinkään ei voi jatkaa. Kävelykyky on todella huono ja fysioterapiassa jalkalihaksia ei voi aina enää harjoittaa enkä altaallekaan ole nyt päässyt. Mutta sekin kuulemma on mahdollista, ettei vasenta polvea voisi tai kannattaisi leikata ollenkaan. Mutta mitä sitten tapahtuu? Kävelykyky hiipuu kokonaan, kun niveliä ei voi enää kuormittaa kovien kipujen ja niiden pois paikoiltaan olemisen vuoksi + oikea jalka on spagetti. Sanoin, että se kuulostaa kauhealta: kävelykyvyn menetys. "Niin se kuulostaakin", ortopedi toteaa, mutta EDS on sairaus, jota ei vaan voi parantaa "vaikka kovasti haluaisikin niin tehdä", hän sanoo. Kysyn vielä, onko niin, että EDS on suurin syy, miksi lonkka jäi leikkauksen jälkeen sellaiseksi kuin jäi? Juu, näin se on...

Mutta vielä ei heitetä kirvestä kehään. Tutkimuksia ja hoito-/leikkausvaihtoehtoja vielä mietitään. Ortopedi sanelee mulle vastaanotolla hyvän lausunnon tilanteesta ja tekee pyynnön polven ja lonkan magneettikuvaukseen, joiden jälkeen tapaamme taas vastaanotolla, jossa mietitään lisää. Jos lonkassakin näkyy kuvissa ongelmia, pohdintoihin osallistuu tarvittaessa myös kolmaskin ortopedi.

Vertaistuesta puhutaan lopuksi. Kerron hänellekin tutuista potilaista, matkan varrella tapaamiini mahtaviin ihmisiin, joihin oon tutustunut. Ortopedi toteaa, että onneksi on vertaistukea, vaikka näitä sairauksia ei parantaa voikaan.

Onneksi tosiaankin on vertaistukea! Sen huomaa heti jo sittenkin, kun tapaamme käytävällä toisten tuttujen potilaiden - siis vertaisten - kanssa, samantien ollaan samalla aaltopituudella!

Nyt kotisohvalla makailee kuitenkin tällainen harvinainen, vaikeasti hoidettava, hyvin hämillään ja ajatuksissaan oleva reipas tyttö. Reipas tyttökin on joskus hyvin haavoittuvainen ja hauras. Paljon sulateltavaa yhteen päivään.

Mistä koostuu hyvä elämä?

Oletko koskaan miettinyt, mitä asioita hyvään elämään kuuluu? Tai toisella tavalla sanottuna, mitä asioita sinä pidät omassa elämässäsi tärkeinä? Elätkö elämääsi niin, että käytät aikaa niihin asioihin, jotka sulle oikeasti ovat tärkeitä vai huomaatko kuluttavasi aikaasi aivan toisten asioiden parissa? Jos tuo jälkimmäinen lause pitää kohdallasi paikkansa, miksi asia on niin? Mikä estää  sen, että et tee niitä asioita, jotka sulle oikeasti ovat tärkeitä tai vietä rakastamiesi asioiden parissa enemmän aikaa?

Mä olen tällainen elämäntapapohdiskelija, asioiden miettijä ja ihmisten ja ilmiöiden tarkkailija. Oon ennenkin kirjoittanut siitä, että pystyn aika herkästi aistimaan toisten ihmisten tunnetiloja tai sitä, millaista dynamiikkaa eri ihmisten, asioiden tai muiden yhteyksien välillä on. Se on kai yleensä todella hyvä taito ja ihmisellä sanotaan olevan tällöin hyvä tunne- ja tilannetaju sekä empatiakyky, mutta se voi olla aika raskastakin, jos asioita märehtii ja miettii liikaa tai menee liikaa mukaan muiden ihmistenkin tunteisiin. Herkkä ihminen saattaa tällöin musertua tai vastapainoksi kovettaa oman kuorensa, jotta ei päästäisi omia tunteitaan täysin valloilleen tai imisi kaikkea ympärillä vallitsevaa energiaa itseensä. Mutta tätäkin ominaisuuttani oon oppinut käsittelemään ajan mittaan ja pystyn jo tarkastelemaan asioita ja ihmisten reaktioita ja tunteita vähän kauemmasta perspektiivistä käsin enkä tempaudu niihin enää mukaan niin paljoa.

