Aika

Netistä luen illalla, että presidentti Mauno Koivisto on joutunut saattohoitoon. Ei mene kauaakaan, kun presidentin menehtymisestäkin jo uutisoidaan. Uutisesta tulee jotenkin tyhjä olo, vaikka ei minulla ole oikein mitään sen isompaa omaa tarttumapintaa häneen. Mutta olihan hän kuitenkin yksi oman aikakautensa suurmiehiä ja historiantekijöitä Suomessa...

Nyt muutamana viime päivänä, viime viikkona on tullut pohdittua monella tavalla muutenkin ajan merkitystä, ja tuo Koiviston menehtyminenkin liittyy omalla tavallaan näihin pohdintoihin. Aika kulkee vääjäämättä eteenpäin, ja tapahtumat, ihmiset, aikakaudet tulevat ja menevät.

On tullut pohdittua sitä, miten ihmiset omaa aikaansa käyttävät ja miten he kohtelevat muita ihmisiä. Mietittyä sitä, kuinka nopeasti aika kuluu, hetket, viikot, kuukaudet ja vuodetkin vierivät. Eihän sitä ajan kulumista oikein itse haluaisi miettiä eikä sitä tavallaan huomaakaan, jos ei keskity katselemaan asioita hiukan niiden yläpuolelta...

Tällä viikolla huomaan, että vuonna 2004 ostettu läppärikin on todetusti tällä hetkellä aivan kivikaudelta, vaikka ostohetkeen ja niihin aikoihin, jolloin läppärin ostin, liittyy niin paljon isoja, eläväisiä muistoja. Kaikki kuin eilisestä. Musiikkia, joka vie tiettyyn hetkiin ja tapahtumiin, suoraan sydämeen. 

Suunnitelmia omista häistä. Kuvia mm. nuorestaparista, lähisuvun juhlista, vastasyntyneestä esikoisesta ja hänen vauva-ajastaan jne. Kaikista kuvista huomaa kyllä, kuinka aika on kulunut vaivihkaa ja vauhdilla, lähes huomaamatta. Ja pian tämäkin läppäri on osa historiaa, osa mennyttä aikaa, sillä se ei oikein hyvin enää edes suostu käynnistymään. Kaikkia tiedostoja en ole siirtänyt muualle talteenkaan.

Anoppi muistelee eräänä päivänä mulle soittaessaan hauskaa tilannetta ehkä noin 12 vuoden takaa. Hän kertoo muistavansa tuosta tilanteesta erityisesti mun naurun. En edes itse muista kyseistä tilannetta, mutta jälkikäteen jäin tätäkin tilannetta miettimään. Samoin ylipäätään naurua, iloa ja niiden merkitystä.

Aika on katoavaista ja tämäkin päivä on osa huomispäivän eilistä. Ihmiset, tilanteet, aikakaudet ja hetket sekoittuvat ajan pyörteisiin. Lopulta hetkien ja ihmisten mentyä jäljelle jäävät kaikumaan vain heidän tekonsa, äänensä, naurunsa ja puheensa. Nämä kaikki tekevät heistä jokaisesta pienen mutta yhtä tärkeän osan ihmiskunnan isoa kuvaa ja historiaa.

Ajasta ja hetkistä

On hetkiä, jolloin tuntuu, että elämä vilistää silmien ohi yhdessä räpäytyksessä. Toisinaan tuntuu, että aika matelee tavattoman hitaasti ja kaikki hetket tuntuvat piinaavan pitkiltä... Joskus tuntuu, että aika pysähtyy. Eihän se pysähdy, mutta kuvainnollisesti kuitenkin. 

Viime päiviin liittyy hetkiä, joiden kautta ajan kulun taas hyvin voimakkaasti ymmärtää. 

