Kuntoutusselostetta, vapaailtaa ja äitienpäivää

Tää viikko on sujunut maanantaisen fyssarikäynnin jälkeen melko lailla vaan lepäillen ja nukkuen paljon, on kestänyt kyllä pitkään palautua kuntoutuksesta! Toissapäivänä vasta alkoi tuntua siltä, että alkaa olla jonkinlaiset voimat kropassa taas ja innostuin mm. vähän lakaisemaan ja laittelemaan terassia. Lakaiseminen oli kyllä turhaa, sillä eilen oli terassilla ihan sama määrä haapojen "siitepölypalleroita" tai mitä lie semmosia kukintomyttyjä kuin ennen lakaisuakin... Noh, saipahan raitista ilmaa ainakin :) Eikä tuo nyt niin raskasta ollut kun hissukseen kepin kanssa tein.

Eilen tuli Peurungastakin kuntoutusselvitys. Sama paperinivaska meni taas myös mun ortopedille sekä työterveyslääkärillekin. Olin selosteeseen tosi tyytyväinen, siinä oli taas niin selkeästi kuvattu mun tämän hetken vointi, kunto ja muutenkin otettu kantaa mun hoitoon. Kävely- ja jalkojen lihasvoimatestien tulokset ovat myös paperilla niin, että tammikuun tulokset ovat siinä rinnalla. Tässä mm. jalkojen lihasvoimat tammikuun ja tän hetken osalta (vasemmalla tammikuu, oikealla parin viikon takaa):

Siinä vähän vertailupohjaa. Johonkin on mystisesti kadonnut voimia :( Osan voimien katoamisesta ymmärtää, kun liikkuminen muualla kuin vedessä on hankalaa, mutta ei silti tämmöstä laskua pitäisi tulla, kun kuitenkin oon koko ajan harjoitellut ja vedessäkin paljon käynyt. Selosteessa on mainittu myös harjoittelussa tulevat vapinat/tärinät ja väsähtämiset jalkoihin, erityisesti oikeaan jalkaan liittyen.

Erityisen tyytyväinen ton selosteen osalta oon tietysti kokonaistilanteen selkeään esittämiseen mutta myös siihen, että kuntoutuslääkäri on kirjoittanut: "Harkintaa ollut perinnöllisyyslääkärille lähettämiseen ja suositan tätä harkintaa huomioiden omilla lapsilla esiintyvät nivelsäryt ja yliliikkuvuudet." Meillä nimittäin tytär on välillä valitellut mm. kipuja jaloissa ja hän on myös tosi notkea, poika samoin. Lapset ovat yleisesti muutenkin notkeita, mutta nyt kun katselen omia lapsia oman tilanteeni valossa, kyllä sitä kiinnittää kaikkeen ihan eri tavalla huomiota ja yrittää tehdä kaikkensa, ettei heille tulisi samanlaisia terveysongelmia mitä itsellä on... Kuntoutuslääkäri on kirjoittanut tuohon selosteeseen myös hyvin tekemistäni sukuselvityksistä (suvun oireista) ja siitä, minkä perinnöllisen sidekudossairauden piirteitä oon selvitellyt + että perinnöllisyysklinikalta (Norio-keskus) on suositeltu mulle myös sydämen ultraamista.

Tässä sosiaalityöntekijän tekstissä puolestaan kiteytyy oikeastaan koko mun tilanteen suurin ongelma tällä hetkellä: tilanteen sekavuus, "ajelehtiminen" eri hoitohenkilöiden välillä ja selkeän hoitosuunnitelman puuttuminen:

Toivottavasti näiden kaikkien papereiden avulla saadaan kokonaistilannetta vähän paremmin taas esitetyksi mua hoitaville tahoille ja ymmärretään, miten tärkeää on saada kuntoutussuunnitelma ja selkeämpi kommunikointi hoitavien tahojen kesken.

No mutta se noista terveyskuvioista :) Eilen olikin mahtava ilta, kun saatiin lapset yökylään mun vanhemmille ja päästiin miehen kanssa kaupungille syömään ja vähän iltaa istumaan. Mulla oli tosi hyvä mieli ja fiilis, ja vaikka olikin vähän ankea, viileä ja sateinen ilta, istuttiin myös terassilla mun veljen, hänen tyttöystävänsä ja tyttöystävän opiskelukaverin kanssa. Pääsinpä sitten illan päätteeksi vielä karaokea laulamaan tuttuun yökerhoon. Lauloin moooonta kertaa illan aikana, joten mikäs sen parempi tapa viettää vapaailtaa! :) Olin muutenkin ihan fiiliksissä kaupungilla kaikesta ihmispaljoudesta, katselin vaan kaikkia ihmisiä innoissani ja mielessäni mietin taas vähän samoin kuten mun edesmennyt mummini aikanaan: "kävin kaupungilla ja näin ihmisiä!" :D 

Heh, on se kyllä vaan hullua, miten pienet piirit mulla on koko tämän vuoden ajan ollut! Kyllä on ihan pakko saada nyt nuo kuljetus-/liikkumis- ja kyytikuviot kuntoon niin, että mä pystyn ja pääsen lähtemään kotoa "pikkusen" useammin ulos ihmisten ilmoille ja vaikka vesijumppaamaan/veteen - tai mihin vaan - ilman ainaista muiden kyytiapua. Vaikka tykkäänkin omasta seurastani ja tarvitsen omaakin aikaa, on kyllä todettava, että kyllä mä vaan tarvitsen tuota sosiaalistakin puolta paljon. Piristävää näyttäytyä joskus muuallakin kuin vaan möllöttää kotinurkissa! :D

Tänään käytiin hakemassa sitten lapset mummin ja ukin luota yökylästä ja juhlittiin hiukan myös huomista äitienpäivää etukäteen. Vietiin mun äidille tällainen kukka-asetelma:

Huomenna puolestaan suuntaamme "oman äitienpäivän aamun" jälkeen anoppilaan. Sinne tulee myös muutakin lähisukua äitienpäivän viettoon. 

Hyvää huomista äitienpäivää kaikille äideille!