Meitä kehotettiin nyt viime viikolla miettimään kuntoutuksessa omia tavoitteita kuntoutuksen ajalle. Yhdessä työpajassa lähdettiin pohtimaan näitä tavoitteita siltä kantilta, että lehdistä leikattiin melko intuitiivisesti itselle tärkeitä kuvia tai tekstejä ja niistä liimattiin paperille oma "kollaasi", josta tavoitteita lähdettiin työstämään.

Mun pahvi näytti tällaiselta:

Keskiössä on tuossa hyvin vahvasti perhe ja ympärillä on sitten muita mulle tärkeitä asioita koostettuna niin rakkauteen, vesiliikuntaan, vertaistukeen, kiitollisuuteen, luoviin harrastuksiin kuin toimintakyvyn ja liikuntakyvyn ylläpitoonkin. "Joskus on käytävä kaukana nähdäkseen lähelle", kirjoitin yhteen kohtaan myös.

Mulle nuo asiat muotoituivat paperille aika luontevasti ja suht nopeastikin. Mulle sanottiinkin sitten, että mulla taitaa olla tällä hetkellä melko kirkkaana mielessä näitä tavoitteita - ja ylipäätään se, mistä juuri mun hyvä elämä koostuu. Ja oikeastaan täytyy sanoa, että aika lailla mulla on tällä hetkellä hyvä sisäinen rauha asioiden suhteen. On epävarmuustekijöitä ja epätietoisuuttakin mutta isoimmat asiat elämässä ovat hyvin ja arki on kuitenkin kaikista terveyshaasteista huolimatta hyvää ja mahdollisimman tavallista. Elämää eletään tässä ja nyt, ei liikaa eilisessä muttei myöskään huomisessa.

Arjesta - ja myös tuosta itse koostamastani paperista - kuitenkin puuttuu yksi asia, jota moni pitää yhtenä elämän tärkeimmistä asioista. Se on työ. Mulle on ollut hyvin hämmentävää se, että mä kuulen aika usein seuraavanlaisia kommentteja: "No joko oot miettinyt, mitä lähtisit opiskelemaan?" "Mitäs työkuvioita oot itsellesi miettinyt?" tai että "Siis tuo sun tilanne on aivan järkyttävä, täytyyhän nyt jokaisen ihmisen töitä tehdä" tai "Sähän kyllä kohta masennut sinne neljän seinän sisään, mä ainakin oisin jo masentunut!" Oon sitten siinä usein miettinyt ääneen, että no ensinnäkin terveystilanne on nyt sellainen, että enpä juuri ole ainakaan työ- tai opiskeluasioita edes harkinnut miettiväni... Mutta se, että mua läheisestikin tuntevat ihmiset saattaisivat miettiä, että mä "kohta masentuisin" tänne tai muutenkin jotenkin olisin niin flegmaattinen ja passiivinen ihminen (?!?!) ettei mulla olisi elämässä mitään sisältöä, jos sisällöksi ei lasketa jotakin jatkuvaa tekemistä tai työtä, niin... :D Noh, lähinnä mua naurattaa tuo että joku edes viitsii noin kommentoida ääneen :D Koska vaikka mun fyysinen vointi olisi millainen tahansa, kyllä mun henkinen kantti todellakin kestää. Henkinen fiilis on positiivinen ja hyvä, toiveikas ja luottavainen. Osaan myös nauraa itselleni. Mutta työ tai jatkuva tekeminen/suorittaminen eivät enää vaan kuulu mun oleellisimpiin arvoihin. Muut arvot merkkaavat niin paljon enemmän. 

Voi hyvin olla, että muiden arvojen kautta elämään löytyy myöhemmin jonkinlaista työtäkin, se olisi luonnollinen jatkumo asioille, mutta ei koskaan työtä vain työn takia tai tekemistä vain tekemisen takia. Mun kroppa tarvitsee myös hyvin paljon lepoa ja palautumista tekemisen oheen ja se on nykypäivää ja realiteetti. Toisaalta mun elämä koostuu myös mulle mielekkäistä tekemisistä ja asioista. Perhe on aina keskiössä mutta teen myös mulle tärkeitä asioita, jotka saattavat jollekin olla pieniäkin asioita, mutta mulle ne ovat tärkeitä ja tekevät mun elämästä juuri mun näköisen ja siksi aidon, merkityksellisen ja tärkeän. Ei kenenkään pitäisi arvostella toisten elämää - ainakaan suureen ääneen päin naamaa jotakin käsittämättömiä kommentteja ladellen - elämäntilanteet kun ovat niin erilaisia kaikilla ja jokaisella on omat taakkansa kannettavanaan.

