"Mä maalan taulun, skrivaan laulun, mitä ikinä sä haluut, kunnes kuulen naurun..."

Aurinkoinen päivä. Tai aamulla ei aurinko vielä paistanut, mutta nyt paistaa, ihan niin kuin oikeasti eikä vain näin sanahelinänä kerrottuna. Mulla on ollut kuitenkin oikein hyvä päivä... Lähinnä nyt vaan hymyilyttää ja naurattaa. Oikeastaan eilenkin oli jo hyvä päivä, henkisesti siis, ja tänään sama homma jatkui ja vielä potenssiin kymmenen fiiliksen suhteen.

Eilen oli tosi mukava ja hyvä fysioterapiakäynti. Tämä mun uusi fysioterapeutti ei tunne entuudestaan näitä kummallisia sairauksia ja vammoja, mitä mulla on, mutta vaikuttaa innokkaalta oppimaan aihepiiristä ja muutenkin me tullaan omasta mielestäni oikein hyvin juttuun. Samanlaista huumoria ja pilkettä silmäkulmassa, ja fysioterapeutti on avoin myös kuuntelemaan, mitä kerron ja miltä musta kulloinkin tuntuu. Samanlainen fiilis tulee hänen kanssaan kuin mitä mun yksityisen fysioterapeutinkin kanssa, sellainen, että on puolin ja toisin hyvä luottamus ja avoimuus sekä osataan katsoa kokonaisuutta hyvin eikä takerruta mustavalkoisiin yksityiskohtiin. Toki paljon on kai kiinni ihmisten välisestä kemiastakin.

"Kato nyt kun oon kohta lähdössä fysioterapiaan" -selfie ;) (Ihan kahden kepin kanssa kyllä menin...)

Anyway, eilen siis treenailtiin sekä vähän mun jalkoja että ylävartaloakin siinä kuulumisten vaihtamisen ohessa. Ensin lämmittelin "käsikelauslaitteella." Siinä sain tosi nopeasti käsivarret aivan väsyksiin ja kämmenet vapisemaan, lihasväsymys kun mulla iskee tosi voimakkaana tuossa liikkeessä (ja erityisesti käsivarret kohotettuna) mutta erityisesti oikealle puolelle.

Sen jälkeen kokeilin jopa jalkaprässiä yksi jalka kerrallaan - niin, että istuin, ja lonkkiin saatiin tosi loiva kulma. Oikean lötkökintun kanssa piti vastus pitää lähes kokonaan poissa ja muutenkin se koko "prässi" oli sellaista, että sekä mun että fysion piti yhdessä pitää mun polvesta kiinni tosi jämäkästi, koska ei polvi olisi mitenkään pysynyt paikallaan vaan heilui mihin suuntaan lystäsi ja ei mulla muutenkaan juuri ollut yhtään voimaa liikuttaa jalkaa. Mutta kyllä siinä hyvin hitaasti sentään onnistui tehdä, vaikka fysio totesikin, että ennen kaikkea tarkoitus on saada tuntumaa mulle aivoihin, millainen jalan oikea, terve liikerata on. Kiinnitettiin myös todella tarkkaan huomiota, ettei polvi taitu sivulle eikä taakse yli, vaan mieluummin jäi vähän koukkuun. Tämä onnistui vain siten, että polvesta pidettiin todella jämäkästi kiinni, ja siltikin jalan liikerata oli tosi töksähtelevä ja holtiton. Mutta ei niinkään ollut tarkoitus tässä mitään isompaa lihastreeniä tehdäkään, eikä se todella onnistuisikaan, mutta jotakin aktivointia kuitenkin tälläkin saadaan jalan lihaksiin ja aivoihin tietoa siitä, että näin tämän homman pitäisi oikeasti toimia, jos olisi terve kroppa.

Vasemman jalan kanssa harjoitus onnistui paremmin, eli siinä on enemmän voimaa, mutta sen jalan kanssa puolestaan on ongelmana isot kivut ja nivelongelmat sekä lonkassa että polvessa. Välillä piti nousta ylös siitä istumasta, kun ei lonkka kestänyt istumakulmaa, ja koko ajan piti pitää polvesta myös tosi tiukasti kiinni, ettei se rusahda ja mene pahasti pois paikaltaan kuten sillä on taipumusta monta kertaa päivässä mennä. (Hiukan on tuo jalkojen treenaaminen haasteellista kuivalla maalla, mutta katsotaan nyt...)

