Erikoinen sairaanhoito vs. erikoissairaanhoito

Eräs alkuilta tällä viikolla. Kuten muutkin ihmiset, minäkin pyrin olosuhteista huolimatta elämään tätä kesää niin tavallisesti ja normaalisti kuin kuka tahansa muukin ihminen. Päätän kokeilla tehdä pizzaa ihan itse, ekan kerran sitten olkapään luudutuksen. Taikinasta lähtien alusta asti.

Saan laitettua taikinan alkuun kohtuullisesti. Ainekset kaapista oikealla kädellä, vasenta kättä kun ei kauheasti voi käyttää, ettei tule yhtään ylimääräistä kipua tai kipeitä klonksahduksia. Pidän vasemmalla, leikatulla kädellä kiinni varovasti kiinni taikinakulhosta, kun alan oikealla kädellä vaivata taikinaa. Alku sujuu kohtuudella mutta yhtäkkiä, hallitsemattomasti, leikatussa olkapäässä alkaa tuntua taas kerran ihmeellistä klonksahtelua. En pelästy näistä mutta jossakin vaiheessa klonksahteluja ja kipeitä poksahteluja tulee niin usein ja paljon, että älähdän ääneenkin. Jatkan taikinan tekemisen sinnikkäästi mutta vasenta olkapäätä hyvin paljon varoen valmiiksi - en todellakaan jätä tätä aloittamaani asiaa kesken - mutta kun taikina on valmis kohotettavaksi, tiedän jo, että nyt ei ole hyvä tilanne.

Taikina kohoaa ja aikaa kuluu. Mies auttaa taikinan kaulitsemisessa. Oma kiputilanne alkaa olla aika kova ja sietämätön kipulääkkeiden ottamisesta huolimatta. Pizzan täytteet laitan pohjan päälle toisella kädellä samalla kun soitan ensiavun "Soita aina ensin" -numeroon kivun yltyessä. Puheluun vastaa hoitaja, joka ei varmastikaan käsitä tilannettani kokonaisuutena. Hän ehdottaa, että ottaisin aamulla yhteyttä kirurgian polille. Saamme paistettuakin pizzan mutta kun muutama tunti on kulunut, tiedän lopulta, että en voi odottaa aamuun. Tiedän myös vanhasta kokemuksesta, että asiat eivät useinkaan juuri etene kirurgian polin kautta... Itse itsensä sihteerinä saa toimia, valitettavasti.

Jahkaan ja sinnittelen. Lähetän olkapääortopedillekin meiliä, vaikka tuntuu, ettei häntä muka pitäisi tässä asiassa "häiritä." Koen olevani maanvaiva. Silti tuntui, että on pakko: nämä kivut ja tuntemukset eivät ole mitään kuviteltuja tai turhia. Aikaa kuluu, enkä saa kipuja kotikonstein haltuun. On pakko lähteä ensiapuun. Kela-taksien toimivuuteen en uskalla luottaa, joten mies lähtee mua viemään. Lapset ovat mökillä, eivätkä onneksi näe, miten kipeä olen. Mies ajaa liikenneympyrässä vähän liian kovaa (tai ainakin olkapäälle liian kovaa), olkapää rusahtaa taas kivuliaasti ja ärähdän hänelle, että älä pliis ajele kuin Rovanperä...!

Hän lähtee käymään mm. apteekissa ja aikoo palata myös kotiin siksi aikaa, kun olen ensiavussa. Jään aulaan odottelemaan pyörätuolissani triagehoitajalle pääsyä kivuissani puhisten. Yhtäkkiä kuulen oikealta sivultani moikkauksen ja säikähtäneen/yllättyneen tokaisun: "No...?!" Vasta kun tuttu hahmo seisoo edessäni, tajuan, että sehän on mun vastuuortopedi - siviilivaatteissa. Jos hän olisi kävellyt kulman takaa mun ohi muina miehinä, en olisi häntä edes huomannut. Kerron pikaisesti, mitä on käynyt ja että nyt ei mene kovin vahvasti. Hän sanoo lasten odottavan kotona ja että joutuu valitettavasti lähtemään (no tottakai, ilta on jo pitkällä ja pitkä on varmasti hänenkin työvuoro ollut, minkä ymmärrän täysin) mutta toteaa, että "siellä on kyllä selkeät määräykset" ja että "se varmaan ainakin kuvataan..."

