Odottamista

Hei
Kui sä puet uikkarin päälle sit ku käsi leikattu?
Mietin tota puol yötä :D :D :D

Näin kyselee ystävä viestissään :) Eikä hän ole ainut, joka pohtii, miettii ja kuulemma jopa jo jännittää mun olkapääleikkausta mun puolesta.

Välillä milloin kukakin läheinen myös pohtii ääneen tulevaa eri näkökulmista ja monia asioita onkin hyvä pohtia etukäteen, kunhan ei asioita nyt ihan liikaa mielessä pyörittele, kaikkeen kun kuitenkaan ei osaa ennalta täysin varautua. Lapset ovat esim. pohtineet nyt viime päivinä välillä sitä, miltä käteen tuleva häkkyrä (lasta/ortoosi) näyttää, kuinka pitkään äiti on sairaalassa tällä kertaa ja miltä näyttää sitten häkkyrän kanssa toimiminen ja liikkuminen. Onpa erilaisia liikkumistapaehdotuksiakin nähty :) "Sä teet äiti sit varmaan näin ja liikut näin..." Mies puolestaan ei näytä ainakaan suoraan, että pohtisi tai murehtisi hirveästi asioita (hänestä näkee kyllä, jos joku asia vaivaa) vaan hän luottaa ja on sanonutkin ääneen mulle muutamankin kerran rohkaisten, että tämä on ainut, oikea ja hyvä ratkaisu ja että vihdoin asiat etenevät ja päästään taas asioissa eteenpäin.

Jotkut läheiset ovat pohtineet, kuinka korkealle mun käsi tulee sitten lopulta toipumisvaiheen jälkeen nousemaan, mihin asentoon olkapää jää ja että kai kepin käyttö ja vaikkapa nyt hiusten laitto, meikkaus tai muu vastaava ihan perusarjen toimiminen yhä onnistuu... Asioita, joita mä itsekin kyselin ortopedeilta aiemmin ja otin näistä selvää. Ääneen pohdinnoista on tullut ja tulee myös hyviä ajatuksia, miten leikkauksen jälkeistä arkea voisi erilaisin jipoin ja konstein helpottaa.

Mun suuntaan ei ole isommin näkynyt, jos joku läheinen pohtisikin vaikkapa komplikaatioita tai muita leikkausriskejä. Mitään muitakaan leikkaukseen liittyviä mahdollisia pelkoja ei mun suuntaan myöskään ole näytetty, mikä on sinänsä ihan hyvä juttu. Kauhuskenaariot eivät auta ketään ja tietysti kun mun luonne tunnetaan, harva ajattelee muutenkaan, että ihan pienestä säikähtäisin. Niin monia asioita on käyty viime vuosina läpi. Tosin on tullut kyllä muutamia spontaaneja reaktioita tietyiltä henkilöiltä mun leikkauksesta kuultuaan, että mun on tehnyt mieli melkein lohduttaa säikähtänyttä vastapuolta, että ei hätää, kaikki järjestyy kyllä, että tämä on mun arkea :)

En edes kyllä osaa muutenkaan pelätä leikkausta. Ajatukseen siitä, että elämässä tulee eteen vielä monenlaisia toimenpiteitä, on ollut jollakin tavalla sopeuduttava, vaikka koskaan ei välttämättä täysin sopeudukaan eikä varmasti tarvitsekaan. Eihän kukaan henkisesti terve ihminen halua sairastaa. Mutta tietty sopeutuminen on oltava kuitenkin, sillä muuten ei jaksaisi ja jos tällaiseenkin elämään ei sopeutuisi, olisi arki kyllä äärimmäisen raskasta.

En oikein vielä jännitäkään mutta kun joku aina ääneen pohtii jotakin, vaikkapa nyt toimintakykyä tai muuta tekemistä ja avuntarvetta leikkauksen jälkeen, jää asioita miettimään enemmän tietty itsekin siinä hetkessä. Ei se huono asia ole ja onhan se totta, että eniten tässä kuitenkin nyt vaan odottaa, että leikkauspäivä tulisi jo ja että pystyy välttelemään tällä hetkellä jylläävät ties mitkä pöpöt ja virukset.