Laulusta, vammasta, lapsista ja kiitollisuudesta

Eilen tuli lähdettyä aika pikaisen pohdinnan jälkeen karaokeen, kun mulla oli pitkästä aikaa vähän jaksavampi vointi. Oon ollut aika kipeä ja liikkuminen ja koko "oleminen" hankalaa lähipäivinä, enkä ole kotoa päässyt oikein mihinkään, hyvä jos edes postilaatikolle saakka. Muutenkin oon ollut jotenkin alavireinen, joten ajattelin, että ehkäpä laulaminen ainakin piristäisi ja ihmisten ilmoille pääsy myös. Kyllähän se piristikin, neljä biisiä tuli illan aikana kaikkiaan laulettua. 

Mulle vaan tuli jossakin vaiheessa iltaa kummallinen olo. Jotenkin sitä joutui katsomaan itseään peiliin, kun näin myös muita huonosti liikkuvia, liikkumisen apuvälineitä tarvitsevia ihmisiä illan aikana. Jotenkin mulle on hirveän vaikeaa tajuta sitä, että mä itse olen ihan samanlainen, että mä liikun yhtä huonosti, että mulla on tämä vamma. En tiedä mikä se ajatus oikein mulla on. Ehkä se on joku luopumisprosessi tai kieltovaihe, joka mulla sitten kuitenkin on vielä meneillään, vaikka mä olen kävellyt ja liikkunut enemmän ja vähemmän huonosti jo melkein 1,5 vuotta. Ja tekonivelleikkauksen jälkeen oon liikkunut vielä huonommin mitä sitä ennen, vaikka leikkauksen oli tarkoitus parantaa mun kävelyä ja liikkumista... Niinpä niin.

Myöhemmin ajattelin itseni johonkin vuosien päähän ja mietin, minkälainen vointi ja liikuntakyky mulla on silloin. En oo näitä ajatuksia antanut itseni oikein miettiä tähän mennessä, en vaan oo halunnut... Lapset olivat yökylässä mummilassa ja mies haki mut kotiin karaokesta. Kotimatkalla autossa pohdin sitä, millainen mun liikunta- ja kävelykyky mahtaa tulevaisuudessa olla. Itkettää. Mies toteaa rauhallisesti, että älä nyt mieti liikaa...

Muistelin myös erästä keskustelua eilen baarissa. Juttelin jossakin vaiheessa erään naisen kanssa niitä näitä. Hän totesi mulle mun kepit nähtyään, että kyseessä on varmaan joku pitkäaikaisempi vamma, koska mulla ei ole ihan mitkään perinteisen väriset ja näköiset kepit ja ettei varmaan apuvälinelainaamosta noin hienoja saa. Totesin, että näin on, mutten sen kummemmin kertonut, miksi tarvitsen keppejä. 

Nainen toteaa sitten hiljaa huokaisten: "Kaikilla on omat taakkansa... Mä en ole tätä kenellekään vieraalle ihmiselle kertonut, mutta musta tuntuu, että ymmärrät elämää vähän syvällisemmin ja että sulle voi tämän kertoa. Me ei voida saada mun miehen kanssa lapsia... Se on ollut hirveän kipeä ja vaikea asia. Mä puran tunteita laulamalla." Totean, että mä laulan myös osittain siksi, että puran tunteitani ja että laulamisesta saan myös valtavasti energiaa jaksaa. Katsomme toisiamme silmiin ja ymmärrämme toisiamme hyvin, vaikka emme tunnekaan toisiamme. Välillämme on sanaton ymmärrys. "Oot mahtava persoona, älä koskaan kadota tuota sun asennetta, joka susta välittyy!" sanoo nainen.

Mun äiti tuo iltapäivällä lapset kotiin yökylästä. Lapset hyörivät ja pyörivät isänsä ja mun ympärillä, halailevat ja kiehnäävät. Mä olen sohvalla puoliksi makaamassa, jalat kipeänä eilisillasta mutta kuitenkin kiitollisin mielin ja lauluenergiaa ladanneena. Pyydän molemmat lapset syliini vuorotellen, halaan, rutistan ja suukotan heitä. Nelivuotias pikkumies kertoo, että äitiä olikin ollut jo ikävä. 

Kyynel silmäkulmassa mietin, mikä onni on ollut saada nämä lapset. Ja varsinkin ennen kun tiesin mulla mitään vammaa ja vikaa olevankaan, sillä tällä voinnilla raskaus olisi täysin mahdoton ajatus ja vaihtoehto.

Pidä huolta

Tässä puoliksi taas makailen sohvan nurkassa ja kuten puoli Suomea on illalla tehnyt, oon tietty minäkin katsellut sivusilmällä Linnan juhlia sekä Linnan jatkoja.

Itsenäisyyspäivä on kulunut rauhallisissa ja perinteisissä merkeissä; ollaan syöty hyvin, vietetty aikaa perheen kanssa, leivottu lasten kanssa joulutorttuja, katsottu enemmän ja vähemmän erilaisia itsenäisyyspäivään liittyviä ohjelmia tv:stä. Illalla klo 18-20 tietysti perinteikkäästi sytytin itsenäisyyspäivän kynttilät ikkunoille palamaan. Oon perinneihminen, ja tietyt jutut ovat mulle tärkeitä. Tämän kynttiläperinteen oon oppinut lapsuudenkodista ja itsenäistä Suomea, omia juuriani ja sotiemme veteraaneja kunnioitan niin paljon, että itsenäisyyspäiväkynttilöiden polttaminen on yksi tapa tätä kunnioitusta osoittamaan.

Eilen oli yhden ystäväporukkani pikkujouluilta, ja se sisälsi keilausta, hyvää ruokaa, juomaa ja seuraakin tietty. Myöhemmin mä jatkoin iltaa keskustaan ystäväni kanssa, ja ilta sisälsi myös paljon karaokea kahdessakin eri karaokepaikassa. Ihanaa laulu- ja musiikkienergiaa sain taas ladatuksi kotipäivien ja tän harmaan pimeän ajan jaksamiseksi! :) Vaikkakin lonkat ovat olleet tosi kipeät taas tänään.

