Tapsaa

Tapaninpäivän ilta on kääntynyt loppusuoralle, minä puoliksi makaan sohvalla tyylilleni ja voinnilleni uskollisena, mies tuli jokin aika sitten salilta, kuopus nukkuu ja isosiskonsa yökyläilee serkkujensa kera mummolassa. Toivottavasti sielläkin jo nukkuvat. Pyykinpesukone hurisee kylppärissä ja telkkarista näkyi tulevan joku futisdokkari äsken, jota en kylläkään edes katsonut. Mutta nyt on hyvä fiilis näin, suihkunraikkaana, kynttilöiden palaessa ja kirjoitellessa :)

Aika pitkä kirjoitustauko tuli nyt tämän blogin osalta. Tässä välissä on tullut mm. yskittyä keuhkoja pihalle (joku sitkeä pöpö on vaivannut), temppuiltua oman kropan kanssa muutenkin mutta myös vietettyä perinteisesti joulua sukulaisten kera. Saldo on kuitenkin plussan puolella, fiilis on ollut muuten ihan hyvä ja positiivinen erityisesti nyt joulun aikoihin, tykkään tästä juhlasta niin paljon itsekin joulun aikoihin syntyneenä ja joulutunnelma on aina oma erityinen lukunsa. Läheisten seura on myös tärkeää.

Polven kanssa on kyllä ollut viime viikkoina todella vaikeaa, sitä ei pääse mitenkään pakoon. (Onneksi sentään nyt ihan joulun pyhinä polvi on ollut edes hiukan rauhallisempi, eikä ihan koko ajan ole ollut pois paikoiltaan...) Tuossa reilu viikko sitten oli sellaista selviytymistaistelua tämä elo, että mun ortopedeillekin kirjoitin melko lailla suoran mutta asiallisen meilin mun tilanteesta. Tuli ainakin varmasti selväksi, miten hankalaa on. Mulla kun on usein vastaanotolla kuitenkin taipumusta peitellä jotenkin sitä mun tilannetta, kätkeydyn usein huumorin taakse... Ja jos vastaanotolla mulla on tuollainen fiilis, ei varmasti välity kunnolla, ihan sataprosenttisen autenttisesti, se tilanteen haasteellisuus. Mutta huumori on yksi mun tärkeimmistä selviytymiskeinoista. Jos sitä ei olisi, mä varmaan vaan herkkänä ihmisenä alkaisin vastaanotolla itkeä ihan holtittomasti tilannetta, eikä sitä kyllä kestä kukaan katsella. Vähiten minä. Joskus oon kyllä itkenytkin ortopedeille mutta useammin en. Anyway, nyt on kuitenkin siis meilitse varmasti välitetty mun fiilikset aika kuvaavasti. En tiedä sitten, vaikuttiko meili mihinkään, mutta hyvä heidän oli kuitenkin saada tietää, missä mennään.

Polven narkoositutkimus tehdään reilun parin viikon päästä. Se on mielenkiintoinen päivä, joka toivottavasti tuo lisäselvyyttä tilanteeseen, vaikka pelkään sitäkin, että mun polvi rikotaan vahingossa ihan kokonaan, kun itse olen tiedottomassa tilanteessa. Heti aamusta meen silloin jo keskussairaalalle, vaikka joudunkin siellä muutaman tunnin odottelemaan, ennen kuin pääsen saliin. Täytynee kysyä, onko silloin mahdollista päästä johonkin makaamaan, sillä niillä odotustilan penkeillä en kyllä pysty montaa tuntia mitenkään olemaan. Mietin myös, pitäiskö mun ottaa oma pyörätuoli sinä päivänä mukaan sairaalalle... En yhtään tiedä, millaisessa kunnossa sen tutkimuksen ja vääntelyn jälkeen mun polvi ja koko jalka on, varmasti ainakin melkoisen kipeä, joten kävely voi olla mahdotonta, vähintäänkin erittäin vaikeaa. Voisi olla fiksu veto ottaa se pyörätuolikin keppien lisäksi mukaan. Toki sairaalassakin tuoleja on, mutta oma on aina oma.

Pyörätuolista puheenollen: mulla on nyt kotona testattavana Ottobock Avantgarde -merkkinen kevyt ristikkorunkoinen aktiivituoli. Kävin viime viikolla sitä fysioterapiassa testaamassa, mukana oli myös apuvälinefirman edustaja. On vaikuttanut tuo tuoli kyllä hyvältä ja ihan kivan näköinenkin tuo on pyörätuoliksi... Jos tuoli tuntuu hyvältä, se jää mulle itselleni :) Se on siis ihan tuliterä. 

