Niin hyvää luuta

Olkapään uusintaluudutus ja luusiirteen otto lantiosta 7.9.2018. Leikkauksen jälkeen jo heräämössä todettu nilkan koukistusheikkous, tuntopuutokset jalkaterässä ja pohkeen alueella ja tämän pohjalta myöhemmin epäily ja vahvistus maltillisesta peroneuspareesista eli pohjehermohalvauksesta.

Leikkauksen aikana otetuista kudosnäytteistä löydetyt kaksi eri bakteeria ja hetkellinen arvio mahdollisen antibioottitiputuksen antamisesta. Kuitenkin infektiolääkäreiden ja ortopedien puolelta päätös siitä, ettei antibioottihoitoja tarvita mm. leikkausalueen rauhallisuuden ja haavojen siisteyden vuoksi, mutta haavojen sekä infektion merkkien osalta pyydetty huolellista kliinistä seurantaa.

Reilut kaksi viikkoa leikkauksesta. Oikea nilkka ja pohje, joissa on myös peroneuspareesista johtuvat toiminta- ja tuntohäiriöt, tuntuvat ja näyttävät turvonneilta ja pinkeiltä. Yhteydenotto leikanneeseen ortopediin, joka soittaa seuraavana päivänä ja passittaa samointein keskussairaalan ensiapuun mahdollisen veritulppaepäilyn vuoksi ja tekee samalla jo lähetteen oikean alaraajan laskimoiden ultraan.

"UÄ:ssä vena tibialis posteriorin trombi" lukee Kannassa tällä hetkellä.

Kaiken tämän tapahtuneen jälkeen siis vielä tämäkin - oikeassa pohkeessa on kuin onkin vielä tulppakin! En oo katkera enkä tästä ole sinänsä lannistunut, mutta kyllähän tätä kaikkea on tullut pohdiskeltua paljon nyt viime päivinä.

Mistä nää kaikki toinen toistaan seuranneet ongelmat nyt johtuvat ja ovat johtuneet? Olisko voitu jotakin tehdä toisin, jotta olisin säästynyt peroneuspareesilta ja tältä tulpalta? Mitä näillä vastoinkäymisillä halutaan mulle opettaa?

Tähän tulppa-asiaan liittyen onkin saanut selvitellä asioita ja harrastaa oikein huolella asioidenhoitotoimistona olemista, jälleen kerran. On aivan käsittämätöntä tajuta, että joutuu tai on joutunut jo ties kuinka monetta kertaa mutta nyt vieläpä todella vaikeassa ja hankalassa tilanteessa, täysin toipilaana, vielä hoitamaan asioita, soittelemaan ja meilailemaan sinne tänne, että asioita saadaan eteenpäin.

En oo pystynyt lepäämään tai ylipäätään hoitamaan itseäni nyt viime päivinä yhtään. Tulppa todettiin 24.9. ja nyt täällä sitten kotona tuon jälkeen, kaikkina näinä muutamina päivinä, oon vain selvitellyt tähän liittyviä asioita. Onneksi on avustaja ollut nyt muuten kotona auttelemassa päivisin kaikissa muissa arkiasioissa, että oon saanut keskittyä asioiden hoitamiseen niin puhelimitse kuin meilitsekin...

Sain ensiavusta ensinnäkin aika hatarat hoito-ohjeet tulppaan liittyen. Lähinnä oli puhe alkuun tehtävästä jalan sidonnasta ja siitä, että jalkaa on pidettävä alkuun koholla ja että 3 kk:n Xarelto-lääkitys aloitettiin. Lisäksi sain suosituksen yksilöllisen tukisukan hankkimisesta jalkaan. Muutoin jäi kuitenkin monta sellaista asiaa kysymättä, joita mä en vaan tajunnut siinä tilanteessa hämmennykseltäni kysyä eikä niitä kerrottukaan automaattisesti... Vasta jälkikäteen mulla tuli vaikka minkälaisia kysymyksiä mieleen.