Iltaan sisältyi kuitenkin myös hyvin ristiriitaisia tunnelmia, kun kohtasin tietyllä tavalla "silmästä silmään" ikäviä fiiliksiä lapsuuteen ja kouluaikoihin liittyen. En viitsi tässä sen enempää asiaa kuitenkaan avata. Samalla kohtasin myös ennakkoluuloja, kun sain arvosteluja siitä, mitä mä teen karaokea laulamassa, vaikka mulla on kepit ja liikkuminen on hankalahkoa. Tämä ihmettelijä ei tiennyt yhtään mun diagnoosista eikä myös pitkästä sairauslomasta ja elämäntilanteesta muutenkaan. Eikä siitä, kuinka tärkeä henkireikä laulaminen mulle on. Sain kuitenkin sitten pitkällisten keskustelujen jälkeen tämän henkilön ymmärtämään ehkä elämän tosiasioista ja mun omasta tilanteestanikin sen verran, että lopulta hän oli hyvin pahoillaan aiheuttamastaan mielipahasta ja siitä, että arvosteli mun tilannetta niin kovasanaisesti. Sain henkilön ainakin hetkeksi miettimään asioita. Se on hyvä.

Sitä oon tässä itse miettinyt tänään, että koskaan ei pitäisi aliarvioida ja mitätöidä toisen ihmisen elämää, olemista ja sanomisia, vaan pitäisi kuunnella loppuun, mitä toisella on sanottavaa. Kunnioittaa toista, yrittää ymmärtää ja olla ihminen ihmiselle. Pelkillä puheilla voi satuttaa niin paljon toista, että sillä voi olla yllättävänkin pitkät jäljet ja vaikka haavat arpeutuvat, muistot ja arvet pysyvät sen vahvimman ja rempseimmänkin kuoren alla. Emme ole tunteettomia robotteja vaan ihmisiä - tuntevia, aistivia, herkkiä olentoja.

Tällaisilla itsenäisyyspäivän mietteillä. Pidetään huolta ja välitetään toisistamme!

Mahtava perjantai-ilta!

En keksinyt tohon nyt mitään parempaakaan otsikkoa :) Mutta olipa hieno perjantai-ilta kaikin puolin!

Oltiin mun äidin kans ensin katsomassa Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin konserttia Jyväskylän Paviljongissa. Olipa mahtava konsertti, orkesteri on todella huoppusoittajia täynnä ja myös stemmalauluosuudet menevät just eikä melkein, tosi harmonisesti soivat bändiläisten äänet yhteen Tuuren äänen kanssa. Orkesteri oli tosi hyvässä vireessä ja soitto oli tosi puhdasta myös livenä, mitä nyt yhdessä uudessa biisissä (mun suosikki uudelta Käpälikkö-albumilta, "Kaikkihan me halutaan taivaaseen") huomasi vähän rytmin ja muunkin soiton olevan välillä vähän hakoteillä. Ehkä vaatii vielä vähän treenaamista, siinä on aika haasteellinen muutenkin se biisin pohjana toimiva "synakomppi" - siis sovittaa siihen ympärille sitten muut soittimet ja rytmit. Mutta siis kokonaisuus konsertissa oli kuitenkin todella upea, mentiin niin melankolisista ja pohdiskelevista, surullisistakin tunnelmista heittämällä myös riehakkuuteen ja yleisössä oli myös tosi hyvä fiilis ja energia! Ihan mahtava orkesteri ja hienoja tekstejä ja biisejä on Tuure ja muutkin bändin muusikot tehneet.

No sittenpä lähdettiinkin äipän kanssa kaupungille jatkoille. Ollaan ennenkin oltu porukassa karaokessa ym., kymmenisen vuotta sitten kohtuullisen useinkin, mutta sitten syntyivät mun lapset eikä sitä muutenkaan oo vaan tullut lähdettyä yhdessä mihinkään, vaikka monesti ollaan suunniteltu ja puhuttu. Nyt olikin tosi kiva todella pitkästä aikaa viettää tämmönen äiti-tytär -viihdeilta :) Käveltiin ensin Paviljongista keskustaan (kyllä, minäkin, keppien kanssa...) ja mentiin Hovin alakertaan istumaan iltaa joksikin aikaa. Siellä olisi ketjun toisessa ravintolassa myös esiintynyt Elastinen, mutta mä totesin sitten, että Elastisen ehtii kyllä nähdä muulloinkin - vaikka onkin aivan mahtava livenä - ja että mehän muuten suunnataan nyt karaokea laulamaan ja jatkoille sen kerran kun äipän kanssa liikkeellä ollaan. Niinpä mentiin sit mun kantayökerhoon. Sinne tuli myös mun ystäviä ja sielläpä sit loppuilta sujui riemukkaasti :) Äitikin pääsi laulamaan. Mä jäin ystävien kanssa vielä jatkamaan iltaa sen jälkeen kun äiti oli lähtenyt kotiin. Olipas paljon väkeä liikenteessä, vaikka olikin perjantai! Pikkujoulukausi on alkanut...

Mutta sellainen pe siis... Hyvää energiaa, positiivisuutta, naurua vedet silmissä eikä yhtään mitään synkistelyä, musiikkia, ystäviä ja tuttuja, kaikkee tämmöstä mikä nyt tekee sitten hyvän olon vielä jälkikäteenkin pitkäksi aikaa. Energiaa on taas vähän lisää varastossa :) Ja vaikka jälleen kerran tää päivä on ollut vaikee kun jalka/jalat ja alaselkä on aivan rikki tosta eilisestä kävelystä (rappusiakin tuli ihan kiitettävästi könyttyä illan aikana, kunnon treeniä mulle), kannatti silti ehdottomasti! Nää on kuitenkin sellasia juttuja, jotka ehdottomasti antaa energiaa enemmän kuin vie. Ja tämmösten kivojen tapahtumien ja sosiaalisen elämän kautta mä jaksan kaikkea paljon paremmin kuitenkin ja ehkä oon kotonakin vähän siedettävämpi ihminen kuin se alati kärttyinen muija :D (Uskokaa vaan, te ketkä mut tunnette, että sekin puoli musta todellakin nykyään löytyy...)

Täytyy tähän vielä lätkäistä omakuva eiliseltä. Piti ottaa tämmösiä teiniposeerauksia peilin kautta, kun oli kerrankin vähän tyylikkäämmät vaatteet päällä iltaa varten :) Tässä kuvassa yritin seisoa niin suorassa kuin pystyin (vaikka katsonkin alaspäin), vaikka paino onkin koko ajan vasemmalla jalalla kun seisoo ilman tukea. Tuo oikea polvi ei tässä näytä niin pahalta... Se taipuu älyttömästi taaksepäin, jos koitan seistä normaalisti, siis niin, että paino ois molemmilla jaloilla tasaisesti. Lonkka ja lihakset ei jaksa  tukea jalkaa ja polvea yhtään.

