Ruuvit löysällä

Mulla on arjen sujumiseksi käytössä paljon erilaisia apuvälineitä, kuten tiedossa on. Liikkumisen apuvälineitä tarvitsen lähes koko ajan ja ne ovat mulla kepit, pyörätuoli ja sähkömopo. Olennaisia välineitä, joita ilman en pärjää. Pari askelta voin ottaa ilman apuvälineitä esim. kotona seiniä tai huonekaluja pitkin mutta muuten on koko ajan oltava apuja liikkumiseen, tilanteen mukaan.

Teinivuosina ja myöhemminkin, kun ajoin autoa (nyt en oo pystynyt ajamaan autoa yli 3,5 vuoteen mutta toivottavasti kroppa saadaan joskus sellaiseen kuosiin, että autolla ajo vielä onnistuu), mulla oli milloin minkäkin auton kanssa aina säännöllisen epäsäännöllisesti huonoa tuuria. Autot jättivät mut esim. tien päälle tai temppuilivat niin, että jälkikäteen ei voinut kuin nauraa, että en sovi autojen kanssa yhteen...

Alkuviikosta olin näyttämässä pyörätuolia terveyskeskuksessa fysioterapiassa/apuvälinepalveluissa, kun siinä ilmeni muutamiakin vikoja. Pohdittiin, mitä näille tehtäisiin ja onko tuolin käyttö turvallista. Fyssari aikoi soittaa Respectan edustajalle tilanteesta mutta apuvälinehuollon mies kävi myös paikalla katsomassa tilannetta ja totesi, että kyllä tuolilla kuitenkin voi toistaiseksi liikkua. Asiaan kuitenkin palataan myöhemmin, sillä pyörätuolissa on takuutakin vielä voimassa.

Kun taksikuski sitten mut haki pohdintapalaverin jälkeen, ihmettelimme, kun tuolin rengas hankasi sivulaitaan. Mietin, onko sivulaita jotenkin taittunut mutta en sen enempää asiaan kiinnittänyt huomiota. Peurungassa allasterapiareissulla keskiviikkona sitten kiinnitimme toisen taksikuskin kanssa huomiota siihen, että ihan kuin toinen rengas olisi ihan kunnolla irti tai löysällä ja sen vuoksi se hankasi sivulaitaan. Niinhän se olikin, rengas todellakin oli aivan löysällä. Mua ärsytti kyllä paljon, sillä ilman pyörätuolia tai mopoa mulla ei ole mitään mahdollisuuksia lähteä mihinkään, missä tarvitsisi seistä muutamia minuutteja pidempään tai kävellä pidempään kuin max muutama kymmenen metriä ja tiesin, että mm. perjantaina tarvitsisin pyörätuolia Tuure Kilpeläisen konsertissa.

Kotona myöhemmin huomattiin, että kyse on parin ruuvin löystymisestä. Näitä saatiin kiristettyä itsekin vähän mutta lisäksi huomattiin, että pyörätuolin rungon keskeltä - siitä kohtaa, mistä runko taittuu - oli irronnut kokonaan ruuvi siten, että siitä vain tipahti yhtäkkiä muoviosa lattialle. Ei mitään havaintoa ole mulla ollut siitä, että tällainen oli irronnut - tai ylipäätään että missä tai milloin se oli irronnut. Se tosin oli kyllä selvää, että tällaisella pyörätuolilla ei todellakaan ollut turvallista liikkua.

Otin uudestaan yhteyttä tk:hon ja asia järjestyikin hienosti niin, että apuvälinekorjaaja käväisikin seuraavana päivänä meillä ihan kotona tsekkaamassa tuolin renkaiden kiinnitysmutterit ja uusi myös rungosta irronneen mutterin. Onneksi tuli tuo rungon tilannekin huomattua, sillä muuten kuulemma ei pyörätuolilla olisi saanut liikkua ollenkaan. Mutta katsotaan nyt, jatketaanko yhä nykyisellä mallilla vai tuleeko jatkossa mietittäväksi esim. kiinteärunkoinen pyörätuoli, joka jotenkin ehkä kuitenkin saattaisi olla mulle tukevampi ja kestävämpi versio...?! Tuo taittuvarunkoinen kun on aika kovalla rasituksella, kun sitä mm. aina kuntoutus- ja sairaalareissuilla jne. edestakaisin auotaan ja kasataan vaihtelevilla otteilla...

