Työstä, sairastumisesta ja ihmisarvosta

Meillä nykypäivän ihmisillä on käsityksiä (harhakuvia?) siitä, millainen Onnellisen, Menestyvän ja Täydellisen ihmisen tulisi olla. Tällä hetkellä yhteiskunta ja maailma on kovin suoritus-, yksilö- ja talouskeskeinen. Joka puolella toitotetaan ja suolletaan silmät ja korvat täyteen sanomaa rohkean, aikaansaavan, tehokkaan, verkostoituvan, sosiaalisen, kansainvälisen ja ulospäinsuuntautuneen yksilön täydellisyydestä. Että ilman näitä itsestäänselviä Jokaisen Kilpaa Tavoittelemia Hyveitä et yksinkertaisesti pärjää tässä maailmassa. (Hyvännäköinenkin pitää tietysti mielellään olla, mutta kunhan vaan muistaa tyylikkään pukeutumisen ja trendikkyyden, voivat nämä asiat kompensoida puuttuvaa ulkonäköä sopivasti!)

Tällainen talous- ja businesskeskeinen ajattelutapa on vuosien mittaan hyvin iskostunut meihin suomalaisiinkin, meihin, jotka kovalla sisulla ja työtä tekemällä (niin muistinhan mainita sisun ja työn tekemisen? Siis S-I-S-U-N ja T-Y-Ö-N) ovat jälleenrakentaneet maansa, viljelleet peltonsa, metsänsä ja kasvattaneet sekä kouluttaneet karjansa - anteeksi, siis myös kansansa ja lapsensa Parhaiksi Työntekijöiksi Ikinä. Meihin iskostetaan yhä tänäkin päivänä jo pienestä pitäen, kuinka tärkeää työ on ja vain työtä tekevä, ahkera ja nuo edellä mainitsemani Jokaisen Kilpaa Tavoittelemat Hyveet omaava ihminen voi pärjätä tässä maailmassa. Käydään koulut ja opiskellaan, jotta päästään Töihin Töitä Paiskimaan. 

Töitä ei siis kuulu vain tehdä, niitä paiskitaan. Laulaahan Kake Randelinkin, että "On pakko painaa pitkää päivää" ja Matti ja Teppo toitottavat, kuinka "Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen" (ja näitä vastaavia oodeja työlle on tämä kansa pullollaan)...

No hyvä niin. Onhan meillä maa, jossa on huipputasoinen koulutus ja kun koulut ja jatkokoulutuksen polut on taaperrettu läpi ja työt kutsuvat, me toki olemmekin tunnetusti työteliästä, rehellistä, työn vakavasti ottavaa kansaa. Mutta valitettavasti on myös niin, että työn kautta meistä moni määrittelee suuren osan minuuttaan ja samalla oman ihmisarvonsa. Jotkut elävät työlleen ja vain sille, jolloin muun elämän merkitys ja tärkeys hämärtyy.

On mahtavaa, jos työ voi olla yhtäaikaa sekä työtä että suurta intohimoa. Mutta miten käy tällaiselle vain työlleen omistautuneelle ihmispololle, jos yhtäkkiä työt loppuisivatkin vaikkapa YT-neuvottelujen ja irtisanomisten vuoksi? Millaisena tämä ihminen näkee oman ihmisarvonsa vastaavassa tilanteessa? Entä miten ympäristö reagoi? 

Suuri kriisihän siitä iskee. Ensin ihmiselle itselleen, joka ensimmäistä kertaa elämässään joutuukin kohtaamaan itsensä muuten kuin Taianomaisen TYÖ-sanan kautta. Määrittelemään oman ihmisarvonsa, itsensä, oikeutuksensa olla ja elää tässä yhteiskunnassa muutenkin kuin vain työnteon ja työn sekä ammatin kautta. Vaikeaa on, kun jo lapsesta saakka on mieleen iskostettu se, kuinka tärkeää on hankkia hyvä koulutus, ammatti, työ ja menestyä siinä. Ympäristö ehkä alkaa myös karsastaa tätä ihmistä. Ihmisellä itsellään ei olekaan enää niin suurta merkitystä, koska hän ei olekaan enää niin menestyvä kuin ennen vaan työtön. Eihän ketään enää kiinnosta, mitä se Kalevi päivät pitkät puuhaa, kun ei kerran enää kiidä niska limassa tärkeästä palaverista toiseen ja konferenssista edustamaan cocktail-tilaisuuteen. 