On myös ollut surullistakin huomata se, miten hirveän raa'alla tavalla moni ihan lähi- ja ystäväpiiristäkin työhön suhtautuu. Tarkoitan tällä sitä, että työn annetaan määrittää omaa ja perheen elämää jopa niin paljon, että kaikki muu hyvinvointi ja se, miten ne kaikki ihmiset siinä perheessä ja lähellä voivat, unohtuu. Suoritetaan elämää ja suoritetaan työtä. Se on sitten ihan toinen juttu, jos joku on pystynyt kääntämään työnsä flow-tilaan ja oikeasti nauttii tekemisistään niin paljon, että se työkin on todella nautinnollista ja sitä kautta hyvä fiilis ja energia kantautuvat myös muuhun elämään ja arkeen. Nostan näille ihmisille hatun, eiku kepit, ilmaan ;) Mutta mä näen, tiedän ja kuulen, ja huomaan vähän sivustaseuraajana, että moni myös uuvuttaa itseään hyvin vauhdikkaalla työrytmillä ja sillä, ettei huomaa olevansa jaksamisensa aivan äärirajoilla, aivan loppuun.

Toivoisin niin paljon, että ihmiset miettisivät vielä enemmän omia arvojaan ja eläisivät niiden mukaan. Että he eivät heittäisi tätä ihmeellisen hienoa elämää hukkaan vain suorittaakseen sitä, vaan että he oikeasti, aidosti eläisivät hyvää elämää, nauttien jokaisesta hetkestä ja päivästä tärkeäksi kokemiensa asioiden parissa. 

Ehkä sitä ihminen ei vaan olekaan valmis. Ei ainakaan silloin, jos ei joskus katso itseään peilistä ja kohtaa oikeasti ja aidosti sitä mitä on.

http://youtu.be/7rsSnmBX4og

* 10.4.2016: Muokkaus vielä loppuun. Teksti on siis puhtaasti lähtöisin elämänarvojen miettimisestä. Ei rahasta tai siitä, kenellä on esim. tarpeeksi rahaa elää elämäänsä puhtaasti siten kuten haluaa, koska on tarpeeksi rahaa. Raha ei sitäpaitsi tuo onnea tai autuutta, onni löytyy mielestäni aivan muista asioista. Elämä on myös arvaamatonta ja joskus käy niin, että on tultava toimeen muilla etuuksilla kuin työstä saatavalla tulolla.

Liian

Tiedättehän miltä tuntuu olla lääkärin tai muun terveydenhoitoa edustavan henkilön vastaanotolla? Kyllä, varmasti jokainen tietää. Vastaanotolle mennessäsi olet objekti, kohde. Sinua tarkkaillaan, tutkitaan, käytöstäsi havainnoidaan monellakin tavalla. Kanssasi keskustellaan - toivottavasti hyvähenkisesti, kunnioittavasti ja avoimesti. Sinua katsotaan. 

Silmät ovat sielun peili, sanotaan. Tarkkaan asioita havannoiva ja herkästi ihmisten energiat ja tunnelmat aistiva ihminen, kuten minä, aistii heti, millainen yhteys vastapuoleen on ja mitä hänen silmänsä kertovat. 

Voi törmätä iloisiin, lämpöisiin, empaattisiin silmiin. Niistä näkee ja aistii heti, että tällaiset silmät omistava ihminen on läsnä, kuuntelee. Hän on lämmin, hyväksyvä, juuri minua varten tässä. Empatian ja lämmön, jopa samastumisen aistii kauas ja syvälle sisimpään - tulee tunne, että minua ymmärretään, kuunnellaan, ja voimme vastapuolen kanssa yhdessä ihmetellä asioita ja miettiä asioihin vastauksia. Minua ei lokeroida mihinkään muottiin ennakolta, vaan vastapuoli kuuntelee tarkasti ja muodostaa kokonaisuuden perusteella omat mielipiteensä ja näkökantansa asioista. Mihinkään ei ole kiire tai vaikka olisikin, minä en kiirettä aisti.