Vettä ja sankareita

Seisoin äsken suihkussa silmät kiinni. Annoin veden valua, nostin kasvot ylöspäin suihkua kohti ja kuuntelin kohinaa. Vesi on mulle ominainen elementti. Rakastan sitä, miltä vesi tuntuu ja miltä se kuulostaa. Vesi liittyy myös uimiseen, kesään ja järveen. Mökkiin, tärkeisiin lapsuudenmuistoihin.

Veden merkitys on kasvanut yhä. Se on ainut paikka mulle tällä hetkellä, jossa voin liikkua niin, etten tunne koko ajan kipua enkä huomaa olevani liikkumiseltani jollakin tavalla poikkeava. Ainut, mikä vedessä nykyään häiritsee, on ulkoreidestä osittain takapuoleen ulottuvan 30 cm leikkausarven ja sitä joka puolelta ympäröivän isohkon alueen häiriintynyt tuntoaisti. Vesi ei tunnu tähän kohtaan osuessaan hyvältä, vaan se aiheuttaa kihelmöintiä tai pistelyä. Osasta ulkoreittä puuttuu tunto kokonaan.

Katselin suihkussa ollessani suorakulmion muotoisia seinälaattoja ja neliön muotoisia lattialaattoja enkä ajatellut oikein mitään. Yhtäkkiä mieleeni muistui vertauskuva, jolla eräs yliopiston yrittäjyyden proffa aikanaan kuvasi sitä, millainen on yrittäjähenkinen ihminen tai millaista yrittäjyys on verrattuna siihen, miten yhteiskunnassa usein ihmisiä yritetään lokeroida tiettyyn muottiin tai lokeroon. "Tavallisten" ihmisten pitäisi vertauskuvallisesti mahtua siihen neliön muotoiseen lokeroon, kun taas yrittäjähenkinen ihminen rönsyilee reilusti sen neliön alueen ulkopuolellekin. Hän näkee mahdollisuuksia niissä asioissa, missä muut näkevät vain haasteita tai esteitä.

Eilen järkkäsin tyttöjen - tai siis naisten - illan ja myöhemmin olimme vielä kaupungillakin karaokea laulamassa ja muutenkin viihteellä. Olipa ihan huikea ilta, iloa ja paljon naurua, hervotonta käkätystäkin, mutta myös hyviä, syvällisiä keskusteluja. Kaupungilla sitten näin sattumalta paljon tuttuja, mikä oli hienoa, mutta hämmentävää. En moniakaan ollut nähnyt sitten mun leikkauksen ja jälleen kerran oli jännä nähdä, miten eri tavoin mun tilanteeseen suhtauduttiin. Ihan kuin minutkin lokeroitaisiin yrittäjä- ja yrittäjyyshenkisesti jollakin tavalla johonkin "potilasmuottiin" tai "potilaslokeroon..."

Ehkä parasta oli kuulla niitä kommentteja, että "onpa hieno juttu, kun oot lähtenyt ihmisten ilmoille", kyseltiin ehkä kuulumisia, mutta muuten muhun suhtauduttiin kuin ennenkin. Oon kirjoitellut siitä aiemminkin, että enhän mä oo ihmisenä muuttunut millään tavalla (paitsi ehkä entistä syvällisemmäksi), ihan sama rempseä, positiivinen itseni yhäkin olen ainakin pääsääntöisesti.

Mutta sitten välillä tuntuu jotenkin vaikealta, että joidenkin ihmisten silmissä musta tulee jollakin tavalla sankari. "Yli-ihmistetään", tai siis miten mä sen selittäisin... Siis mua pidetään välillä jotenkin superihmisenä, erityisen sitkeänä, ja sellaisena, jonka tarinaa vasten peilataan omaa elämää ja ehkä todetaan, että no ei se elämä niin surkeaa olekaan kun kerran tuolla Hst:lla on vielä surkeampi tilanne. Ottaako tästä nyt mitään selvää... :D Toivottavasti!

Mutta mä väitän, että jos ihan kenelle vaan tulee joku tällainen vastaava elämäntilanne eteen, varsinkin kun on perheellinen ihminen, ei oo muita vaihtoehtoja kuin jatkaa ja pitää suunta eteenpäin, jaksaa vaan ja ottaa päivä kerrallaan. Mikään yli-ihminen tai sankari en todellakaan ole, välillä ottaa aivan suunnattomasti päähän, itkettää ja asioita miettii yön pimeinä tunteina ihan liikaa. Näistä blogiteksteistäkin kyllä näkee, että tunnelmat vaihtelevat laidasta laitaan. 

Se, mikä ehkä on mun etu tässä tilanteessa - jos nyt voi eduksi mitään sanoa - on se, että mä pystyn käsittelemään asioita näin avoimesti mitä mä niitä käsittelen. Tämä tapa sopii mulle, kirjoitan asioita ylös, puhun niistä, annan ja saan vertaistukea. Mulle on tultu sanomaankin, että näillä mun blogikirjoituksilla oon saanut ihmisiä miettimään asioita ja että kirjoitan tärkeistä asioista. Mutta tämä on mun juttu, eikä tämä tyyli sovi kaikille, jotkut ovat asioistaan mieluummin hiljaa. Kukin tyylillään!

Pointtina siis se, että en mä ole sen enempää sankari tai mikään muukaan jalustalle nostettava tyyppi kuin kukaan muukaan. Oon ihan tavallinen ihminen muiden tavallisten ihmisten joukossa, jolla nyt sattuu vaan olemaan vähän viallinen kroppa.

Elämä on varjoa ja valoa

Mulla oli pitkästä aikaa taas mahdollisuus päästä laulamaan lauantaina. En saanut tällä kertaa "laulureissulle" mukaan ketään mun ystävistäni, mutta kohtasin erikoisen tapahtumasarjan kautta illan aikana pariskunnan, joka sitten lähti mukaani karaokea kuuntelemaan. Tuosta tapahtumasarjasta ei tällä erää enempää. Ainut, mitä mä voin salaperäisesti todeta, on se, että elämä on merkityksellisiä kohtaamisia täynnä ja joskus sitä vaan on oikeassa paikassa oikeaan aikaan :) Ihmeellistä.