Sähkömoponkin kanssa on ollut ajan mittaan monenlaista pientä säätöä ja korjaamistarvetta. Oon huollattanut mopoa vähintäänkin keväisin ja syksyisin mutta on välissä ollut mm. ilmaohjaimen korjaamista... ...tai yritystä, koska siihen ei ole löytynyt vieläkään sopivaa osaa kesän 2016 jälkeen, jolloin joku känniääliö rynähti koko painollaan Suomipop-festareilla tuhannen tuiskeessa mopon päälle saaden ilmaohjaimen rikki. Tämä lähinnä naurattaa nykyään, vaikka aluksi kyllä ketutti. Ei vaikuta mopon ajettavuuteen mitenkään mutta onhan se hiukan koomista, että ilmaohjaimen rippeet hiottiin apuvälinekeskuksessa pois ja tilalle laitettiin jesaria, joka on yhä paikallaan :D Ja tästä on jo lähes 1,5 v aikaa! Oon tästä muutamankin kerran ottanut apuvälinekeskukseen yhteyttä mutta ei uutta osaa ole löytynyt maahantuojalta. Tai jossakin vaiheessa löytyi, mutta ohjain oli liian pieni, ilmeisesti eri mopomalliin soveltuva :D Oikea osa on ilmeisesti tilattu mutta epäilen, löytyykö sitä sinä aikana, kun tuo mopon on mun hallussa. Ennemminkin tulee sitten kokonaan toinen menopeli käyttöön. Villi veikkaus...!

Peurungassa viime kuntoutusjaksolla istuttiin kerran porukalla hotellin aulassa höpöttelemässä. Mä istuin mopossani. Yhtäkkiä lattialle lävähti jostakin kaksi jotakin vaahtomuovin palasta ja sanoin, että mitä nuo oikein ovat, putosivatko kenties katosta...? Saatiin kuitenkin aivan huikeat naurut, kun kuntoutuskaveri totesi että ei, kun ne putosivat jostakin sun mopon sisältä sieltä etupaneelista :D Siis kaksi kotikutoisesti leikattua vaahtomuovin palaa, joissa oli toisella puolella tarrapinta, muttei sitä oltu otettu edes esille kuin vähän, palasissa oli suojapaperikin vielä päällä.. :D Mietin jo mielessäni, että no nyt tuo kosahtaa koko mopo. 

Soittelin sitten seuraavalla viikolla apuvälinekeskukseen huoltomiehelle ja sieltä kerrottiin, että joo, heitä vaan ne palaset menemään, niillä oli vaan (ilmeisen epätoivoisesti, toim. huom.) yritetty vaimentaa moposta mun aiemmin kertomaani etupaneelin/ratin kolinaa ja räminää. No eipä ollut mitään vaikutuksia kolinan ja räminän poistamiseen. Mopo myös vinkuu, ja ääni on voimistunut ärsyttävästi viime aikoina. Tästä kaikesta huoltomies sanoi, että jos näitä kaikenlaisia ongelmia alkaa ilmetä vielä enemmän, niin sitten vaihdetaan toinen mopo tilalle. Mutta vielä mennään tuolla nykyisellä, mä tykkään siitä kuitenkin ja kun sitä on tuunattukin vähän ja siinä on jopa Juha Tapion nimmari, ei siitä nyt ihan äkkiä luovuta! ;)

Kyllähän nuo pienemmätkin viat ja ongelmat kokonaisuutena apuvälineissä kuitenkin ärsyttävät, kun niiden varassa on kuitenkin suuri osa omasta liikunta- ja toimintakyvystä. Ja ei ole mikään pikkuasia sitten, jos tapahtuisi joku onnettomuus, kun apuväline hajoaisi. Liikuntavammaisen apuvälineen tai apuvälineiden kosahtaminen on hyvinkin verrattavissa auton tai muun arjen aivan tavallisen kulkuneuvon kosahtamiseen keskelle Muuramen motaria. Ärsytyksen aste on yhtä suuri - mutta jälkikäteen saattaa enemmän tai vähemmän huvittaa ;)

"Oli kesä oli mopo,
tuli ylämäki kesä, mopo,
ylä ylämäki mopo hyyty mopo hyyty,
ylä ylämäkeen moottori laukesi

Oli mäki tuli hiki,
tuli mopo hiki mäki, mopo,
tuli mopo hiki mäki, mopo,
tuli mäki hiki pinnani kuumeni..."