Triagehoitajan numerotaulu vilkkuu ja näyttää mun olevan seuraavana. Hilaan itseni sisälle "koppiin" hienosti oikealla kädellä kelaten ja oikealla jalalla potkien. Hoitaja kyselee melko välinpitämättömän oloisena mun tilanteesta ja saan pääpiirteittäin kivuiltani sönkötettyä, mikä tilanne on. Kipujen astetta hän myös kysyy ja sitten ohjeistaakin siirtymään ykkösaulaan. En tajua edes kysyä, mikä lääkäri vaiko hoitaja mut ottaa vastaan mutta sen tajuan, että hän ei varmaankaan aio mua työntää itse pyörätuolilla mihinkään, joten sanon meneväni aulaan itse. Pyörätuolin tiellä olevaa tuolia hän sentään hiukan kumartuu pöydän yli siirtämään.

Ja eikun oikea käsi, oikea jalka -taktiikalla pyörätuoli oikealta vasemmalle venkoillen, välillä taukoja pitäen, kohti määrättyä aulaa, joka on suht kaukana ensiavun pääaulasta. Mietin mielessäni, moniko tässä tilanteessa näin edes liikkuisi... Onneksi tämä nyt jotenkin onnistuu, tulihan tätä tyyliä myös jo huhti-toukokuun vaihteessa kuntoutusosastolla harjoiteltua, joten jaksan ja kykenen näin nykyään tekemäänkin.

Aula on kirurgian aula, jossa juhannuksenakin odottelin kertaalleen. Ystäväkin on ensiavussa, omaa tilannettaan hoidattamassa. Kun hän on valmis, hän tulee mun seuraksi odottelemaan, että pääsen lääkärille. Onneksi hän on seurana, sillä odottelua piisaa... Tovi jos toinenkin.

Lopulta mua kutsutaan nimeltä. Voisin tietysti itsekin hilata itseni lääkärin huoneeseen mutta ystävä sanoo työntävänsä mut... ...huonosti liikkuen hänkin. Mahtaa olla näky!! Ja lääkäri kävelee vieressämme! Ystävä sanoo odottelevansa mua käytävällä, kun tulen takaisin.

Vastaanotolla käy aika äkkiä ilmi lääkärin epävarmuus, jopa tietynlainen pelko siitä, ettei hän pysty eikä osaa auttaa. Lääkäri on nuori ja hän myöntää suoraan, ettei ole törmännyt tällaisiin sairauksiin ja tilanteisiin. Kiputilanteesta hän kyselee, samoin käyttämistäni kipulääkkeistä ja kirjaa ylös, mitä tänään tapahtui. Tutkii varovasti olkapäätä. Kuulostelen ja tarkkailen, miten ja millä tavalla mun kiputilanne otetaan huomioon. Ei oikein mitenkään enkä jaksa alkaa sen enempää kipujani myöskään selostaa tai perustelemaan. Olen liian kipeä siihen. 

Kirurgian päivystäjäkin pyydetään paikalle. Hänelle selostan samat asiat ja hänkin tutkii olkapäätä. Olisin valmis vaikeista kivuista huolimatta näyttämään, miten olkapää klonksuu ja miten se metelöi mutta lääkärit ovat sitä mieltä, ettei näin tarvitse tehdä, he sanovat uskovansa kyllä. Mietin mielessäni, onkohan näin kuitenkaan...

Kivusta vielä keskustellaan. Kumpikaan lääkäreistä ei kysy, mikä on mun tilanne kipujen osalta VAS-asteikolla. Kerron käyttämistäni kotikipulääkkeistä ja taas kerron myös siitä, että mulla on korkea kipukynnys, olen tottunut ties minkälaisiin nivelten kolinoihin, paukkeisiin, muljahduksiin ym. Myös subluksaatioihin ja luksaatioihin. Kerron, etten todellakaan lähde ensiapuun, ellei vointi ole sellainen, että on oikeasti pakko. Kerron myös, että kotona en voi enkä haluaisi tiettyjä vahvempia kipulääkkeitä ottaa yhtään enempää, sillä niistä menee tietyn vasteen jälkeen pää sekaisin mutta ne eivät auta tietyn vasteen jälkeen ja aiheuttavat vaaratilanteita, kun mun liikkuminen menee niin holtittomaksi. 

Kysyn, milloin tulee raja vastaan - että oikeasti on sellainen tilanne, että ihmistä ei voida pompotella koko ajan kodin ja ensiavun välillä? Kerron, että sekin on selvitetty, etten kuulu terveyskeskuksen vastuulle tässä tilanteessa. Lääkärit vaikuttavat sinänsä ymmärtäväisiltä, sen näkee heidän katseestaan, mutta ovat hiljaa. 