Käsiä puolestaan koitettiin treenata vielä ylätaljatyyppisesti niin, että istuin penkillä ja sitten tehtiin parilla eri tavalla harjoituksia, jotka kohdistuivat sekä lapoihin että myös käsivarsiin. Tosi haasteellista oli, mutta tein kuitenkin sinnikkäästi. Tietysti. En ikinä anna periksi :D Jälkioireena vaan jäi vaivaamaan tosi ärsyttävä käsien vapina, ja tää vapina kesti pitkälle iltaan saakka. Kivut eivät onneksi provosoituneet eilisen fysioterapian jälkeen "normaalia" isoimmiksi, mikä on tosi hyvä juttu. Mutta lihakset on tosi voimattomat, erityisesti käsissä, tätä tekstiäkin pitää tosi tarkkaan kirjoittaa, kun ei meinaa olla voimaa käsissä yhtään eikä sormi osu oikean kirjaimen kohdalle (kirjoitan puhelimella). Oikea käsi on vielä enemmän väsynyt kuin vasen, mutta sekään ei oo uutta, jostakin syystä mulla oikea puoli kropasta on kokonaan voimattomampi mitä vasen. Mutta ensi viikolla jatketaan taas, katsotaan, mitä sitten pystytään tekemään.

Mutta sitten tähän päivään... Hihii, hymyilyttää pelkkä ajatus aamupäivästä :D Kävin nimittäin alueellisessa apuvälinekeskuksessa omilla lapsuuden kotikonnuillani testaamassa sähkömopoa. Sitä ollaan siis mulle nyt myöntämässä ja tällä käynnillä oli tarkoitus katsoa, onko se "mun juttu" ja miltä se vaikuttaa, kun pääsen itsekin mopoa koeajamaan. Apuvälineasiantuntija oli muutamat mallit mua varten jo etukäteen miettinyt, ja ensin lähdettiinkin testailemaan paria eri mallia niin, että mä ajoin toisella mopolla ja apuvälineasiantuntija toisella. Jossakin vaiheessa sitten myös kokeiltiin vaihtaa, mutta mä totesin heti, että ei se pienempi malli ole ollenkaan mun juttu. Siinä oli hankala istua, kun piti polvet pitää niin koukussa ja lonkkiinkin tuli tosi jyrkkä kulma, mikä sattui paljon. Eli ei hyvä yhtään, jos haluaisi lähteä ajelemaan kotoa johonkin vähän pidemmälle matkalle. Siispä taas "hyppäsin" isomman mopon ohjaksiin, ja ajeltiin siellä alueella pitkin poikin, testasin myös vähän jyrkempään ylämäkeen ajamista, peruuttamista ja ajelin jopa vähän paksummassa lumihangessa - tämä mopo kyllä ylitti heittämällä kaikki nämä "esteet" :D

Miltäs tällainen vaikuttaisi?!

Tosi hyvältä siis tuntui, ja ohjattavuus ja säädöt (tuolin säädöt, selkänojan kallistus, ohjaustangon kallistus jne.) olivat myös tosi hyvät ja helpot. Itse ohjausvipu, jolla mopoa ohjataan, on tosi herkkä, mikä aiheutti alkuun lievää nykimisen tunnetta, mutta kyllä se siitä sitten lähti sujumaan kun tuli vekottimen kanssa "sinuiksi." Mun piti pitää oikein pokkaa, etten hymyilisi ja nauraisi onnessani koko ajan vaan ihan suu auki :D Mutta olin vaan niin onnessani, kun pääsin pidemmälle liikkumaan ulkona noin helposti!! Tuntui vaan niin jotenkin... ......vapaalta ja huolettomalta? Siltä, että en oo kenestäkään muusta nyt kuin itsestäni riippuvainen. Sitä riippumattomuuttahan näillä liikkumisen sähköisillä apuvälineillä koitetaan juuri saada aikaiseksi. Että ihminen pystyy itsenäisesti, avustamatta kulkemaan. Ja kyllä sitä riippumattomuutta todellakin näillä saakin - varsinkin, kun tälläkin mopolla pystyy ajamaan päivän aikana jopa 40 km, kunhan akun lataa yöllä. Ja tämä malli, mikä mulle olisi tulossa, on erityisesti ulkokäyttöön. Toki sisätiloihinkin, mutta erityisesti ulos, siinä on tarpeeksi tehoa ja se kulkee hyvin epätasaisemmassakin maastossa. Ainut ärsyttävä ominaisuus oli rekan peruutusääntä muistuttava kimeä "piip piip piip piip", kun mopolla peruuttaa, mutta se ääni saadaan tuosta mallista onneksi vaimennettua. Muuten tuo mopo on varsin hiljainen.