Tulin äsken työterveydestä, kävin työterveyslääkärin luona sovitulla kontrollikäynnillä. Juttelimme kaikessa rauhassa ja kävimme läpi, missä mennään. Tilanne on sama mitä se oli viimeksikin - ei huonompi muttei parempikaan. Näin on menty jo aika pitkään, ei muutosta suuntaan jos toiseen. Jos lonkka ei toimi niin se ei vaan toimi, vaikka kuinka jumppailisi ja harjoittelisi altaassa jne., jos siinä on joku vika. Nyt odotellaan sitten tuloksia magneettikuvauksesta ja ultraäänitutkimuksesta ja muutaman viikon päästä olisi toinen työterveysneuvottelu myöskin. Hiukan mietimme sitä, tuleeko toi seuraava neuvottelu vähän liian aikaisin - muuttuuko tilanne miksikään muutamassa viikossa - mutta se pidetään kuitenkin ennalta sovitun aikataulun mukaan.

Kerroin myös olleeni "omalla lomalla" ja vähän oman jaksamisen testaamiseksikin osastopäivillä Helsingissä muutama viikko takaperin. Työterveyslääkäri oli tyytyväinen siitä, että mä lähdin mukaan tuonne osastopäivillekin ja sitä kautta myös kokeilin, miltä tuntui olla pari päivää töiden parissa ja istua/seistä pidempään. Se osoittaa kuulemma kaikille, että mulla todellakin on asenne kohdallaan ja siitä viimeistään pitäisi ihmisten nähdä ja ymmärtää, etten todellakaan vain "sluibaile kotona" (hehe, lääkärin osuva ilmaisu siitä, miten jotkut tekisivät, jos työnteko ei muuten vaan huvita). Vaan että mulla on motivaatiota töitä kohtaan ja intoa olisi palata takaisin, jos vaan fysiikka kestäisi. Mutta eipä se kestä, tuon reissun jälkeen mun lonkka oli todella kipeä jonkin aikaa kuten täällä blogissakin kirjoitin, vaikka henkisesti olikin tosi mukavaa nähdä työkavereita ja olla edes hetkellisesti osana sitä porukkaa.

Lääkäri mietiskeli sitten, että hän todella toivoo, että työnantajalta löytyy ymmärrystä tässä mun tapauksessa (kuten tähän saakka on löytynytkin), koska vika on sellainen, jolle mä en ole voinut itse mitään ja mulla kuitenkin oikeasti on motivaatiota palata töihin heti kun on mahdollista. Nykyään kun on niin paljon ihmisiä, joita ei syystä tai toisesta vaan työnteko huvita, ja sen varjolla ollaan sitten pois töistä. Mä olen kuulemma kuitenkin sillä tavalla positiivinen esimerkki sairauslomalla olijasta, että oon tehnyt koko ajan voitavani sekä oman henkisen että fyysisen vointini suhteen ja pidän itseni virkeänä tavalla tai toisella. Enkä eristäydy, oon avoin, kuljen ihmisten ilmoilla, pyrin toimimaan vertaistukena, tiedottamaan asioista jne. Mutta näinhän mä toimisin muutenkin, tällainen mä olen, eikä mua lonkkavika ole persoonana mihinkään muuttanut - tai jos on, niin voisin väittää, että vaan suvaitsevaisempaan, inhimillisempään ja syvällisempään suuntaan. Ei ole huonompi suunta ollenkaan :)

Nyt onkin tän viikon "käynnit käyty" eikä loppuviikolla tarvii mennä minnekään. Ensviikolla onkin sitten pitkästä aikaa fyssarikäynti ja sitten se tuomiopäivä... Siis ortopedin tapaaminen ja tutkimustulosten kuuleminen... Se käynti kyllä jännittää taas vaihteeksi sitten ihan älyttömän paljon. Ei ihan vielä, mutta kunhan ko. päivä lähenee, niin huhhuijaa. On isoista jutuista kyse.

Työ(loma)matka!

Terveisiä Helsingistä! Meillä oli siellä osastopäivät nyt torstain ja perjantain ajan. Työkaverit houkuttelivat mut lähtemään mukaan, jos vointi vaan sallii, ja kyllähän mä sitten mukaan lähdinkin. Tuo reissu oli mulle "omaa lomaa", vaikka osallistuinkin myös työasioihin liittyviin tekemisiin ja kuuntelin tietysti muutenkin mielenkiinnolla tämän hetken työkuulumisia. Tosi kiva oli myös nähdä uusia työkavereita, joita on porukkaan tullut nyt syksyllä. Jos en nyt olisi mukaan lähtenyt, en tiedä, milloin mulla seuraavan kerran olisi ollut mahdollista tätä koko porukkaa nähdä kerralla samassa paikassa. Varsinkaan kun ei yhtään tiedä, mitä jatkossa seuraa ja onko mulla vielä edessä operaatioita tms., sitten ei ainakaan mihinkään reissuille pääsisi... Eilen ja tänään meillä oli ihan kunnon työasiaa, mutta eilisiltana käytiin myös Virgin Oilissa syömässä ja sen jälkeen lisäksi sain osan porukasta vielä houkuteltua karaokeakin laulamaan. Kas kummaa ;) Tai siis mä lauloin, muut kuuntelivat :D

Tulin työkaverin kyydillä kotiin tuossa puoli seiskan aikoihin illalla. Nyt oon aika rikki, lonkka on kipeä ja oon ottanut särkylääkkeitä. Niin otin kyllä aamullakin. Tiesin hyvin ennen reissuun lähtöäkin, että sekä matkustaminen että kaikki istuminen, seisominen ja kävely kyllä kipeyttää mut, joten tähän on varauduttu... Nyt vaan pitää ottaa ihan rauhassa, makailla selällään, jolloin kipuja ei juurikaan oo, ja nostaa jalat ylös. Huomenna on varmasti myös tiedossa vielä pahempi jumipäivä mitä tänään, mutta siihenkin oon varautunut enkä mieti sitä sen enempää... Näihin kipuihin varmaan saattaa Rodoksen reissukin vielä jonkin verran vaikuttaa, luulen? Silti oon kuitenkin tosi tyytyväinen, että lähdin tuonne "työreissulle", se virkisti kyllä ja uskon, että muutkin arvostivat sitä, että mä tulin mukaan, vaikka pois töistä nyt olenkin. Samalla mä sain myös tilaisuuden näyttää uusille työkavereille, että oon positiivinen ja aktiivinen persoona lonkkaviastani huolimatta :) Tietty sekin oli hyvä juttu, että sain tilaisuuden kertoa mun tilanteesta kaikille niille uusille työkavereille, jotka eivät ehkä tienneet, miksi mä olen pitkällä sairauslomalla. Eipähän tarvitse kenenkään ihmetellä ja miettiä.