Perusasioiden äärellä

Voisin keskittyä kertomaan tässäkin tekstissä kaikista niistä haasteista ja ongelmista, joita päivittäinen elämä tuo mulle tullessaan. Narisemaan tuosta viheliäisestä polvesta ja kivuista, koko kehon rajallisesta toimintakyvystä, kuntoutusasioihin liittyvästä selvittelystä ym. Vaan enpä nyt näihin aio keskittyä, otan aivan toisenlaisen näkökulman asioihin.

Eilen lähdin päivällä sähkömopolla tapaamaan ystävääni lähellä olevaan kaupan kahvilaan. Lähteminen ottaa aikansa: ihan vaan se, että otan tarvittavat tavarat mukaan, puen päälleni, saan kengät jalkaan. Siirrän meillä nyt sisällä parkissa olevan mopon ensin pois peruuttamalla sen olohuoneen puolelle ja siitä ajan hyvin varovasti mopon ulos. Mutta sitten kun pääsen lähtemään, ihan itse, ja vielä vauhdilla ajellen... Se fiilis on vaan niin hieno!! Ei sitä tajua terveenä, miten hieno asia on, että pääsee ITSE ilman kenenkään apua liikkumaan paikasta toiseen, pystyy ajamaan autoa, kävelee pitkiä matkoja... mitä näitä nyt onkaan. Jokapäiväisiä asioita arjessa. Arjessa, jossa helposti vähän liian itsestäänselvistä asioista tuleekin vaivihkaa valtava esterata liikuntarajoitteiselle.

Mutta minäpä siis ajelin ihan mukavaa vauhtia kulkevalla mopollani jonkin matkan päähän. Kuuntelin samalla ajellessani Tuure Kilpeläisen uutta albumia. Hengitän-biisi kolahti ja nämä sanat: 

"Mä hengitän, vielä mä hengitän... Mä vedän keuhkoihin ilmaa, näen kaiken hyvän edessä ja vastatuulessa taivaalla linnut nousee ilmaan..." 

Hymyilin tyhmä virne naamallani, tuuli tuiversi kasvoihin, mutta vedin vaan My joints go out more than I do -pipon syvemmälle päähäni musiikin ja jatkoin vauhdikkaasti ajelemistani musiikin säestämänä. Vastaan tuli mies ja poika, jotka ulkoiluttivat koiraa. Miestä hymyilytti, kun mut näki ja menin vauhdilla - toki heitä varoen - ohi mopolla kiihdyttäen... Hymy varmaankin tarttui :D Ja ei muuta kuin sähkömopolla vaan kahvioon ystävän kanssa kahville, jee!

Kaikesta maailman kurjuuksista ja Suomenkin talousvaikeuksista huolimatta täällä ollaan kuitenkin aika etuoikeutettuja. Onneksi eletään sellaisessa maassa, että täällä on mahdollisuus saada tällaisiakin apuvälineitä pitkäaikaiseen käyttöön kuin vaikkapa sähköpyörätuoli tai sähkömopo! Sähkömopokin mahdollistaa ja helpottaa niin paljon sekä mun kuin monen muunkin liikuntarajoitteisen liikkumista ja osallistumista eri asioihin. Jos olisin elänyt vaikkapa sata vuotta sitten, olisin ollut aika lailla jumissa kotona. Elämänpiiritkin tietysti olivat erilaiset siihen aikaan.

Ehkä sata vuotta sitten mun tilannetta olisi myös hävetty, mut olisi haluttukin pitää poissa toisten silmistä. Sukulaiset ja kylänmiehet puhuisivat hiljaa kuiskien, että ei sellaisen oudon niveliä paikoilleen vääntelevän ja kolisevan raajarikon, oudosti ja huonosti liikkuvan Hannastiinan, pidä näyttäytyä yhtään missään ja parempi olisi, ettei muutenkaan pitäisi itsestään meteliä. Olisi vaan hiljaa ja tyytyisi kohtaloonsa, sillä ei täällä mitään kummajaisia hyväksytä.