Entäpä, jos työnteko loppuukin pitkäksi aikaa tai jopa kokonaan vaikkapa sairastumisen vuoksi? Samantyyliset kriisit tämä sairastunut ihminenkin joutuu kohtaamaan kuin työttömäksi jäänyt - ensin itsensä kanssa, sitten ympäristön. On pitkä prosessi määritellä itsensä ja oma ihmisarvonsa uudelleen. Ei pelkästään se, että työt loppuvat sairastumisen vuoksi ja työn loppumisen tai tauolle jäämisen ajatus täytyy käsitellä ja hyväksyä, vaan lisäksi täytyy käsitellä myös sairastumisen aiheuttamia tunteita ja ajatuksia niin itsessään kuin ympäristössäkin. Miten minun ihmisarvoni nyt määrittyy ja määritellään, kuka minä oikein olen? Jos työ ja terveys ovat menneet, olenko arvokas tällaisena kuin olen, minuna itsenäni, persoonana?

Entäpä, jos koko ympäristö ei näekään työttömäksi jäänyttä tai sairastunutta ihmistä enää arvokkaana ja yhtä tärkeänä tai merkityksellisenä, jos hänellä ei ole työtä tai hän ei enää pystykään työhön? Katoaako työttömäksi jääneen tai sairastuneen ihmisen syvin persoona, luonne, osaaminen, pohjakoulutus tai aiempi ammatti työttömäksi jäämisen tai sairastumisen myötä? Onko niin, että ihminen on arvokas, tärkeä ja hänellä on ihmisarvoa tässä maassa vain silloin, jos hänellä on paljon töitä, hän on rohkea, aikaansaava, tehokas, verkostoituva, sosiaalinen, kansainvälinen, ulospäinsuuntautunut, täysin terve ja mielellään hyvännäköinenkin?

Mitäpä, jos unohdettaisiin joka paikasta edes hetkeksi tuo maaginen sana TYÖ ja siihen liittyvät käyttäytymismallit ja otettaisiin sen tilalle keskisuomalaisille - ainakin jyvässeutulaisille - tuttu ilmaisu MYÖ. "Myö" on murresana ja tarkoittaa sanaa "me." Me kaikki yhdessä ottaisimme yhdessä toinen toisemme huomioon yksilöinä, persoonina, ihmisinä. Riisuisimme ylimääräiset roolit, asenteet ja vanhat käyttäytymismallit itseltämme ja kohtaisimme kaikki ihmiset ennakkoluulottomasti, ajan kanssa juuri sellaisina kuin he ovat. Työllä tai ilman, terveinä, sairaina, kaikenlaisina. Lopulta kun vain ihminen itsessään, paljaimmillaan, ylimääräisistä rooleista, asenteista ja ennakkoluuloista riisuttuna on se, jolla on oikeasti merkitystä.

Ihmisistä

Tässä viime päivinä on tullut pohdittua jälleen monenlaisia juttuja. Eniten oon varmaankin miettinyt ihmisten käyttäytymistä ja sitä, millaisia ihmisiä ja persoonia mun lähi- ja ystäväpiiriin kuuluukaan. Sekä sitä, millaiseksi tämä koko lähellä pyörivä porukka ystävistä sukulaisiin on muutaman viime vuoden aikana muotoutunut.

Jotenkin musta tuntuu, etten ihmisten käytöksessä jaksa tätä nykyä enää yhtään "turhanpäiväistä" höpinää tai sitä, että puhutaan paljon, mutta puheessa ei ole mitään sisältöä. En jaksa kuunnella ihmisiä, joiden suurin ongelma olisi - no, sanotaan nyt vaikkapa kärjistetysti tekokynnen katkeaminen, jonkun tietyn merkkilaukun puuttuminen omasta laukkuvalikoimasta tai että nyt ei ole syystä x vaikka vaatekaappia täytetty viimeisimmillä merkkivaatteilla. Enkä jaksa energiasyöppöjä, jotka puhuvat vain itsestään, omista "ongelmistaan" (jotka voivat jonkun toisen mielestä olla aika pieniä, vaikka toki, suotakoon meille jokaiselle tämän pallon asukkaalle oma näkemys ja kokemus siitä, mikä kenellekin on ongelma) eivätkä kertaakaan oman vaahtoamisensa aikana ehdi, tajua tai ymmärrä kysyä, miten sillä toisella keskustelun (ai mikä keskustelu? Yksinpaasaustahan tuo on!) osapuolella meneekään ja mitä hänelle kuuluu.