Kirurgian päivystäjä toteaa, että ei tälle voi oikein nyt mitään... Röntgenkuvakaan ei kerro mitään uutta tilanteesta, joten olkapäätä ei kuvata. Tästä minäkin olen jopa samaa mieltä, ei rtg kannata. Juu, hän ymmärtää, että on mulla kyllä hankalaa olla näin veitsen terällä koko ajan (tarkoitti mm. kivun kestämistä). Sen verran voi tehdä, että olkapään CT-kuvausta aikaistettaisiin. Kun kysyn, kuka CT-kuvan sitten katsoo, kun omat hoitavat ortopedit ovat lomalla, saan vastaukseksi takeltelua ja ehdotuksen esim. eräästä toisesta olkapään aluetta tuntevasta ortopedista - mutta hän ei ensinnäkään tunne mun tilannetta sen enempää ja myöhemmin kuulen, että eiköhän hänkin lomaile. 

Asia kuitenkin jää tähän ja mut kotiutetaan. Yhtä kivuissani kuin ensiapuun mennessänikin. "No niin, hyvä että nyt kuitenkin edes tuo CT-kuvaus aikaistuu, ettei nyt ihan tyhjin käsin jääty", toteaa mut aluksi vastaanottanut lääkäri. Mulle tulee tunne, että ennemminkin häntä itseään tuolla lauseella rauhoitellen kuin vakuuttaakseen mua siitä, että asiat hoituisivat oikeasti.

Kun mä tulen ulos vastaanottohuoneesta, ystävä odottaa mua käytävällä. Hänen ei tarvitse kuin katsoa mua silmiin, kun me molemmat tiedämme, että reissu oli taas yksi niistä, joista päällimmäiseksi ilmaan jäi leijumaan kysymyksiä. 

Me ollaan kaksi väkevää ja haurasta

Mut yhes meistä ei tuu koskaan valmista

Miksi tilannetta ei taaskaan oikein ymmärretty? Miksi kipujani ei nähty eikä hoidettu? Miksi puolestaan jotkut muut, tavallisemmissa ja ainakin näennäisesti helpommissakin tilanteissa olevien, ensiavussa odotelleiden henkilöiden tilanteet näyttivät omin silmiin hoituvan selkeästi paremmin? Onko oikein, että tavalliset sairaudet hoidetaan hyvin mutta harvinaisemmat tai vaikeammat potilastapaukset jäävät aina tavalla tai toisella huonommalle hoidolle? Kuinka tasavertainen potilaiden kohtelu toteutuu päivystyksessä?

Minusta lääkärit tai ihan ketkä vain tämäntyyppisen potilaan kohtaavat henkilöt voisivat vaikka miettiä omalle kohdalle, miten kipeä saattaisi ruuvein ja levyn kera luudutettu, silti ehkäpä luutumaton tai muuten ongelmallinen ja selkeästi ja kliinisestikin oireileva, metelöivä olkapää tuntua! Ei ole ollut ensinnäkään mikään pikkuleikkaus vaan on leikattu ja irroteltu kudoksia, lihaksia, jänteitä ja niveliä toisistaan, on taltattu, verestetty, porattu, kiinnitetty uudestaan eri kohdille... Ja sitten tällaiset oireet vielä lähes 4 kk leikkauksen jälkeen. Muiden nivelten tilanne ja oireet päälle. Mun omat ortopedit yrittävät kyllä selvittää asioita mutta nyt tämä kesäaika sotkee asiat ihan huolellisesti...

Minä en vaadi ja tuskin moni muukaan vaatii itselleen erityiskohtelua tai jonon etupäähän nostamista. Oikeudenmukaisuus on avainsana ja tottakai tiedostan ja ymmärrän, että hengenvaaralliset ja hyvin kiireelliset sairastumistilanteet ja hoidot menevät kaikkien muiden edelle. En ole myöskään ainut, jonka terveystilanne on kokonaisuutena vaikea, erikoissairaanhoitotasoinen ja vaatii hoitavilta henkilöiltä asiaan syvällisesti perehtymistä, erityisosaamista ja kykyä nähdä kokonaisuus, jotta palaset saadaan loksahtamaan kohdilleen.

Silti yhä kysyn: milloin tulee raja vastaan, kesäsulku- ja loma-ajoista huolimatta? Kuuluisiko tietyissä tilanteissa varmistaa, että potilaiden seuranta ja hoito jatkuu kesäajasta huolimatta ilman taukoja ja viivytyksiä? 