Valitettavasti välillä voi myös törmätä vähätteleviin, hyvin kylmiin, jotenkin tyhjiin ja ilkeän oloisiin silmiin. Niistä näkee, että vastapuolen sydän ei ole mukana siinä, miten hän käyttäytyy ja miten hän toimii. Sydän ei ole mukana vaan puhdas rationalismi tai mustavalkoinen, jyrkkä ajattelumalli. Silmistä heijastuu vähättely, kiire, katse pureutuu tiukasti sinuun ja sinua katsotaan "hiljaa arvostellen" päästä varpaisiin. Ääneen ei sanota mitään, mutta silmistä, ilmeistä ja eleistä hyvin huomaa, millaisia ajatuksia vastapuoli miettii. Kuin syvälle pureutuvalla skannerilla vastapuoli lokeroi sinua tiettyyn muottiin ja tekee olettamuksia sinusta pelkän ulkonäön perusteella. On kiire, muutkin ihmiset odottavat jo.

Kumpi näistä vastapuolista lopulta muodostaa mahdollisimman oikean, aidon ja kokonaisvaltaisen kuvan sinusta ja tilanteestasi?

Miksi aina on tarvetta lokeroida ihminen johonkin standardiin tai lokeroon? Miksi on oltava ennakkoluuloinen tai mustavalkoinen, miksi ei nähdä metsää puilta? Miksi on niin kiire tehdä olettamuksia? Miksi ihminen on aina joko liian pitkä, liian lyhyt, liian lihava, liian laiha, liian nopea, liian hidas, liian tehokas, liian laiska, liian sitä, liian tätä, LIIAN LIIAN. Miksi ei voisi olla vain juuri sellainen kuin on, täysin riittävä sellaisenaan?

Ihmisiä ihmetellen

Viime päivinä on tullut ihmeteltyä maailman ja Suomen menoa oikein kunnolla. Jotenkin on niin ihmeellistä, miten kaikki talouteen, ihmisiin, suvaitsevaisuuteen, työhön, kriiseihin, pakolaisuuteen ja kaikkiin näihin nyt pinnalla oleviin asioihin liittyy niin valtava mustavalkoisuus. Ihmiset tuntuvat unohtavan kaikki muut värit, harmaan ja valkoisen sävyt. Rähistään, asioita kärjistetään, kohdellaan muita ihmisiä ja heidän mielipiteitään aivan käsittämättömän rumasti. Asioista saa ja pitää olla montaa eri mieltä, ja niistä täytyy keskustella, mutta asiallisesti ja kaikkia osapuolia kunnioittavasti. 

Samaan aikaan ihmiset itse voivat usein henkisesti huonosti. Tästä on valitettavan paljonkin huonoja esimerkkejä nyt ollut esillä niin mediassa kuin muutenkin ihmissuhteissa, joista olen kuullut ja joista tiedän. Jotenkin tuntuu, että moni on aivan todella hukassa itsensä, olemuksensa, minuutensa ja koko elämänsä kanssa. Eipä tähän mullakaan ole mitään viisastenkiveä antaa, todellakaan, mutta se mitä vaikkapa Suomessa mun mielestä enemmän tarvittaisiin, on yhteisöllisyys, empatia, ymmärrys. Yhteistä mukavaa tekemistä, avuliaisuutta, ihan perusjuttuja alkaen hyvistä tavoista ja lähimmäisen kuuntelemisesta ja sitä kautta myös ymmärtämisestä. Moni vaan paahtaa siinä omassa maailmanpyörässään kuuntelematta muita, laput silmillä ja korvilla, katse tiukasti omassa navassaan, vain omista asioistaan puhuen. Itsekeskeisyys ja kaksinaamaisuus ovat ehkä kaksi suurinta pahetta, joita mä itse tiedän. Ei niistä seuraa yhtään mitään muuta kuin sekamelskaa, ja tuskin sitä monikaan ihan oikeasti haluaa. Tällä menolla vaan ihmisten yleinen ahdistus ja kylmyys toisiaan kohtaan jatkuu.

En mä mikään poliittinen ihminen ole, mutta pohdin asioita, elämää ja ilmiöitä omalla tavallani. Nyt tuntuu, että ihmisiä pitäisi ravistella ja huutaa, että hei, se maalaisjärkikin on sallittua! Ja että olkaa inhimillisiä toisillenne, kuunnelkaa ja yrittäkää ymmärtää muidenkin kokemuksia elämästä älkääkä pelkästään leikkikö egoistisia kaikkitietäviä otuksia.