Huomatkaa tämä rungon metallimusta väri, jossa on vihertäviä kiiltäviä hileitä ;) Bling bling! Vähän huonosti erottuu kylläkin kuvasta.

Tuoliin saadaan vielä myös mustat renkaat (harmaat ovat hirveät!!) ja lisäksi siihen tulisi myös vaakatasoon nouseva jalkalauta vasenta polvea varten, sillä polvi on pakko saada usein suoraksi ja jatkossa myös, jos leikkaus tulee. Mun fyssari soittelee mulle nyt loppuviikosta ja kyselee, miltä tuntuu ja ottaisinko tuolin vaiko en. Kyllä mä luulen, että tuo jää mulle, on se kuitenkin ihan fiksun oloinen, näköinen ja kevyt (vaikka siinäkin saan kädet vapisemaan ja tärisemään hyvin äkkiä, mutta tämä tuoli tuleekin lähinnä vain tasaiselle lattialle sisäkäyttöön ja ulkona mulla on aina kuitenkin työntöapua tai sit oon liikenteessä mopolla tai ihan lyhyet matkat keppien kanssa). Yksi tuoli ois vielä mahdollista kokeilla uudestaan, mutta kun vertasin sen tuolin ulkonäköä tähän nykyiseen, niin kyllä tää jotenkin on vaan parempi ja jotenkin hmm... ...linjavamman näköinen selkeästi!

Me ollaan Suomipop!

Päässä ovat soineet koko tän päivän monet Haloo Helsingin biisit. Jäivät soimaan eiliseltä, kun soittivat tämänvuotisten Suomipop-festareiden viimeisenä esiintyjänä. En oo kovinkaan paljon tykännyt tuosta bändistä ennen, jotenkin on ärsyttänyt se Ellin laulutyyli, mutta on heillä hyviäkin biisejä. Mutta nyt kun näki bändin livenäkin, niin tykästyin kyllä ja kannatti odotella aika pitkä pätkä festarialueella tota viimeistä esiintyjää :)

Festarit sujuivat muuten aika "laidasta laitaan" -tunnelmissa mun osalta. Ensinnäkin alun perin mun piti lähteä sinne alueelle pyörätuolin + keppien kanssa, mutta sitten edellisiltana tuntui siltä erinäisistä syistä johtuen, että musta on kaikille ystävilleni noiden kaikkien vehkeiden kanssa enemmän vaivaa kuin että oisin hyvää seuraa siinä missä muutkin. Fiilikset laskivat ja pitkään mietin, että en lähde ollenkaan. No, sitten eilen kuitenkin olin jo toisissa aatoksissa, kun alkoi näyttää siltä, että ehkä mun ystäväporukka nyt kuitenkin mua ja kaikkia systeemejä jaksaa katella - ja tuolia tarvittaessa työntääkin :D

Eräs ystävistäni haki mut kotoa autolla, mutta auton kyytiin tuo "mummopyöris" ei sitten mahtunutkaan, on se sen verran iso vekotin kuitenkin. Sitten päädyttiin siihen, että lähden aluksi keppien kanssa ja tuoli tuodaan mulle sitten myöhemmin toisella kyydillä. Aluksi pärjäsinkin keppien kanssa ihan kohtalaisesti, ja tuli istuttua myös festarialueen penkeillä kinttuja lepuuttamassa. Siinä sitten väkisinkin tuli käveltyäkin alueella edestakas, ja Neljän Ruusun keikan jälkeen käveltiin myös Sokos Hotel Paviljongille Trattoriaan syömään (ja pitämään sadetta, sillä sade yltyi välillä aika kovaksikin)... Siinä vaiheessa alkoi jo tuntua siltä, että jalat alkaa väsyä ja pettää alta/täristä ja kävely oli jo hankalampaa. Sinnittelin kuitenkin ja maittavien ruokien ja kuohareiden jälkeen suuntasimme alueelle takaisin Sannia katsomaan. Ystävät halusivat välillä lavan eteenkin, ja mulle sopi hyvin istua kauempana, koska ei tuo Sanni mun ykkösartisteihin kuulu. Halusin myös jäädä alueelle, kun he lähtivät välillä käymään porttien ulkopuolella. 

Sade yltyi taas, ja Yön keikkaa odotellessa porukka näyttikin jo melkoiselta Barbapapa-Nuuskamuikkusmereltä erivärisine sadetakkeineen ja -viittoineen :D Tässä vaiheessa mua kuitenkin otti jo älyttömästi päähän sekä tuo sade, kastuneet kepit, joista oli inhottava pitää kiinni että myös mun jalat, jotka ei vaan suostuneet enää toimimaan kunnolla. Kun osa ystäväporukasta viestitteli (he tulivat vasta myöhemmin paikan päälle), ja toiset myös ilmoittelivat, että tulisin minäkin välillä ulos alueelta, totesin mä sitten porttien toiselle puolelle raahauduttuani, että ei tästä tuu yhtään mitään, mua ottaa niin älyttömästi päähän sekä koko sää että myös mun jalat. Soitin jo miehellekin, että tulisi hakemaan mut pois. 