Kun näkee oman tyttärensä lähtevän kotiovesta koulumatkalle letti heiluen ja tajuten, että juuri äskenhän tuo reipas, innokas tyttö, luonnonlapsi, oli vielä pieni vauva. Kun hämmentyneenä muistaa ne hetket lapsuudesta, kun itsekin letti heiluen lähti kotiovesta kohti koulua. Elämän kiertokulku, soljuminen eteenpäin... Tuntuu hienolta mutta samalla hurjalta, että tyttären elämänpiirit ja reviirit laajenevat niin valtavasti. Kun huomaa, että ilmassa on tietynlaista kaihoa mutta ymmärtää, että näin sen kuuluu mennäkin ja tietää, että tuon pienen mutta reippaan ihmisen siivet kantavat kyllä. 

Kun kuulee pysäyttävän murheellisia uutisia muutamaltakin henkilöltä. Niin pysäyttäviä, että ei tiedä, miten reagoisi ja reagoi silti. Aika tuntuu pysähtyvän sillä sekunnilla. Ei kuitenkaan voi näyttää kaikkea tunneskaalaansa, koska tunteille ei tulisi loppua. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä. Kun tajuaa, että murheellisten tapahtumien jälkeen tiettyjen ihmisten elämä ei koskaan tule enää olemaan entisensä ja jokin aikakausi loppuu - joskin myös uusi, toiveikkaampi ja toivottavasti valoisampi, alkaa.

Kun odottaa jotakin puhelua, joka ei kuitenkaan tule. Lopulta puhelin pirahtaa ja asiat tulevat hoidetuksi, mutta samalla kuitenkin tajuaa, kuinka tietyssä elämäntilanteessa ja puheluita, tapaamisia, tutkimuksia, päätöksiä, papereita - mitä milloinkin - odotellen on kulunut pian jo monta vuotta. Kun tietää, että sama odottaminen tilanteesta toiseen jatkuu vielä pitkään.

Kun kuitenkin ymmärtää, että elämä ei ole koskaan tasaista vaan hyvät ja

huonommat ajat vaihtelevat. Tulee eteen asioita, joille ihminen ei itse voi mitään. Kohtaloa, määrättyä tai sattumaa, elämä kulkee eteenpäin tuoden monenlaisia oppimisen ja oivaltamisen paikkoja eteen.   

Kun lopulta on siinä pisteessä oman elämänsä polulla, että huomaa, miten pieniä omat (lopulta hyvin näennäisiltä tuntuvat) ongelmat tai murheet lopulta ovatkaan monen muun tilanteen tai asian rinnalla, voi sanoa löytäneensä sisäisen rauhan. Tai jos ei aivan rauhaa, niin voi ainakin sanoa olevansa oikealla löytämisen tiellä.

Juhlapäiviä

Jotenkin mulle tulee nyt mieleen Nalle Luppakorvan yksi jakso, jossa vietettiin nimipäiväkekkereitä. Se alkoi sillä, että Luppakorva kertoi, mitä on luvassa. "Tänään on hyvin tärkeä päivä. Minulla on kutsut! Ei sen kummemmat, vaatimattomat nimipäiväkekkerit. Oikeastaan en ole kutsunut ketään, vieraat tulevat kuitenkin - kaikki naapurit."

Tyttö tykkäsi pienempänä, sellaisena pari-kolmevuotiaana, tuosta jaksosta hirveästi, ja osasi nuo Luppakorvan sanomiset täysin ulkoa :) Tuli mietittyä ajan kulumista kyynel silmäkulmassa, kun olimme koko perhe tänään alkuillasta tytön eskarin joulujuhlassa ja eskarilaisilla oli siellä muutama laulu- ja leikkiesitys. Siellä tyttöni reippaasti esiintyi ja lauloi. Muistelin samalla omia eskariaikoja, silloin esitin joulupukin poroa meidän päiväkodin joulujuhlassa punaisine korkokenkineni ja ai että olin ylpeä roolistani :D 

On se kummaa tämä ajan kuluminen... Silloin 1984 mun vanhemmat olivat katsomassa (veli ei ollut vielä syntynyt silloin) mun ja muiden ikäisteni eskarilaisten juhlaa ja tänään olin itse vanhempana yleisössä. Yleisössä istui tänään perheineen myös silloin 1984 samaan aikaan eskarissa ollut ystävänikin, jolla myös on lapsi nyt samassa eskarissa mun tytön kanssa. Näin se elämä menee.