Siis minäkin rakastan kyllä naisellisia hömpötyksiä, on ripsenpidennyksetkin, merkkilaukkujakin, kaapista löytyy jopa merkkivaatteita. Rakastan myös designia, kauniita asioita, sisustamista. Välillä varmaan itsekin innostuessani saatan paasata jostakin omasta jutusta ja varmaan jonkun mielestä pyöritän liikaa kaikkia ajatuksia "päissäni" (hehe, ymmärtänette pienen sanaleikin), kun aika pienet on piirit ja kuviot nykyään.

Mutta: mun elämä ei pyöri pelkän materian, ulkoisen olemuksen eikä myöskään muun pinnallisen, pelkän kuoren, ympärillä. Ja jos joskus vuosia sitten olen saattanut pyöriä vähän liikaa oman navan ympärillä, väittäisin, että näin ei todella ole enää. Elämä kyllä opettaa ja laittaa nöyrtymään meistä jokaisen jossakin vaiheessa ja kyllä sairastuminen on ollut ihan väkisinkin ollut mulle mieletön myllerrys, arvojen ja omien ihanteiden tarkistuksen paikka.

Arvostan ennen kaikkea ihmisten aitoutta, inhimillisyyttä, avoimuutta, rehellisyyttä. Kykyä heittäytyä hetkeen, näyttää oma herkkä puolensa ja kykyä keskustella syvällisesti. Myös tilannekomiikka, musta ja aivan hullu huumori kuuluvat ominaisuuksiin, joita ihmisessä arvostan - huumori ja heittäytymisen taito kertovat mun mielestä myös ihmisen aitoudesta ja avoimuudesta. Hyvässä huumorissa on parhaimmillaan myös tavattoman suuri määrä herkkyyttä ja tunneälykkyyttä taustalla.

Omat läheisimmät ystäväni ovat tietysti hyvinkin erilaisia, ja niin täytyykin olla. Korurasiassa täytyy olla erilaisia koruja, jotta tasapaino säilyisi. Mutta kaikkia ystäviäni yhdistävät edellä mainitsemani ominaisuudet. Viime aikoina erityisesti hyvin syvälliset, pohdiskelevaiset ystävyyssuhteet ovat vahvistuneet, sillä on valitettavan montakin läheistä ystävää, kenellä on taustallaan monia ikäviä asioita. Nämä erilaiset vaikeudet yhdistävät meitä. Toisaalta myös ex tempore -henkisyys on korostunut ja jälleen peräänkuuluttamani hullu huumori, joka myös auttaa kaikkia jaksamaan ja tavallaan myös käsittelemään tiettyjä vaikeita tuntemuksia.

Moni saattaa viettää aikaansa itselleen aivan vääränlaisten ihmisten seurassa. Sellaisten ihmisten kanssa, jotka imevät ihmisestä kaiken voiman, tukahduttavat henkilön oman minuuden ja ne syvimmät tarpeet, joita jokainen kuitenkin kaipaisi, jotta voisi tuntea itsensä hyväksytyksi juuri sellaisena kun on. Täältä kotiympyröistä katselen välillä tosi hämmentyneenä ja surullisena ihmetellen, kuinka paljon eri ihmiset miettivätkään nykyään vain sitä, miten kukakin henkilö - muka "ystävä" - hyödyttäisi jotenkin. Halutaan kuulua "piireihin", koska niistä on hyötyä itselle. On "ystäviä", joiden seura kyllä kelpaa, mutta ei oikeasti henkilön aitouden tai syvän ystävyyden vuoksi vaan siksi, että tätä henkilöä tarvitaan muista syistä. Ajatellaan, että tämän henkilön "ystävä" haluan olla, koska hänestä on hyötyä uralleni. Haluan saada mainetta ja kunniaa, julkisuutta. Kun tämä henkilö kuuluu "ystäväpiiriini", saan sitä buustausta, jota tarvitsen saadakseni jotakin materiaa ja ihailua.