Ihan totta! Ei tästä ole kauaakaan, kun asenteet vammaisista tai jollakin tavalla ulkoisista yhteiskunnan normeista poikkeavista ihmisistä ovat olleet tuollaisia - elleivät ole joskus sellaisia vieläkin...! Mikä on mun mielestä käsittämätöntä.

Mutta maailma muuttuu, veljet ja siskot, ja hyvä niin. Mulla on tietysti omanlaiseni näkökulma asioihin, koska en oo ollut syntymästäni saakka liikuntarajoitteinen. Tai vammainen, miten nyt kukakin haluaa asian ilmaista, mulle molemmat sanat tai joku muu vastaava ilmaisu ovat ihan fine, mitäpä tuota totuutta muuksi muuttamaan ;) Mutta mun näkökulma on se, että onneksi nykyään on hyviä apuvälineitä niin liikkumiseen, osallistumiseen kuin arjen toimimisen mahdollistamiseenkin. 

Jotkut ehkä eivät koe näin, eivätkä ole tyytyväisiä niihin apuvälineisiin tai muuhunkaan apuun tai asioihin, mitä heillä nyt on. Ymmärrän tietysti sen, että liikunta- ja toimintarajoitteita on hyvin monenlaisia, on sairauksia ja vammoja, joita on ollut jo syntymästä saakka. Ihmiset ovat myös eri luonteisia ja osalla on hiipinyt mukaan myös katkeruutta, häpeää tai toivottomuutta, mikä on surullista.

Mä tiedän vain oman näkökulmani ja kokemukseni, en voi ehkä edes halua astua muiden saappaisiin. Tämä on mun elämäni... Tiedän kuitenkin, millaista oli jonkin aikaa "jumittaa" kotona, kun ei ollut jossakin vaiheessa esim. näitä nykyisiä liikkumisen apuvälineitä mitä mulla nyt on, eikä ollut myöskään nykyään käytössäni olevia taksikyytejä. Sen luonteinen ihminen kuin minä ei vaan ole tarkoitettu olemaan koko ajan jumissa kotona, se haluaa päästä ihmisten ilmoille ja tapaamaan muita ihmisiä. Osallistumaan ympäröivään elämään. Ihmiset tarvitsevat muutenkin toisia ihmisiä ympärilleen, vaikka toista joku väittäisikin :)

Ja kyllä sitä hymyä ja valtavan isoa kiitollisuuden tunnetta sai kokea myös siitä, kun kaksi lasta kotiutuivat isovanhempien luota syöksyen jälleen ensimmäisenä halaamaan ja pussailemaan sekä äitiä että isiä. Ja kun saa katsella nytkin täältä sohvalta käsin lasten intoa ja aitoa iloa joulupukille kirjoittamisesta. Voi vaan hengittää syvään, katsella, kuulostella ja miettiä, miten valtavan kiitollinen olen tästä kaikesta ympärilläni nyt olevasta.

Me ollaan Suomipop!

Päässä ovat soineet koko tän päivän monet Haloo Helsingin biisit. Jäivät soimaan eiliseltä, kun soittivat tämänvuotisten Suomipop-festareiden viimeisenä esiintyjänä. En oo kovinkaan paljon tykännyt tuosta bändistä ennen, jotenkin on ärsyttänyt se Ellin laulutyyli, mutta on heillä hyviäkin biisejä. Mutta nyt kun näki bändin livenäkin, niin tykästyin kyllä ja kannatti odotella aika pitkä pätkä festarialueella tota viimeistä esiintyjää :)