Tulisiko taata, että akuuttilääketieteen puolella/ensiavussa ja päivystyksessä tai ylipäätään sairaalan sisällä olisi paikalla myös loma-aikoina edes yksi henkilö, joka voisi tietyissä tilanteissa ottaa asioihin napakammin kantaa ja tarvittaessa kiirehtiä tutkimuksiin ja hoitoon pääsyä?

Milloin on ryhdyttävä toimimaan ja tarjoamaan potilaalle muutakin kuin toteamus siitä, että tilanne on varmasti todella haasteellinen ja että koeta pärjätä, muuta emme voi tehdä? Milloin loppuu kohtelu, jossa potilaalle itselleen luodaan vaikeassa tilanteessa mielettömän iso vastuu siitä, mitä hän voi tai ei voi tehdä - siis että sanotaan, että sinä itse tunnet kehosi, toimi sen mukaan, mitä se kertoo ja koita jaksaa? 

Entä, jos taustalla onkin vaikkapa jokin komplikaatio tai isompi ongelma esim. nivelessä, jota kukaan ei ehkä ota tarpeeksi todesta? Ettei asiallisenkaan ja fiksun, täysjärkisen potilaan tuntemuksia omasta kehostaan oteta täysin todesta, vaikka tietyt asiat olisi kliinisestikin selvästi todistettavissa?

Jo muutenkin sairaalassa paljon käymään joutuvat ihmiset tuskin ensiapuun hakeutuvat, ellei oikeasti ole sellainen tilanne, ettei kotona vain enää yksinkertaisesti pärjää kipujen tai muiden oireiden vuoksi. Itse voin luetella aika paljon asioita, mitkä menevät heittämällä sairaalassa ravaamisen ja avun saamisen miettimisen ohi. Ykkösenä perhe, läheiset ja ystävät. Mahdollisimman hyvä arki. 

Tai sen jahkailun ohi, kun miettii kipujen ja oireiden koko ajan hankaloitumisen rinnalla, että onko nyt oikeasti tarpeeksi kipeä ja vaivainen, jotta voin hakeutua ensiapuun. Kunnes on pakko. Kun kivut ja oireet menevät yli. Kun on tultu siihen pisteeseen, että ei enää kestä - paitsi kestää, kun on pakko - ja kaikki vahvan, positiivisesti ja hyvällä, humoristisellakin asenteella elämään kaikesta huolimatta suhtautuvan ihmisenkin kivunhallintakeinotkin on käytetty.

Mä laitan typerän sydämeni tähän lauluun

Niin sä saat tietää, mikä on mun totuus

Sori ku en osaa teeskennellä hymyä

Ja kun kuulet tän radios niin tiedät: aihe oot sinä

Se lyö niin kovaa, et sattuu

Bäng Bäng Bäng

Typerä sydän

Tästä huolimatta tiettyjen tilanteiden vaikeutta ei tunnuta syystä tai toisesta näkevän. Nähdään vain päällepäin hyväasenteinen ihminen, jonka kivut ja kokonaistilanne jäävät säheltämisen tai asioista saadun pinnallisen pikakäsityksen tai jopa henkilökunnan omien asenteiden alle. Asenteiden, jotka saattavat jopa estää myöntämästä omaa erehtyväisyyttä.

Tämä on erittäin suuri epäkohta ja käsittämättömän väärin. 

Ihmiset kärsivät. Nimenomaan monikossa, ihmiset. 

En ole ainut.

P.S. Myöhemmin luen Omakantaa ja bongaan ensiapukäynnin toisesta tekstistä vielä seuraavia virheitä tai mielenkiintoisuuksia:

"Tehnyt taikinaa ja käyttänyt tässä vasenta kättä enemmän..." (Vasemmalla kädellä pidin vain kiinni varovasti kulhosta, en todellakaan sillä tehnyt taikinaa!)

"Lähinnä kipu tilanteessa nyt ongelmana. Nyt päivystykseen tullessa jonkin verran helpottanut." (Ööö... Miksiköhän hakeutuisin ensiapuun, jos kipu ei olisi ollut ongelmana? Ja isommat määrät klonkseita?)

"Kipulääkityksiä on kotona ja näiden käytöstä keskusteltu." (Niin tehtiin. Mutta tämän olisi voinut avata tekstiinkin hiukan tarkemmin ja kertoa, etteivät ne toimi/sekoittavat päätä...!)