Ensinnäkin ylipäätään tuo tukisukka-asia, voi huoh! Mun oikeaan jalkaan laitettiin ensiavussa hoitajan toimesta sidos jalkaterästä polven yläosaan saakka. Sidos oli kyllä mun tilanteeseen tosi huono ratkaisu... Se ei ensinnäkään pysynyt ja se aiheutti koko oikeaan jalkaan niin vaikean asentotuntohäiriön ja oikean polven instabiliteetin jostakin syystä, etten hallinnut koko jalkaa. En pysynyt oikein edes pystyssä! Jalasta ja polvesta tuli aivan holtiton ja ihan järkky!

Sidos myös valui ja rullautui polvitaipeeseen ja painoi siellä vielä enemmän. Sanoin senkin olevan älyttömän iso haaste, että en mitenkään pystyisi sidosta yksin poistamaan iltaisin ja laittamaan sitä aamuisin takaisin yhdellä kädellä eikä oikein apujakaan tähän olisi kyllä saatavilla. (Mies yritti kyllä sitten sitoa jalkaa seuraavana aamuna mutta ei siitä tullut mitään, tosi vaikeaa on yhtäkkiä osata tehdä just sopivan napakkaa sidosta sen alle tulevine pehmusteineen... Ei, siitä tuli ihan karmea.)

Sain ohjeistukseksi pitää alkuun sidosta päivisin, öisin sen sai poistaa. Sidoksen kanssa temppuilu ei kuitenkaan mun tilanteeseen ollut yhtään toimiva ratkaisu, ja mulle sanottiinkin, että tää on nyt vaan väliaikainen juttu ja että oisko lentosukkaa mulla edes nyt alkuun käytettäväksi... Että mulle täytyisi saada yksilöllinen tukisukka ja sitä voisin kysyä oman kunnan terveyskeskuksesta. Sukkasuositus kirjattiin epikriisiinkin.

Selvitin asiaa terveyskeskuksesta sitten heti n. kuuden tunnin ensiapureissun jälkeen, kun tk oli vielä auki. (Tämän olisi voinut selvittää joku jo ensiavustakin siis enkä minä...?) Terveyskeskuksen päivystysnumeroon vastannut sairaanhoitaja pyysi selvittämään asiaa heti seuraavana aamuna tarkemmin  fysioterapeuteilta, joilla asiasta olisi enemmän tietoa. Soitinkin heti aamulla fysioterapian numeroon, josta kerrottiin, että ei kunnasta maksaria tällaiseen tukisukkaan anneta, sillä sellainen suositus on tullut pari vuotta sitten. Hän kehotti olemaan erikoissairaanhoitoon yhteydessä, koska mulla on kuitenkin niin monisyinen tilanne ja hoitovastuukin siellä.

Olinkin edellisenä iltana laittanut myös leikanneelle ortopedille viestiä asiasta. Hänestä ei kuitenkaan ollut vielä kuulunut, joten lähdin selvittämään asiaa myös kuntoutusosaston kautta, koska sieltä olin kesällä saanut maksarin vasemman alaraajankin painelahkeeseen. Keskustelin osastonsihteerin kanssa mutta otin yhteyttä sitten kuntoutusylilääkäriinkin, joka kertoi asiallisesti, ettei voinut tähän asiaan nyt valitettavasti vaikuttaa mutta toivoi, että asia järjestyisi esim. leikanneen ortopedin kautta parhain päin. Hän myös ihmetteli, miksi ensiavusta ei jo oltu edistetty sen enempää tukisukka-asiaa, jos nopea tarve sukalle kuitenkin oli selkeästi todettu? Totesin, että niinpä, samaa minäkin ihmettelin, mutta vastuu asian selvittelystä vaan siirrettiin mulle hyvin äkkiä... ...mikä tuntui kyllä tosi ikävältä musta jo muutenkin vaativassa ja vaikeassa kokonaistilanteessa.