Festarit sujuivat muuten aika "laidasta laitaan" -tunnelmissa mun osalta. Ensinnäkin alun perin mun piti lähteä sinne alueelle pyörätuolin + keppien kanssa, mutta sitten edellisiltana tuntui siltä erinäisistä syistä johtuen, että musta on kaikille ystävilleni noiden kaikkien vehkeiden kanssa enemmän vaivaa kuin että oisin hyvää seuraa siinä missä muutkin. Fiilikset laskivat ja pitkään mietin, että en lähde ollenkaan. No, sitten eilen kuitenkin olin jo toisissa aatoksissa, kun alkoi näyttää siltä, että ehkä mun ystäväporukka nyt kuitenkin mua ja kaikkia systeemejä jaksaa katella - ja tuolia tarvittaessa työntääkin :D

Eräs ystävistäni haki mut kotoa autolla, mutta auton kyytiin tuo "mummopyöris" ei sitten mahtunutkaan, on se sen verran iso vekotin kuitenkin. Sitten päädyttiin siihen, että lähden aluksi keppien kanssa ja tuoli tuodaan mulle sitten myöhemmin toisella kyydillä. Aluksi pärjäsinkin keppien kanssa ihan kohtalaisesti, ja tuli istuttua myös festarialueen penkeillä kinttuja lepuuttamassa. Siinä sitten väkisinkin tuli käveltyäkin alueella edestakas, ja Neljän Ruusun keikan jälkeen käveltiin myös Sokos Hotel Paviljongille Trattoriaan syömään (ja pitämään sadetta, sillä sade yltyi välillä aika kovaksikin)... Siinä vaiheessa alkoi jo tuntua siltä, että jalat alkaa väsyä ja pettää alta/täristä ja kävely oli jo hankalampaa. Sinnittelin kuitenkin ja maittavien ruokien ja kuohareiden jälkeen suuntasimme alueelle takaisin Sannia katsomaan. Ystävät halusivat välillä lavan eteenkin, ja mulle sopi hyvin istua kauempana, koska ei tuo Sanni mun ykkösartisteihin kuulu. Halusin myös jäädä alueelle, kun he lähtivät välillä käymään porttien ulkopuolella. 

Sade yltyi taas, ja Yön keikkaa odotellessa porukka näyttikin jo melkoiselta Barbapapa-Nuuskamuikkusmereltä erivärisine sadetakkeineen ja -viittoineen :D Tässä vaiheessa mua kuitenkin otti jo älyttömästi päähän sekä tuo sade, kastuneet kepit, joista oli inhottava pitää kiinni että myös mun jalat, jotka ei vaan suostuneet enää toimimaan kunnolla. Kun osa ystäväporukasta viestitteli (he tulivat vasta myöhemmin paikan päälle), ja toiset myös ilmoittelivat, että tulisin minäkin välillä ulos alueelta, totesin mä sitten porttien toiselle puolelle raahauduttuani, että ei tästä tuu yhtään mitään, mua ottaa niin älyttömästi päähän sekä koko sää että myös mun jalat. Soitin jo miehellekin, että tulisi hakemaan mut pois. 

Muu porukka sitten tuli kuitenkin mun luokse ja houkuttelemalla houkutteli, että jäisin vielä. Jonkin aikaa tuumin, ja sitten soitin taas miehelle, että joko lähdit tulemaan tänne - ota se pyöriskin mukaan, jäänkin vielä :D No se olikin jo valmiiksi auton peräkontissa, joten ylimääräistä lenkkiä ei hänelle tullut. Pientä säätöä tuli vain siitä, että mies ajoi auton ihan eri paikkaan missä me muut oltiin odoteltu... No, lopulta hän sitten toi tuolin mulle itse ja me päästiin vihdoin takaisin alueelle :) 

Sitten tuolin kanssa liikkeellä ollessa mua helpotti kyllä huomattavasti. Pystyin vihdoin keskittymään muuhunkin kuin siihen jännitykseen, kestääkö jalat vaiko ei. Välillä nousin ylös, kuvasin esiintyjiä ja muutenkin seisoskelin, välillä istuin. Pidemmät välit ystävät työnsivät mua ja avitin itsekin kelaamalla. 

Se tuli kyllä todettua, että tämä lainapyöris todellakin on kyllä liian iso ja aivan liian huonosti kulkeva tällaisiin tapahtumiin (vaikka ystävät totesivatkin, että ihmeen hyvin tuokin vehje kulkee, vaikka oon kyydissä), ja muutenkin - kyllä on parempiakin tuoleja todellakin olemassa! Ei tuolla tuolilla itsenäisesti paljoa liikuttaisi. Mutta kaikenkaikkiaan oli kyllä sitten kuitenkin tosi hyvä päivä. Kannatti jäädä loppuun saakka ja nähdä taas Paula Koivuniemi sekä ekaa kertaa myös Haloo Helsinki. 