Muu porukka sitten tuli kuitenkin mun luokse ja houkuttelemalla houkutteli, että jäisin vielä. Jonkin aikaa tuumin, ja sitten soitin taas miehelle, että joko lähdit tulemaan tänne - ota se pyöriskin mukaan, jäänkin vielä :D No se olikin jo valmiiksi auton peräkontissa, joten ylimääräistä lenkkiä ei hänelle tullut. Pientä säätöä tuli vain siitä, että mies ajoi auton ihan eri paikkaan missä me muut oltiin odoteltu... No, lopulta hän sitten toi tuolin mulle itse ja me päästiin vihdoin takaisin alueelle :) 

Sitten tuolin kanssa liikkeellä ollessa mua helpotti kyllä huomattavasti. Pystyin vihdoin keskittymään muuhunkin kuin siihen jännitykseen, kestääkö jalat vaiko ei. Välillä nousin ylös, kuvasin esiintyjiä ja muutenkin seisoskelin, välillä istuin. Pidemmät välit ystävät työnsivät mua ja avitin itsekin kelaamalla. 

Se tuli kyllä todettua, että tämä lainapyöris todellakin on kyllä liian iso ja aivan liian huonosti kulkeva tällaisiin tapahtumiin (vaikka ystävät totesivatkin, että ihmeen hyvin tuokin vehje kulkee, vaikka oon kyydissä), ja muutenkin - kyllä on parempiakin tuoleja todellakin olemassa! Ei tuolla tuolilla itsenäisesti paljoa liikuttaisi. Mutta kaikenkaikkiaan oli kyllä sitten kuitenkin tosi hyvä päivä. Kannatti jäädä loppuun saakka ja nähdä taas Paula Koivuniemi sekä ekaa kertaa myös Haloo Helsinki. 

Se kyllä jäi hiukan vaivaamaan, kun jossakin vaiheessa illankin aikana sain kommentteja siitä, kuinka paljon suunnittelua reissuihin tai tällaisissa tapahtumissa olemisiin vaatii se, että joku porukasta on liikuntarajoitteinen. Onhan se totta, mutta toisaalta mä ajattelen itse niin, että esim. pyöriskään ei rajoita mitään kun ottaa sen asenteen, että se ei rajoita. 

Mä oon itse sitä mieltä, että jos mä olisin terve ja joku ystävistäni käyttäisi pyöristä, niin ilman muuta auttaisin häntä tällaisissa tapahtumissa jne. jos tarvetta. Ei se mua häiritsisi. Siinä mitataan todellista ystävyyttä myöskin, ja on kyllä itsekin muutaman vuoden sisään tullut huomattua, kuinka oikeat ystävät käyttäytyvät ja ketkä niitä ovat. Ystävyys on vastavuoroista, ei yksipuolista. Jotkut eivät osaa suhtautua mun tilanteeseen, vaan kokevat tilanteen epämukavana, outona, hämmentävänä ja vaivaannuttavana. Toisaalta taas sellaisetkin ystävät, joiden kanssa ei vuosiin ole yhteyksissä oltu ja joiden kanssa nyt on taas pidetty enemmän yhteyttä, ovat suhtautuneet näiden vammojenkin jälkeen muhun kuin ennenkin ja todella luontevasti, mikä on aivan mahtavaa :) 

Tietysti kaikki uusi ja outo hämmentää, ihmiset ovat ennakkoluuloisia tai eivät osaa suhtautua asioihin, joita eivät ymmärrä tai tunne, ja jotkut kokevat jonkun apuvälinettä käyttävän jopa taakaksi... (Ja niinhän se voi tuollaisen mummopyöriksen kanssa ollakin, kun ei sillä itsekseen paljon pysty liikkumaan.) Mutta haloo! Ystävät ovat kuitenkin ystäviä, ja asioihin voi suhtautua oikeanlaisella tavalla! Ei säälillä ja voivottelulla, vaan vaikkapa huumorilla ja hyvällä asenteella. Sillä asenteellahan mä itsekin menen eteenpäin ja jaksan. Eikä muiden niitä apuvälineitä tarvii käyttää tai mun kropassa elää, minähän niin teen. :D

Miten itse toimisit ja käyttäytyisit, jos joku läheisistäsi tai ystävistäsi yhtäkkiä joutuisi käyttämään liikkumisen apuvälineenä pyörätuolia tai muuta vastaavaa välinettä?