Hyötyykö tällaisista "ystävistä" lopulta? Ovatko nämä siipeilijät, ulkoisesti menestyvät henkilöt tukenasi, kun elämä heittää tuosta noin vaan, mitään kyselemättä ja anteeksi pyytelemättä, sormia napsauttaen eteesi jonkin ison vaikeuden, suuren haasteen, jota et välttämättä yksin pysty selättämään? 

Jos olisit itsellesi rehellinen, tietäisitkö tältä istumalta, kumman sinä valitsisit: teennäistä iloa, näennäistä mainetta ja kunniaa sekä "piirejä" henkisesti köyhässä ja kylmässä seurassa vaiko lämminhenkisen, välittävän, syvällisen ja hullun huumorin illan ymmärtävän porukan seurassa?

Ainakin minä tietäisin. Tai paremminkin: TIEDÄN.

Energioita ja inhimillisyyttä

Olen ollut aina herkkä aistimaan ihmisten tunteita ja erilaisten sosiaalisten tilanteiden ja tapahtumien ilmapiirin ja tunnelman. Voisi kai sanoa, että oon eräänlainen ilmapuntari. Matalapaineen osuessa kohdalle olen varauksellisempi, tarkkailen ehkä tilannetta ja sen hetken energiaa. Jos tunnelma on kireä, ehkä koetan murtaa jäätä vähän ja aiheuttaa jollakin tavalla vähän positiivisempia fiiliksiä siihen hetkeen. Korkeapaineella puolestaan olen heti elementissäni, ainakin yleensä. Saan ja vastaanotan hyviä tunnelmia, iloa, positiivisuutta ja naurua. Olen puhelias, äänekäs ja osallistun aktiivisesti keskusteluihin.

Sairastumisen myötä musta on tullut entistä herkempi erilaisille tunnelmille ja ihmisten välisten suhteiden ja sosiaalisten tilanteiden energioille. Ehkä se johtuu siitä, että olen viime aikoina pystynyt ainakin osittain luopumaan ylimääräisestä suorittamisesta ja tehokkuuden ihanteesta, jonka ennen arvelen olleen päällimmäinen kuoreni. Nyt teen sen, mitä kulloinenkin vointi antaa myöten, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Mutta hienointa on, että kun tällä hetkellä olosuhteiden pakostakin on paljon aikaa itselle, pystyn olemaan paremmin läsnä hetkessä. Niin itselleni kuin muillekin.

Tästä - kutsutaanko vaikka läsnäolon taidosta - johtuen olen kuitenkin tällä hetkellä todella herkkä kaikille näille energioille ja tunnelmille, joita muista ihmisistä huokuu. Menen todella helposti mukaan läheisiltäkin aistimiini fiiliksiin, niin hyvässä kuin pahassakin. Jos ihmiset ovat mun lähellä positiivisia, imen heistä vielä lisää sitä positiivisuutta ja elämäniloa. Vastaavasti jollakin tavalla negatiivisten ihmisten seurassa musta tuntuu siltä, että se tällä hetkellä joskus valitettavan vähäinenkin hyvä fiilis ja positiivisuus, joita olen itsessäni pystynyt säilyttämään vaikkapa monen huonon, kipuisan päivän jälkeen, katoaa. Ikään kuin ihmiset söisivät musta kaiken sen hyvän ja tosi tärkeän energian ja fiiliksen, jota aivan todellakin nyt tarvitsen, että jaksan tätä epävarmaa ja hidasta toipumisen tietä.

Vuoden sairastamisen jälkeen voi omasta lähipiiristä nähdä monia eri reaktioita ja käsittelytapoja tilanteeseeni. On henkilöitä, joille diagnoosini on ollut niin vaikea pala, että he sulkivat aluksi omat tunteensa pois kokonaan. He eivät oikein osanneet kohdata minua tai jos kohtasivat, heistä huomasi, kuinka vaivaantuneita he olivat tai he vaihtoivat heti puheenaihetta. Osa läheisistä tai ystävistä puolestaan suhtautui aivan aluksi todella empaattisesti ja ymmärtäväisesti. Joillakin oli samantyyppisiä kokemuksia kuin mitä mulla, ja koin jopa saavani vertaistukea. Sitten oli henkilöitä, joiden käytöksen perusteella olin tuolloin aistivinani, ettei heitä vaan kiinnosta ja annoin heidän olla ihan omissa oloissansa.

