Aitous

Olipa taas levoton uni, mietin, kun perjantaiaamuna herään jo ennen kellon soittoa. Unessa olin myöhästynyt erään ortopedin polilta siksi, että en ollut päässyt kotoa juoksemalla sairaalalle. Juoksemalla!! Ei ihan juokseminen enää oikeassa elämässä onnistu. ENMG-tutkimuksestakin olin unessa myöhästynyt, kun tarvoin ulkona lumessa. Tutkimuspaikkakin olisi ollut muka joku tähystystornin tapainen ihmeellinen rakennelma ulkona mäen päällä... Hiukan jopa naurattaa, kun pohdin unen tunnelmaa. Kyllähän tuo unen aihe selkeästi alitajunnasta kumpuaa, sillä ortopedin polille olisi tänään mentävä kuulemaan taas olkapään tuomio. Ja varmaan muitakin asioita tullaan sivuamaan.

Lapsetkin nukkuvat vielä, ihme kyllä, vaikka kello lähentelee jo puolta kahdeksaa. Harvinaisen pitkät unet, meillä näet asuu aamuvirkkuja... Pian juniori kipittää kuitenkin jo vessaan ja sen jälkeen vielä mun kainaloon, johon hän juuri ja juuri mahtuu vielä ilman ettei putoa. Onneksi reunan puoleinen kainalo mulla on aina vapaana ja pystyn selälläni ortoosinkin kanssa maaten pitämään pienen ison miehen vielä mun kainalossa, kun vaan vähän saan siirryttyä keskemmälle sänkyä. 

"Äiti", kuiskaa poika. "Nukkuuko isi...? Kivaa, kun on syysloma! Sun kainalossa on kiva olla." Taitaa hiukan mökkireissun jälkeinen ikävä vielä painaa, arvelen. "Mun täytyy nousta ihan kohta, mulla on tänään se lääkäri. Isikin lähtee töihin. Mutta ollaan vielä hetki tässä", sanon pojalle ja rapsutan hänen päätään hellästi. 

Tajuan, että näitä hetkiä ei välttämättä kovin paljon enää jatkossa tule, lapset kun kasvavat niin kovaa vauhtia. "Mummi ja ukki hakevat teidät tänään ukkilaan päiväksi", sanon pojalle, kun miehenkin herätyskello soi ja me kaikki kömmimme aamutoimiin omassa tahdissamme.

Tästä muutaman tunnin päästä olemmekin jo mun avustajan kanssa keskussairaalalla odottelemassa ortopedin vastaanottoa kirurgian polilla. Vähän aiemmin on otettu taas kerran olkapäästä röntgenkuvat, jotka ovat itse asiassa ekat viimeisimmän leikkauksen jälkeen. Leikkauksessa otettiin läpivalaisukuvia kyllä mutta osastolla röntgenkuvia ei otettu ollenkaan. En tiedä, miksi, mutta arvelen, että läpivalaisukuvat varmaan riittivät. Onhan mua ihan tarpeeksi "sädetetty" tänäkin vuonna.

Ortopedi tuokin kohta taas perinteisiä olkapään kysely- ja tutkimuslomakkeita täytettäväksi, kun vielä on hyvin aikaa ennen mun vuoroa. Esittelen samalla hänelle mun avustajan, jonka sanon tulevan myös mukaan vastaanotolle, jos sopii. Olkapään tyytyväisyysprosentiksi annan nyt 55, kun ennen uusintaleikkausta luku oli muistaakseni vain 45 ellei vähemmänkin. Mutta vielä ei käytännön tuntemuksia pysty juuri vertaamaan leikkausta edeltävään aikaan, kun en hirveästi ole saanut olkapäätä rasittaa nyt leikkauksen jälkeen - rasitus kertoo vasta pidemmän päälle totuutta enemmän.

Kohta ortopedi kutsuu minut/meidät vastaanottouoneeseen ja kelaan sinne nyt itse pyörätuolilla oikean käden ja oikean jalan yhteistoimintataktiikalla. Vasenta jalkaa kun ei juuri voi lonkan ja polven vuoksikaan rasittaa ja vasen käsi myös on pois pelistä tietysti nyt. Huoneessa siirryn tutkimuspedin reunalle istumaan, jossa saan lonkille ja polville vähän loivempaa kulmaa mitä pyörätuolissa. Pyörätuolissa syvemmässä kulmassa istuen erityisesti vasen lonkka kipeytyy, lukkiutuu ja/tai subluksoituu tosi herkästi nyt, mitä koitan välttää, jos mitenkään mahdollista, muutenkin lonkka on niin hankalana ollut muiden kipujen ym. ohella. Polvikin on aina hankala.