Eskarin joulujuhlan askartelutuokiossa...

Ai niin, tytön yksi hoitajista tuli erikseen mulle sanomaan päiväkodilla, kuinka oli nähnyt mun ja Pauliinan kirjoituksen Niveltieto-lehdessä ja että oli tosi hyvä lehtijuttu. Olipa mukavaa saada tällaista palautetta! :) Tämä hoitaja kuulemma itsekin kuuluu Nivelyhdistykseen. Sanoi myös, että on tosi tärkeää tuoda julki, että myös nuorilla on nivelsairauksia eikä vain vanhemmilla ihmisillä. Nuorten näkökulmat asiaan ovat myös oleellisia. Niinpä!

Tänään on myös meidän 8-vuotishääpäivä. Mitenkään erityisemmin juuri tänään emme juhli (ehkä tässä lähiaikoina myöhemmin, jos lapset saadaan hoitoon), mutta sain kyllä mieheltä ihanan kukkakimpun tänään.

8 vuoden aikana on tapahtunut kaikenlaista... Lasten syntymät muutaman vuoden sisällä, ihanaa mutta rankkaa pikkulapsiarkea, kiireistä mutta onnellista arki- ja työelämää. Vuosiin mahtuu myös muutamia pysähdyksen paikkoja, viimeisempänä tää mun tilanne. Isoista mullistuksista tai pysäytyksistä on kuitenkin se hyöty, että on pakko puhua asioista niin suoraan kuin mahdollista, sillä muuten ei kukaan tiedä, missä mennään ja mitä toinen ajattelee. 

Helppoa ei ole kuluneen vuoden aikana ollut, mutta me kyllä aina selviämme tavalla tai toisella ja löydämme keinot jaksamiseen ja toistemme tukemiseen. Lasten kasvua on myös hienoa seurata. Oon todella, todella ylpeä ja kiitollinen meidän reippaista ja ihanista lapsistamme, koko perheestämme sekä puolisostani. Enempää ei kai voi todetakaan...

Aika on hassu juttu

"Mä katselen taas vanhaa valokuvaa

jossa me istutaan sun talos portailla

sulla on ruudullinen flanellipaita, märät hiukset

ja mä muistan miltä tuuli tuoksui sinä iltana..."

Valokuva-albumeja vuosien takaa. Monet pinot valokuvia, joita ei ole ehditty laittaa kansioihin saakka. Vuosien takaisia kirjeitä, päiväkirjoja ja kortteja. Kasetteja ja CD-levyjä. Tavaroita ja vaatteita, joita on kymmenen vuotta sitten viimeksi käytetty. Opiskelukirjoja, luentomateriaaleja ja muita papereita. 

Veli toi eilen tyttöystävänsä kanssa mun entisen, heillä nykyään vuokralla olevan asunnon varastosta lähes kaikki mun sinne 10 v sitten varastoimat tavarat. Ihan hyvä että toivat, jotta saivat itselleen vihdoin vähän enemmän säilytystilaa ja varsinkin kun en itse olisi kunnolla pystynyt enkä päässyt varastoa siivoamaan. Olen vaan ollut vähän ihmeissäni kaiken tavaramäärän läpikäymisessä :) Eilen näytti siltä, että meille olisi muuttanut joku, kun eteinen ja olkkari oli täynnä pusseja, säkkejä ja laatikoita, mutta nyt alan olla jo voiton puolella tässä hitaasti edenneessä urakassa!

Tässä enää hyvin, hyvin pieni määrä kaikesta tavarapaljoudesta!

Suurinta nostalgiaa ja eniten muistoja herättivät kaikki vanhat päiväkirjat ja valokuvat varhaisnuoruudesta aikuisuuteen ja opiskelijaelämään saakka. Jotkut kuvat ja jutut muistin hyvin, mutta joistakin ei ollut enää mitään muistikuvaa, enhän vuosiin ollut näitä tavaroita nähnyt. 

