Silmäniskuja

Jostakin syystä mulla on ollut tänään ihan kamala elohiiri vasemmassa silmässä. Siis sellainen, että kun katson itseäni peilistä, näyttää ihan siltä, että iskisin vähän väliä silmää! Onneksi olen ollut tänään vaan kotona, mutta...

...entä jos olisin ollut silmää iskevänä vaikka eilisessä hermoratatutkimuksessa? Olisin maannut siinä tutkimuspöydällä selälläni ja yhtä aikaa tahtomattani nykivän pohkeen, reisilihaksen tai varpaiden lisäksi olisi mun silmäkin nykinyt. Olisikohan lähetteen tehneelle lääkärilleni kirjoitettu muiden tulosten lisäksi myös se, että "Potilas iski koko tutkimuksen ajan silmää. Tämä saattaa olla oire jostain vakavammasta hermovauriosta. On myös mahdollista, että potilas huijaa koko ajan."

...tai entä jos menisin silmää iskevänä leikanneen lääkärin vastaanotolle? Mulla saattaisi olla uskottavuusongelmia sielläkin. Tai sitten mua pidettäisiin lievästi outona.

Lääkäri: "No miten on mennyt?"

Minä: (blinkblink)

Lääkäri: "Öhh... siis kuvailisitko millaisia oireita sulla on nyt ollut?"

Minä: (blinkblink) No tota onhan tässä ollut jos jonkinlaista oiretta... (ja tähän sitten kuvaisin nykytilanteen mahdollisimman hyvin.) (blinkblink)

Lääkäri: "Ööh... Jaahas..."

Saattaisi olla tohtori hiukan ihmeissään. "Potilaalla on ainakin pilkettä silmäkulmassa. Epäilen, onko tilanne ollenkaan niin vaikea, mitä hän silmäniskujen ohella kertoo", hän kirjoittaisi omiin papereihinsa.

Olisihan näitä muitakin kummallisia tilanteita, joihin voisi tällaisella silmäniskumeiningillä joutua. Kuvitelkaa vaikka... Baarissa, pankissa, kaupan kassalla... Missä vaan.

Toivon kuitenkin, että tämä tilanne on ohimenevä, sillä se on ollut huomattavasti ärsyttävämmän tuntuista kuin miltä mun lonkka ja jalka on päivittäin tuntunut. Uskomatonta mutta totta!

Hermoratatutkimus

Kello on nyt tätä kirjoitusta aloittaessani hiukan yli 9 aamulla ja mies toi mut juuri äsken kotiin sairaalalta. Hermoratatutkimus on jo tehty, eipä siinä kauaa kestänyt. 

Neurofysiologian rakennukselle mentyäni sain ihmisen kroppaa edestä ja takaa kuvaavan piirroksen, johon piti värittää punaisella kipualueet ja sinisellä tuntopuutosalueet. Tämän jälkeen pääsinkin jo sisään tutkimushuoneeseen. Ensin mut pyydettiin mahalleni makaamaan (heh, onneksi olen harjoitellut, niin onnistuu!) ja tutkittiin jalan takaosan isoista lihaksista (lähinnä pohje, tosin varpaissakin meni sähköiskuja) hermojen toimintaa. Tämän jälkeen käännyin selälleni, ja samat jutut tutkittiin jalan etupuolelta. Sähköiskut olivat vähän ilkeitä, mutta siedettävissä. Neulojen pistot esim. reisilihakseen tuntuivat enemmän.

Lopputulema oli, että hermotus olisi kunnossa ainakin näissä parissa isossa hermossa, joita tutkimus koski. Leikkausalueen ja reiden alueen tunnottomuuteen ei puututtu mitenkään, "kirurgi ottaa niihin kantaa" kuten myös muihin syihin, joista mun jalan nosto- ja liikutusheikkous ja kivut voisivat johtua.

Vähän on ristiriitainen olo. Jotenkin aavistelinkin, ettei tämä tutkimus kerro syytä mun tilanteeseen (kuten fyssarikin arveli), mutta silti olen yhä epätietoinen. Tai enemmänkin turhautunut! Se on varmaan parempi ilmaus tämän hetken fiiliksiin. Puhuttiin miehen kanssa äsken autossa, että eikö mun aivot vaan ole läytäneet noita hermotuksia uudelleen, jos niissä viestit kuitenkin kulkevat? Vai onko ongelma nyt jossakin kiinnittymättömissä lonkan alueen lihaksissa ja kudoksissa, nivelen asennossa vai missä? Sen kun tietäis. Mun asenteesta ja harjoittelusta joka tapauksessa homma ei ole kiinni, mä en vaan saa eloa tuohon lonkkaan vaikka kuinka sitä harjoituttaa ja treenaa. Voihan kettu!