"No niin, hengissä on lähestulkoon selvitty kaikista vastoinkäymisistä..." tuumaa ortopedi ensimmäisenä, johon totean heti perään, että joo, hengissä... Sen enempää en kaikkia tekemiäni selvittelyitä tai mun tunnelmia nyt edes avaa, kyllä hän varmasti tietää ja ymmärtää muutenkin, että melkoista myllytystä on meneillään ollut. Käymme läpi kuulumiset ja tilanteet niin kyselylomakkeiden kuin kaiken muunkin tapahtuneen suhteen. Tunnelma on hyvä ja rauhallinen.

Olkapää näyttäisi kuvissa näyttävän ihan hyvältä, sellaiselta kuin tässä vaiheessa voi olettaa. Ei tietysti voi nyt tässä vaiheessa sen todeta luutuneen ja se myös on pieni häiriötekijä tässä, että ei ole vielä toista leikkauksen jälkeistä röntgenkuvaa vertailukohdaksi. Silti kaikki näyttää ihan hyvältä ja kuvissa saattoi näkyä pientä "hyhmää" mikä on hyvä merkki myös. Koska olkapää on myös jämäkän tuntuinen tutkittaessa ja ruuvit ovat kuten pitää (niitä on nyt reilusti, yhteensä kai 13), saan luvan jättää ortoosin pois tuntemusten mukaan ja alkaa tehdä vasemmalla kädellä asioita rajoituksetta, siten kuten pystyy kipujen ym. rajoissa. Hiljalleen.

Seuraava kontrolli olkapäähän liittyen sovitaan nyt heti kättelyssä vasta 3 kk päähän. Jos jotakin erikoista ilmenee tällä välillä, voin ottaa yhteyttä. Tietysti toivon, ettei mun tarvitsisi niin tehdä... Toivon niiiiin paljon, että tämä olkapääkuvio saadaan etenemään ja tilanne siihen pisteeseen, mitä alunperinkin on tällä radikaalilla leikkauksella tavoiteltu: sitä, että koko ajan ei tarvitse elää elämää olkapään muistutellessa itsestään ja rajoittaen kaikkea tekemistä vaan niin, että sen voisi unohtaa ja toimia sen kanssa pakolliset luudutuksen aiheuttamat rajoitukset huomioiden mutta muutoin vapaasti ja kivuttomammin. Nythän sen sitten vasta alkaa nähdä ortoosin käytön lopettamisen jälkeen, miten olkapää käyttäytyy, tuleeko tuntemuksia ja/tai ekstrakipua. Nyt olkapää on ollut vaihtelevan tuntuinen mutta kohtalainen kuitenkin ortoosin kanssa.

Sittenpä tulppa ja hermovaurio... Tulppaa ensinnäkään ei sen enempää seurata, Xarelto-lääkitys vaan mulla jatkuu sen minkä jatkuu ja sen jälkeen tilanne on käsitelty. Otan puheeksi sukulaistenkin tulppataipumuksen mutta tästäkään huolimatta seurantaa ei ole. Tämä tuntuu kieltämättä hiukan hurjalta, mutta näin kuulemma on. No tuleehan mulle myös sitten tukisukka, kun se Respectaan vain tulee tilauksen jälkeen mutta muutoin ei esim. tulpan liukenemista ultralla seurata.

Eikä seurata hermovauriotakaan ihmeemmin, tai mitä nyt ortopedit varmaan sitten poleilla kyselevät asiasta kun mua näkevät säännöllisesti kuitenkin mutta ei esim. selvitetä hermovaurion tarkkaa paikkaa. Se on positiivista, että jotakin toimintaa mulla nilkassa on, mutta kerron kyllä, että nilkka ja koko jalka tuntuu pökkelöltä lyijysäkiltä. Jalkaan on myös tullut nyt tosi ikävää hermokipua, joka säteilee reidestä jalkaterään. Tuntohäiriöiden ja voimien osalta näytin fyssarin tekemät tunto- ja voimatestaukset parin päivän takaa, jotka fyssari halusi kirjata paperillekin ylös. Näistä ei sen ihmeemmin ollut sitten puhetta mutta ortopedi sanoi, että aika näyttää, mitä tuntemuksia ja/tai haittaa asiasta jää. Vuoden-parikin voi hermotus palautua sen minkä palautuu ja jos tuntemuksia esim. tunnon aleneman suhteen jää, niihin sitten ajan myötä tottuukin.

Puhutaan siinä vielä pikaisesti myös vasemman lonkan tilanteesta, ennen kuin sanomme heipat taas joksikin aikaa ja menen vielä hoitajan juttusille sopimaan jatkosta. Ortopedi oli unohtanut aiemmin tehdä magneettipyynnön, mutta se hoituu ja tästä mulle soitetaan aika kirurgian polilta. (Tosin mietin taas, että juu, voipi olla, että soitan taas itse kirralle, että asia varmasti hoituu... ;)) Mun vastuuortopedille aika onkin tulossa jo 1,5 viikon päähän mutta tuota ennen pitäisi saada vielä tosiaan magneettikin otettua.