Vuonna 2002

Vietin tovin jos toisenkin eilen ja tänään valokuvien ja niistä aiheutuneiden muistojen parissa, kuten veljenikin arveli käyvän... :D Kai sitä alkaa jo olla niin "vanha", että ei pelkästään innolla odota tulevaa, vaan välillä palataan jo menneeseenkin ja muistoihin.

"Tää aika on hassu juttu, Mari

nyt tuntuu että kesät silloin vain kesti kauemmin

Vuosi vuodelta nää syksyt käy päälle

aina vaan aiemmin ja aina vaan ilkeämmin..."

Kirjoitin vastikään kymmenen vuoden takaisista päiväkirjateksteistä. No nyt sitten pääsin kuvienkin muodossa noihin ja aiempiinkin aikoihin mukaan, hassua :) En mä oikeastaan kaipaa sinne parikymppisen nuoren naisen elämään, se oli monella tapaa kuitenkin vielä sellaista etsimistä, epävarmuutta, koheltamista ja osittain paineitakin tulevaisuudesta ja siitä, mitä juuri minulta odotetaan - mitä itse odotan ja odottavatko muut minulta myös jotakin. Kovasti tuli silloinkin kyllä jo analysoitua silloisia elämäntilanteita ja ihmissuhteita, sen näkee monista valokuvistakin. Mutta tosi hienoja muistoja noihin vuosiin kyllä liittyy monellakin tavalla ja kaipa ne ovat usein niitä aikoja, joita sitten joskus kymmenien vuosien päästä miettii ja muistelee suurimmalla kaiholla. 

Se vuosien takainen "loputon kiire tulevaisuuteen" ja "sitten kun" -ajattelu on muuttunut vuosien myötä ihan toisenlaiseksi. Mulla oli silloin itselleni kovat tavoitteet, piti menestyä ja löytää unelmien työpaikka, hyvä toimeentulo, materiaa ympärille. Eipä kai noissa tavoitteissa mitään pahaa ole, moni nuori todennäköisesti miettii samalla tavalla, se on nuoren ihmisen naiiviutta ja sinisilmäisyyttä se. Elämä on kuitenkin opettanut monia asioita vähän kantapään kautta ja nyt viime vuosina oon ymmärtänyt yhä paremmin sen, että kaikkea ei voi itse suunnitella, vaikka kuinka haluaisikin ja vaikka olisi maailman kunnianhimoisin ihminen. Yllättäviä asioita tulee joskus eteen.

Jos oikein syvälle elämän merkityksellisimpiin asioihin mennään, ovat ne jotain ihan muuta kuin menestys, raha ja tavarat ympärillä. Mikään tavara- ja rahamäärä, menestys ja suitsutus siitä, kuinka aikaansaava ja "piireissä" oleva ihminen olet, ei korvaa terveyttä, läheisiä ihmissuhteita, rakkautta ja välittämistä. Kaikki muu näiden tärkeimpien perusasioiden lisäksi on vain ekstraa ja mukava lisä siihen kaiken päälle. Tätä kaikkea ei vaan perusluonteeltaan itsekäs ihmislaji useinkaan ymmärrä - ellei omalle kohdalle satu jokin pysäyttävä tapahtuma tai kokemus. En tarkoita, että paikalleen jääminen tai "aaltojen mukana ajelehtiminen" olisi jotenkin ihannoitavaa. Elämässä tapahtuvat isot käänteet muuttavat kuitenkin monen persoonaa ainakin vähän inhimillisempään ja humaanimpaan suuntaan ja kuten kliseisesti sanotaan, hiovat niitä pahimpia särmiä ja mustavalkoisia ajattelumalleja pois. 

"Sinä kesäiltana kun istuttiin ja katseltiin

kun taivaanrannanmaalari viime vedoillaan

sai auringon sammumaan, sinä sytytit kynttilän,

hän tähdet, ja mä muistan miten tuulen tuoksussa syys teki tuloaan..."

Kursivoidut tekstit Sir Elwoodin Hiljaisten Värien kappaleesta Vanha valokuva.