Nyt homma sitten etenee niin, että ensi viikolla tämä sama apuvälineasiantuntija tulee meille vielä kotikäynnille kunnan vammaispalveluohjaajan kanssa. Katsotaan vähän sitä, millainen ramppi tänne meille kotiovelle tarvittaisiin tai onko mahdollista vielä jotakin muutakin ratkaisua keksiä säilytyksen ym. käytännön asioiden kannalta. Kun nuo asiat sitten etenevät, sen jälkeen mopo voidaan mulle lainaksi luovuttaa. Jee!! Hymyilyttää :) Muutenkin on jotenkin niin keväinen fiilis...

"Älä huoli tyttö!"

Mahtava perjantai-ilta!

En keksinyt tohon nyt mitään parempaakaan otsikkoa :) Mutta olipa hieno perjantai-ilta kaikin puolin!

Oltiin mun äidin kans ensin katsomassa Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin konserttia Jyväskylän Paviljongissa. Olipa mahtava konsertti, orkesteri on todella huoppusoittajia täynnä ja myös stemmalauluosuudet menevät just eikä melkein, tosi harmonisesti soivat bändiläisten äänet yhteen Tuuren äänen kanssa. Orkesteri oli tosi hyvässä vireessä ja soitto oli tosi puhdasta myös livenä, mitä nyt yhdessä uudessa biisissä (mun suosikki uudelta Käpälikkö-albumilta, "Kaikkihan me halutaan taivaaseen") huomasi vähän rytmin ja muunkin soiton olevan välillä vähän hakoteillä. Ehkä vaatii vielä vähän treenaamista, siinä on aika haasteellinen muutenkin se biisin pohjana toimiva "synakomppi" - siis sovittaa siihen ympärille sitten muut soittimet ja rytmit. Mutta siis kokonaisuus konsertissa oli kuitenkin todella upea, mentiin niin melankolisista ja pohdiskelevista, surullisistakin tunnelmista heittämällä myös riehakkuuteen ja yleisössä oli myös tosi hyvä fiilis ja energia! Ihan mahtava orkesteri ja hienoja tekstejä ja biisejä on Tuure ja muutkin bändin muusikot tehneet.

No sittenpä lähdettiinkin äipän kanssa kaupungille jatkoille. Ollaan ennenkin oltu porukassa karaokessa ym., kymmenisen vuotta sitten kohtuullisen useinkin, mutta sitten syntyivät mun lapset eikä sitä muutenkaan oo vaan tullut lähdettyä yhdessä mihinkään, vaikka monesti ollaan suunniteltu ja puhuttu. Nyt olikin tosi kiva todella pitkästä aikaa viettää tämmönen äiti-tytär -viihdeilta :) Käveltiin ensin Paviljongista keskustaan (kyllä, minäkin, keppien kanssa...) ja mentiin Hovin alakertaan istumaan iltaa joksikin aikaa. Siellä olisi ketjun toisessa ravintolassa myös esiintynyt Elastinen, mutta mä totesin sitten, että Elastisen ehtii kyllä nähdä muulloinkin - vaikka onkin aivan mahtava livenä - ja että mehän muuten suunnataan nyt karaokea laulamaan ja jatkoille sen kerran kun äipän kanssa liikkeellä ollaan. Niinpä mentiin sit mun kantayökerhoon. Sinne tuli myös mun ystäviä ja sielläpä sit loppuilta sujui riemukkaasti :) Äitikin pääsi laulamaan. Mä jäin ystävien kanssa vielä jatkamaan iltaa sen jälkeen kun äiti oli lähtenyt kotiin. Olipas paljon väkeä liikenteessä, vaikka olikin perjantai! Pikkujoulukausi on alkanut...

Mutta sellainen pe siis... Hyvää energiaa, positiivisuutta, naurua vedet silmissä eikä yhtään mitään synkistelyä, musiikkia, ystäviä ja tuttuja, kaikkee tämmöstä mikä nyt tekee sitten hyvän olon vielä jälkikäteenkin pitkäksi aikaa. Energiaa on taas vähän lisää varastossa :) Ja vaikka jälleen kerran tää päivä on ollut vaikee kun jalka/jalat ja alaselkä on aivan rikki tosta eilisestä kävelystä (rappusiakin tuli ihan kiitettävästi könyttyä illan aikana, kunnon treeniä mulle), kannatti silti ehdottomasti! Nää on kuitenkin sellasia juttuja, jotka ehdottomasti antaa energiaa enemmän kuin vie. Ja tämmösten kivojen tapahtumien ja sosiaalisen elämän kautta mä jaksan kaikkea paljon paremmin kuitenkin ja ehkä oon kotonakin vähän siedettävämpi ihminen kuin se alati kärttyinen muija :D (Uskokaa vaan, te ketkä mut tunnette, että sekin puoli musta todellakin nykyään löytyy...)