Jälkikäteen kotona mietin vielä päivän lopputulemia. Jännä fiilis jäi. Tunnelma oli vastaanotolla hyvä mutta tietyissä asioissa ehkä tavallaan vähän liiankin optimistinen, jos niin voi sanoa. Jotenkin ehkä mulle tuli sellainen olo, että mun halutaan ajattelevan mieluusti, että kaikkihan on mennyt kuitenkin ihan hyvin ja että hermovaurio peroneuspareeseineen ja tuntopuutoksineen ja tulppakin ovat ihan pieniä asioita... Että ne hoituvat kyllä iisisti itsekseen eikä niistä tarvitse olla huolissaan.

Ehkä tuli jopa olo, että kun mun tiedetään olevan napakka tarttumaan epäoikeudenmukaiseen kohteluun, mulle haluttiin antaa niin neutraali ja hyvä kuva asioista kuin mahdollista, etten veisi asioita eteenpäin. Varsinkin kun nyt avustajakin oli huoneessa mukana kuulolla. Voin toki olla väärässäkin mutta tällainen tunne ja jännä intuitio tuli.

Asiat hoitunevat kyllä, tavalla tai toisella, samoin mun olkapään tilannekin nyt jos vihdoin alkaisi olla menossa kohti parempaa... Mutta mitään pieniä asioita nämä eivät todellakaan kokonaisuutena ole, vaan jo muutenkin vaikeassa terveystilanteessa kuitenkin lisäharmia ja ei mitään yhtäkkiä tullutta tulppaa tai hermovauriota voi vaan pitää asiana, jotka voi sivuuttaa vaan yltiöoptimistisella "kyllä se siitä" -tyyppisellä vähän vähättelevän tuntuisellakin asenteella tai toteamuksella.

Tai ehkä vähättelevä on väärä sana mutta kun tällaisia asioita on kokenut, niin sitä toivoisi ehkä, että se vastapuolella istuva lääkärikin unohtaisi liiallisen asialinjan. Ehkä toteaisi joskus, että oletpa joutunut kokemaan paljon tosi ikäviä ja isoja asioita, miten oot jaksanut tämän kaiken? 

Annettaisiin edes selkeästi ymmärtää, että minä ymmärrän kokemasi vaikeudet ja tuskan. Että asiat ovat aivan varmasti olleet isoja ja vaikeita mutta lupaan olla tukenasi kuitenkin. Olisi tosi tärkeää, että olisi myös tunnetasolla sellainen luottamus siihen, että yhdessä näistä vaikeista asioista selvitään eteenpäin. Ei mua sääliä tarvitse enkä sääliä halua, se on vihoviimeistä, mutta sitä aitoa kohtaamista ja ymmärrystä tunnetasollakin ehkä kaipaan enemmän kuin osaan edes ääneen myöntää.

Ymmärrän, että nämä asiat ovat ortopedillekin ehkä vaikeita kohdata ja on vaikeaa sanoa ääneen olevansa pahoillaan, kun tarkoitus on ollut kuitenkin koko ajan parantaa mun elämänlaatua, ei pahentaa sitä. Herkälle ihmiselle (joka ortopedikin voi hyvinkin olla, vaikkei sitä heti päällepäin ammatti-identiteetin alta näe, mutta sen ehkä tietyllä tavalla aistii) voi olla vaikeaa kohdata näin avoimesti potilaan tilanne, joka on vaikea ja monisyinen.

Asiaa ei tietysti helpota sekään, että herkästi mäkin koitan koko ajan pitää sellaisen vahvan, pärjäävän, huumorintajuisen roolin yllä. Olenkin toki vahva ja huumorintajuinen mutta myös herkkä, ja tämä herkkä puoli mussa kaipaa myös tiettyä syvempää kohtaamista ja empatiaakin.

Sellaista ihmisen aitoa kohtaamista sen ammatti-identiteetin alta arvostan tosi paljon, koska tässä väkisinkin oppii tuntemaan edes tietyllä tasolla paremmin nämä omat hoitavat lääkärit ja he minut, kun niin usein kuitenkin kohtaamme ja on syntynyt pidempiaikainen hoitosuhde. 

On tärkeää, että se aitous näkyy. Ilman aitoutta ei synny luottamusta. Ei voi pitää mekaanista lääkäri-potilas -keskustelua pelkästään yllä.

Silloin on vaan joskus pakko riisua maski, unohtaa se tietty ammatti-identiteettikin ja kohdata asiat ja se potilaan hyvinkin vaikea kokonaistilanne, potilas omana itsenään ja kaikessa haavoittuvuudessaan, silmästä silmään juuri siinä hetkessä.

Katsomme koko perhe illalla olohuoneessa Vain elämää. "Äiti, sä oot lämmin", sanoo poika painaessaan viileitä varpaitaan vähän tiukemmin mun jalkoja vasten.

Tässä hetkessä oman perheen kanssa ainakin kohdataan. Aidoimmillamme.