Nyt on koko oikea jalka aika hervottoman tuntuinen. Sähköiskut ja piikit tekivät tehtävänsä, jomottaa muutenkin kuin vaan lonkasta. Tutkimuksen tehnyt lääkäri kehotti ottamaan tarpeeksi kipulääkettä... Joo, otetaan. Todellakin otetaan.

Päivästä parempi

"Hyvää huomenta, näytät kauniilta

Jotenkin tuoreelta..."

Aijaa? Aamulla, kun miehen kello soi puoli seitsemältä, olin superväsynyt. Ihan koomassa. Valvoin viime yönä ainakin puoli kolmeen miettien syntyjä syviä, elämää ja kaikenlaisia asioita. Kuuntelin olohuoneesta kantautuvaa ilmalämpöpumpun tasaista hurinaa. Joskus vaan mietityttää... 

Aamulla lonkkaakin särki ikävästi. Jokainen askel ja jalan liikuttamisliike aiheutti inhottavan, pistävän/jomottavan tunteen nivuseen ja lonkan ulkoreunalle. Mietin, mitä ihmettä mä olen tehnytkään eilen... Jotakin tavanomaisesta poikkeavaa? Uusia liikkeitä? Poikkeavaa rasitusta? En kyllä keksinyt mitään ihmeellistä toimintaa. Illalla olin ollut aurinkoisella terassilla jumppaamassa/makaamassa/tekemässä fysioterapialiikkeitä, mutta niitä nyt teen muutenkin päivästä toiseen, joten ei mitään ihmeellistä näissäkään kuvioissa.

Kun muu perhe oli saatu töihin ja hoitoon, päätin, että mähän muuten teen varmasti tästä päivästä hiukkasen paremman kuin mitä sen käynnistyminen antoi ymmärtää. Keitin vahvaa kahvia, tein ja söin aamupalaa, laitoin Jukka Pojan laulamaan aika kovalla soittimessa brand new ihanuutta ja muita letkeitä ralleja ja otin pari särkylääkettä. Kyllä kai se tästä - väsymyskin kaikkoaisi pikkuhiljaa ja myös veljen tyttöystävä olisi tulossa meille viettämään hellepäivää mun seuraksi, joten kiva päivä olisi tulossa.

Päivä olikin mainio: pahin väsymys kaikkosi kuin kaikkosikin ja vietimme veljen tyttöystävän kanssa oikein mukavan päivän ulkona helteestä ja auringosta ja sisällä välillä ilmalämpöpumpun viileydestä sekä tortilloista ja kahvista nauttien. Puhuimme ja keskustelimme monta tuntia monista asioista ja nämä keskustelut tekivät molemmille hyvää, niin mä ainakin uskoisin. Veli haki illemmalla tyttöystävän meiltä ja mun ystävä kyläili myös poikansa kanssa. 

On huippua, että käy vieraita ja että on sosiaalista elämää! Mä erakoituisin muuten tänne.

Ja niin. Puhuminen auttaa - sitä vain tulee tehtyä lähimpienkin ihmisten kanssa välillä aivan liian vähän. Helposti olettaa, että toisen ajatukset tietää, vaikkei niin oikeasti olekaan. Koskaan ei pitäisi olettaa mitään, vaan pitää reilusti avata suunsa ja kertoa, mitä mielen päällä on tai kysyä, jos on kysyttävää. Ei toisen pään ja ajatusten sisään muuten pääse (vaikka pienenä olisikin haaveillut olevansa Superhessu, joka syö maapähkinöitä voimanlähteenään ja jolla on röntgenkatse, heissulivei!).

Tänään tuskin tarvitsee kovin kauaa unta hakea. Nyt on asioita saatu pois mielen päältä. Ensi yön uni on siinäkin mielessä tärkeää, että huomisaamuna on jalan hermoratatutkimus enkä halua sitä etukäteen miettiä sen ihmeemmin. Tulee mitä tulee ja menee miten menee.

"...ja kun nousee päivä uus, laulaa linnut pihapuus

Oot mun brand new ihanuus..."

Wonderer.