Täytyy tähän vielä lätkäistä omakuva eiliseltä. Piti ottaa tämmösiä teiniposeerauksia peilin kautta, kun oli kerrankin vähän tyylikkäämmät vaatteet päällä iltaa varten :) Tässä kuvassa yritin seisoa niin suorassa kuin pystyin (vaikka katsonkin alaspäin), vaikka paino onkin koko ajan vasemmalla jalalla kun seisoo ilman tukea. Tuo oikea polvi ei tässä näytä niin pahalta... Se taipuu älyttömästi taaksepäin, jos koitan seistä normaalisti, siis niin, että paino ois molemmilla jaloilla tasaisesti. Lonkka ja lihakset ei jaksa  tukea jalkaa ja polvea yhtään.

Häntä pystyyn!

Jotenkin aika alavireinen viikko takana. Huomaa varmaan mun teksteistäkin, että aika ajatuksissani oon ollut, pohtinut kaikkea negatiivista ja synkeääkin. Aika iso juttu mulle - siis ei mikään aika, vaan tosi iso juttu siis - on ollut se, että niissä aiemmissa magneettikuvauksissa ym. ei löytynytkään mitään selkeitä syitä tähän mun tilanteeseen, ja epätietoisuus tulevasta jatkuu. Homma vaatii taas vähän uutta suhtautumista ja asennoitumista ja pikkuhiljaa täytyy jostakin kaivaa taas lisää voimaa ja asennetta jatkaa eteenpäin...

Ehkä olin odottanut liikaa sitä, että joku ratkaisu löytyisi ja sitä kautta myös selkeämmät suuntaviivat tulevaan, kuntoutumiseen ym. Ja sitten kun on tätä pimeää syksyaikaa, sitä tuntuu itsekin jäävän vaan siihen pimeyteen, väsyttää, ja kun mulla on kaiket päivät kotona aikaa tuijotella näitä samoja seiniä enkä pysty lähtemään täältä mihinkään, käpertyy ihan liian helposti omiin ajatuksiinsa ja niitä sitten pyörittelee ja pyörittelee mielessään eikä pääse irti. Asioista tulee paljon suurempia kuin mitä ne ehkä lopulta ovatkaan...

Onneksi oli eilen tilaisuus taas päästää irti arkikuvioista ja juhlistaa sukulaisen yllärisynttäreitä oikein mainiossa ja hulvattomasti porukassa. Ilta oli tosi positiivinen ja vauhdikas, huumoria ja naurua riitti ja porukassa oli tosi hyvä energia koko illan ajan. Sit toisaalta tuli kyllä monien kanssa myös keskusteltua tosi paljon erilaisista elämän kriiseistä ja muista äärimmäisen koskettavista kohtaloista ja asioista, itkettiinkin välillä. Ja vaikka mä taas paljon kävelyn, seisoskelun ym. jälkeen (ja joo, olin kyllä kahden kepin kanssa liikkeellä, oon jo oppinut, ettei muuten kannata lähteä ;)) olen ollut aivan sohvan uumenissa koko päivän kun molemmat lonkat ja toinen kantapää + jalkapöytä on niin kipeät, mulla on kuitenkin tosi hyvä mieli. Musta tuntui siltä, että mä olin se oma heittäytyvä, iloinen, rempseä, positiivinen itseni, joka on välillä valitettavasti päässyt unohtumaankin tässä kaiken keskellä. Mä pystyin eilen hetkittäin jopa unohtamaan koko vamman, mikä on tosi paljon se, ja oon siitä tosi tyytyväinen. Siis mahtava ilta! :) Saako vielä hehkuttaa lisää? :D

Niin se vaan on, että jos on mahdollista, on vaan otettava oikea asenne ja lähdettävä kotoa ihmisten ilmoille. Siitä huolimatta, että siitä tietäisi tulevansa vaikka kuinka kipeäksi. Ei ketään ihmistä oo tehty selviämään asioista aivan yksin tai märehtimään asioita itsekseen, sosiaalisuus ja ylipäätänsä ne asiat, jotka tuovat itselle iloa, ovat myös älyttömän tärkeitä ja voimaannuttavia asioita.