Olen kuitenkin huomannut, että vuoden aikana monien ihmisten käytös on kääntynyt aivan päälaelleen. 

Ne, joilla aluksi oli vaikeaa ymmärtää diagnoosiani, ovatkin saattaneet pikku hiljaa ymmärtää, millaisesta pitkästä tarinasta onkaan kyse. He osaavat tässä vaiheessa jo kulkea rinnallani ja olla positiivisella tavalla läsnä. On ollut myös hienoa huomata, että osa niistä henkilöistä, joiden luulin suhtautuvan tilanteeseeni kaikkein välinpitämättömimmin, ovatkin lopulta olleet todella kultaisia ja välittäviä. Tällaisiin ihmisiin olen törmännyt viime aikoina useampaankin - juuri oikealla hetkellä. En tuntenut näitä henkilöitä välttämättä kuitenkaan vielä tarpeeksi hyvin ennen kuin vasta nyt. Töissä on ymmärretty tilanteeni myös todella hienosti, siitä suuri kiitos kaikille, kun tiedän, että tekstejäni luette. Tärkeitä, uusia, aitoja vertaistukiystäviäkin olen onnekseni löytänyt.

Surullista kuitenkin on, että jotkut vertaistukena pitämäni henkilöt eivät välttämättä enää sellaisilta tunnu. En tiedä, mistä tämä johtuu. Joillekin tunnen jatkuvasti joutuvani selittelemään omaa tilannettani. Olen toipumisvertailun kohde tai väline, mitä en halua olla. En halua myöskään olla se selittelijä, josta aiemmin eräässä blogitekstissäni kirjoitin. Mun ei yksinkertaisesti tarvitse selitellä eikä todistella muille, mitä olen tehnyt toipumiseni eteen. Totta kai olen tehnyt kaikkeni ja etsin myös yhä apua asiantuntijoilta ja terveydenhuoltohenkilökunnalta! Henkisesti tasapainoinen ihminen ei toivo ja halua mitään muuta niin paljon kuin "normaalia" elämää ja arkea, rakkautta, välittämistä ja terveyttä. Itse nyt sattuneesta syystä kahta tervettä jalkaa, jolla kävellä ja joiden kanssa elää normaalisti tai ainakin kivuitta ilman apuvälineitä. Joten mitähän mahdan tämän tavoitteen saavuttamiseksi päivittäin tehdä...

Ei luulisi samantyyppisiä asioita kokeneen edes tarvitsevan mitään todisteluja mun toipumisesta. Tämä selittely ja tilanteeni ylimääräinen todistelu (esim. mitä harjoituksia olen tehnyt ja mitä en ja mitä toinen on tehnyt tai mitä ei) vie multa aivan valtavasti positiivista energiaa ja lataa muhun negatiivisia tunteita. Tunnen olevani aivan tyhjä tällaisen tilanteen jälkeen. Ei tällainen käytös ole vertaistuen saamista ja antamista, mutta mitä se sitten on? Molempien erilaiset tavat käsitellä omaa tilannettaan, eikä kumpikaan lopulta ymmärrä toisiaan, vaikka haluaisivatkin niin tehdä? Tottakai haluaisin ja haluan jutella asioista, varmaan aika useinkin sellaisen ihmisen kanssa, joka oikeasti ymmärtää. Mutta entä jos toinen osapuoli ei lopulta sitten kuitenkaan ymmärrä?

Ihmisten käytös on kummallista. En väitä olevani itsekään mikään maailman paras asioiden käsittelijä enkä muutenkaan osaa aina käyttäytyä tilanteen vaatimalla aikuisuudella tai kypsyydellä. Sitä vilpitöntä, yhdessä samaan suuntaan katsovaa läsnäoloa ja positiivista tsemppausta niin minä kuin muutkin vaikeissa elämäntilanteissa olevat tarvitsivat kuitenkin kaikkein eniten. Ei arvostelua, vertailua enkä syyttelyä, vaan myötäelämistä ja ymmärrystä. 

Oikeastaan kaikki, mitä me tarvitsemme toinen toisiltamme tässä elämässä ja sen eri vaiheissa tiivistyy yhteen sanaan: inhimillisyys.