Kymmenen vuotta taaksepäin

Jostakin sen hetkisestä fiiliksestä se ajatus lähti. Kaivoin kätköistäni paksun, ison opuksen, joka on kätkenyt kuohuvien vuosien syvimmät ajatukset sisäänsä ja jonka kannessa lukee:

Kyseessä on tietysti päiväkirjani 2000-luvun alkupuolelta. Olen kirjoitellut koko ikäni ajatuksia ylös milloin päiväkirjoihin ja milloin - siis viime aikoina - tänne blogiin. Tämähän tietysti ei vastaa päiväkirjaa kuin hyvin pieneltä osalta, koska kyseessä on julkinen sivusto. On kuitenkin mielenkiintoista palata joskus menneeseen ja katsoa, millaisia asioita on miettinyt vaikka muutama vuosi sitten tai kymmenen vuotta sitten. Kirjoituksia nykytilanteeseen vertaamalla ehkä näkee jonkinlaisen ihmisen elämänkaaren, matkan varrella tehtyjä isoja päätöksiä, tapahtumia... Oppii ehkä itsestään jotain (tai sitten ei).

Elokuun alussa 2004 olin näköjään pohtinut kovasti sen vuoden todella kiinteän (työ)kaveriporukan merkitystä ja sitä, miten en oikein osannut kesälomallakaan olla heistä erossa, kun silloin lähes päivittäin olimme olleet tekemisissä niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Oli helppoa tehdä mitä mieleen juolahtaa, lähteä esim. nopealla varoitusajalla jonnekin, kun kenelläkään ei ollut perheitä ja kaikki olivat myös sinkkuja. Olin tullut siihen tulokseen, että me kaikki elimme jotain outoa välivaihetta; moni ehkä halusi jo sitoutuakin mutta oli helppo viettää aikaa tiiviissä porukassa, kun kumppania ei ollut vielä kenelläkään. Mietin ja vähän pelkäsinkin, mitä tapahtuu, jos joku porukasta löytääkin kumppanin. Hajoaako yhteisö?

Jälkikäteen, kymmenen vuotta myöhemmin, voin todeta, että aika aikaansa kutakin. Se tiivis kaveriporukka on hajonnut jo vuosia sitten. Elämä vain vei eteenpäin. Toisinaan näemme toisiamme jossakin. Kaikki eivät edes asu samalla paikkakunnallakaan enää. Osa on naimisissa tai parisuhteissa, joillakin on jo aika isoja lapsiakin. Osa elelee vapaalla jalalla.

Vuosi 2004 oli todennäköisesti mun elämäni siihenastisista vuosista villein mutta myös merkityksellisin; pikkujouluista alkoi mun ja mieheni yhteinen taival. Ja mitä tuon jälkeen onkaan tapahtunut... ...jos jonkinlaista! :)

"Lonkalta"-sivu/yhteisö avattu Facebookissa

Sallikaa mun mainostaa hiukan! Eilen mainitsin tästä jostakin tulevasta uudesta asiasta ja tässäpä se on...

Olemme perustaneet lonkkadysplaasikkoystäväni Pauliinan kanssa Facebook-sivuston/yhteisön nimeltä Lonkalta. Ohessa yhteisön kuvaus:

"Hei, täällä Pauliina ja Hannastiina (alias Hst)! 

Me olemme kolmenkymmenen paremmalla puolen eläviä iloisia ihmisiä – naisia, äitejä ja puolisoja. Toinen meistä asuu katraansa kanssa pohjoisessa ja toinen keskellä Suomea. Kumpikin nauttii taiteesta, kirjoittamisesta, mustasta huumorista, ortopedien kustannuksella pilailusta, luovuudesta ja musiikista (Hannastiina on nähnyt Coldplayn kahdesti livenä mistä Pauliina on loputtoman katkera). 

Hannastiinan Keski-Suomen tukijoukoilla on pääasiassa kaksi jalkaa kullakin. Pauliinan perheeseen kuuluu kaksijalkaisten ohella nelijalkaisia ja nelivarpaisia eläjiä – koirista kanoihin ja hoidossa oleviin villilintuihin. Meitä yhdistävät jalat muutenkin. Meillä on molemmilla synnynnäinen lonkan dysplasia oikeassa jalassa. Kyllä, juuri se sama mikä on usein koirilla! Ja niinpä me molemmat olemme nyt kyborgeja. Hannastiinan lonkasta löytyy hulppean kokoinen tekonivel, Pauliinan uudelleen muotoiltua lonkkaa pitää kasassa kaksi pitkää ruuvia. Leikkaukset tehtiin keväällä 2014 ja kumpikin meistä toipuu omastaan vähän pidemmän kaavan mukaan.  