Kipujen lisäksi oon tosi väsynyt, nuo täydet "työpäivät" (mulle lainausmerkeissä, muille ne olivatkin tietty ihan oikeita työpäiviä) veivät multa kyllä kaikki mehut, vaikka tosi mukavaa ja mielenkiintoista olikin. Samalla piti keskittyä työasioihin, kestää epämukavaa tunnetta ja kipuja lonkassa ja reidessä. Yritin myös käyttäytyä mahdollisimman normaalisti, siis istua normaalia kipukynnystä pidempään, etten häiritsisi muita koko ajan liikehtimällä ja koko ajan nousemalla ylös ja istumalla taas alas... 

Näistä kaikista asioista huomaa, ettei työkykyä vielä ole tarpeeksi. Ihan aiheesta olen todellakin pois töistä ja kyllä lääkärit tietävät, miksi mulla sairausloma jatkuu. Toisaalta nämä pari päivää edes jollakin tavalla töiden parissa olivat myös hyvä testi mulle siitä, miten mä reagoin sekä fyysisesti lonkan ja jalan osalta että henkisestikin. Henkisesti tuntui selkeästi hyvältä kuulla työasioista, nähdä työkavereita ja päästä taas jollakin tavalla edes pariksi päivää osaksi sitä työporukan sosiaalista yhteisöä, mutta samalla työasioiden miettiminen ja käsittely (vaikkakin melko pintapuolisesti) nähtävästi myös uuvuttaa vielä tällä hetkellä todella paljon, kun siihen yhdistetään rinnalle epämukava olo kropassa. Siis kivut sekä huono jalan toimivuus ja hankala liikkuminen. Vaikka melko ketteräksi oon kyllä keppeineni jo tässä ajan mittaan tullutkin :D 

Mut joo, noiden työjuttujen päälle vielä matkustukset, kävelyt kaupungilla ja eilinen myöhään valvominen... Huh. Taidan suunnata seuraavaksi suihkuun ja unten maille. Hyvää yötä!

Try

"Where there is desire

There is gonna be a flame

Where there is a flame

Someone's bound to get burned

But just because it burns

Doesn't mean you're gonna die

You've gotta get up and try, try, try..."

laulaa Pink stereoissa. On loppukevät ja oon soittanut kyseistä biisiä varmaankin jo neljättä kertaa putkeen, mutta tähän mä vaan en kyllästy koskaan. Ihan mahtava kappale ja melkoisen osuva...

Istun sohvalla aamupäivällä ja yritän, jälleen kerran, kerta toisensa jälkeen kuten joka päivä, saada housunlahjetta oikeaan jalkaan. Vasempaan lahje sujahtaa kuten kuuluu: ei muuta kuin nostaa vaan jalan ilmaan ja pujottaa lahkeen jalkaan - niinkuin nyt normaalisti ihmiset pukevat sen enempää asiaa miettimättä. Oikea jalka ei suostu vieläkään yhteistyöhön. Yritän ja yritän nostaa jalkaterää lattiasta ilmaan, mutta se tottelee vain parin sentin verran, jos sitäkään.

Pink jatkaa laulamistaan:

"Gotta get up and try, try, try

You gotta get up and try, try, try..."

Ja minähän yritän. Kerta toisensa jälkeen. Valjastan kaikki voimani, mitä suinkin musta lähtee, siihen, että saisin jalan ja jalkaterän ylemmäs lattiasta ja käännetyksi sen sisäkiertoon niin, että saisin sen pujotetuksi siihen hemmetin housunlahkeeseen. 

Ei tuota tulosta yhä tälläkään kertaa. Lopulta mä nostan jalan käsillä niin, että saan sen pujotettua lahkeeseen. Samantyyppinen homma sukkien kanssa - vasemman jalan sukan saan hienosti jalkaan, mutta oikea pitää kurotella ja  keplotella hankalasti paikalleen lattiaa pitkin. "Miksi toi jalka ja sen voimat eivät vaan voisi lähteä toimimaan kuten kuuluu", mietin varmaan tuhannetta kertaa sitten maaliskuun lopun.

Ajattelen, että tuota taustalla soivaa biisiä mä joskus aion kyllä koittaa laulaa karaokessakin. Niin teenkin alkukesästä ja kyseisen kappaleen laulaminen tuntuu heti ensimmäisen yrittämisen jälkeen tosi hyvältä, mulle niin sopivalta. Sekä melodia että sanat pakottavat vaan jaksamaan - on pakko yrittää niin kauan kuin henki pihisee. Mä en todellakaan anna periksi!

Syyskuun alku. Viikko on ollut kai periaatteessa ihan hyvä, ei ihan hirveästi kipuja ja muutenkin ok, kivoja ja tärkeitä ihmisiä on nähty ja mahtavaa kannustusta saatu. Mutta mulla on ollut kurkku kipeänä, vähän puolikuntoinen olo ja oon ollut muutenkin loppuviikkoa kohti aika ärsyyntynyt ihan kaikkeen, kävelyn hankaluuteen erityisesti. Hermostuttaa kotinurkissa pyöriminen, samanlainen arki ja toimimaton jalka. Yritän ja yritän, harjoittelen ja harjoittelen, mutta tulosta ei vaan tule. Housunlahkeet ja sukat tuottavat yhä ihan samanlaisia haasteita kuin muutama kuukausi aiemminkin ja jalka on aina vaan kipeä.

Lauantaille tarjoutuu onneksi mahdollisuus lähteä karaokea laulamaan ja iltaa viettämään. Tartun tilaisuuteen heti, tottakai! Tiedossa on taas uutta voimaa ja energiaa laulamisen muodossa, jee!

Tuttu järjestysmies kyselee kuulumisia ravintolan narikassa. Jutellaan niitä näitä ja hän kyselee myös, oonko yrittänyt kävellä yhtään ilman keppejä ja miltä se kävely sitten tuntuu. Joo, kävelty on ja yritetty on, mutta ei tunnu hyvältä... Joo, jatkan yrittämistä, tietty, eihän tässä muutakaan voi, lisätutkimuksia odotellessa...