Viikonloppuna oli tosi kivaa katsella mukavaa, rentoa ja hauskaa juhlintaa, kun olin saanut kutsun ystävien synttäreille. Porukka oli pukeutunut 80- ja 90-lukujen tyyliin (itse olin kepin kanssa kulkeva lääkäri Kerry Weaver Teho-osasto/ER -sarjasta, kuinkas muutenkaan) ja kaikilla oli hyvä ja hauska fiilis. Tuli juteltua muun hauskanpidon ohella myös kaikenlaista, henkevääkin, ihmisten kanssa siinä illan mittaan, tosi mukavaa porukkaa muutenkin oli paikalla. Mietin silloin, että tätä ihmiset tarvitsisivat: yhteistä kivaa tekemistä, keskustelua, hyvää fiilistä. Unohdettaisiin se valtava negatiivisuus mitä joka paikasta näkee, kuulee ja lukee. Keskityttäisiin oikeasti hyvän mielen tuottamiseen ihmisille, sitä kautta moni asia saataisiin ainakin helpommaksi vaikka ratkaisuja ei sillä tavoin heti syntyisikään. 

Tiedän, että mä oon varmasti idealisti, mutta mä oon aina kuitenkin uskonut positiivisuuden voimaan ja mieluummin rakentavaan keskusteluun kuin loputtomaan negatiivisten asioiden jankuttamiseen ja vatvomiseen. Nykymaailmassa meneillään olevat asiat ovat tosi haastavia ja sinisilmäisyyskään ei ole hyväksi, mutta mä uskon, että paljon hyvää saataisiin jo omalla asennoitumisella ja hiukan sen lähimmäisenkin kuulumisia kuuntelemalla ja hetkessä läsnä olemisella aikaan. Positiivisuus ruokkii positiivisuutta, ymmärrys ymmärrystä ja empatia empatiaa. Asialliset, avoimet, kiihkottomat, kaikkia kunnioittavat keskustelut myös vastaavanlaisia keskusteluita.

Ajasta ja hetkistä

On hetkiä, jolloin tuntuu, että elämä vilistää silmien ohi yhdessä räpäytyksessä. Toisinaan tuntuu, että aika matelee tavattoman hitaasti ja kaikki hetket tuntuvat piinaavan pitkiltä... Joskus tuntuu, että aika pysähtyy. Eihän se pysähdy, mutta kuvainnollisesti kuitenkin. 

Viime päiviin liittyy hetkiä, joiden kautta ajan kulun taas hyvin voimakkaasti ymmärtää. 

Kun näkee oman tyttärensä lähtevän kotiovesta koulumatkalle letti heiluen ja tajuten, että juuri äskenhän tuo reipas, innokas tyttö, luonnonlapsi, oli vielä pieni vauva. Kun hämmentyneenä muistaa ne hetket lapsuudesta, kun itsekin letti heiluen lähti kotiovesta kohti koulua. Elämän kiertokulku, soljuminen eteenpäin... Tuntuu hienolta mutta samalla hurjalta, että tyttären elämänpiirit ja reviirit laajenevat niin valtavasti. Kun huomaa, että ilmassa on tietynlaista kaihoa mutta ymmärtää, että näin sen kuuluu mennäkin ja tietää, että tuon pienen mutta reippaan ihmisen siivet kantavat kyllä. 

Kun kuulee pysäyttävän murheellisia uutisia muutamaltakin henkilöltä. Niin pysäyttäviä, että ei tiedä, miten reagoisi ja reagoi silti. Aika tuntuu pysähtyvän sillä sekunnilla. Ei kuitenkaan voi näyttää kaikkea tunneskaalaansa, koska tunteille ei tulisi loppua. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä. Kun tajuaa, että murheellisten tapahtumien jälkeen tiettyjen ihmisten elämä ei koskaan tule enää olemaan entisensä ja jokin aikakausi loppuu - joskin myös uusi, toiveikkaampi ja toivottavasti valoisampi, alkaa.

Kun odottaa jotakin puhelua, joka ei kuitenkaan tule. Lopulta puhelin pirahtaa ja asiat tulevat hoidetuksi, mutta samalla kuitenkin tajuaa, kuinka tietyssä elämäntilanteessa ja puheluita, tapaamisia, tutkimuksia, päätöksiä, papereita - mitä milloinkin - odotellen on kulunut pian jo monta vuotta. Kun tietää, että sama odottaminen tilanteesta toiseen jatkuu vielä pitkään.