Se kyllä jäi hiukan vaivaamaan, kun jossakin vaiheessa illankin aikana sain kommentteja siitä, kuinka paljon suunnittelua reissuihin tai tällaisissa tapahtumissa olemisiin vaatii se, että joku porukasta on liikuntarajoitteinen. Onhan se totta, mutta toisaalta mä ajattelen itse niin, että esim. pyöriskään ei rajoita mitään kun ottaa sen asenteen, että se ei rajoita. 

Mä oon itse sitä mieltä, että jos mä olisin terve ja joku ystävistäni käyttäisi pyöristä, niin ilman muuta auttaisin häntä tällaisissa tapahtumissa jne. jos tarvetta. Ei se mua häiritsisi. Siinä mitataan todellista ystävyyttä myöskin, ja on kyllä itsekin muutaman vuoden sisään tullut huomattua, kuinka oikeat ystävät käyttäytyvät ja ketkä niitä ovat. Ystävyys on vastavuoroista, ei yksipuolista. Jotkut eivät osaa suhtautua mun tilanteeseen, vaan kokevat tilanteen epämukavana, outona, hämmentävänä ja vaivaannuttavana. Toisaalta taas sellaisetkin ystävät, joiden kanssa ei vuosiin ole yhteyksissä oltu ja joiden kanssa nyt on taas pidetty enemmän yhteyttä, ovat suhtautuneet näiden vammojenkin jälkeen muhun kuin ennenkin ja todella luontevasti, mikä on aivan mahtavaa :) 

Tietysti kaikki uusi ja outo hämmentää, ihmiset ovat ennakkoluuloisia tai eivät osaa suhtautua asioihin, joita eivät ymmärrä tai tunne, ja jotkut kokevat jonkun apuvälinettä käyttävän jopa taakaksi... (Ja niinhän se voi tuollaisen mummopyöriksen kanssa ollakin, kun ei sillä itsekseen paljon pysty liikkumaan.) Mutta haloo! Ystävät ovat kuitenkin ystäviä, ja asioihin voi suhtautua oikeanlaisella tavalla! Ei säälillä ja voivottelulla, vaan vaikkapa huumorilla ja hyvällä asenteella. Sillä asenteellahan mä itsekin menen eteenpäin ja jaksan. Eikä muiden niitä apuvälineitä tarvii käyttää tai mun kropassa elää, minähän niin teen. :D

Miten itse toimisit ja käyttäytyisit, jos joku läheisistäsi tai ystävistäsi yhtäkkiä joutuisi käyttämään liikkumisen apuvälineenä pyörätuolia tai muuta vastaavaa välinettä?

Apuvälineistä ja terveisistä jne.

Kylppärin nurkassa nököttää hirveän ruma suihkutuoli. Sen päällä on kymmenkunta erilaista purnukkaa - shampoita, hoitoaineita, suihkugeelejä. Vessanpöntössä on korotus. Kepit olkkarin kaapistoon nojaamassa. Koroketyyny keittiön tuolilla ja makkarin nurkassa sukanvetolaite ja tarttumapihdit. Olkkarin vierassängyssä sängynjalkojen korotukset.

Tällä viikolla loppuu laina-aika noihin muihin apuvälineisiin paitsi mun keppeihin, jotka ovat omat ja niitä tarvitaankin. Vessanpöntön korotus ja korotustyyny ovat olleet vieläkin tosi hyviä, mutta muita apuvälineitä en oo tarvinnut enää. Eikun palautukseen vaan... Sukatkin saa jalkaan kun osaa uuden tyylin, tosin helteellä ei sukkia tarvitakaan :) Suihkutuolia en käyttänytkään ollenkaan, paitsi tuen ottamiseen, että pystyin leikkauksen jälkeen suhtkoht turvallisesti siirtymään suihkuun ja sieltä pois ilman keppejä.