Tämä sivu heräsi henkiin koska olemme huomanneet, että synnynnäisistä lonkkadysplasioista ei löydy vielä paljoakaan suomenkielistä tietoutta eikä ainakaan tuki- tai tsemppiyhteisöjä. Meistä tuntuu, että moni nuori tai miksei vanhempikin ei uskalla, halua tai ehkä kehtaa kertoa saaneensa tätä diagnoosia. Lonkkavaivoja usein hävetään. Me tuuletamme niistä avoimesti!

Jaamme tällä yhteisellä sivustollamme sekä omia blogitekstejämme arkipäivien kuvioista ja elämästä että myös tietoutta lonkkadysplasiasta ja sen erilaisista hoitokeinoista ja tutkimustuloksista. Tietysti huumoria unohtamatta - elämä voi olla rankkaa mutta hauskaa sen myös olla pitää!

Liity mukaan!"

Olemme innoissamme uudesta sivustostamme. Toivomme, että saamme mukaan paljon tykkääjiä ja tätä kautta omalta osaltamme pystymme auttamaan muitakin suomalaisia saman diagnoosin saaneita, levittämään tietoutta erilaisista hoitovaihtoehdoista, pitämään hyvää meininkiä ja tsemppiä yllä ja näyttämään, että avoimuudessa, yhteisöllisyydessä ja huumorissa on voimaa.

Sivua saa vapaasti mainostaa ja sen osoitetta jakaa eteenpäin!

https://www.facebook.com/pages/Lonkalta/1449332788684960?ref=hl&ref_type=bookmark

Juhlaa

Synttärihulinaviikonloppu takana! Yhtä vaille koko lähisuku (18 henkilöä yhteensä, tämä väkijoukko koostuu siis ihan lähimmistä sukulaisista sekä mun että miehen puolelta) saatiin tänään meille paikalle nuorimmaisen (huomisia) synttäreitä juhlistamaan ja viettämään meille mukavaa kesäiltapäivää ja -iltaa. 

Äidinkin synttärit olivat eilen, tosin tietty meidän pieni päivänsankari oli tän päivän pääosassa. Nautti saamastaan huomiosta täysillä, iso pieni leijonapoika! :) 

Ihana oli saada pitkästä aikaa melkein koko porukka kerralla paikalle. Meistä lähtee kova meteli, väki on puheliasta molempien sukujen puolelta, mutta mitäpäs siitä. Välillä mä siedän huonosti ylimääräistä meteliä tai hulinaa ympärilläni, mutta tänään tuntui täysin ja pelkästään siltä, että on hienoa, kun on koko tämä porukka ympärillä. Nyt porukka myös mukavasti hajaantuikin ympäriinsä, kun osa oli sisällä, osa terassilla ja lapset viihtyivät myös leikkipaikan ympäristössä. Mikäs tällaisilla kesäilmoilla on olla ja synttäreitä viettää!

Huomenna koittaa paluu arkeen myös lapsilla, päiväkoti aukeaa taas kesäsulun jälkeen. Esikoinen aloittaa nyt perjantaina eskarin ja nuorimmainen, huomenna siis 4 v täyttävä poikamme, jatkaa yhdessä 3-5 -vuotiaiden ryhmistä. Lapsilla on ollut niin pitkä kesäloma, että vaikka kovasti ovat nauttineetkin, odottavat myös innolla ystävien näkemistä ja hoidon alkua. 

Mulla tämä oma meininki jatkuu samana kuin tähän saakka, eli "pyörin" täällä kotinurkissa ja jumppailen ja harjoittelen sen mukaan mitä kulloinenkin vointi on. Mahdollisimman paljon kuitenkin, jos vaan mahdollista, sillä nyt en pääse salillekaan, kun ei ole kyyditsijää... Muun ajan yritän keksiä mahdollisimman mukavaa tekemistä - ja oletettavasti vietän aikaa myös paljon sohvalla tai sängyllä selälläni, se on se kivuttomin olotila olla. Tosin ensi viikon kelit näyttävät sellaisilta, että mä taidan viettää aikaa aika paljon tuolla meidän terassilla: makaan sielläkin mahallani ja selälläni jumppamaton päällä ja teen varmasti muutkin harjoitukset ulkosalla :) Täytyy myös yrittää nauttia näistä säistä, ei niitä loputtomiin kuitenkaan kestä.