Kun kuitenkin ymmärtää, että elämä ei ole koskaan tasaista vaan hyvät ja

huonommat ajat vaihtelevat. Tulee eteen asioita, joille ihminen ei itse voi mitään. Kohtaloa, määrättyä tai sattumaa, elämä kulkee eteenpäin tuoden monenlaisia oppimisen ja oivaltamisen paikkoja eteen.   

Kun lopulta on siinä pisteessä oman elämänsä polulla, että huomaa, miten pieniä omat (lopulta hyvin näennäisiltä tuntuvat) ongelmat tai murheet lopulta ovatkaan monen muun tilanteen tai asian rinnalla, voi sanoa löytäneensä sisäisen rauhan. Tai jos ei aivan rauhaa, niin voi ainakin sanoa olevansa oikealla löytämisen tiellä.

Marionettinukke

Fysiatri soitti tuossa vähän seitsemän jälkeen illalla. Ihan ylimääräinen puhelu ja odottamaton sellainen, hienoa tietysti että soitti ja vielä perjantai-iltana (vaikka ihmettelin vähän kyllä soittoaikaa). Hän infosi tietyistä asioista, kun papereita ei pariin viikkoon polilta tule kun on sulkuaika. Sen sijaan mua jäi kyllä vaivaamaan, kun kyselin samalla sitten myös fysiatrilta kardiologin kirjoittamasta konsultaatiovastauksesta... Fysiatri totesi, että vaikka kardiologikin suositteli mulle lähetettä perinnöllisyyspolille, hän ei itse sitä lähetettä voi laittaa - kun kerran ylilääkäri aiemmin on ollut jo sitä mieltä, että lähetettä eteenpäin ei voida laittaa.

Sanoin, että näinkö ihan todella on, varsinkin, kun olen tietoinen siitä, että mulle ko. suosituksen tehnyt kardiologi tuntee ja tietää hyvin perinnölliset sidekudossairaudet ja hänkin on varmasti oikeilla jäljillä mun tilanteen pohjasyistä. Tähän fysiatri totesi pahoittelevan kuuloisesti olevansa "pattitilanteessa" ja suositteli, että yritän nyt sitten työterveydestä saada lähetteen eteenpäin, kun kardiologilta on mennyt sinnekin teksti. SIIS OIKEESTI, MITÄ SÄÄTÖÄ! En ymmärrä miksi lähetettä ei vaan voida laittaa kun suosituksia on jo ties kuinka monta ja syyt lähettämiseen ovat selkeät :o Eikö mua ole jo ihan tarpeeksi pyöritelty polilta toiselle, ja jos kerran perinnöllisyyspolilla voitaisiin kunnolla paneutua pohjasyihin ja siitä selkeästi on mainittukin, miksi vaan vetkutetaan? Kuinka huonoksi mun voinnin vielä pitää mennä, että nähdään asioiden laita vähän pidemmällä tähtäimelläkin eikä vaan esim. sitä, miten kallista pdrinnöllisyyspolin tutkimus olisi? Entä kuinkahan kalliiksi mä tulen kaikkiaan jo nytkin, tutkimuksia odottaessani, tässä kunnossa, niin yhteiskunnalle kuin työnantajallekin, puhumattakaan tietysti omasta perheestäkin?

En oikein tiennyt miten ois pitänyt ajatella, mulle jäi puhelusta samalla sekä ihan hyvä että tosi ristiriitainen olo. Toivotti fysiatri vielä hyvää kesän jatkoa ja muutenkin oli asiallinen kuten aina, mutta on tää koko kuvio jo niin ironista, absurdia farssia ja näytelmää, että mä alan kohta ihmetellä, että kenen elämää mä oikein elän. Että onko mä edes itse omassa elämässäni pääroolissa vai hyppyytetäänkö mua paikasta toiseen kuin jotakin marionettinukkea. "Truman Show" :D

Onhan tässä nyt vielä lisää tutkimuksia omassa keskussairaalassakin luvassa. Odotellaan nyt kuitenkin ne ja yritetään unohtaa tämä epävarmuus kaikesta. Voi olla, että jossakin vaiheessa on paikallaan ottaa yhteyttä potilasasiamieheenkin, mutta juuri nyt en siihen rumbaan jaksa ryhtyä.