Just äsken suihkussa ollessani mietin, että onhan sitä sentään leikkauksen jälkeisestä tokkuraisuudesta, haavakivusta ja luiden muokkaamisesta tulleesta ihan pahimmasta kivusta eroon päästy. Ei tullut tulehduksia, joista niin kovasti varoiteltiin ja haavakaan ei vuotanut niin paljon mitä uhkailtiin. Että jotain hyvääkin tähän kaikkeen kun jälkikäteen ajattelee :) Katotaan nyt sitten, mitä tuleman pitää.

Sain tänään terveisiä eräältä herrasmieheltä, joka oli kattoremonttia tehdessään tipahtanut katolta keväällä ja satuttanut pahasti olkapäänsä, se oli jo nyt kesään mennessä leikattukin kolme kertaa eikä toimi vieläkään. Hermovaurio on siinäkin kuulemma todennäköinen... Terkut välitti sukulainen ja ne menivät suunnilleen näin: "Kerro terkkuja ja tsemppiä Hst:lle ja sano, että on tää toimimattoman kädenkin kanssa eläminen vaikeeta... Vaikka on lonkankin kanssa varmasti..." Herrasmiehellä on myös sama ongelma kuin mulla, ettei pysty ajamaan autoa, kun siihen tarvitaan kaksi toimivaa kättä. Mulla puolestaan ei myöskään onnistuisi ajaa edes automaattivaihteisella autolla, kun toimimaton jalka on toi oikea puoli. Pitäis nostaa käsillä jalka kaasulle ja jarrulle. Friikkiä :)

No, täytyy kyllä sanoa, että mä tulisin vielä enemmän kyllä hermoraunioksi, jos ajattelen, että toinen käsi ei toimisi juuri ollenkaan. Oon kuitenkin sellainen käsillä tekeväinen ihminen - askartelen, tuunaan, sisustan, järjestelen, maalaan. Tykkään laitella edes huushollin tavaroita järjestykseen ja organisoida kaikkea, varsinkin nyt, kun sitä organisointia ei esim. töissä pääse toteuttamaan. Joten olkoonkin liikkuminen hankalaa, mieluummin näin, jos nyt tällaisista leikkauksista, diagnooseista tai sairauksista voi näin edes sanoa... Kohtalot ja elämäntilanteet ovat kaikilla erilaiset.

Tänäänkin mulla oli kova järjestelyvimma :) Piti edes makkarissa järjestellä ja siivota epämääräiset tavara- ja vaatekasat lipaston molemmin puolin sekä lipaston päällä olleet romppeet. Ihmeellistä hamstrausta! Ja olkkarissa järkkäilin, samoin keittiössä, ja vaihdoin pöytäliinoja ja jotain koriste-esineitä... Pieniä, mutta välillä niin isoja juttuja varsinkin kotona paljon aikaa viettävälle!

Illalla kävi vielä veli tyttöystävänsä kanssa kylässä. Olipa tärkeä tapaaminen lapsille erityisesti, heistä oikein näki, miten kiehnäsivät odotettujen vieraiden vieressä ihan lähellä <3 Olivat ikävöineet kovasti vieraita. Pitäisi enemmän pitää ihan mun oman perheenkin kanssa yhteyttä... Toki pidämmekin, mutta kaikilla on omat kiireensä ja kesätyöt ja lomaohjelmat, että on jäänyt yhteydenpito välillä vaan puhelimitse tapahtuvaksi. Se on todella sääli, mutta ympärillä oleva elämä on vaan niin hektistä. Mähän en sitä juuri nyt kunnolla tajuakaan, kun elän ihan omassa aikataulussani (eli tää sairauslomamoodi) enkä edes välttämättä tiedä, mitä päivää milloinkin eletään. Ainoat tärkeät aikataulut mulla ovat viime aikoina olleet lähinnä joko fyssarin tai lääkärin tapaamisia, kaikki muu tekeminen on ollut sovittavissa tai tullut joko muun perheen aikataulujen tai oman voinnin mukaan. "Missä sää oot, mää oon sekaisin...?!"

Tän päivän sisustamista...

Sekasin ku seinäkello. Minä, omissa aikatauluissani ja ajatuksissani elävä.