Seuraavaksi olin Respectaan yhteyksissä ja sovin heidän apuvälineteknikon kanssa peroneustuen hankkimiseen liittyvän suunnittelupäivämäärän. Sitten tulikin uusia asioita mieleen: miten mun muut lääkitykset sopivat Xarelton kanssa, voiko lymfaa ja muita manuaalisia käsittelyjä tehdä nyt kun tulppa on todettu ym... Näitä sitten selvittelin ja osa on yhä selvittämättä. Tulehduskipulääke ainakin on Xarelton käytön ajan pois käytöstä, mikä voi vaikuttaa mun kipuihin (tänään tuntuikin haasteelliselta mutta en tiiä johtuiko tulehduskipulääkkeen taukoamisesta vaiko oliko muuten vaan vaikeaa, kun tosiaan en oo voinut lepäillä). Mulla on kuitenkin luottofyssarille aika huomiselle, ja hän kyllä varmasti näistä asioistakin tietää. Eiköhän osa asioista ainakin selviä. Pyydän myös täsmäohjeita vielä mun kokonaistilanteeseenkin, sillä nyt haasteita piisaa ja on kyllä vaikein tilanne mitä ikinä mun elämässä tähän mennessä, sitä en voi kiistää.

Niin, se tukisukka-asia. Kun ortopedista ei eilenkään kuulunut (tiedän, että Jyväskylässä on mm. nyt meneillään yksi ortopedien ja traumatologien tapahtuma, johon suurin osa näistä lääkäreistä osallistuu), soitin kirran polille tänään. Tällä kertaa puhelimessa oli sihteeri, jonka tiedän olevan palvelualtis ja napakka. Hän kuunteli mun viime aikojen stooria huokaisten välillä isoon ääneen "eikä!!", kun kerroin nämä kaikki vastoinkäymiset... Ja hän tuntui ymmärtävän heti, että tämä tukisukka-asia on saatava eteenpäin, en voi odotella kovin kauaa, kun muutenkin kokonaistilanne on mikä on.

Kului aikaa ehkä kymmenen minuuttia. Sihteeri oli saanut ortopedin kiinni. Tukisukkamaksari kirjoitetaan kyllä ja sihteeri yrittää saada sen eteenpäin Respectaan mahdollisimman pian. Olin huojentunut mutta taas kerran mietin sitä samaa mitä aiemminkin: miksi ihmeessä tässä voinnissa, tässä kaikessa ihan järjettömässä ja käsittämättömässä tilanteessa, joutuu vielä itse kaiken selvittämään? Mä kykenen tähän, koska olen niin sinnikäs, että en vaan, helvetti sentään, anna periksi!! Mutta silti. Ei tätä voi ymmärtää.

"Onneksi sä oot noin jämäkkä! Ei moni kestäisi vaan moni antaisi periksi ja lannistuisi ja jäisi kotiin makaamaan, ajattelisi, että paskat, olkoon!" sanoi mun äiti. Totesin, että niinpä. Eihän tässä ole vaihtoehtoja. Jos en tee näitä selvittelyitä, meilailuja, yhteydenottoja ja kaikkea, voin yhtä hyvin lyödä hanskat tiskiin ja olla vuodepotilas, täysin muiden armoilla. Tähän en suostu.

Syvän kannustuksen, toivon ja valon siemenen kylvän heille, jotka joka päivä taistelevat hiljaa tai kovemmalla äänellä, kuka mitenkin, saadakseen kaiken sen avun ja tuen, minkä he ansaitsisivat ja mikä heille aidosti ja oikeasti kuuluisi. Kiitollisuuteni annan myös vilpittömästi heille, jotka pyrkivät auttamaan näitä taistelijoita, sotureita, kaikin heillä olevin keinoin loppuun saakka. Siihen saakka, kunnes asiat ovat valmiina ja selvitettyinä ja avut saatuna tai edes niin, että elämä on siedettävää.

Elämän rajallisuus on kuitenkin nyt tullut kohdattua silmästä silmään. En edes ehkä tajua vielä, miten vakava asia voi verihyytymä olla, jos se kulkeutuisi pohkeesta eteenpäin. Myös ihmisten saamattomuus ja laiskuus on tullut koettua. Samoin byrokratian jäykkyys ja hitaus ties kuinka monetta kertaa. Ja miten voi olla niin, että kaikkein heikoimmilla oleva ihminen joutuu taistelemaan enemmän kuin kukaan muu?

Kaikki on kiinni pienestä hetkestä, silmänräpäyksestä. Kaikki voi muuttua hetkessä.

Onneksi otin yhteyttä ortopediin ja onneksi hän reagoi yhteydenottooni maanantaina nopeasti. Onneksi olen myös minä. 

Periksiantamaton.