Perjantaiaamuna on sitten se jalan hermoratatutkimus, ortopedin määräämistä lisätutkimuksista ensimmäinen. Mielenkiintoista mennä sinne - toivon vaan, että se tutkimus ei kovasti ainakaan sattuisi. Moni on sanonutkin, ettei välttämättä satu, mutta saattaa tuntua oudolta tai inhottavalta. Toivottavasti jotain selviäisi siinä yhteydessä, vaikka mulla sellainen aavistus onkin, että tuo mun lonkka/jalka toimii huonosti jostakin muusta syystä kuin pelkästään hermotukseen liittyvästä ongelmasta johtuen. Jotain outoa tuolla hermotuksessa, lihastoiminnassa tai lonkan alueella kyllä lienee. Mutta sittenpä se nähdään... Ainakin voidaan poissulkea asioita kerrallaan pois.

Asiasta vielä ihan muuhun: seuratkaapa lähiaikoina facebookia ja muutenkin eri some-tiedotuskanavia; jotakin uutta, mielenkiintoista on tulossa! :)

Elämä on... yhenlaista rallia?

Aamulla nivel lonksahteli ilkeästi, oli jomotusta ja lonkkaa + reittä kiristi paljon verrattuna siihen, miltä on viime päivinä tuntunut.  Muutenkin olin kireä, henkisesti... Mitään ihmeellistä en ole tehnyt - siis mitään tästä nykyarjesta poikkeavaa - ja fysioterapian harjoittelutkin on tehty ihan normaalin kaavan mukaan. En ole myöskään ylisuorittanut. Ehkä olin nukkunut jotenkin huonossa asennossa?

Harmitti myös vähän, etten päässyt mukaan neiti kuusveen eskaritutustumiseen (mies vei lapset tutustumiskäynnille), muutenkin oon niin vähän pystynyt olemaan mukana kuluneen vuoden aikana lasten hoitoonviemisissä ja hoidosta hakemisissa... Mutta se tunne meni kyllä nopeasti ohi, koska päiväkoti on tuttu jo ennestäänkin lapsille. Päiväkodilta kotiin saapui maanantaita ja päivähoidon alkamista innokkaasti odottava reipas pikkukaksikko.

Omat henkiset tunnelmani paranivat myös, kun menin takapihalle aurinkoon ja kuuntelin musaa laidasta laitaan. Pari ystävää laitteli viestiä viikonloppuna näkemisestä, mutta nyt ei ehdi oikeastaan muuta kuin perheen ja lähisuvun kesken synttärijuhlintaa tälle viikonlopulle :) Toinen ystävistä kuitenkin pyysi mua kaupungille syömään jo tänään, lupasi hakeakin kotoa, joten innoissanihan mä sen verran täältä lähdin muualla piipahtamaan kun tänään oli mahdollista niin tehdä. Olikin tosi mukavaa nähdä sitten helmikuun, varsinkin kun se meidän Tampereen reissukin piti siirtää syksylle. Rallihulinaa piisasi ja aurinko ja lämpö oli saanut ihmiset sankoin joukoin illanviettoon kaupungin terasseille. Hyvä fiilis näkyi ihmisten kasvoilta ja kun kerran mäkin pääsin taas ihmisten ilmoille, en voinut kuin naama hölmössä virneessä kulkea kadulla :D

Kotiin saapumisen jälkeen palasin heti arkeen: nuorimmainen pudotti iltavilleissään juomalasin kylppärin lattialle ja lasi tietty hajosi ziljooniin (?!) palasiin ja murusiin. Ei muuta kuin mies keräämään isoimmat palaset rikkalapiolla ja minä perässä imurin kanssa könyämään. Tässä lapsiperheen huushollissa on vaan tehtävä kaikenlaista, vaikka sitten yhden jalan varassa, jos ei muuten kykene. Aina ei yhden aikuisen kädet riitä kaikkeen ja jos niin käy, en voi vaan olla ja katsoa kaikkea sivusta, vaan on tehtävä sen verran, mitä pystyy. Tapahtumarikas kotielämä ei katso kenenkään vammoja, vaan kun tapahtuu, niin tapahtuu. Se on Elämää! Ja elämä on... rallia? :)

P.S. Mä myös imuroin samassa angstissa muunkin huushollin, mikä täten kunnianarvoisesti teille kaikille ilmoitetaan...