Ravintolan karaokepuoli puoli tuntia myöhemmin. Mut kuulutetaan lavalle. Oon toivonut monia kappaleita, enkä tiedä, mitä laulan ensimmäisenä. Robbie Williamsin biisiä ei löydy, joten otetaan joku muu biisi mun listasta. Nojaan keppiini ja näen monitorista, että eka laulamani biisi tulee olemaan Pinkin Try. Kylmät väreet kulkevat heti selkäpiitäni pitkin.

"Ever worry that it might be ruined

And does it make you wanna cry?

When you're out there doing what you're doing

Are you just getting by?

Tell me are you just getting by, by, by?

Where there is desire

There is gonna be a flame

Where there is a flame

Someone's bound to get burned

But just because it burns

Doesn't mean you're gonna die

You've gotta get up and try, try, try..."

Tosi voimakkaat tunteet pyrkivät usein esiin tätä kappaletta laulaessani. Joskus olen pidätellyt kyyneleitäkin laulun aikana, mutta nyt, kuten useimmiten, valjastan tunteet hyvin voimakkaaseen heittäytymiseen. Laulan joka hetken aistien ja fiilistellen. Yleisöstäkin aistii, että sanat merkitsevät mulle jotakin. Kaikkien laulamieni kappaleiden sanat kyllä aina muutenkin merkitsevät mulle paljon, mutta erityisesti tämä kappale...

"Gotta get up and try, try, try

You gotta get up and try, try, try..."

Minä ja keppini. Viha-rakkaussuhde niihin jo kohta vuoden ajan - ilman ei yleensä pärjää, mutta harmittavat ne silti eikä tiedä, milloin niistä pystyy luopumaan.

Kävelen lavalta alas yleisön joukkoon. Pari henkilöä kiittelee tulkinnasta ja kylmistä väreistä.

Yritän ja tulen yrittämään jatkossakin.

Raikkaita tuulia

"Teemme päivää, teemme yötä

Pitkää työtä, jos hyvin käy

Paikoillemme emme suostu jäämään

Vaikka pimeässä valoa ei näy

Näämme unta vapaudesta

Yössä kylmän teräksisen kaupungin

Onnekkaimmat saa kiinni rakkaudesta

Joka versoo läpi mustan asfaltin

Milloin saavut, sä raikas tuuli

Ilmaan seisovaan ja ruosteiseen

Raikas tuuli, puhalla pois

Puhalla pois pilvet pinttyneet..."

Aloin olla tämän viikon loppupuolta lähestyttäessä alamaissa. Ajatukset kiersivät kehää ja kyllästyin täällä kotinurkissa ihan kaikkeen. Olin valvonut öisin, kuten kirjoitinkin aiemmin, ja pohtinut ihan liikaa asioita.

Tunnelmat muuttuivat torstai-iltana aika vauhdikkaasti paremmiksi, kun luin meilit. Olin saanut Suomen Nivelyhdistyksen toiminnanjohtajalta/Niveltieto-lehden päätoimittajalta, Jyrki Laaksolta, meilin, jossa hän kertoi löytäneensä mun ja Pauliinan perustaman Facebook-sivuston ja oli ajatellut heti, tekisimmekö jutun myöhemmin syksyllä ilmestyvään lehteen omiin lonkkadysplasiakokemuksiimme perustuen. Pauliinaa ei kauaa tarvinnut houkutella tähän tehtävään mukaan, joten niinpä vastasin melko pian, että ilman muuta teemme jutun! :) 

Saamme melko vapaat kädet tähän juttuun ja nyt olemme miettineet jo hiukan tekstin rakennetta. Aikaa tässä on vielä paljon, mutta mulla alkaa jo olla tarinaa jonkin verran kasassa. Oon ollut niin innoissani! Jos oon ihan rehellinen, olin salaa toivonut, josko jotakin tiedotusreittiä tai muun vähän laajemman jakelun kautta saisin eteenpäin tietoutta näistä asioista. Toisekseen musta on hienoa, jos voimme olla muille myös vertaistukena, kun se kerran mahdollista on. Olin itse viime syksynä niin ihmeissäni, yllättynyt ja järkyttynytkin koko diagnoosista, etten tiennyt, mitä ajatella. Eikä aiheesta ensin löytynyt suomenkielistä tietouttakaan paljoa mitään. On siis vain upeaa, että muiden samassa tilanteessa olevien ja ehkä vasta diagnoosin saaneiden nuorten aikuisten ei tarvitsisi olla niin yksin diagnoosinsa kanssa ja löytyisi jo ajoissa tsemppaava yhteisö ympärille täältä kotimaasta. Ja että he tietäisivät ja huomaisivat, että on muitakin, jotka täsmälleen tietävät, miltä diagnoosin saaminen tuntuu ja miten lonkkadysplasia vaikuttaa ja tulee vaikuttamaan elämään jatkossa.

Torstai-ilta jatkui muutenkin hauskoissa merkeissä, kun ystäväni lähetti mulle videon eräästä keväisestä illanvietostamme. Ihan mainio pätkä ja mä hekottelin videolle ihan hysteerisesti koko illan :D Neiti kuusvee lähes heräsi yöuniltaan, kun mun naurulle ei meinannut tulla loppua! Kun ystävä vielä kertoi mun nimen vaihtuneen hänen puhelimensa viestityssoftassa Nissiseksi, olin ihan totaalihysterianaurukohtauksen vallassa :D Mies jo kommentoi mulle, että "sä oot ihan sekaisin ja väsynyt, koita nyt nukkua jo", kun mä naureskelin vedet silmissä vielä siinäkin vaiheessa kun jo puolittain olin nukahtamassa - olihan ystävä viestittänyt mulle vielä "Hyvää yötä, Nissinen!" Nauruterapiaa parhaimmillaan! Oikein kun nauraa, ei siinä enää mitään lonkkaongelmia mieti - ja oikein hyvä niin.

Nissinen tänään :D

Ja nyt kun on päästy tähän positiivisten juttujen hehkutukseen, täytyy myös mainita, miten mahtavaa oli eilen käydä laulamassa pitkästä aikaa karaokea. Ehdittiin laulaa monta kappaletta ystäväni kanssa. Näin myös muutenkin monia tuttuja ja ystäviä. Teki kyllä NIIIN hyvää ja laulaessa viimeistään sain taas kaikki negatiiviset tuntemukset ainakin joksikin aikaa mielestä pois. Ei haittaa sekään, ei sitten yhtään, että perinteiseen tyyliin on oikea jalka "normaalia" (mikä mun normaalitilanne nyt onkaan) kipeämpi nyt ja kepit on parhaat kaverit. Musiikki on vaan niin huikea ja eheyttävä juttu... Onneksi on musiikkia! Onneksi voin laulaa!