Sairaalapäivien määrää oon nyt tässä itse viime päivinä pohdiskellut, sitä ei voi etukäteen sanoa ja vaikea on heittää kenenkään mitään arvioitakaan varmasti. Toivottavasti leikkaus menee siten kuten on suunniteltu, eikä tule mitään ylläreitä. Ja että kivut saadaan heti alusta lähtien hyvin kuriin. On myös jännä nähdä, herääkö sitä sitten leikkauksen jälkeen jo joku lasta-/ortoosiviritelmä kädessä vai miten käsi on silloin alkuun tuettu. Sitten onkin mielenkiintoista, miten ekat sängystä ylös nousemiset tapahtuvat ja että miltä kehossa tuntuu - ettei ole nukutuksen aikana saatu vaan sijoiltaan tai subluksaatioihin mitään niveliä. Kestävätkö polvet, kestävätkö lonkat, kestääkö muu tukiranka. Mikä on puolestaan kipuaste...

Mua ei ole myöskään koskaan nukutettu noin ihan yleisanestesiassa, humautettu on kylläkin. Se on hyvä juttu, että lueskelin Kannasta, että anestesialääkäri on jo maininnut konsultaatiotekstissä mm. hyvästä pahoinvoinnin estosta. Olisi ihan karmeaa vielä nyt vaikka oksennella sitten  kipeän olkapään kanssa :/ Tosin on siinä sitten plexuspuudutus myös mutta kun puudutusten onnistumista ei aina tiedä.....

Sekin jää nähtäväksi, miten totun seisomaan ja ottamaan askeleita pelkästään sitten oikean käden varassa. Siis niin, että jos esim. kuljen ”seiniä ja kalusteita pitkin” vaikkapa kotona, pitääkin ottaa eri kädellä tukea kuin tähän saakka, samoin kuin silloin, kun kotona tai hyvin pienet askelmäärät kuljen kepin kanssa. Vai uskallanko hoippua ilman keppiä :D Ehkäpä en.

Kun vain oikeassa kädessä on keppi, miten ylipäätään jalat kantavat tällaisessa asetelmassa, miten muu keho sietää tämän ja miten oikea käsi ja temppuileva ranne kestää? Ja miten liikun ulkona yhden kepin kanssa? Pyörätuolia en pysty kelaamaan hetkeen itse yhtään, ja mopolla mihinkään lähteminenkään ei todellakaan oo vaihtoehto niin kauan, kuin olkapää varsinkin alkuun varmasti on kipeä ja kun on kylmää ja liukasta. Mulle ei mahdu varmasti mikään talvitakki päälle silloin kunnolla, kun käsi on tuettu tiettyyn asentoon ja häkkyrä vie tilaa. Mutta onneksi kevät koittaa kuitenkin tässä sitten jo pian ja mennään toivottavasti jo kohti lämpimämpiä ilmoja!

Pienet arkipäivän asiat ovat myös välillä nousseet mieleen. Miten nousen sairaalassa ollessa aluksi sängystä seisomaan, entä miten pääsen sänkyyn takaisin ja miten saan nostettua oikean letkumman jalan mukaan (kuten jatkossa myös sohvalle, autoon, pyörätuolin jalkalaudalle jne...)? Voi olla, että tämä onnistuukin ihan ok mutta voi myös olla, että eka yritys on katastrofi. Entä miten saan jatkossa rusautettua ja pamautettua vasenta polvea kohdilleen, kun nousen ylös? Miten pystyn toimimaan mm. suihkussa, pukemisissa... Entä kotona asioiden tekeminen? Alkuun en varmasti itsenäisesti monissa asioissa toimikaan, siihen olen jo nyt asennoitunut, ja kuten viimeksi kirjoitin, apuakin on tulossa kyllä kotiin. Onneksi... Ja toivehan mulla on, etten ole mikään kokonaan vuodepotilas, kun sairaalasta kotiutetaan. Kaikki hiustenlaitot myös sekä itselle että tyttärelle on myös muiden tehtävä, ja varmaan mun itseni on pidettävä paljon myös pipoa päässä, jos hiukset näyttävät ihan hirveiltä :D Miestä varoitin myös, että saa laitella välillä molempien perheen naisten hiuksia kiinni...

Ensi viikolla on vielä yksi kuivafysioterapiakerta ja lisäksi oma muu meno, mutta sittenpä seuraavalla viikolla jo mennäänkin.

Ystävä saa viestiinsä vastauksen.

Emmä tiiä :D
Samaan tyyliin mitä muutkin vaatteet :D