"Me kytkeydymme samaan ketjuun

Niin kuin toiset ennen meitä vuorollaan

Ne raivas tietä itselleen ja rakkaimmilleen

Raivas tietä vasten yötä, kuolemaa

Oi, milloin saavut, sä raikas tuuli

Ilmaan seisovaan ja ruosteiseen

Raikas tuuli, puhalla pois

Puhalla pois pilvet pinttyneet

Liekö meillä koskaan täällä

Mitään muuta ollutkaan

Kuin pitää kiinni, kuin pitää kiinni

Päästää voima lävitsemme virtaamaan

Oi, milloin saavut, sä raikas tuuli

Ilmaan seisovaan ja ruosteiseen

Raikas tuuli, puhalla pois

Puhalla pois pilvet pinttyneet

Oi, milloin saavut, sä raikas tuuli

Ilmaan seisovaan ja ruosteiseen

Raikas tuuli, puhalla pois

Puhalla pois pilvet pinttyneet

Oi, raikas tuuli, puhalla pois

Puhalla pois pilvet pinttyneet..."

Juha Tapio: Raikas tuuli

"Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin, että vastatuulessakin lentää jaksaisi..."

Eilen vietimme ystäväni kanssa karaokeiltaa oikein iloisissa merkeissä. Lähdettiin jo hyvissä ajoin keskustan karaokebaariin ja siellä oltiinkin ekat laulajat. Mä aloitin laulamisen ja ystävä jatkoi. Mahtavaa, kun karaokevetäjä alkoi yhtäkkiä laulaa kakkosääntä ystävän ekan biisin mukana, mulla meni kylmät väreet! Samaten kylmät väreet menivät kun ystäväni lauloi Chisun biisin "Yksinäisen keijun tarina", josta tuo tämän tekstin otsikkokin on. Mielettömän hieno kappale! Koskettavat sanat kyllä myös, jotenkin itsekin osaan niihin samastua juuri tässä elämäntilanteessa...

"Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin

Että vastatuulessakin lentää jaksaisi

Kovat oli ajat ollu hällä takana

Mut kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja?"

Saatiin laulaa monta biisiä, myös duettokin (osittain kaksiäänisesti!), ennenkuin väkeä alkoi olla baarissa jo tungokseksi saakka, joten sitten siirryttiin seuraavaan paikkaan lauluja jatkamaan. Oli mielettömän kivaa laulaa pitkästä aikaa taas oikein kunnolla eikä se jäänyt vain muutamiin biiseihin tai vaan yhteen lauluvuoroon, kuten se usein tuppaa jäämään, jos karaokeen menee liian myöhään illalla. Mä niiiiin nautin laulamisesta ja esiintymisestä! Kyllä sai taas sekä purettua huonoa että ladattua positiivista energiaa itseensä!

Tänään käytiin ystäväperheen mökillä kesäpäivää viettämässä ja samalla reissulla haettiin tyttö viikonloppureissultaan kotiin. Kyllä oli väsynyt reissaaja ja mökillä parhaan ystävänsä kanssa ulkopuuhissa, trampoliinilla pomppiessa ja uidessa itsensä ihan väsyttänyt neiti :) Nukahti takapenkille nopeasti ja kotipihaan tullessa oli tyttö niin väsynyt, ettei olisi halunnut lähteä autosta pois ollenkaan vaan mielellään olis jäänyt autoon nukkumaan :D Sitä itkeskelikin aikansa. Mutta sisälle tultiin ja nopeasti lapset täälläkin saatiin omiin sänkyihinsä unten maille.

Unta tässä vähän taas itsekin kaipaa, kun viime yönä tuli valvottua pitkään... Pitkälle aamun puolelle ;) Ja toki muutenkin ottaa taas kipeästi jalkoihin tuo eilinen liikenteessä olo ja tämän päivän autossa istuminen. Taas on kiitettävästi ylimääräistä turvotusta tossa oikeassa jalassa erityisesti. Milloinkohan tuo turvottelukin lakkaa... Kun sais turvottelun muuten pois, mutta jalan lihakset taas kunnolla toimiviksi ja sitä kautta "tervettä turvotusta" eli lihakset kasvuun. Huomasin nimittäin tänään autossa istuessani, että nuo reiden lihakset on aika surkastuneita, oikea jalka on polven yläpuolelta reidestä paljon kapeampi (paitsi siitä haavan alueelta) mitä vasen on, jossa vaan lihakset vahvistuu kun se jalka on niin paljon enemmän töissä kun liikun. Tällä menolla surkastuvat vielä nuo jalan lihakset lisää, jos ei jotain parannusta toimivuuteen saada lähitulevaisuudessa jollakin konstilla.

Mutta ai niin! On kerrottava vielä kivasta unesta, jonka muutama yö sitten näin enkä muistanut siitä kirjoittaa blogiin :) Olin unessa Juha Tapion konsertissa. Jossakin vaiheessa kun eka setti oli loppunut ja väliaika alkoi, Juha huomasi että olin yleisössä ja hänpä hyppäsi siihen mun istumapaikan eteen, sanoi että muistaa mut kun kirjoitti aikanaan mulle keppiin "tsemit!" nimmarin kera ja halusi jatkaa tarinaa... Kirjoitteli samaiseen keppiin lisää tekstiä, monenlaisia tsemppaussanoja. En muista tarkkaan, mitä teksteissä luki, mutta joku sanoista oli ainakin "voimia" ja muuten osa tekstistä oli jotenkin runomuodossa. Olin ihan otettu, muistan sen fiiliksen unesta vieläkin! Ja sitten satuin näkemään myös jossakin käytävällä "kohtalotoverini" eli lonkan dysplasian ja hitaan leikkauksesta toipumisen kanssa elävän Pauliinan, ja sekin kohtaaminen oli tosi kiva. Todettiin siinä molemmat, että onpas kiva nähdä sattumalta livenä :D Oli oikein hyvän tunnelman uni, ihan mahtava!

"Ois paratiisi meillä täällä näin jos elettäisiin aina lähekkäin

Ja vaikka faunin, peikon, keijunkin suru silloin kiinni saa se ei vie mukanaan..."